Ajamme Šentiljistä, slovenialaisesta pakolaisten kauttakulkuleiristä, viisi kilometriä Itävallan puolelle ja päädymme kylään, joka on kuin lastenkirjasta.
Sen nimi on Berghausen. Kertakaikkiaan erilainen todellisuus kuin telttaleiri Šentiljissä.
Itävaltalainen seurue syö juhlapäivällistä majatalossa. On katolinen pyhäpäivä, jolla on kankeahko nimi: Autuaan Neitsyt Marian perisynnitön sikiäminen -juhlapyhä.
Majatalon kokki, 24-vuotias Günter Hofer, käryttää kyökissä saksankielisen Keski-Euroopan herkkua, siankaulaa olutvaahdolla.
”Berghausenissa on hiljaista, ja tunnen kaikki asukkaat”, Hofer sanoo. ”Tiedän, että pakolaiset haittaavat monia kyläläisiä, mutta eivät niinkään minua. Kylämme on täällä mäen päällä suojassa, sivussa pakolaisten reitiltä.”
Kun katsoo alarinteeseen, sen ymmärtää. Edessä näkyy vain paksu sumuverho, kuin untuvapeitto. On helppo unohtaa, että viiden kilometrin päässä rajalla on yli tuhat ihmistä, jotka pakenevat jotakin.
He jonottavat Itävaltaan.
Hoferin työvuoro päättyy. Hän pukee siviilit ylleen ja astuu kylänraitille. Hän tietää, että Itävalta on ilmoittanut rakentavansa lähes neljän kilometrin pituisen piikkilanka-aidan Slovenian vastaiselle rajalle. Se ei ilahduta Hoferia, sillä piikkilangalla on näillä main vanhastaan huono kaiku. Aidan sijaan Hofer haluaa, että rajaa vartioidaan tarkemmin. Seulotaan, kenet kannattaa päästää Itävaltaan.
”Heitä tulee niin valtavasti. En tiedä, selviydymmekö. En usko, että he kaikki ovat Syyriasta. Osa heistä on elintasopakolaisia”, Hofer sanoo.
Hofer ei voi muistaa sitä aikaa, kun Eurooppa alkoi avautua, sillä hän syntyi vasta kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1991. Hulluna vuonna 1989 vallankumouksien aalto pyyhkäisi läpi Itä-Euroopan. Kommunistisen idän ja kapitalistisen lännen jakanut ”rautaesirippu” murtui.
Tämän vuoden aikana osa EU-maista on tehnyt jotain sellaista, jota ne eivät ole tehneet neljännesvuosisataan. Ne ovat sulkeneet rajojaan ja pystyttäneet piikkilankaa. Ne ovat palauttaneet rajatarkastukset ja passijonot.
Se vaikuttaa myös tavallisten eurooppalaisten arkeen.
”Kaksi viikkoa sitten ajoin autolla Müncheniin. Jonotin tunnin rajalla. He tarkastivat jokaisen, myös minun autoni”, Hofer kertoo.
Jonotus on pikkujuttu, sivuoire. Oikeasti Euroopan sulkeutuminen on suuri murros, ideologinen käänne. Se haastaa EU:n perusarvot ja eurooppalaisen utopian rajattomuudesta ja vapaasta liikkeestä. Freiheitista. Freedomista. Libertadista. Frihetistä. Svobodasta.
Ei ihme, että Hoferia harmittaa. Siitä on kauan, kun Saksan ja Itävallan rajalla on viimeksi tarkastettu joka ikinen matkustaja. Nehän ovat hieman kuin yksi maa, se, jossa pidetään Saksan–Itävallan-mäkiviikko.
Hofer on huolissaan pakolaisten määrästä, mutta älkää käsittäkö väärin. Hän ei ole kiivas nationalisti, vaan äänestää tapetinharmaata Itävallan demaripuoluetta SPÖ:tä. Silti tietty puheenparsi on tarttunut, se sama, joka on tarttunut myös moneen keskitien suomalaiseen.
”Ennen kouluissamme oli ristit, nyt niitä ei saa enää käyttää. Mutta se on osa kulttuuriamme ja muslimien on hyväksyttävä kulttuurimme”, Hofer sanoo.
Onko kristinuskon perinne siis uhattuna, kun islamilaisista maista tulee lisää pakolaisia?
”Uskon, että on.”
   |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Rajan toisella puolen Slovenian Šentiljissä on pakolaisten kauttakulkuleiri, jossa yli tuhat ihmistä Syyriasta, Irakista ja Afganistanista asettuu kahteen jonoon. Alkaa vaellus rajan yli Itävaltaan, joka on näkymättömissä sumun takana.
Väkijoukossa vilahtaa pakolainen, joka on pukeutunut Maarianhaminan IFK:n huppariin, mutta hän katoaa näkyvistä ennen kuin ehdin kysyä, mistä hän on sen saanut.
Syyrialainen Sohaib al-Hasan sen sijaan tarjoutuu juttusille. Hän esittäytyy vuonna 2012 lakkautetun öljy-yhtiön ex-toimitusjohtajaksi, ja verkosta löytyvien tietojen mukaan näin myös on. Hän kertoo paenneensa kymmenen vuorokautta aiemmin, ja pakenevansa nimenomaan Isisiä, joka hallitsee Syyrian öljykaupunki Deir ez-Zoria.
Reitti on ollut pitkä: Deir ez-Zorista Syyrian Raqqaan ja sieltä Turkin rajalle. Istanbulista Izmiriin ja salakuljettajan laivalla pakolaisleiriin Lesboksen saareen Kreikkaan. Al-Hasan pyrkii Hampuriin, ja toivoo, että Damaskoksessa turvassa oleva perhe pääsisi myöhemmin perässä. Miksi Hampuriin?
”Se on iso kaupunki, toivon, että elämä on siellä hyvää.”
Kuinka teitä on kohdeltu?
”No miten sen sanoisi? Haaveilen suihkusta ja kunnon unista. Leirien teltoissa on kylmä, vaikka on monta peittoa päällekkäin. Toivon, että Saksassa on parempi leiri kuin täällä”, al-Hasan sanoo.
Kaipa hän Hampuriin pääsee. Kai näistäkin yli tuhannesta pakenijasta suurin osa päätyy Saksaan, jonka nimeä jonossa hoetaan kuin taikasanaa. Saksa on vauras. Saksassa on maanmiehiä ja moskeijoita. Saksa ottaa vastaan. Saksa maksaa. Saksa antaa töitä ja tulevaisuuden.
Eiväthän he voi tietää, että vain neljä päivää myöhemmin liittokansleri Angela Merkel pitäisi puolueväelleen puheen, jossa hän julistaa aikovansa ”kouriintuntuvasti vähentää saapuvien pakolaisten määrää”.
Jos herra al-Hasan on öljy-yhtiön entinen pääjohtaja, hänen elämänsä on kääntynyt päälaelleen. Hänellä on omaisuus yllään. Reppu hukkui Kreikkaan. Selitys on se, että iranilaiset turvapaikanhakijat kahakoivat syyrialaisten kanssa, koska iranilaisia ei päästetty rajan yli Makedoniaan.
Pakolaisleirin ja Itävallan erottaa toisistaan puolitoistametriä korkea aita, jota vartioivat aseistetut sotilaat. On sankka sumu, näkyvyys leirin ulkopuolelle joitakin kymmeniä metrejä. Siellä se on, sumun takana, Länsi-Eurooppa. Sinne pitäisi päästä.
Huhu alkaa kiertää leirissä: bussit ovat saapuneet Itävallan rajalle! Matka jatkuu!
Pakolaiset lähtevät liikkeelle nyssyköineen, putkikasseineen ja sylivauvoineen. Pienellä syyrialaispojalla on talvikengät, muttei sukkia niiden alla. Neljän nuoren miehen porukka on Afganistanista. Heillä on kestänyt 26 vuorokautta päästä Kabulista ja Kunduzista tänne Itävallan rajalle.
”Saksaan”, sanoo yksi, kun marssimme kohti Itävallan raja-aitaa.
”Ei kun Norjaan”, toinen ehdottaa.
”Ottaako Suomi meidät vastaan?”
Viisi metriä ennen itävaltalaisten rajavartijoiden muuria kunduzilaismies huikkaa: ”Suomessa on maailman paras koulutusjärjestelmä!”
On ihmeellistä, että Kunduzissa asti on kuultu takavuosien huimista Pisa-tuloksistamme. On ihmeellistä, että mies jaksaa olla innoissaan, vaikka Eurooppa työntää häntä mellakka-aidoista ja piikkilangasta rakennettuun kulkukarsinaan. Heidän tulevaisuudennäkymänsä Euroopassa ovat niin heikot, että toivoo heillä olleen painava syy jättää kotimaansa.
Itävallan puolella ensimmäisenä näkyy iso neonvalokyltti: Open. Se on lopetetun rajakahvilan katolla.
Edes siinä ei näy enää valoa.
Muistatteko vielä: kesäkuussa 1987 Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan piti Länsi-Berliinissä kuuluisan puheen, jossa hän – entisen lännenelokuvanäyttelijän leveällä nuotillaan – julisti Neuvostoliiton johtajalle Mihail Gorbatšoville: ”Mr Gorbatchov, tear down this wall!”
Herra Gorbatšov, purkakaa tämä muuri!
Ei se Reaganin ansiota ollut, vaan tavallisten eurooppalaisten, että kaksi vuotta myöhemmin Berliinin muuri purettiin. Pian sen jälkeen avattiin loputkin Euroopan rajat, jotka olivat vuosikymmeniä estäneet kommunistisen idän asukkailta kulun länteen. Muurittomuuden ja yhdistymisen aikaa kesti neljännesvuosisata, ja se oli Euroopan uusi belle époque, kaunis aikakausi.
Keväällä 1995 viisi Keski-Euroopan EU-maata otti käyttöön Schengen-sopimuksen. Nimi tuli siitä, että sopimus oli sorvattu vuosikymmen aiemmin jokilaivalla Schengenin pikkukaupungissa Luxemburgin, Ranskan ja Saksan rajalla.
Nyt Schengeniin kuuluu jo 26 maata, myös Suomi. Passia vilauttamatta ja jalkaa auton kaasupolkimelta nostamatta on kyennyt ajamaan Euroopan äärilaidalta toiselle: Tromssasta Kreetalle, Sallasta Lissaboniin. Schengenin ajatus on yksinkertaisesti se, että Euroopan sisärajat avataan, mutta ulkorajat vahvistetaan.
Se on ollut kaunis utopia meille, jotka asumme Schengen-maissa: Ihmiset, tavarat, palvelut, pääomat, ideologiat, muodit, trendit, tiede ja taide liikkuisivat vapaasti maasta toiseen. Vapaus taas vahvistaisi demokratiaa ja kasvattaisi taloutta. Ennen kaikkea se tukahduttaisi eurooppalaisen kiihkonationalismin, joka vuonna 1914 johti ensimmäiseen maailmansotaan, joka taas vuonna 1939 johti toiseen maailmansotaan.
Jos Eurooppa olisi ihminen, se diagnosoitaisiin syvästi alakuloiseksi. Ellei keskivaikeasti masentuneeksi. Alakulo vain pahenee, kun katsoo Euroopan uusia piikkilankoja.
Slovenialaisen koppalakkimiehen naama on kuin hapanleipä. Hän marssii rajakopista automme luo. Ja urahtaa: mitä te täällä teette?
Koppalakkimies vaatii ”ministeriön lupalappua”. Ilman sitä rajan piikkilanka-aitaa ei saa kuulemma kuvata. Hän vaikuttaa Slovenian–Kroatian-raja-aseman keskiportaan pomolta. Kun toteamme, ettei meillä ole ministeriön lupia, koppalakki viittoo meitä poistumaan. Rajalla partioinut poliisiauto lähtee seuraamaan. Razkrižjen koulun pihalla konstaapeli nousee autosta ja kysyy, mikäs ongelma teillä on.
Unkari aloitti lumipalloilmiön: kun se aitasi Serbian vastaisen rajansa pakolaisilta, nämä joutuivat etsimään uuden reitin Kroatian, Slovenian ja Itävallan kautta länteen. Pian Slovenia sulki rajansa Kroatiaan piikkilangalla, sen jälkeen Itävalta ilmoitti aidan rakentamisesta Slovenian rajalle. Etelämmässä Makedonia on aidannut rajaansa Kreikkaan, ja Kreikka ja Bulgaria taas Turkkiin.
Razkrižjen rajakylässä aitaa vartioi kaksi naisrajavartijaa, joista toinen on leppoisa, ja toinen tiukkapipo. Piikkilanka-aidan edessä, keskellä peltoa ja kilometrien päässä lähimmästä vesistöstä seisoo pukkien varassa hylätty jokilaiva. Vaikea keksiä, miksi se on siinä. Rajavartijatkin pyörittävät päätään.
”Se on ollut siinä ainakin kymmenen vuotta”, tiukkapipoisempi sanoo saksaksi.
Slovenia sulki piikkilangalla osan Kroatian vastaisesta rajastaan sen jälkeen, kun Razkrižjen pikkukaupunkiin saapui yöllä noin kolmesataa pakolaista. Kolmesataa. Saksaan heitä on tullut tänä vuonna aika tarkalleen miljoona, mutta Saksa on pitänyt rajansa aitaamattomina.
Aamulla nämä kolmesataa muukalaista ohjattiin bussiin, joka ajoi heidät pois, ties minne, kauas Razkrižjesta. Heistä tuskin yksikään on enää Sloveniassa, vaan pohjoisempana, Saksassa tai Hollannissa, kenties jokunen Suomessa asti.
”Ei aita ole minun mieleeni”, sanoo Razkrižjen kunnanjohtaja Stanko Ivanusič. ”Eniten siitä kärsivät viljelijät. Ja villieläimet, jotka sotkeutuvat aitaan ja kuolevat.”
Viljelijöille aita on kurja homma, sillä heidän peltonsa ovat molempien maiden puolella. Kynnä siinä nyt perunamaata tai maissipeltoa, kun väliin tulee piikkilanka-aita. Mahtaako aita olla Razkrižjen laidalla vielä vuoden kuluttua, joulukuussa 2016?
”Jos on, niin joko Slovenia tai EU on epäonnistunut pakolaistilanteen hoitamisessa. Me kaikki olemme epäonnistuneet, jos emme kykene vuodessa järjestämään asioita kuntoon”, Ivanusič sanoo.
Kunnanisällä on kiire lääkäriin, mutta hän aloittaa kymmenen minuutin hengästyneen monologin. Hän on seurannut huolissaan, kuinka EU-maat alkavat rakentaa aitoja ympärilleen.
”Se olisi sekä Schengenin loppu että lopulta koko EU:n loppu.”
Ivanusič pauhaa, ei jätä taukoja välikysymyksille eikä vasta-argumenteille. Kun hän on päässyt loppuun, hän availee jo auton ovea ja sanoo: ”Onko sinulla vielä kysyttävää?”
Schengenin loppu. EU:n loppu. Ei nyt harpota asioiden edelle, ei liioitella. Vaikka tottahan se on, mitä herra Ivanusič sanoo: piikkilangan paluu on kauhistuttava enne siitä, mitä Euroopalle saattaisi pahimmillaan tapahtua.
Ranskalainen filosofi Olivier Razac teki vuonna 2003 pienen kirjan nimeltä Piikkilangan poliittinen historia. Razac listaa piikkilangan kolme huippuhetkeä.
1800-luvun lopulla amerikkalaiset farmarit aitasivat sillä Villin lännen maatilat. Se pahensi konfliktia viljelijöiden, karjankasvattajien ja intiaanien kesken.
Seuraava vallankumous oli ensimmäinen maailmasota. Euroopan mahtivaltiot aitasivat rajansa. Kolmas oli natsi-Saksa ja sen keskitysleirit.
Sotien jälkeen piikkilangan määrä vain kasvoi Euroopassa. Neuvostoliiton valtapiirin kommunistinen itä erotti itsensä kapitalistisesta lännestä.
Nyt on taas buumi. On suorastaan tragikoomista, että suurimman osan Euroopan uusista piikkilanka-aidoista valmistavat unkarilaiset pitkäaikaisvangit Márianosztran vankilassa Budapestin pohjoispuolella. Osan Unkari on pystyttänyt omille rajoilleen. Loput se myy naapurimaihin.
Piikkilangan paluu tuntuu jotenkin käsittämättömältä. Se on kuin vieras elementti, jotain, jota terve valtio hylkii. Kuin lämmiteltäisiin menneisyyden hiilloksessa, aikakaudessa, jolloin Itä-Eurooppaa johtivat kommunistipuolueet ja niiden rappeutuneet huru-ukot, kuten Erich Honecker, Nikolae Ceaușescu ja Leonid Brežnev.
Mitä ihmettä Euroopalle on tapahtunut viidessä vuodessa? Miksi maltillisetkin eurooppalaiset, kuten slovenialainen kunnanjohtaja Ivanusič, puhuvat jo sellaisesta mahdollisuudesta, että ensin hajoaa Schengen-Eurooppa ja tulevaisuudessa koko Euroopan unioni?
EU:n puheenjohtajana vuoden 2016 alussa aloittava Hollanti on yksi niitä maita, jotka ovat jo vihjanneet Schengen-alueen pienentämisestä. Siitä erotettaisiin todennäköisesti ainakin Kreikka, joka ei ole onnistunut valvomaan EU:n ulkorajaansa, sekä ne Itä-Euroopan Schengen-maat, jotka ovat kieltäytyneet vastaanottamasta pakolaisia.
Euroopan syöksy alkoi jo vuoden 2008 talouskriisistä. EU-maat ajautuivat kierteeseen, jonka loppua ei näy: monessa maassa talouden romahdus kadotti uskon hyvinvointivaltiomalliin, johon ne olivat tukeutuneet pulskina vuosikymmeninä.
EU:lla on takanaan jo seitsemän laihaa vuotta, kuten Vanhassa testamentissa, jossa Joosef varoitteli Egyptin faaraota pitkästä taantumasta. Osa Eurooppaa on talouskriisissä, Kreikka vararikossa. Eurooppa ikääntyy ja menettää itseluottamuksensa. Se on kuin eripurainen seniorien palvelutalo: henkilökunnasta on pulaa ja työilmapiiri kamala, huonopolvisia isoäitejä kutsutaan kyllä asiakkaiksi, mutta kukaan ei kuuntele eikä palvele.
Eurooppa kokee nyt turvallisuutensa uhatuksi Jäämereltä Välimerelle. Etelä- ja koillisrajoilla pelätään pakolaisaaltoa, ääri-islamia ja Isisiä, sitä jengiä, joka hyökkäsi Pariisissa marraskuussa 2015. Itärajoilla taas pelätään Venäjän suurvaltauhoa, joka johti Itä-Ukrainan sotaan.
Kaiku askelten on kolkko. Kuten 1930-luvulla, myös nyt talouskriisi, muukalaispelko ja keskiluokan kurjistuminen ovat johtaneet nationalismin kasvuun. Unkarissa suosiota kerää äärioikeistolainen Jobbik, Kreikassa fasistinen Kultainen aamunkoitto. Ranskassa politiikkaa sekoittaa muukalaisvihamielinen Kansallinen rintama, Italiassa Pohjoisen liitto, Ruotsissa taas Ruotsidemokraatit.
Meillä Suomessa Perussuomalaiset ovat päässeet hallitukseen.
Rouva Èva Kiss-Vitèz ja hänen miehensä Janos Kiss hätääntyvät takapenkillä, sillä vuokra-automme sujahtaa huomaamatta rajan yli Unkarista Itävaltaan. Olemme pyytäneet Kissin pariskuntaa esittelemään Sopronin rajan, sillä he olivat täällä, kun historiaa tehtiin elokuussa 1989.
On täysin pimeää, sivutiellä on vaikea tajuta, milloin maa vaihtuu. ”Meidän täytyy kääntyä. Olemme jo Itävallan puolella”, rouva Kiss-Vitèz sanoo.
Kiss-Vitèzin pariskunta on vallankumouksen veteraaneja. He muistavat, kuinka piikkilanka-aidat purettiin. Herra Kiss oli rajalla, kun rautaesirippu murtui Sopronissa jo kolme kuukautta ennen Berliinin muuria.
Unkarin raja Itävaltaan avattiin kolmeksi tunniksi elokuussa 1989. Se ei ollut aivan ennenkuulumatonta unkarilaisille, jotka olivat saaneet matkustuslupia Itävaltaan. Sen sijaan DDR:stä länteen matkustaminen oli tavalliselle kansalle lähes mahdotonta. Noin 600 itäsaksalaista saapui kaikessa hiljaisuudessa Trabanteilla Soproniin.
He pakkautuivat aitaa vasten ja työnsivät sitä joukkovoimalla. Länteen! Länteen! Vapauteen!
”Portissa oli vielä lukko, mutta se antoi periksi ihmismassalle”, herra Kiss muistelee.
Hän ylitti rajan puoli tuntia itäsaksalaisten jälkeen, otti leikkureilla palan piikkilanka-aitaa ja lahjoitti sen itävaltalaiselle baarinpitäjälle lännen puolella rajaa. Hän näyttää vanhaa uutisvalokuvaa kyseiseltä päivältä: kaksi unkarilaista rajavartijaa poseeraa itävaltalaisen kollegan kanssa, raja repsottaa auki.
Kuvassa on niin vilpitöntä tulevaisuudenuskoa, että mieli alkaa herkistyä. Diktatuurit murtuivat, koska barrikadeilla oli tavallisen pelottomia eurooppalaisia.
Nyt politiikkaan on palannut pelko. Syvintä se on Unkarissa. Maan suosituin puolue on hallitseva Fidesz, joka on nationalistisempi ja EU-vastaisempi kuin Perussuomalaiset. Maan toiseksi suosituin puolue taas on viralliselta nimeltään Jobbik Magyarországért Mozgalom.
Liike paremman Unkarin puolesta.
Vaikka nimi on kuin rotaryklubin kevättempauksesta, Jobbik on uusnatsipuolue. Osa sen kannattajista pukeutuu puolisotilaalliseen univormuun ja marssii nahkasaappaat kopisten. Keskiluokkaisetkin unkarilaiset tuovat fasisteja myötäilevät ajatuksensa julki, mikä oli vielä muutama vuosi sitten mahdotonta.
Jobbikin poliitikko Péter Tóth astuu Röszken rajakaupungin pizzaravintolaan. Hän on puolueensa puheenjohtaja läheisessä Szegedin kaupungissa.
”Pakolaisuus on hyvin iso uhka, koska he tulevat aggressiivisesta islamilaisesta sivilisaatiosta ja täyttävät Euroopan”, Tóth sanoo.
Hän aidosti uskoo, että käynnissä on sota kristinuskon ja islamin välillä. Se on kuulemma saman sodan jatkoa, jota Unkarin kuningaskunta kävi vuosisatoja turkkilaisia vastaan.
Tóth on erikoinen hahmo. Hän kertoo poliittisiksi esikuvikseen Miklos Hortyn sekä Aleksanteri Suuren. Edellinen oli Unkarin valtionhoitaja 1920–1940-luvuilla ja veljeili Hitlerin kanssa. Jälkimmäinen oli Makedonian valloittajakuningas, joka vei armeijansa Intiaan asti noin 2 300 vuotta sitten.
Jos Tóth ei olisi niin kuohuksissaan islamin ”suurhyökkäyksestä”, voisi kuvitella, että hänen puheissaan olisi aavistus ironiaa. Mutta ei siinä ilmeisesti ole. Tóth haaveilee suur-Unkarista, joka oikaisisi historian vääryydet. Siihen kuuluisi nyky-Unkarin lisäksi Slovenia, osa läntistä Ukrainaa, Kroatia, Serbia sekä pienet alueet Slovakiaa ja Itävaltaa.
”Nyt maa-alueemme on 94 000 neliökilometriä, kun 1900-luvun alussa olimme vielä 320 000 neliökilometriä”, Tóth sanoo.
Normaalioloissa Tóthin kaltainen ääriajattelija olisi ajettu marginaaliin, mutta elämme poikkeusaikoja. Jobbik on mielipidekyselyissä Unkarin kakkospuolue, ja Tóth on sen kiho Szegedissä, joka on Unkarin kolmanneksi isoin kaupunki.
Tóth tietää, että Jobbik on onnistunut juuri siinä, mihin se pyrkii. Turvapaikanhakijat tietävät nyt, mikä on Unkarin ajan henki. Muukalaisvihamielinen maa kierretään kaukaa. Ei tänne kukaan halua.
”Ei niin”, Tóth sanoo ja hymyilee.
Tekeekö se sinut iloiseksi?
”Hyvin iloiseksi.”
Unkarin seuraavat vaalit ovat 2018. Tóth uskoo, että Jobbik nousee silloin valtaan. Sen on hyvin epätodennäköistä, mutta kuka sitä tietää. Euroopassa tapahtuu outoja asioita. Kuka olisi uskonut – Ranskan lähihistorian tuntien – että maan suurimmaksi puolueeksi voisi koskaan nousta äärioikeisto, kuten tapahtui joulukuun alussa aluevaalien ensimmäisellä kierroksella.
Ajamme Tóthin kanssa Unkarin ja Serbian rajalle Röszkeen.
Vielä syyskuun alussa vain puro erotti EU-Unkarin Serbiasta, joka neuvottelee EU:n jäsenyydestä.
Niin pieni puro, että hyvä hyppääjä loikkasi sen yli. Nyt Unkarin puolelle on rakennettu aita, jota ei meinaa uskoa todeksi. Kolme ja puoli metriä korkea aita jatkuu silmänkantamattomiin. Ensin on neljä päällekkäistä kerrosta spiraalille kierrettyä piikkilankaa, jossa on partaveitsimäisiä teriä. Sen jälkeen on varsinainen aita. Sen huipulla on vielä kierros piikkilankapyörrettä.
Yleensä tällaisia näkee vain vankiloissa.
Piikkilangassa roikkuu muutamia revenneitä vaatteenkappaleita. Sillä epätoivoisella on täytynyt olla paniikki, joka näin hankalasta kohdasta on yrittänyt läpi.
Aidan edessä notkuu kaksi tylsistyneen oloista rajavartijaa. Eivät he mitään vahdi, nojaavat laudasta tekemäänsä riukuun. Ei Röszken kohdalta monikaan ihminen ole koettanut luvatta Unkariin sen jälkeen, kun aita pystytettiin.
Parinkymmenen metrin päässä piikkilanka-aidasta on unkarilainen pientaloalue. Ei rikas eikä köyhä. Lähin asuttu talo on erikseen aidattu, ja portissa on sekä vahtikoiran kuva että varoitus valvontakamerasta. Röszken kylä tekee selväksi, ettei tänne ole muukalaisilla asiaa, mutta jää epäselväksi, miksi muukalainen Röszkeen haluaisikaan.
”Kun muslimit saapuivat syyskuussa, moni kannattajamme meni rajalle ja iski puisen ristin pystyyn pellolle”, Tóth sanoo.
Se on ollut näky. Nääntyneitä pakolaisia vastassa on ollut unkarilaisia äärioikeistolaisia, ristit suojanaan kuin serbialaispellon halki marssisi kreivi Dracula.
Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin tuntuu siltä, että aika Euroopassa on kääntänyt suuntaa. Käperrymme itseemme, käännämme kelloja taaksepäin.
Zákányn kyläkoulussa Unkarissa taideaineita opettava 29-vuotias Csongor Németh muistaa, millainen kalabaliikki syntyi, kun pakolaisia saapui yön pimeydessä Kroatiasta rajan yli rautatieasemalle.
Osa paikallisista panikoi. Osa taas odotti, että syrjäkylässä kerrankin tapahtuisi jotain. Tilanne rauhoittui, kun selvisi, että pakolaiset jatkaisivat junalla Budapestiin. Seuraavaksi zakanylaisia kuohautti, että paikallisen lastentarhan opettajat laulattivat lapsilla tervetulolaulun pakolaisille.
”Keskivertounkarilainen ei pidä mistään uudesta ja vieraasta. Hän ei ole 2000-luvulla. Täällä on paljon ihmisiä, jotka vihaavat sekä romaneja että pakolaisia”, Németh sanoo.
Hän tarjoaa teorian sille, miksi näin on käynyt. Monelta zakanylaiselta ovat koulut jääneet kesken ja kylän ulkopuolinen maailma näkemättä. Maailmakuva on mustavalkoinen. Kun sellainen väki törmää ensin globaaliin talouskriisiin ja heti perään pakolaistulvaan, iskee paniikki.
”Unkari on kuin täysi vesilasi, jossa on särö. Mikään ei pääse sinne sisään, mutta vesi valuu sieltä ulos. Kaikki kaverini ovat jo ulkomailla”, Németh sanoo.
Sitä kutsutaan aivopaoksi, ja se on todellinen ongelma Unkarille ja monelle muulle Kaakkois-Euroopan maalle. Myös Németh aikoo palata Lontooseen, jossa hän jo kertaalleen asui. Talouskriisi ja ahdistava ilmapiiri saavat monen vaihtamaan kelvollisen työn Unkarissa kelvottomaan ulkomailla.
”Mistä voit tietää, ettet ole itse joku päivä pakolainen”, Németh sanoo. ”Silloin toivot, että joku maa ottaa sinut vastaan.”
Zakanyn kylän notaari Andras Bors ei ole samaa mieltä. Hän seisoo Unkarin ja Kroatian rajalla, jättömaalla, jonka mutaan on uponnut lapsen kenkä. Todennäköisesti se on jäänyt pakolaiselta.
Piikkilanka-aidan edessä viljellään kuusentaimia, sillä Zakany on tunnettua joulukuusenkasvatusaluetta. Bors huokaa. Hän ei oikein usko, että kristityt ja muslimit osaavat elää rinnakkain.
”Heillä on omat tapansa”, hän sanoo, ja tekee selväksi, että Euroopan rajat on pantava kiinni.
Naapurikylä Surdista löytyy 32-vuotias joulukuusiyrittäjä Viktòria Kiss. Hän on juuri lähdössä avolavarekka pakattuna Budapestiin, jossa hän kahden viikon aikana aikoo myydä 300 kuusta. Kiss viihtyy Surdissa. Täällä on vain noin 600 asukasta.
”Tämä on hiljainen ja rauhallinen kylä, ihmiset tuntevat toisensa.”
Juuri näistä pikkukylistä on kyse Keski-Euroopassa. Näitä on satoja matkalla Wienistä Istanbuliin, sillä matkaa on lyhintäkin ajoreittiä yli 1 500 kilometriä. Näitä teitä on vuosisatojen saatossa kulkenut monta valloitusarmeijaa, idästä ja lännestä. Wien. Maribor. Szeged. Belgrad. Sofia.
Matkan varrella Keski-Eurooppa muuttuu roomalaiskatolisesta ortodoksiseksi, vauraasta köyhemmäksi. Kirjaimet muuttuvat kyrillisiksi, matalalattiaraitiovaunut johdinautoiksi.
Yksi asia pysyy: Jokaisessa maassa islam on vanha tuttu. Muslimit ovat olleet Euroopassa jo 1 300 vuotta; on sodittu, mutta on eletty myös pitkiä aikoja rauhanomaisesti rinnakkain. Historia on aaltoliikettä, ja juuri nyt Länsi-Euroopassa taas koetaan, että sitä uhkaa sekä ortodoksinen Venäjä että islam.
”Miten se nyt sanoisi”, joulukuusiyrittäjä Kiss sanoo, kun häneltä kysyy Unkarin suljetuista rajoista. ”Kaikki täällä ajattelevat, että pakolaisten on palattava kotiinsa. Minäkin ajattelen niin. Ei tämä ole heidän kotinsa.”
Siinä hän on aivan oikeassa, jos hän puhuu juuri Surdin kylästä. Se on niin sisäänpäin lämpiävä, ja niin syrjässä, ettei sinne löydä kuin autonavigaattorin avulla. Ei tänne soisi pakolaisia tuotavan.
Viktòria Kiss kiristää kuusilastia rekan lavalla, miettii hetken ja tiivistää kuuteen sanaan sen, mitä Eurooppa talvella 2015 panikoi:
”Kun emme tiedä, mitä on tulossa.”
Tähän loppuu EU.
Saavumme sen kaakkoiskulman viimeiseen kylään, Kapitan Andrejevoon. Raja-aseman toisella puolella on Turkki, bussin ikkunasta näkyvät rajamoskeijan kaksoisminareetit.
Turkki on jo vuosia neuvotellut EU-jäsenyydestä, mutta jos nyt pitäisi veikata, EU:n kaakkoisraja on vielä pitkään bulgarialaisen sotasankarin Nikola Andrejevin mukaan nimetyn kylän laidalla. Kapteeni Andrejev soti vuonna 1912 ottomaaneja eli turkkilaisia vastaan.
”En usko, että EU koskaan kelpuuttaa meitä”, sanoo Turkin puolella Budakdoğancan rajakylässä asuva kyläpäällikkö Ayhan Kiyici. ”Se kelpuutti Bulgarian, joka on kristitty ja pieni. Mutta me olemme islamilainen ja iso.”
Näinhän se on. Siksi täällä EU:n ulkorajallakin pystytetään piikkilankaa. Bulgarialla on neljä ja puoli metriä korkeaa aitaa jo 80 kilometriä, ja lisää on tulossa.
Mikä oudointa, Bulgarian aidasta iloitsevat myös rajaseudun turkkilaiset. Kyläpäällikkö Kiyici opastaa meidät kukkulalle lähelle rajalinjaa. Hän kertoo, että aiemmin rajalla oli vanha aita. Se oli aivan liian helppo ylittää Turkin puolelta, joten pakolaiset käyttivät Budakdoğancaa kulkureittinä. Herra Kiyiciä ei lepyttänyt edes se, että pakolaiset jatkoivat vielä parituhatta kilometriä eteenpäin Länsi-Eurooppaan.
Nyt Bulgaria rakentaa uutta aitaa. Se eroaa vanhasta kommunistien rakentamasta aidasta yhdellä tavalla: kommunistien aita esti pääsemästä ulos, tämä kapitalistien aita estää pääsemästä sisään.
Kyläpäällikkö Kiyici on bulgarialaisten piikkilangasta iloinen. Menee hetki hoksata, että hän todella puhuu aidasta, joka on rakennettu katkaisemaan juuri hänen kaltaistensa muslimien reitti EU-Eurooppaan. Hän ottaa mieluummin piikkilankaa kylänsä laidalle kuin pakolaisia, jotka kulkevat kylän ohi.
”Uusi aita on vahva”, herra Kiyici sanoo tyytyväisenä. ”Se on hyväksi meille. Sen läpi on vaikea paeta.”
