Ensivilkaisulla se ei näytä hääppöiseltä: pahainen tulvan täyttämä allikko, töykeän kuusirääseikön keskellä. Vesi seisoo mustana, ja sitä on juuri sen verran, että jos allikkoon astuu, saappaansuu hörppää. Olemme Rovaniemen lähellä, nippanappa napapiirin pohjoispuolella.
Mutta ensivaikutelma pettää. Tyynen pinnan alla kuhisee kokonainen yhteiskunta.
Alinta kastia edustavat pohjasakassa elelevät bakteerit. Niitä pistelevät poskeensa sadat, ehkä tuhannet kesähyttysten toukat, jotka ovat allikkoyhteiskunnan keskiluokkaa. Ne vilistävät kaiken aikaa pohjalta pintaan ja pinnalta pohjaan. Pohjalla ne syövät ja pinnalla hengittävät. Pintaliitäjiä ovat pitkäjalkaiset vesimittarit ja kiilukärpäset, jotka iskevät toukkien kimppuun sillä hetkellä, kun nämä tuikkaavat hengitysputken pään ilmoille happea haukatakseen.
Tätäkään maailmankaikkeutta ei rakennettu päivässä. Se sai alkunsa viime kesänä, kun allikko oli vain painauma varvikkoisessa maassa. Paikalle osui hyttysnaaras, joka oli ehtinyt paritella ja virittynyt makoisan veriaterian ansiosta vetreään munimiskuntoon. Vaikka painauma oli tuolloin kuiva, hyttysnaaras aisti kuoriutuneiden hyttystovereidensa koteloiden kuoret ja tunsi tulleensa oikeaan paikkaan. Se tiesi, että kun kevät koittaa, kaikki on toisin. Täällä lainehtii vesi. Täällä kelpaa lasten kasvaa ja kehittyä.
Se laski satamäärin munia kuopan pohjalle.
Meni syksy ja talvi, koitti kevät. Ja kyllä, hyttysäidin vaisto osui oikeaan. Kuiva painauma ja koko sen lähiympäristö oli muuttunut valtavaksi sääskien kasvatuslaitokseksi.
Hanget sulivat, ja vesi täytti ojat, kuopat ja painanteet. Se heilutteli Vaattunkikönkään retkeilyalueen pitkospuita, joita pitkin allikon äärelle liukastelee sääskitohtori Jukka Salmela.
”Täältä niitä löytyy”, Salmela sanoo ja kaivelee repustaan tutkimusvälineistöä. Hän kumartuu veden ylle ja kaappaa teesihtiin muutaman sätkyttelevän hyttystoukan ja panee ne uiskentelemaan vedellä täytettyyn pakasterasiaan.
”Näitähän riittää”, hän sanoo ja suoristaa selkänsä.
Vaattunkikönkään maasto Rovaniemen kupeessa on biologien termeillä ilmaistuna varttunutta mustikkatyypin kangasmetsää, ja sellainen sopiikin oikein mainiosti sääskien kasvualustaksi. Varsinkin, kun ympärillä pulputtavat ojittamattomat suot ja lukuisat lahopuut nojailevat toisiinsa kaikkensa antaneina.
”Voisin lyödä vetoa, että löytäisin täältä helposti 500 eri sääskilajia”, Salmela sanoo.
Lausunto saattaa kuulostaa uhoamiselta, mutta Salmelan suusta se ei sitä ole. Vajaan kahdenkymmenen vuoden biologinuransa aikana hän on löytänyt pari sataa Suomelle uutta sääskilajia ja tieteelle aiemmin tuntemattomiakin kahdeksan. Pelkästään vaaksiaisten heimoon kuuluvia uusia Suomen lajeja hänellä on plakkarissaan viitisenkymmentä.
Salmela on työskennellyt Rovaniemellä Metsähallituksen suojelubiologina nyt kolme vuotta, ja Pohjois-Suomen suot ja metsät ovat osoittautuneet sääski-ihmisen paratiisiksi.
”Täällä iskin kultasuoneen”, Salmela kehaisee.
Lappiin muutettuaan hän nappasi melkein heti Savukosken Törmäojalta nimiinsä immenköyrykkään ensihavainnon havumetsävyöhykkeeltä.
Ötököiden nimet ovat luku sinänsä. Esimerkiksi immenköyrykäs kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta. Joka tapauksessa laji on suurharvinaisuus ja erikoinen tapaus muun muassa siinä suhteessa, että se lisääntyy uusitestamentilliseen tapaan neitseellisesti.
Salmela on 37-vuotias filosofian tohtori ekologian alalta, ja se tulee selväksi, ettei hän ole mikään leipäbiologi. Hän puhuu sääskistä hellästi ja kutsuu niitä rakkaikseen. Hän muistaa kirkkaasti missä, miten ja milloin hän kohtasi kunkin uuden lajin, vähän samaan tapaan kuin jalkapalloilija Mikael Forssell ja jääkiekkoiija Teemu Selänne ovat kertoneet muistavansa uransa jokaisen maalin.
Mutta 500 sääskilajia tästä rääseiköstä... Maallikon iholle nousee patteja jo ajatuksesta...
”Niin, Suomesta tunnetaan lähes 3000 sääskilajia. Niistä tosin vain muutama kymmen imee verta”, Salmela tyynnyttelee.
Kuin tilauksesta paikalle lennähtää yksi kaksisiipinen, iso sellainen.
”Kirsihyttynen”, Salmela tunnistaa, ”Ne talvehtivat aikuisina.”
Koska on vasta toukokuun puoliväli, kaikki lentelevät sääsket ovat aikuisina talvehtivia lajeja, ja niistä vain kolme on veriaterioitsijoita. Kirsihyttynen on kuitenkin suorastaan arka. Lintuhyttynen puolestaan imee ihmisverta vain poikkeustapauksissa, sillä se on erikoistunut lintuihin ja sammakoihin.
Kolmas aikainen laji on horkkasääski, ja se on aito verenimijä. Horkkasääski hakeutuu mielellään sisätiloihin. Se on juuri se otus, joka on levittänyt malariaa eli horkkaa. Kaikeksi onneksi tautia kantava loinen on hävinnyt Suomesta. Viime malariaepidemia koettiin täällä sotavuosina 1944–1945.
Ne pahimmat kiusankappaleet, kuten metsähyttyset ja korpihyttyset, odottavat vielä kosteikoissa kuoriutumistaan.
”Sieltä ne tulevat, muutaman viikon päästä”, Salmela lupaa.
Koska olemme saaneet tänne metsään näin korkeatasoisen sääskiekspertin, niin nythän meillä on oiva tilaisuus saada asiantunteva sääskiennuste alkavalle kesälle.
Miten olisi?
”Ei, siihen en rupea”, Salmela tyrmää ehdotuksen oikopäätä.
Hänellä on kieltäytymiselleen hyvät perustelut. Ensinnäkin sääskien määrään vaikuttavat niin monet seikat, ettei esimerkiksi kevään tulvien perustella voi tehdä pitäviä päätelmiä.
Toinen syy liittyy ihmisluontoon ja matkailuelinkeinoon. Pohjoisilla leveyspiireillä hyttyset ovat niin kuuma aihe, ettei sillä parane leikkiä. Kun Salmelan kollega muutama vuosi sitten erehtyi antamaan hyttysennusteen, hän sai peräti tappouhkauksia.
Yksinäinen kirsihyttynen on saanut kerätyksi sen verran uskallusta, että se istahtaa niskaan paljaalle kohdalle. Käsi heilahtaa kuin itsestään ja liiskaa aikaisen onnenonkijan.
Välähtiköhän Salmelan katseessa häivähdys paheksuntaa?
”En tietenkään halua syyllistää, mutta hyttysen tappaminen tuntuu meistä merkityksettömältä. Kuitenkin tuo yksilö edustaa sukulinjaa, joka on jatkunut kymmeniä miljoonia vuosia. Sen esiäidit ovat aivan varmasti syöneet veriaterioita dinosauruksista”, Salmela huomauttaa.
Saman tien hän kunnioittaa vainajan muistoa pienellä puolustuspuheella.
”Vaikka ne ovat ihmiselle ikävä haitta, ne kuitenkin tuottavat ekoyhteisöpalveluja, jos tämä muodikas ilmaus sallitaan. Kaksisiipisten hyönteisten rooli kasvien pölyttämisessä on suurempi kuin on arveltu, ja ne ovat merkittävä ravinnon lähde monille eläimille. Ilman sääskiä eivät esimerkiksi muuttolinnut saapuisi.”
Suo imaisee saapasta niin napakasti, että maiskahdus kuuluu kauas.
Monta silmäparia kääntyy tulijoiden suuntaan. Joutsenpariskunta löntystelee nyreänä piiloon matalan kumpareen taakse. Hetken päästä lirot jatkavat rallatteluaan ja muutama tilhi palaa karpaloaterian pariin. Jostain kuuluu kapustarinnan kaihoisa vihellys.
Sää on kolea. Suo ei tuoksu, eivätkä sääsket uskaltaudu ensilennoilleen.
”Suuri osa suon elämästä on pientä ja huomaamatonta. Tähän aikaan vuodesta täällä näyttää elottomalta, mutta ne kaikki lajit ovat täällä kaiken aikaa, eri olomuodoissaan. Ne ovat näkyviä sen lyhyen ajan alkukesästä, kun useimmat lajit aikuistuvat melkein yhtä aikaa”, Salmela sanoo ja lisää: ”Sääskiä voi tosiaan olla yhdellä suolla käsittämättömiä määriä.”
Kuten arvata saattaa, suot ovat sääski-intoilijan lempipaikkoja maailmassa, jopa tällainen karu rahkasammalta kasvava nevasuo.
Mutta ruskosammalta puskevat rehevät lettosuot, ne vasta ovat jotain!
”Keski-Lapin lettosuot ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkainta, mitä meiltä löytyy”, Salmela sanoo. ”Tai no, ainakin ne ovat top 3:ssa”
Jukka Salmelan ensirakkaus olivat vaaksiaiset. Lempi roihahti Konneveden biologisen aseman saunan terassilla.
Salmela oli tuolloin parikymppinen ja ehtinyt jo hankkia ensimmäisen ammattinsa. Peruskoulunkäynti ei ollut maistunut, joten hän oli valinnut suoraviivaisesti ammattikoulun kiinteistöhuollon linjan. Talonmiehen paikka löytyi heti kotikaupungista Tampereelta.
Hänestä oli kuitenkin alkanut tuntua siltä, etteivät talkkarinhommat ole kuitenkaan se hänen loppuelämänsä juttu.
Hän oli mennyt iltalukioon. Biologisen aseman saunan terassilla istuessaan hän oli abiturientti ja työskenteli jo tutkimusapulaisena. Biologia veti puoleensa, sillä perhokalastuksen kautta hän oli kiinnostunut vesihyönteisistä.
Oli rauhaisa alkukesän ilta. Terassin kaiteelle lennähti sääski.
”Mikähän tuo on? saunakaveri kysäisi.
Salmela tunnisti hyönteisen vaaksiaiseksi. Määritys oli helppo, sillä otus oli suuri ja pitkäjalkainen, kuten vaaksiaiset ovat. Niiden englanninkielinen nimi onkin daddy long legs eli isi pitkäsääri.
”Kukahan vaaksiaisia tutkii?”, kaveri kysyi.
”Ei kukaan tietääkseni”, Salmela vastasi.
Muutaman kuukauden päästä hän kolkutti Helsingin eläintieteellisen museon oveen. Ajatuksena oli marssia museon kirjastoon ja kopioida kaikki vaaksiaiskirjallisuus.
Juuri mitään ei löytynyt, mutta vaikeusaste vain lisäsi Salmelan intoa. Seuraavina vuosina Tampereen kirjaston kaukolainapalvelu tuli Salmelalle hyvinkin tutuksi.
”Vaaksiaisten kautta opin tutkijaksi ja biologiksi. Kukaan muu ei ollut niistä kiinnostunut, joten tein heti merkittäviä löytöjä.”
Ensimmäisen Suomelle uuden vaaksiaislajin hän määritti vuonna 2000. Tai oikeastaan hän löysi samasta aineistosta saman tien seitsemän uutta lajia.
Vuonna 2013 hänen vaaksiaisia käsittelevä väitöskirjansa hyväksyttiin Turun yliopistossa.
Sittemmin Salmela on tehnyt merkittäviä syrjähyppyjä. Välillä hän on hullaantunut harsosääskistä ja välillä jopa sammalista. Nyt hän on ryhtynyt paneutumaan sienisääskiin.
”Se on vielä vaaksiaisia vaikeampi lajiryhmä”, Salmela sanoo. ”Mutta olipa laji mikä tahansa, minulle oikeastaan riittää se, että otan hyönteiseltä takaosan ja tutkin sen genitaalit. En juurikaan muista, miltä hyönteiset näyttävät, mutta muistan erittäin yksityiskohtaisesti, millaiset genitaalit niillä on”, Salmela sanoo arkisesti.
Tuota... anteeksi kuinka?
Salmela katsoo vakavana suoraan silmiin ja sanoo ilman hymyn häivääkään: ”Minun mielestäni luonnon monimuotoisuus tiivistyy hyönteiskoiraiden genitaaleissa.”
Tästä aiheesta taitaa olla paras jatkaa keskustelua sisätiloissa työpöydän ääressä.
Jukka Salmela napsauttaa tietokoneen auki työhuoneessaan Metsähallituksen toimitalossa Pilkkeessä. Vieressä virtaa ääriään myöten täysi Ounasjoki, mutta sitä ei nyt ehditä ihailemaan.
”Odotas hetki”, Salmela sanoo ja selaa tiedostojaan kiihkeästi. Kohta hän löytää etsimänsä.
”Katos vaikka tätä”, Salmela kehottaa.
Ruudulle ilmestyy kuva sääskestä. Siinä ei ole mitään erityistä. Se näyttää tavalliselta rivisääskeltä.
”Se on sienisääski Mycomya thula, jonka Rauno Väisänen kuvasi tieteelle uutena 1984 Alaskasta. Löysin lajin Euraasialle uutena Savukosken Törmäojalta vuonna 2012”, Salmela selittää ja tarkistaa vielä: ”Eihän se näytä kiinnostavalta?”
Ei, se näyttää lähinnä mitättömältä.
Salmela näpsyttelee konettaan lisää.
”Ja tadadam: tässä on sen genitaalit!” hän huudahtaa.
Ruudulle räpsähtää kuva monimutkaisesta rakennelmasta, jossa on erilaisia ulokkeita, siivekkeitä, karvoja, harsoja ja ties mitä. Kyllä vain, Mycoma thulalla on toden totta varsinaiset sukukalleudet.
Sigmund Freud kirjoitti peniskateudesta, mutta olisipa hän nähnyt tämän!
Salmela jatkaa esittelyä.
”Tämä taas on Mycoma fimbriata, tavallinen eurooppalainen laji. Tylsä, eikö? Mutta tässä on sen genitaalit. Jumankekka, että tällaisia löytyy! Eikö ole mahtavia? Tämä on kauneutta!” Salmela kiihkoilee.
Totta totta. Mycoma fibriatan vehkeistä tulevat elävästi mieleen kuuluisat Rorschachin mustetahratestin kuvat. Mutta eikös sen pitänyt mennä päinvastoin? Eikös niissä nimenomaan ollutkin tarkoitus nähdä sukuelimiä?
Genitaalien kavalkadi jatkuu. Niitä on paljon, ja kaikki ne ovat kiehtovia ja erilaisia.
”Lajit näyttävät mutten samanlaisilta, morfologiset erot ovat aivan mitättömiä, mutta genitaalit, ne on aivan erilaisia. Minusta tuntuu, että jossain vaiheessa näillä on karannut lapasesta tämä genitaalien kehitys”, Salmela arvelee.
Salmela tyyntyy sen verran, että kykenee kertomaan, mistä sääskien genitaalien karnevalistisuus johtuu. Selitys on oikeastaan aika ymmärrettävä. Naaraiden genitaalit ovat yleensä yksinkertaiset, mutta koiraiden hypergenitaalien kanssa ne muodostavat eräänlaisen lukko–avain-mekanismin.
Järjestelmän tarkoituksena on estää lähilajeja risteytymästä keskenään.
”Jos naaras parittelee lähisukulaisen kanssa, kaikista munista tulee epäkelpoja. Sellainen on hirveä kustannus naaralle. Tämä estää sen.”
Salmela pohtii ääneen mahdollisuutta, että hurjat sukuelimet myös houkuttelevat naaraita puoleensa, mutta siitä ei voi olla varma. Sääskien sukupuolielämässä on vielä niin paljon hämärän peitossa.
Se tiedetään, että se kaunein asia, itse parittelu, hoituu useimmilta sääskiltä nopeasti ja eleettömästi, kuin hyttysenpisto. Jotkut vaaksiaiset saattavat tosin olla kopulassa tuntikausia. Sekin tiedetään, että jotkut lajit harrastavat soidinlentoja, surviaissääskien tapaan ja että naaraat erittävät hajua, joka houkuttelee koiraita puoleensa.
Ihmisnäkökulmasta tällä piirteellä on brutaalejakin seurauksia.
Salmela kertoo, että yhdessä paikassa sääskien koteloita voi olla läjäpäin ja että ne kuoriutuvat eri tahtiin. Usein koiraat pullahtavat maailmaan ripeämmin kuin siskonsa. Koska naaras erittää houkuttelevaa hajua jo kotelovaiheessa, sen ympärille saattaa kerääntyä koiraita. Kun aikuinen sääskinaaras sitten vääntäytyy maailmaan, koiras parittelee sen kanssa välittömästi.
”Mutta siitä on viitteitä, että naaras kuitenkin lopulta tekee valinnan. Varmasti sitä ei kuitenkaan tiedetä”, Salmela sanoo.
Sitten onkin aika viilentää tunteet ja siirtyä kansanperinteen pariin.
On alkamassa sääskitohtorin kiireisin vuodenaika. Koko kesän hän kiertää Lappia jahtaamassa hyönteisiä.
Talvet hän sitten tutkii, mitä pyydyksiin on tarttunut ja hoitaa paperihommia.
Mieluisin osa työstä on lajien nimeäminen. Löytäjä nimittäin saa keksiä lajeille nimen.
Tieteelle uusille lajeille pitää antaa latinankielinen tieteellinen nimi, mutta varsinkin suomenkielisten nimien kohdalla mielikuvitus joutuu koetukselle. Etenkin, jos pitää ristiä yhtä paljon lajeja kuin Salmelan.
Hän onkin ottanut avukseen kansanperinteen ja hakenut sääskille vanhoja, kansan suussa kiertäneitä nimiä.
”Tärkeä innoittaja on ollut C. Ganaderin vuonna 1789 ilmestynyt Mythologica fennica. Lisäksi olen kysynyt tietoja kansalta kerätyistä nimistä Kansanrunousarkistosta”, Salmela kertoo.
Vaaksiaisista on tullut muun muassa hattaroita, kirsikkäitä ja kiekkoja.
Salmelan ansiosta Suomen fauna on rikastunut muun muassa sellaisilla nimillä kuin syyssienikiekko, salokärsäkirsikäs, lenkoparvekas, sekomyrrykäs, saaristonnokkakirsikäs ja niin edelleen.
Tieteellisiäkin nimiä annetaan varsin epätieteellisillä perusteilla. Usein tutkijat kunnioittavat ansioituneita kollegoitaan ja tiedemaailman guruja ja nimeävät lajeja näiden mukaan. Niinpä maailmasta löytyy peräti kolme Jukka Salmelan sukunimeä kantavaa salmelai-lajia.
Joskus myös merkkihenkilöt ja julkkikset saavat puumerkkinsä tieteen historiaan. Afrikassa Kenian suunnalla suristelee pistiäinen Thaumatodryunus tuukkaraski, jonka nimi kunnioittaa suomalaisen jääkiekkomaalivahdin Tuukka Raskin torjuntataitoja.
Joskus kunnianosoituksista saattaa seurata vahinkoakin.
Vuonna 1933 saksalainen insinööri ja hyönteiskeräilijä Oscar Scheibel löysi Sloveniasta uuden kovakuoriaislajin ja nimesi sen juuri Saksassa valtaan nousseen valtakunnankanslerin kunniaksi Anophthalmus hitleriksi.
Nyt tuo kovakuoriainen on kuolemassa sukupuuttoon, sillä niin monet Adolf Hitlerin ihailijat ovat halunneet saada sen kirjahyllyjensä koristeeksi.
Kovakuoriaisen nimeäjää on syytetty natsimielisyydestä, mutta toisenlaisiakin näkemyksiä on. Anophthalmus hitleri on nimittäin kosteissa luolissa elelevä sokea kovakuoriainen, joka käyttää ravinnokseen ulostetta.
Ehkäpä samantyyppisen ajatusketjun kautta nimikkolajin ovat saaneet Yhdysvaltain entinen presidentti George W. Bush, varapresidentti Dick Cheney ja entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld.
Agathidium bushi, cheneyi ja rumsfeldi ovat nekin ulosteissa viihtyviä kovakuoriaisia.
Jukka Salmela tietää jo, että jonkun seuraavan tieteelle uuden lajinsa hän nimeää ruotsalaisen hyönteistutkija René Malaisen kunniaksi. Kiitollisuuteen on aihetta, sillä Malaise kehitti hyönteispyydyksen, jollaisella Salmela on napannut useimmat harvinaisuutensa.
Uusimman löytönsä Salme nimesi tutkimusapulaisensa Noora Vartijan mukaan Neoplatyura nooraeksi.
Noora Vartija kiinnitti huomiota Salmelan tutkimusaineistossa pötköttelevään erikoisen näköiseen sääskeen.
Pian Salmela määrittikin sen uudeksi lajiksi.
Latinankielinen nimi on siis valittu. Mutta mikä se on suomeksi?
”Ai niin, sekin pitäisi vielä keksiä.”
Ehkäpä voimme keksiä sen nyt, tässä Kuukausiliitteen jutussa?
Salmela innostuu ja etsii kuvan nimettävästä sääskestä. Se on kookas, ruskehtava ja pitkäraajainen. Hyvää nimeä ei heti tule mieleen.
”Ainoa erikoistuntomerkki on karvatupsu kyljessä”, Salmela pohtii.
Jos tieteellinen nimi ei olisi jo valmiina, nyt olisi tälle inisijälle tarjolla ajankohtaisia ehdokkaita. Neoplatuyra sipilai, soinii tai stubbii kuulostaisivat kaikki oikein sopivilta.
Mutta suomea sen olla pitää.
Kylkikarva ei Salmelaa tyydytä, sillä nimen olisi syytä kuvata sääsken elinympäristöä.
No, jos se elää Lapissa, niin sehän voisi olla Lapinkylkikarva?
”Jees, Lapinkylkikarva! Sovitaan niin.”
Sami Karjalainen on tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla palkittu tietokirjailija ja valokuvaaja. Hän on kirjoittanut ja kuvannut muun muassa sudenkorentojen harrastusbuumin Suomessa käynnistäneen Suomen sudenkorennot -kirjan. Hänen uusin teoksensa on yhdessä Jussi Murtosaaren kanssa tekemä Hämmästyttävät hyönteiset (2015). Sami Karjalainen on koulutukseltaan tekniikan tohtori ja työskentelee erikoistutkijana Teknologian tutkimuskeskus VTT:llä.
