Oopiumisota

Unikkopellon laidalla kyykkii nujerrettu mies. Lipokkaat ovat painuneet mutaan, kyynärvarret retkottavat reisien varassa, ja sormissa käryää tupakka.

Keskipäivän aurinko korventaa niskaa, mutta Lum Sai ei vaivaudu siirtymään varjoon.

Tämä tässä oli hänen peltonsa. Nyt kaikki on mennyttä.

Pellolla neljänkymmenen sotilaan rivistö hakkaa silpuksi puolimetrisiä unikontaimia. Neljännes liki hehtaarin kokoisesta pellosta on jo pyyhitty matalaksi, ja bambusta teroitetut kepit iskevät työlle kurinalaisen rytmin.

Tsak, tsak, tsak, tsak, tsak.

Vihreää silppua sinkoilee ilmaan.

39-vuotias viljelijä vetää henkosen tupakasta. Kaksi sotilaista seisoo ase kourassa Sain vierellä, mutta Sai tietää, että vastaan on turha ponnistella. Täällä, Myanmarin koilliskulman vuorilla, hän viljelee laitonta huumepeltoa.

Peltotilkulla kasvaa unikoista sitä kuuluisinta, Papaver somniferumia – oopiumiunikkoa.

Kun unikko on täysikasvuinen, sen kotaan huolella tehdyistä viilloista saadaan kerättyä maitiaisnestettä eli oopiumia.

Siitä Myanmarin itäinen rajaseutu tunnetaan: huumeista, ei juuri muusta.

Näillä rinteillä kasvatetaan kymmenes maailman oopiumista – YK:n huumeviraston UNODC:n arvion mukaan jopa 900 tonnia vuodessa. Se on Afganistanin jälkeen toiseksi eniten maailmassa.

Suunta on huono. Kahdeksassa vuodessa unikon viljelyyn käytetty pinta-ala on liki kolminkertaistunut ja on nyt suurimmillaan yli kymmeneen vuoteen. Paikallisten kansalaisjärjestöjen mukaan viljelmät ovat kasvaneet tätäkin nopeammin.

Vuorilta oopiumi kuljetetaan laaksojen kaupunkeihin, joissa siitä jalostetaan heroiinia. 900 tonnista oopiumia saa noin 90 tonnia heroiinia. Länsi-Euroopan katukaupassa tuon määrän arvo laskettaisiin miljardeissa.

Tietenkään kaikkea oopiumia ei jalosteta heroiiniksi. Osa oopiumista myydään eteenpäin sellaisenaan, osa poltetaan raakana jo vuorilla.

Jalostamoista valtaosa heroiinista salakuljetetaan rajan yli Kiinaan, mistä se kulkeutuu välikäsien ja diilereiden kautta katukauppaan. Kiinassa arvellaan olevan yli kaksi miljoonaa heroiininkäyttäjää ja huumeita käytetään enemmän kuin Myanmar ehtii tuottaa.

Toki ongelma on paljon suurempi. Tältäkin pellolta oopiumia on saattanut päätyä heroiinina käyttäjien piikkeihin Kiinan lisäksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Puuterihienoa jauhetta. Laadultaan myanmarilainen heroiini on priimaa.

Parin kuukauden ikäisenä oopiumiunikon lehti muistuttaa muodoltaan harmitonta rucolaa. Tämän ikäisenä unikko on herkimmillään, eikä sadolla ole mahdollisuuksia selviytyä, kun se niitetään maan tasalle.

Keskipäivän aurinko on nostanut sotilaiden otsalle hikipisaroita, mutta tuhotyöstä huokuu poikamainen ilo ja rehvastelu. Pellolla vitsaillaan ja poltellaan tupakkaa, välillä pysähdytään ottamaan kännykän kameralla kuvia.

Sain peltoa niittävät sotilaat kuuluvat TNLA:han, pohjoisen Myanmarin palaungheimon omaan armeijaan. Se on yksi kymmenistä Myanmarin kapinallisarmeijoista, ja se käy muiden tapaan sotaa Myanmarin armeijaa vastaan kansansa oikeuksien puolesta. Nyt sissiarmeijalla on kuitenkin toinen tehtävä: kitkeä aluetta riivaava huumebisnes juurineen.

Asetelma kuulostaa nurinkuriselta. Täällä sissit tuhoavat unikkopeltoja, ja paikalliset armeijan joukot suojelevat niitä.

Toisaalla sissit puolestaan vastaavat unikkopeltojen viljelystä ja armeija viljelmien tuhoamisesta. Myanmarin oopiumibisnes on monimutkainen vyyhti, jossa hyvää ja pahaa on välillä mahdoton erottaa toisistaan.

Lum Sain pellon osalta TNLA:n tehtävä on nopeasti ohi. Tunnin kuluttua unikosta ei ole jäljellä taimeakaan.

Sai istuu puisella jakkaralla talonsa pihassa olutpullo kädessä. Olut on kiinalaista alkuperää, ihan niin kuin Saikin.

Vähävaraista pienviljelijää on vaikea mieltää osaksi maailmanlaajuista heroiinibisnestä – etenkin kun katselee pikkuruisella pallilla olutta hörppivää Lum Saita.

Täällä ei huumerahoilla rellestetä. Sain talon seinät ovat bambua ja katto on peltiä. Maalattiasta nousee mullan tuoksu, joka sekoittuu savun katkuun. Ruoka tehdään sisällä avotulella.

Raastava köyhyys tarjoaa loistavan kasvualustan oopiumille.

Shanin osavaltion pohjoisosista puuttuvat jaden ja tiikkipuun kaltaiset luonnonvarat, jotka kannattelevat muualla maassa taloutta. Sodan takia kehitys tyssäsi vuosikymmeniä sitten ja työpaikat ovat harvassa. Alue on yksi Myanmarin köyhimmistä – YK:n mukaan yli kolmannes ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella.

Kai täällä voisi jotakin muutakin viljellä? Hernettä, teetä, riisiä? Sai huitaisee kädellään ilmaa. Oopiumilla tienaa yli kymmenkertaisesti riisiin verrattuna. Herneestä rahaa saa niin vähän, ettei sitä kannata kuljettaa kaupunkiin myytäväksi.

Kaiken lisäksi kehno maaperä antaa muuta maata heikompia satoja.

”Oopiumin viljely on ainoa tapa tienata täällä. Tiedän, että se on väärin, tiedän mitä se tekee ihmisille, mutta mitä muutakaan voin tehdä?” Sai kysyy.

Viljelijälle työ on tehty mahdollisimman helpoksi. Oopiumia ei edes tarvitse viedä minnekään. Viimeksi lokakuussa pihaan ryömi sateen liukastamaa hiekkatietä pitkin neliveto, jonka lavalle Sai lastasi noin 15 kiloa kuivattua oopiumia.

Rahat käteen, 8 miljoonaa Myanmarin kyattia eli noin 7 000 euroa.

Enempää Sain ei tarvitse tietää.

Tuloista osa menee pellolla työskentelevien kyläläisten palkkoihin. Lisäksi Sai maksaa kylän vanhimmalle noin sata euroa kuussa suojelurahoja. Sai uskoo, että lopulta rahat päätyvät Myanmarin armeijalle. ”Jos ei maksa, ei saa viljellä. Armeijalla on täällä tukikohtia, mutta heitä eivät viljelmät kiinnosta, kunhan on maksanut suojelusta.”

Loput rahat, noin 4 500 euroa, kuluvat seitsenhenkisen perheen elättämiseen. Se ei ole ihan huonosti, Sai myöntää, mutta toisin oli vielä viisi vuotta sitten. Silloin Sai viljeli teetä ja riisiä ja kitui köyhyydessä.

Nyt elanto on niitetty. Entä tämän jälkeen?

”Ehkä lähden rajan yli Kiinaan, täällä ei ole enää mitään mahdollisuuksia elää.”

Hiekkatien ylle taittuvat bambupuut narisevat kuin huonosti rasvatut saranat. Laihat rungot taipuvat tuulessa tien ylle niin, että niiden voisi luulla katkeavan hetkenä minä hyvänsä.

Sadevesien uurtamalla tiellä sissisotilaat tallustavat letkassa ylös vuorenrinnettä.

Sotajoukon matka jatkuu pellolta toiselle. Tuhottavaa riittää. Operaatio kestää niin kauan kuin mahdollista, toisin sanoen siihen asti kun vastarinta käy liian voimakkaaksi.

Välillä kulkue pysähtyy käsimerkistä. Vuoren kumpuja myötäilevällä tiellä ei näe sataa metriä kauemmas, mutta tiedustelijat ovat antaneet varoituksen radiopuhelimella.

Myanmarin armeijan sotilaita?

Hetken aikaa on hiljaista, sitten radiopuhelimesta kuuluu rätisevä vastaus.

Ei. Matka jatkuu.

Tuhoamisoperaation ydinkärki on 80 miehen komppania. Sen tehtävänä on niittää peltoja. Näkymättömissä kukkuloiden takana kulkee kolme samankokoista sotilasjoukkoa. Ne pitävät huolen siitä, ettei keskusjoukkoa yllätetä.

Nuorimmat sotilaat ovat 17-vuotiaita. Mukaan on lähdetty seikkailunhalusta, tekemisen puutteesta tai kavereiden takia. Osalla sotilaista selässä keikkuu sinko ja riisikattila, joillakin ovat vierekkäin asevyössä käsikranaatti ja hammasharja.

Aseet ovat kiinalaisia Kalas·nikov-kopioita. Osa sotilaista marssii ase olalla niin, että rynnäkkökiväärin piippu osoittaa takana kulkevan naamaan.

Varsinainen sirkus, mietin. Ajatus on tietenkin typerä. Pelkästään viime vuoden aikana TNLA otti Myanmarin armeijan kanssa yhteen yli 200 kertaa. TNLA on yksi neljästä kapinallisarmeijasta, jotka eivät ole solmineet tulitaukosopimusta Myanmarin hallituksen kanssa.

Sissit yrittävät nyt vältellä hallituksen joukkoja viimeiseen saakka. Armeija kyllä tietää TNLA:n aikeista, mutta tänä vuonna peltoja on lähdetty tuhoamaan kuukautta edellisvuosia aiemmin.

Myanmarin armeijalla kestää ainakin muutaman päivän koota joukkonsa. Siinä ajassa peltoja ehditään tuhota TNLA:n suunnitelman mukaan melkoinen määrä. Neljässä vuodessa TNLA on silpunnut noin 4 000 hehtaaria, mutta peltoja riittää. Mitä syvemmälle etenemme, sitä useammin metsikön keskelle avautuu unikkoa puskeva viherikkö. Toiset pelloista ovat niin pieniä, että sato jää talon omaan käyttöön, toiset niin suuria, että hoitaminen vaatii palkattua työvoimaa.

Oopiumiunikko tarvitsee otollisen maaperän ja sopivasti sateita, mutta näillä vuorilla täyttyy myös kaksi muuta elintärkeää edellytystä: köyhyys ja sota.

Myanmarin rajaseudut ovat olleet sisällissodan saartamia käytännössä koko maan itsenäisyyden ajan, yli 60 vuotta. Konfliktin vuoksi Shanin osavaltion pohjoisosa kuuluu monien muiden alueiden tavoin hallituksen määrittelemään mustaan alueeseen. Se tarkoittaa, että ulkopuolisilla on tänne hyvin vähän asiaa. Unikko saa kukkia piilossa.

Eikä pidä unohtaa oopiumin osuutta konfliktiin. Sen viljelyllä ja verotuksella sotaretkiään rahoittavat sekä Myanmarin armeijan paikallisosastot, etnisten ryhmien sissiarmeijat että rajaseutujen sotapäälliköiden yksityisarmeijat. Kaikki tämä tapahtuu hallituksen hiljaisella hyväksynnällä, TNLA uskoo.

”Oopiumin annetaan tehdä rajaseudun kapinallisista zombeja”, sanoo TNLA:n komentaja Tasip Ha.

Pieneksi mieheksi Tasip Halla on jämerä ote joukkoihinsa. Viisikymppinen majuri on leppoisa, mutta komentaa joukkojaan määrätietoisesti.

Majurin univormu on aina moitteettoman sileä ja koppalakki on suorassa.

Han puhuessa vitivalkoiset hamppaat vilkkuvat ruskeilla kasvoilla.

Kun illalla istumme nuotiolla, muuttuu majurin äänensävy totiseksi. Hän vihaa oopiumia sydämestään.

”Jos haluat tuhota miehen, anna hänelle oopiumia”, majuri sanoo tiukasti. Jo ennestään korkea ääni muuttuu melkeinpä kimittäväksi, kun hän kiivastuu.

Olemme asettuneet yöksi kiinalaisperheen kotiin, joka sijaitsee korkealla vuorenrinteellä. Niin täällä toimitaan, tuhotaan ensin pelto ja käydään sen jälkeen taloksi.

Nuotio on sytytetty pihamaalle. Jakkarat on rakennettu kolmesta lankunpätkästä. Niillä istuessa reidet painuvat rintaan.

Muutaman kilometrin päässä levittäytyy Nam Khamin laakso jota talojen valot täplittävät. Laakson pohjalla luikertelee kapea joki, joka erottaa Kiinan Myanmarista.

Raja vuotaa molempiin suuntiin.

Ensin sen yli Myanmariin tuodaan kemikaaleja, joilla oopiumista saadaan morfiinia ja heroiinia. Sitten valmis tuote viedään Kiinaan.

Kaikkea tätä pyörittävät kiinalaiset liikemiehet, Ha sanoo.

Viljelijöistäkin suurin osa on kiinalaisia, hän väittää.

”Huumeet tuhoavat palaungit. Koko maailma kärsii niistä. Ja pellot leviävät kuin tauti.”

Tarkkoja lukuja lienee mahdoton antaa, mutta oopiumi pitää näitä vuoria tiukassa koukussa. Tylyimmän arvion antaa Thaimaan puolella toimiva Palaung-naisten järjestö PWO. Sen mukaan joissakin Palaung-kylissä vähintään 90 prosenttia yli 15-vuotiaista miehistä on huumekoukussa.

Se on helppo uskoa. Jokaisesta talosta löytyy vähintään yksi oopiumin polttoon tarkoitettu piippu. Niitä ei täällä piilotella.

Koko maassa on YK:n arvioiden mukaan noin 300 000 opiaattien käyttäjää.

Tasip Ha kertoo mitä oopiumi ja heroiini hänen kansalleen tekevät: Huumeiden takia miehet eivät enää pysty huolehtimaan perheistään. Perheet hajoavat, lapset jäävät heitteille, naiset lähtevät Kiinaan ja menevät siellä pakon edessä uudelleen naimisiin.

Varastelua, lisää köyhyyttä, likaisten piikkien levittämä HIV.

Koko kulttuuri kuolee, Ha parahtaa.

Rauhallinen aamupäivä katkeaa kumeaan jysäykseen. Heti perään kuuluu toinen, mutta tämäkään ei vielä keskeytä sotilaiden työtä pellolla.

Edellisillan jälkeen räjähdykset eivät hätkähdytä.

Kranaattituli alkoi iltayhdeksältä. Se lopetti teenjuonnin talossa siihen paikkaan. Reput selkään ja yöhön.

Peltojen tuhoamisjoukkoja paennut viljelijä oli ilmiantanut sijaintimme Myanmarin armeijalle, sotilaat arvelivat. Viljelijän talosta löytyi sotilastakki, joka paljasti miehen kuuluvan paikalliseen miliisiin.

Miliisit toimivat yhteistyössä Myanmarin armeijan kanssa, mutta rahoituksen kerääminen jää niiden omalle kontolle. Siinä vaiheessa oopiumi yleensä tulee mukaan kuvioihin.

Lopulta kiire osoittautui turhaksi ja pimeästä palattiin takaisin nuotion lämpöön. Myanmarin armeija oli ottanut yhteen vartiossa olleiden etujoukkojen kanssa vuorenrinteen toisella puolella.

Aamupäivän kolmas räjähdys on kuitenkin selvästi kovempi ja kuuluu paljon lähempää. Työ pellolla katkeaa hetkessä.

Olemme Myanmarin armeijan tähtäimessä.

Jos sotilailta kysyy, ei ole epäilystäkään syystä: oopiumi on liian tärkeä tulonlähde myös Myanmarin armeijalle. Toisaalta, nelisatapäistä sissijoukkoa tuskin katsotaan hyvällä Myanmarin armeijan tukikohdissa, oli syy mikä hyvänsä.

Seuraavat tunnit kuluvat keskellä sotatannerta. Pääsemme pois pellolta, mutta pian kranaattituli pakottaa ryhmämme ojan pohjalle rinteen kupeeseen.

Kranaattitulessa piinaavinta on odotus. Onton kumauksen jälkeen on noin neljä sekuntia aikaa toivoa, ettei ammus osu kohdalle. Sekunti ennen räjähdystä kuuluu nopeiden siiveniskujen kaltainen ääni. Silloin pitää painua matalaksi.

Yksi kranaateista osuu parinsadan metrin päähän pellolle, jolla vielä hetki sitten seisoskelimme. Muuten iskujen etäisyyttä on vaikea arvioida: terävä räjähdys täyttää aina koko maiseman.

Ryhmää johtaa 32-vuotias Nyeing Chan. Nuorten sotilaiden silmistä paistaa pelko, mutta entinen teenviljelijä Chan patistaa ryhmämme liikkeelle.

Juoksemme pää painuksissa kivivallin suojiin. Juostessa räjähdysten ääni hukkuu oman hengityksen alle.

Kivivallin takaa on suora näköyhteys kukkulalle, jossa Myanmarin armeijan joukot ovat. Kranaattituli loppuu, ja kukkulan laelta alkaa rynnäkkökivääritulitus. TNLA:n sotilaat myttäävät korviinsa pumpulipallot ja vastaavat tuleen.

Myös takaamme kuuluu tulitusta. Osa Myanmarin joukoista on koukannut selustaamme suojaavan komppanian kimppuun.

Ammuskelu on satunnaista. Kuivaa ja terävää nakutusta. Ilmassa haisee ruuti. Muutama luoti viuhahtaa kivivallin ylitse, ja painumme entistäkin pienemmiksi auringon paahtamaa ruohikkoa vasten.

Tämän lähemmäksi maanpintaa on enää mahdoton painautua.

Pohjoisen Myanmarin oopiumisota on loputon.

Taistelu vuorilla päättyy sissikapinallisten perääntymiseen. Iltamyöhällä saavumme väsyneinä ja ryvettyneinä kylään, josta lähdimme kolme päivää aikaisemmin.

Kylässä meille kerrotaan, että pitkä letka Myanmarin armeijan ajoneuvoja oli paahtanut edellisyönä laaksossa kulkevaa tietä kohti aluetta, jossa TNLA oli toteuttamassa tuhoamisoperaatiotaan. Edes hyvin valmistautunut sissiarmeija ei mahda mitään Myanmarin armeijan ylivoimalle.

Unikkopeltoja niitettiin hehtaaritolkulla, mutta paljon jäi tuhoamatta. Tasip Halle se tarkoittaa, että takaisin on lähdettävä heti seuraavana päivänä.

Lum Sain kohtalo jää silti mietityttämään.

Osavaltion eteläosissa unikko on onnistuttu korvaamaan paikoin esimerkiksi kahvilla, mutta täällä tilalle ei ole antaa mitään. Niittourakan jälkeen TNLA jättää viljelijät selviämään omillaan. Eikö se ennemminkin aja viljelijöitä entistä syvemmälle köyhyyteen?

Tasip Han vastaus on tuttu.

”Säälimme viljelijöitä, mutta olemme armeija, mitä muutakaan voimme. Jos emme tuhoa oopiumia, tuhoaa oopiumi meidät.”