HS:n kirjeenvaihtaja Sami Sillanpää kiersi viime vuoden eri puolilla Afrikkaa. Vastaan tuli hökkelikyliä ja luksushuviloita, sissejä ja suursijoittajia. Moni Afrikan maa on nyt nousussa.
Alle jää Afrikka. Lentokoneen ikkunasta näkyy vain mustaa pimeyttä. Tulee mieleen vanha Kuukausiliitteen juttu Afrikasta.
”Musta aukko”, luki kannessa.
Melkoinen aukko Afrikka on suomalaisille ollutkin, ainakin tietoaukko. Kurjuutta, sotaa ja tauteja. Niistä on kuultu, ei paljon muusta.
Olen matkalla täyttämään sitä aukkoa, työskentelemään vuoden ajan Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajana Afrikassa. Kirjeenvaihtaja tarkoittaa toimittajaa, jonka tiedotusväline lähettää pidemmäksi aikaan tiettyyn paikkaan raportoimaan. Yhdelläkään suomalaisella viestimellä ei ole viime vuosina ollut kirjeenvaihtajaa Afrikassa.
Tutkin karttaa.
Lennämme Afrikan pohjoislaidalla Libyan päällä. Matka jatkuu suoraan etelään, koko valtavan Afrikan yli, ja lopulta saavumme uuteen kotikaupunkiini Johannesburgiin Etelä-Afrikkaan. Afrikan yli lentäminen kestää lähes yhdeksän tuntia.
Samassa ajassa lentäisi Helsingistä Pekingiin ja jatkaisi vielä eteenpäin.
Afrikasta puhutaan usein kuin se olisi yksi maa, vaikka Afrikassa on 54 erilaista valtiota, yli miljardi ihmistä ja siellä puhutaan ainakin paria tuhatta eri kieltä.
On siinä tarinoita kerrottavaksi yhden vuoden varalle.
Edellinen pidempi kokemukseni Afrikasta on 15 vuoden takaa, jolloin tein pitkän reppureissun eri puolille Afrikkaa.
Sen jälkeen Afrikassa on koettu ennennäkemätön talousbuumi. Moni maailman nopeimmin kasvavista talouksista sijaitsee Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.
Palan halusta nähdä, mikä on muuttunut. Ovatkohan mielikuvamme Afrikasta pysyneet perässä?
Aamu valkenee, ja saavumme Johannesburgiin. Kun ajamme vuokra-autolla ulos lentokentän parkkihallista, takapenkiltä kuuluu huuto.
”Oooh! Miten valoisaa!”
Siirtyminen Suomen talvesta Etelä-Afrikan kesään on kuin siirtyisi mustavalkokuvasta värikuvaan.
Heti aluksi on opeteltava eteläafrikkalaisiin tapoihin. Olen suomalainen mies. Mielestäni ynähdys on vivahteikas tervehdys. Etelä-Afrikassa se ei käy. Pitää tervehtiä kuuluvasti vastaantulijoitakin. Kaupan kassalta kysytään kuulumiset. Tuttujen kanssa kätellään pitkällisesti ja erilaisin käsiottein.
Paikallisten englannissa on hassuuksia. ”Howzit?” tarkoittaa ”moi”, liikennevalot on ”robot” ja jos joku sanoo hoitavansa asian nytnyt (nownow), voi olettaa, että se tapahtuu piakkoin tai ehkä joskus lähitulevaisuudessa.
Johannesburg on maan ja koko Afrikan rikkain kaupunki. Ostoskeskukset ovat suurempia ja tiet leveämpiä kuin Suomessa. Poikani tarkkailee innokkaasti kaduilla näkemiensä luksusautojen merkkejä. Lamborghini! Ferrari! Aston Martin!
Toinen ääripää ovat laitakaupungin slummit. Niissä on aaltopellistä tehtyjä vajoja ja ulkohuussit.
Yhden ensimmäistä jutuistani teen valokuvaaja Teemu Kuusimurron kanssa. Teemu lennättää kameraa kauko-ohjattavan lennokin kyydissä luksusasuinalueen ja hökkelikylän yllä. Kirjoitan juttuuni, että yhdestä kohtaa Etelä-Afrikka näyttää mielikuvien Amerikalta, toisesta kliseiseltä Afrikalta.
Helmikuussa matkustan Mosambikiin. Se on Etelä-Afrikan köyhä itäinen naapuri, entinen Portugalin siirtomaa.
Mosambikissa haluan löytää Afrikan kuuluisimman vauvan. Tai siis, siitä on jo 15 vuotta, kun Rosita Mabuiango syntyi. Se tapahtui puussa keskellä valtavia tulvia. Rositasta tuli hetkeksi maailmantähti. Uutisiin eri puolille maailmaa päätyi kuva, jossa vastasyntynyt Rosita ja hänen äitinsä pelastetaan helikopteriin.
Se oli tyypillinen Afrikka-uutinen: friikki tapahtuma kriisissä. Jotain symbolista nähtiin siinäkin, että Rositan pelasti valkoinen mies.
Missä tämä tyttö on nyt?
Mosambikilaisen avustajani kanssa soittelemme Rositan kotikylään, joka sijaitsee syrjemmällä maaseudulla. Selviää, että Rosita on muuttanut. Toisesta kylästä löytyy perhetuttu. Sitten saamme puhelimen päähän Rositan äidin.
Rosita onkin Maputossa – muutaman minuutin päässä hotellistani.
Talo on kolmikerroksinen, sitä ympäröi korkea aita ja piikkilanka. Pihassa on kolme komeaa autoa. Keittiössä panen merkille pitkän rivin kuohuviinilaseja. Meidät ohjataan olohuoneen nahkasohville, joiden edessä on suurin koskaan näkemäni taulutelevisio.
Rosita saapuu pukeutuneena valkoiseen röyhelömekkoon. Tänään vietetään hänen 15-vuotissyntymäpäiväänsä. Rosita on kaino teini, mutta vastailee kohteliaasti.
Näin sanoo tyttö, joka nousi symboliksi Afrikan epätoivolle:
”Olen elämässä aina saanut, mitä olen tarvinnut.”
Rositan syntymää seurannut julkisuus koitui hänelle onneksi. Sen vuoksi hän sai rikkaat kummivanhemmat. He ovat kuuluisa muotisuunnittelija ja tämän puoliso, joka menestyy liikemiehenä. Kummit ovat tukeneet Rositaa läpi elämän. Nyt Rosita asuu heidän luonaan Maputossa, jotta hän voi käydä hyvää lukiota.
Rositan asiat ovat poikkeuksellisen hyvin. Mutta kyllä monella muullakin mosambikilaisella menee nyt paremmin kuin 15 vuotta sitten.
Jos Rosita ei olisi syntynyt puussa, hän todennäköisesti olisi syntynyt puun alla. Sairaaloita ei maalla ollut. Siihen aikaan, kun Rosita syntyi, joka viides lapsi Mosambikissa kuoli alle viisivuotiaana. Nyt enää joka kymmenes.
Se on hurja parannus. Uusien energiavarojen löytyminen on kiihdyttänyt Mosambikin taloutta. Rikkaat maat, kuten Suomi, ovat tukeneet perusasioita kehitysavulla. On enemmän klinikoita ja kouluja. Malariaa on saatu kitketyksi. Kurjuus on vähentynyt.
Ne ovat hitaita muutoksia. Ne eivät siis päädy uutisiin, jotka kertovat äkillisistä tapahtumista.
Kertomatta on jäänyt, että moni asia on Mosambikissa nyt paremmin. Niin on monessa muussakin Afrikan maassa.
Kotona Johannesburgissa odottaa ikävä uutinen. Vuokranantajani on kadoksissa. Sitten selviää, että hän on kuollut. Huhun mukaan kyseessä on ryöstömurha, ja teosta epäillään meilläkin kotona usein käynyttä korjausmiestä.
Osuipa ikävän lähelle, ajattelen. Johannesburgissa on paljon rikollisuutta. Asuinalueellamme partioivat aseistetut vartijat. Naapuri muistuttaa, että pidä aina ajaessa auton ovet lukittuna ja ikkunat kiinni. Silloin tällöin autoja kaapataan liikennevaloissa.
En kuitenkaan ehdi murehtia kotiasioita kuin muutaman päivän.
Uusi reissu odottaa.
Namibiaan on onneksi helppo mennä. Se on yksi harvoja Afrikan maita, joihin suomalainen ei tarvitse viisumia. Ja Namibiassa rakastetaan Suomea.
Pääkaupunki Windhoekissa tulee heti kotoinen olo. Pääkadun hampurilaisbaarissa tarjoilijoina ovat Sanna ja Selma.
He kikattelevat, kun kehun heidän nimiään. Sannan ja Selman mielestä heillä on ihan tavalliset namibialaiset nimet. Totta, Selma oli koko 1900-luvun suosituin naistennimi Namibiassa.
Ja sieltä tulee Vilho! Hän on namibialainen punkkari, asennejätkä. Haastattelen myös opettaja Johannaa ja sihteeri Saaraa.
Olen tullut Namibiaan, koska maa juhlii 25 vuoden itsenäisyyttään. Samalla nimitetään uusi hallitus. Uusi pääministeri on Saara Kuugongelwa ja työministeri Erkki Nghimtina. Varapresidentiksi nousi suomea puhuva Nickey Iyambo, joka oli 1960-luvulla Helsingissä opiskellessaan Erkki Liikasen kämppäkaveri.
Suomalaisten siteet tänne solmittiin 1800-luvun lopulla, kun Ambomaalle, nykyisen Namibian pohjoisosiin, tuli lähetyssaarnaajia Suomesta. Kristinuskon lisäksi levisivät suomalaiset ja raamatulliset nimet.
Myöhemmin Suomi-yhteyttä vahvisti se, että presidentti Martti Ahtisaari YK-diplomaattina auttoi Namibiaa itsenäistymään Etelä-Afrikan vallasta ja rotusorrosta vuonna 1990.
Toki suomalaisia on aikojen saatossa viilettänyt eri puolilla Afrikkaa. Suomalaisia taisteli 1800-luvun lopussa buurisodassa ja joutui myös vangiksi St. Helenan saarelle. Sata vuotta sitten suomalaiset kunnostautuivat erityisesti Kongojoen liikenteessä.
Namibiassa kuitenkin on jotain samaa kuin Suomessa. Sekin on vakaa, vähäväkinen (2 miljoonaa asukasta) ja melko tyhjä maa. Erojakin on: Namibiassa vaalit käydään sähköisesti ja parlamentissa on enemmän naisia.
Ahtisaari osallistuu itsenäisyysjuhliin kunniavieraana. Haastattelen häntä.
”Suomella ei ole yhtään muuta valtiota maailmassa, johon meillä on tällaiset suhteet. Tällainen henkinen yhteys – kiitos lähetystyöntekijöiden toiminnan – se on aivan erityinen”, presidentti sanoo.
Kaikkien suomalaisten tunteet Namibiaa tai Afrikkaa kohtaan eivät ole yhtä lämpimiä. Haastattelussa Ahtisaari puhuu myös rasismista, joka koti-Suomessa vahvistuu. Presidentti arvelee, että rasisteilla on huono itsetunto.
Moni lukija Suomessa tunnistaa itsensä kuvauksesta. Lausunnosta nousee pieni myräkkä rasistien nettisivuilla. Ahtisaarta ja Namibiaa solvataan.
Etelä-Afrikassa kesä loppuu. Maaliskuun syyssateiden mukana tulee näyttäviä ukkosmyrskyjä. Kun salamat välähtävät, ne värjäävät koko taivaan.
Vaimo sanoo, että Afrikka on maalattu isolla pensselillä. Luonto on vahvaa, värikästä ja näyttävää.
Vuokranantajan kuolemasta selviää lisää. Ei se ollutkaan murha. Korjausmiehemme on syytön.
Se on hyvä tieto. Ajatukseni ovat kuitenkin väkivallassa.
Suomessa sota oli lähellä, Ukrainassa.
Etelä-Afrikassa sotaa ei ole lähimainkaan.
Vielä 1990-luvun alussa oli toisin. Rotusortoa harjoittanut Etelä-Afrikka soti naapureitaan vastaan. Konflikteja oli läpi eteläisen Afrikan Angolasta Mosambikiin. Nyt etelä on Afrikan rauhallisinta ja vakainta kolkkaa. Vallanpitäjiäkin on vaihdettu vaaleissa ihan rauhallisesti, paitsi Zimbabwessa.
Suomessa sota oli lähellä, Ukrainassa. Etelä-Afrikassa sota ei ole lähimaillakaan.
Johannesburgista pitää matkustaa kauas keskelle Afrikkaa ennen kuin vastaan tulee ensimmäinen aseellinen konflikti.
Sinne olenkin menossa seuraavaksi, Kongoon.
Olen järjestellyt matkaa Kongon demokraattiseen tasavaltaan valokuvaaja Jukka Gröndahlin kanssa jo useita kuukausia. Byrokratia on uuvuttava. Pitää saada ensin kutsukirjeet, sitten viisumit ja lopulta lehdistöakreditointi.
Kongo on Länsi-Euroopan kokoinen. Valtio on siinä jamassa, että kaupallisia lentoja maan sisällä ei ole. Kongon laidalta toiselle voi kulkea YK:n lennolla tai veneellä myyttistä Kongojokea pitkin.
Kongon konflikti on itäosassa, joten matkustamme sinne helpointa tietä pienen naapurimaan Ruandan kautta. Gröndahl saapuu sinne Suomesta.
Myös Ruandaan tarvitaan viisumi. Sen saa kuitenkin näppärästi internetistä, sillä Ruanda on nykyisin maa, jossa hommat toimivat.
Ruandan pääkaupunki Kigalissa silmään pistää järjestys. Kadut ovat siistit, ihmiset pysähtyvät liikennevaloihin, moottoripyörätaksit käyttävät kypäriä. Kahvilassa langaton verkko on nopea. Ruanda on yksi niistä Afrikan maista, jotka ovat ympäristösyistä kieltäneet muovipussien käytön.
Täällä ihmiset silpoivat toisiaan.
Sehän kaikille tulee mieleen Ruandasta. Silmitön kansanmurha vuonna 1994. Hutut ja tutsit. Jopa miljoona kuollutta.
Kigali levittäytyy kauniille vehmaille kukkuloille. Komeat palmut reunustavat myös kansanmurhan museota. Sen puutarhassa, betonilaattojen alla, joukkohaudassa makaa vainajia. Ruumiiden jäänteitä löytyy edelleen viidakoista ja viemäreistä.
Illalla hotellissa seuraan mietteliäänä sosiaalisesta mediasta Suomen eduskuntavaali-iltaa. Kauhistuttaa, millä nimityksillä jotkut suomalaiset puhuvat muista. Ruandassa hutun ja tutsin ero oli aikoinaan vain, että toisilla oli enemmän lehmiä. Vihapuheella niistä toisista tehtiin vihollisia.
Nyt Ruandaa hallitaan kovalla kurilla. Presidentti Paul Kagamen hallitus vainoaa oppositiota, kontrolloi mediaa ja rajoittaa yksilönvapauksia. Hyviä puolia ovat vakaus, talouskehitys, elintason nousu.
Ainakin kelpo kulkureitit uusi Ruanda on saanut aikaan. Siisti päällystetty tie vie Kongon rajalle asti.
Kongolainen tervehdys on tottumattomalle erikoinen kokemus. Iso kongolaismies ottaa minua kaksin käsin päästä kiinni, hieroo otsanahkaansa omaani vasten ja päristää.
Juu, samoin, mukava tosiaan tavata.
Hupaisista tervehdyksistä huolimatta Itä-Kongo on synkkää seutua.
Lähdemme Goman kaupungista syrjäseuduille. Tie on pahimmillaan vain jono monttuja. Sade muuttaa sen muta-uraksi.
Ohitamme kyliä, joissa osa ihmisistä asuu savimajoissa. Lapset kulkevat resuissa. Paikallinen huvitusväline on keskiaikaiselta näyttävä puinen potkupyörä.
Tämä on surkeinta Afrikkaa. Tai maailmaa.
Huiman kaunista kyllä. Sumun verhoamat kukkulat, syvän vihreät metsät.
Olemme matkalla pahaan paikkaan, pelätyn sissijoukon piilopaikkaan. FDLR-aseryhmän ydin koostuu Ruandan kansanmurhaajista. He ovat hutuja, jotka pakenivat, kun tutsit pääsivät niskan päälle. Yli 20 vuoden ajan he ovat piileskelleet näillä Kongon metsäisillä vuorilla.
Tie hiljenee. Enää ei näy edes avustusjärjestöjen autoja. Olemme punaisella vyöhykkeellä.
Katselen tien laidan pusikkoja. Siellä voi väijyä sissejä – eri ryhmiä alueella on ainakin parikymmentä. Usein ne hyökkäilevät siviilejä vastaan, ryöstävät, tappavat, raiskaavat. Ohitamme kylän, jossa on poltettuja taloja.
Yritän soittaa kännykällä FDLR:n tiedottajalle. Pari päivää aiemmin sain hänet kiinni satelliittipuhelimesta. Hän kertoi kylän, jossa voisimme tavata. Nyt en saa yhteyttä.
On vaarallista jatkaa. On vaarallista palata. Jatkamme.
Kun olemme rytkyttäneet maastoautolla noin kahdeksan tuntia yhä syvemmälle metsään, tie päättyy Bweru-nimiseen kylään kukkulan rinteellä.
Nousemme autosta savimajojen keskellä. Ympärille kerääntyy heti joukko lapsia kummastelemaan. Syrjemmällä seisoo epäluuloisesti mulkoilevia miehiä. Aseita ei näy.
Yhtäkkiä väkijoukosta eteeni ilmestyy nuori poika. Hän näyttää ehkä 15-vuotiaalta. Poika katsoo silmiin ja sanoo:
”Olen lapsisotilas.”
Poika lisää, ettei äiti tiedä hänen olevan täällä. Se kuulostaa avunpyynnöltä.
Mikä nimesi on?
”François.”
Mulkoilijoiden johtaja on mies, jolla on vaaleanpunainen hattu, musta toppatakki ja taskussa radiopuhelin. Hän sanoo nimekseen Juvenel Jaguar. Muut miehet kutsuvat häntä kapteeniksi.
Maanittelemme Jaguaria kertomaan tarinansa.
Onneksi apunamme on taitava kongolainen tulkki Victor Anasa. Victor puhuu muutaman afrikkalaisen kielen lisäksi ranskaa, espanjaa ja englantia. Hän on ollut pahoissa paikoissa aiemminkin, muun muassa Haitin maanjäristyksessä. Siellä Victor muuten tapasi suomalaisen naisen. Victorilla on Suomessa lapsi, jota hän ei ole voinut tavata, koska ei ole saanut viisumia.
Mutta se on toinen tarina.
Viimein sissi Jaguar alkaa puhua. Menemme istumaan hämärään majaan. Sissi tarjoaa banaanipontikkaa.
Hän kertoo elämänsä olleen pakenemista 21 vuotta. Kylästä toiseen, viidakkoleiristä toiseen. Vaimo ja lapset ovat tulleet perässä.
”Emme halua enää taistella. Haluaisimme neuvotella”, Jaguar sanoo.
Väsyneitä kaikki ovat, mutta Kongon sota on vaikea ratkaista. Kongon, Ruandan ja Ugandan hallitukset tukevat eri sissiryhmiä. Liittolaisuudet vaihtuvat nopeasti. Myös Kongon armeija tekee julmuuksia.
Sodassa arvioidaan kuolleen jopa viisi miljoonaa ihmistä, pääasiassa siviilejä.
On tyypillistä taktiikkaa, että Jaguarin sissijoukkio piilottelee kylässä siviilien keskellä. Joltakin perheeltä vallatussa majassa tässä nytkin istutaan.
Kaikki asejoukot haluavat myös Kongon rikkauksia: kultaa, kuparia, timantteja tai vaikkapa koltaania, joka on elintärkeää maailman elektroniikkateollisuudelle.
Jos sinulla on kännykkä, taskussasi on todennäköisesti hippu Kongon sotaa.
Jaguar näyttää kännykästään kuvia lapsista, joiden kallot on halkaistu. Kuulemma jonkin muun sissiryhmän tekosia. Entä oma poikasi, sotiiko hänkin?
Jaguar naurahtaa. Tietenkin.
Kongo on koko Afrikan murhe. Pariin kertaan konflikti on levinnyt yleisafrikkalaiseksi suursodaksi. Se kai on Kongon opetus. Afrikan sodat ovat 2000-luvulla vähentyneet, mutta jokainen niistä on liikaa. Yhden maan konflikti levittää aina ongelmia myös muille.
Jaguar on lopulta hyvin ystävällinen. Mutta en tiedä, millaisia hirmutekoja hän on tehnyt.
Mietin myös François-poikaa. Pitävätkö sissit häntä täällä pakolla?
François ehti kertoa vihjeen. Hänen äitinsä myy tomaatteja eräässä kadunkulmassa Goman kaupungissa.
Gomassa ei ole kadunnimiä. Mutta löydämme alueen, jossa kadut on tehty purkautuneen tulivuoren röpyliäisestä laavasta. Yhdessä lautakojussa lukee François’n mainitseman baarin nimi. Ja tuolla pöydän takana todellakin seisoo värikkääseen hameeseen pukeutunut nainen, joka myy tomaatteja.
Tuntuu epätodelliselta. Kävelen naisen luokse ja näytän kännykästäni kuvaa. Onko tämä poikasi?
”François!” äiti huudahtaa.
Äiti Apolina Gafuka kertoo, ettei ole nähnyt poikaansa kolmeen vuoteen. François on nyt 19-vuotias.
Äitiä hymyilyttää. Hän johdattaa meidät perheen kotiin. Se on kahden huoneen peltivajassa, jossa on maalattia. Istahdan rikkinäiselle tuolille. Äiti kertoo, että täältä François lähti silloin, kun hän joutui tiellä sissiryhmän sieppaamaksi.
”Emme ole tienneet, onko hän elossa. Kiitos, kun toitte uutisen”, äiti sanoo.
Hämärään huoneeseen tulee myös kaksi François’n kymmenestä sisaruksesta.
Kerron, että François on FDLR:n sissiarmeijan riveissä.
Pitkään aikaan kukaan ei sano mitään. Isoveljen katse on järkyttynyt.
Perhettä katsellessani mietin, että sota tuhoaa nekin, jotka jäävät henkiin.
”Haluamme François’n takaisin. Jos vain olisi jokin keino. Mutta ei ole”, veli sanoo.
Hän on oikeassa. Omin keinoin perhe ei François’ta voi pelastaa. Poliisi vaatisi lahjuksia. Armeijaa ei kiinnosta. Kaiken lohduttomuuden keskellä kukaan ei ala vaarantaa itseään yhden pojan vuoksi.
Selviän Kongosta ehjänä kotiin. François’n kohtalo jää vaivaamaan. Kirjoitan hänestä YK-joukkojen uruguaylaiselle kapteenille, jonka tapasimme Itä-Kongon kukkuloilla. Hän lupaa yrittää tehdä jotain.
Juhannus lähestyy. On siis keskitalvi, ja on pakko nukkua pipo päässä. Öisin lämpötila Johannesburgissa laskee lähelle nollaa, eikä kaupan sähköpatteri pidä asuntoa lämpimänä.
Onneksi pääsen pohjoisen lämpöön.
Pian istunkin Keniassa Barack Obaman kotitalon terassilla. Obama makaa puutarhan haudassa mangopuiden katveessa isänsä haudan vieressä.
Täältä Kogelon maalaiskylästä Kenian itälaidalta Obama lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan, ja siellä hänen pojastaan Barack Obama nuoremmasta tuli presidentti.
Vieressäni komean kivitalon terassilla istuu rouva Sarah Obama. Presidentti kutsuu häntä mummokseen.
Olen tullut paikalle ilmoittamatta. Otin taksin Kisumun kaupungista ja tulin paukuttamaan mummolan rautaporttia. Se ei tainnut olla ihan presidentillisen protokollan mukaista käytöstä. Mummolan väki ei kuitenkaan tohtinut käännyttää kaukaista vierasta.
”Olemme afrikkalaisia. Meidän tapoihimme kuuluu vieraanvaraisuus”, sanoo isoäiti Obaman tytär Marsat Onyango.
Ajankohta on hieman arka, sillä presidentti Obama on tulossa vierailulle isänsä kotimaahaan. Siksi mummo ei halua antaa haastattelua. Tytär kuitenkin kertoo kiinnostavia asioita suvun vaiheista ja siitä, kuinka Obama-nimi on tuonut Kogelon köyhään kylään rahaa ja turisteja.
Sitten syntyy pieni ongelma. Täytyyhän mummo saada valokuvaan. Rouva Obama kuitenkin suostuu kameran eteen vain sillä ehdolla, että minä olen samassa kuvassa.
Yhteiskuva nolottaa minua. Pyydän pomoilta Helsingissä, että sitä käytettäisiin vain pienesti sisäsivulla, jos ollenkaan. Pomot laittavat sen pääkuvaksi koko sivun leveydeltä.
Kun presidentti Obama myöhemmin saapuu Keniaan, syntyy huuma. ”Afrikka on liikkeessä”, Obama julistaa.
Hän viittaa kasvaviin keskiluokkiin, köyhyyden vähenemiseen ja teknologian vauhdittamaan bisnekseen.
Tohinaa tosiaan näyttää olevan. Kävin pääkaupunki Nairobissa edellisen kerran 15 vuotta sitten. Keskustaa ei tunnista samaksi. Siellä täällä nousee uusia lasista ja teräksestä tehtyjä tornitaloja. Joka puolella rakennetaan. Kadut ovat siistejä, tavaratalot komeita.
Laidemmalla Nairobi on yhä rupuinen ja rikki. Mutta muutos on todellakin menossa.
Etsin kattoterassin, tilaan Tusker-oluen ja luen raportteja Afrikan taloudesta. Afrikan talouskasvu on 2000-luvun ollut nopeampaa kuin muun maailman keskimäärin. Kymmenestä maailman nopeimmin kasvavasta taloudesta seitsemän oli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vuonna 2014.
Afrikan maiden kauppa muun maailman kanssa on kolminkertaistunut vuodesta 2000.
Nairobi ja Kenian kakkoskaupunki Mombasa ovat toki suomalaisille vanhastaan tuttuja. Niistä on laulettu.
Uusi Nairobi on asemoinut itsensä teknologian ja innovaatioiden keskukseksi Itä-Afrikassa. Iso menestys on ollut M-Pesa-niminen palvelu, jonka avulla miljoonat afrikkalaiset siirtävät rahoja kännykällä.
Nythän mobiiliraha tekee tuloaan Suomeenkin.
Afrikan kasvumarkkinoille on löytänyt myös suomalaisia. Vuoden aikana tapaan muun muassa start up -yrittäjä Mikko Perälän, joka on perustamassa afrikkalaista urheilukanavaa. Ugandassa Viljami Kettusen firma panee kokoon aurinkoenergialaitteita. Suomalainen start up -yritys Funzi myy oppisisältöjä matkapuhelimiin monessa Afrikan maassa. Etiopiassa Sini Puustinen pyörittää huonekalutehdasta.
Myös Nairobin kiinteistöbuumissa on suomalaista rahaa. Taaleritehdas on sijoittanut sitä myös Ruandaan ja Mosambikiin.
Melko vähän suomalaisia silti on Afrikan liike-elämässä. Korruption ja byrokratian vuoksi Afrikan maat vaativat liikemiehiltä rohkeutta. Ruotsalaisiin Afrikassa törmää joka puolella.
Heinäkuussa iskee talvimasennus. Kirjeenvaihtajuuteni alkaa olla puolivälissä.
Tuskailen isojen kysymysten parissa.
Mihin Afrikka on menossa? Näkeekö sen Itä-Kongon kurjuudessa vai Nairobin bisneskortteleissa? Ollako toiveikas talouksien kasvusta vai toivoton siitä, kuinka hitaasti köyhyys vähenee?
Alan olla varma vain yhdestä asiasta: ei Afrikasta voi sanoa mitään yleispätevää. Todellisuuksia on niin monta, että kaikki yleistykset osuvat aina harhaan.
Mutta sen uskallan väittää, että kahdella k:lla on väliä. Nimittäin Kiinalla ja kännyköillä.
Kiinan rahoittamana ja pitkälti rakentamana Afrikka on saanut viime vuosina uutta infrastruktuuria, etenkin parempia teitä. Sillä on merkitystä, pääseekö lähikaupunkiin päivässä vai kahdessa tunnissa.
Huomaan olevani hieman vanhanaikainen Afrikkaan.
Kännykät ovat tuoneet tiedon valtatien. Lankapuhelin tai laajakaista on yhä harvinaisuus useimmissa Afrikan maissa, mutta useimmilla ihmisillä on kännykkä. Sen avulla pääsee internetiin.
Afrikka ei enää ole niin erillään muusta maailmasta kuin ennen.
Huomaan olevani hieman vanhanaikainen Afrikkaan. Viestittelen ihmisille tekstiviesteillä ja sähköposteilla. Loppuvuodesta ryhdistäydyn ja alan käyttää WhatsAppia niin kuin muutkin afrikkalaiset.
Kongosta kuuluu uutisia. YK-joukon uruguaylainen kapteeni on pitänyt sanansa. Hän lähetti partiollisen miehiään Bwerun kylään.
Mutta François ei enää ollut siellä. Hänen kohtalonsa jää epäselväksi.
Paremmat uutiset koskevat kongolaista avustajaamme Victoria. Hän viestii saaneensa viimein viisumin ja päässeensä Suomeen tapaamaan lastaan. Sitten hän saa oleskeluluvan. Uusin viesti: nyt olen Vantaalla töissä logistiikkakeskuksessa.
Samoihin aikoihin perussuomalaisten kansanedustaja julistaa näkevänsä painajaisia siitä, että Suomessa on erilaisia ihmisiä. Rasismin vastustajat pitävät suuren mielenosoituksen.
Etelä-Afrikka tuntee nämä asiat.
Johannesburgissa menen tapaamaan miestä, joka tietää vihanpidosta paljon. Ahmed Kathrada vastusti rotusortopolitiikka apartheidia. Hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen samassa oikeudenkäynnissä kuin mustien vastarinnan johtaja Nelson Mandela. Robben Islandin vankilasaarella heidän sellinsä olivat samalla käytävällä.
Kathrada pääsi vapaaksi 26 vuoden vankeuden jälkeen muutama kuukausi ennen Mandelaa.
Vuosina 1948–1994 harjoitettu apartheid jatkoi aiempaa sortoa, jossa Etelä-Afrikkaan tulleet valkoiset maahanmuuttajat pitivät itseään paikallisia parempina.
Mustat ja värilliset häädettiin kaupungeista. Heiltä vietiin kansalaisuus ja oikeudet ja heidät alistettiin halvaksi työvoimaksi.
Jos poliisi tapasi mustia kaupungissa ilman lupakirjaa, häkki heilui. Puistonpenkeissä luki: vain valkoisille.
Valkoinen vähemmistö eli komeasti. Se piti järjestelmää yllä väkivallalla. Valtio sieppasi, kidutti ja murhasi.
Ahmed Kathrada on nyt 85-vuotias. Hän asuu tavallisessa kerrostalossa Johannesburgin kantakaupungissa. Nimi lukee asukastaulussa hissin vieressä.
Minua hermostuttaa. Kathrada on nykyisin valtavan arvostettu ihminen Etelä-Afrikassa, eräänlainen vara-Mandela. Ja minä olen törkeästi myöhässä.
Mutta Kathrada nousee olohuoneensa nahkasohvalta leppoisana. Parilla lauseella hän antaa vaikutelman, että hänelle on etuoikeus tavata minut.
Tämä mies taitaa tietää jotain ihmisluonnosta.
Yli neljännesvuosisata vankilassa. Miten ihmeessä sellaisen voi antaa anteeksi?
Kathrada sanoo yksinkertaisesti:
”Viha, katkeruus ja kostonhalu ovat kielteisiä tunteita. Näitä tunteita hautovat ihmiset satuttavat enemmän itseään kuin niitä, joihin tunteet kohdistuvat.”
Kathrada tarkoittaa, että vihan vallassa ihminen ei hallitse ajatuksiaan eikä tunteitaan. Eli vihasta kannattaa päästää irti itsensä vuoksi.
Helppoa se on sanoa. Eteläafrikkalaiset ovat kuitenkin pääsääntöisesti myös tehneet niin.
Tarina on kaunis. Etelä-Afrikan sortojärjestelmä lopetettiin neuvottelemalla 1990-luvun alussa. Kaikkien odottamaa sotaa ei tullutkaan. Tuli sovittelu. Sortajat ja sorretut alkoivat elää yhdessä. Demokratiaa on jatkunut nyt jo melkein 22 vuotta.
Kun katsoo arkielämää Etelä-Afrikassa, hämmästelee eri kansanryhmien yhdessäolon luontevuutta. Mustia, valkoisia ja värillisiä ahertaa samoilla työpaikoilla, hikoilee samoilla kuntosaleilla ja tanssii samoilla klubeilla.
Kathradaa vuosia vahtinut vanginvartija on nyt hänen hyvä ystävänsä.
”Mehän vapautimme myös sortajamme”, Kathrada sanoo.
Etelä-Afrikka on kuitenkin yhä jakaantunut. Valkoinen vähemmistö on vaurasta eliittiä. Mustia on neljä viidestä, ja heistä suurin osa elää edelleen laitakaupunkien köyhissä townshipeissä, jonne heidät rotusorron aikaan ajettiin.
Rasismi ei ole kadonnut. Muukalaisviha on voimissaan.
Vuoden aikana Etelä-Afrikassa puhkeaa väkivaltaisia mellakoita muista Afrikan maista tulleita siirtolaisia kohtaan. Niissä mustat afrikkalaiset hyökkäävät mustia afrikkalaisia vastaan.
Silmiinpistävää on silti, miten vahvasti muukalaisviha tuomitaan. Vaikutusvaltaiset ihmiset kiirehtivät ottamaan kantaa. Televisiossa pyörii iskulause ”ei muukalaiskammolle”.
Etelä-Afrikka muistaa historiastaan, että vihanlietsonnasta syntyy vain ongelmia.
”Vapaudessa elämisestä seuraa velvollisuuksia muita kohtaan”, Kathrada sanoo.
Ehkä se olisi opetus nyky-Suomeenkin.
Vielä olisi niin monta Afrikan kolkkaa käymättä.
Haaveilen Länsi-Afrikan road tripistä. Harkitsen lähtöä Etelä-Sudanin sotaan tai Ghanan muotiviikoille.
Lähempänäkin olisi tärkeitä tarinoita kerrottavaksi, kuten Zimbabwessa, jonka Robert Mugabe on ajanut ahdinkoon.
Zimbabwelaisiin törmää Etelä-Afrikassa koko ajan. Heitä on tullut arviolta pari miljoonaa toimeentuloa etsimään. Ja heillä on parhaat nimet.
Lähiravintolan tarjoilijoina ovat Kohtelias (Polite) ja Tervetuloa (Welcome). Zimbabwelaisia nimiä ovat myös esimerkiksi Isopoika (Bigboy), Prinsessa (Princess) ja Eisemitään (Nomatter).
Olisin itsekin varmaan mieleenpainuvampi henkilö, jos olisin saanut nimekseni Sexmore Sillanpää.
Salainen poliisi kyttää nurkan takana, haastateltavani sanoo. Istun kahvilassa Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa, ja toimittaja Reeyot Alemu kertoo elämästään. Nuori nainen on juuri vapautunut vankilasta, jonne hän joutui arvosteltuaan hallitusta.
Valtion agentit varjostavat häntä. Hänen puhelintaan kuunnellaan, sähköpostit luetaan. Salainen poliisi käy pelottelemassa hänen omaisiaan.
Se kaikki kuulostaa ihan Kiinalta.
Etiopia onkin eräänlainen Afrikan Kiina – suurmaa, jossa kovaa on sekä kuri että kehitys.
Etiopia tunnetaan tietenkin nälänhädästä. Monet muistavat Bob Geldofin hyväntekeväisyyshitin, jossa laulettiin oudosti ”Tietävätkö he edes, että on joulu?”
Siitä tosin on yli 30 vuotta.
Nykyisin Geldof tekee viinibisnestä Etiopiassa. Markkinat ovat hurjassa kasvussa, sillä Etiopian kansantalous kasvaa noin kymmenen prosenttia vuodessa. Se luku on maailman kärkeä.
Nyt Etiopiassa kuulee tällaista puhetta:
”Tulin tänne tekemään rahaa.”
Niin sanoi kiinalainen työnjohtaja Liu Xiangjiang. Tapaan hänet rakennustyömaalla, jossa hänen porukkansa viimeistelee Addis Abeban uutta ylpeyttä, kaupunkirautatietä.
Kun rata myöhemmin valmistuu, somessa leviää kuvapari: New Yorkin rupuinen metro ja Addis Abeban moderni kaupunkijuna.
Se kuva varmaankin miellytti Tampereen miestä. Niin kutsun artikkelissani pääministeri Hailemariam Desalegnia. Hän opiskeli aikoinaan Hervannassa vesitekniikan diplomi-insinööriksi.
Diktatuurimaisesta hallinnosta huolimatta Etiopia on viime vuodet saanut Suomelta tukea kehitysapuna noin 14 miljoonaa euroa vuodessa.
Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Jos autetaan, niin ketä ja millä ehdoin?
Kaivo on rakennettu Suomen avulla.
Matkustan Etiopian syrjäseudulle Sinsahon kylään. Ei näy talousihmettä, näkyy paljasjalkaisia lapsia mutapellossa.
Kylän mahtimies on Wondemageng Melke. Hänellä on avain kaivoa ympäröivään aitaukseen. Hän päästää ihmisiä kaivolle kahdesti päivässä ja valvoo, että kukin perhe vie vain yhden kanisterin.
”Kaivo on muuttanut elämämme”, Wondemageng sanoo.
Aiemmin vettä haettiin kaukaa. Se oli likaista. Taudit levisivät.
Kaivo on rakennettu Suomen avulla.
Kaikkiaan Suomen kehitysavun tulokset Etiopiassa on riippumattomasti arvioitu erittäin hyviksi.
Vesihankkeissa on saatu puhdasta vettä 3,7 miljoonalle ihmiselle. Se on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei Etiopiasta ole lähdetty joukoittain pakolaisiksi, kuten 1980-luvun kuivuuden ja nälänhädän aikaan.
Itse asiassa nyt Etiopia vastaanottaa pakolaisia. Heitä tulee joka päivä naapurimaista Somaliasta, Eritreasta ja Etelä-Sudanista tahtia, jota Euroopassa kutsuttaisiin pakolaistulvaksi.
YK:n mukaan Etiopiassa on yli 665 000 pakolaista. Vuoden 2015 historiallisen suuren siirtolaiskriisin aikaan yhteenkään EU-maahan ei tullut lähellekään niin paljon ihmisiä.
Suuria pakolaismääriä isännöivät myös esimerkiksi Uganda ja Kenia. Valtaosa Afrikan pakolaisista jää Afrikkaan.
Toinen ihmisvirta Etiopiaan ovat turistit. Etiopiassa on hyvää kahvia, omaleimaista ruokaa, vuoria retkeilyyn ja historiallisia kaupunkeja. Yhdessä niistä on liiton arkki, väitetään.
Bahir Darin kaupungissa illallisseuraksi löytyykin suomalaisseuraa. Jasmin ja hänen poikaystävänä Bart ovat tulleet tänne autolla Ähtäristä.
He ajoivat ensin pienen pätkän Euroopan läpi, sitten pidemmän siivun alas Afrikan länsilaitaa ja sen jälkeen ylös itälaitaa. Seuraavaksi kaksikko lähtee ylittämään Saharaa.
Käy hieman kateeksi.
Pidän perheen kanssa pienen loman Kapkaupungissa. Lapsillakin on ansaittua lomaa koulusta. Opetuskieli englanti heiltä jo sujuu, mutta pakollista on opiskella myös afrikaansia ja zulua. Onneksi ei sentään kaikkia yhtätoista Etelä-Afrikan virallista kieltä.
Kapkaupunki on minusta maailman hienoimpia kaupunkeja. On kaksi valtamerta, Pöytävuori, viinitiloja. Kapkaupunki on eräänlainen Afrikan San Francisco.
Ajelemme rantatietä vuorien ja Intian valtameren välissä ja ajattelen, että oli se kiva, kun pääsin Suomesta elintasopakolaiseksi Afrikkaan.
Mutta loma loppuu. On aika mennä sinne, missä on ebolaa.
Noin puoleentoista vuoteen vain harvat ovat halunneet matkustaa Sierra Leoneen. Nyt lento pääkaupunki Freetowniin on täynnä. Ebolaepidemia on loppumassa.
Vierustoverini ovat kauppamiehiä. Amerikkalainen on menossa myymään Jeesuksen sanaa, intialainen elementtitaloja.
Väsyttää. Matka Johannesburgista on kestänyt välilaskuineen jo pitkälti yli vuorokauden. Hymyilen, kun muistan työkaverin lähettämän vinkin: jos vielä olet siellä Afrikassa niin Sierra Leonessa olisi kiinnostava juoksutapahtuma. Johannesburgista katsottuna se on kuin sanoisi, että poikkea nyt toki New Yorkissa, kun olet siinä kulmilla Helsingissä.
Lentokentältä Sierra Leonen pääkaupunkiin Freetowniin kuljetaan veneellä. Merenlahti on upea valkohiekkaisine rantoineen.
Läheltä näyttää rumemmalta.
Freetownissa on liikaa rötisköjä, avoviemäreitä ja ihmisiä.
Sierra Leone on maailman vähiten kehittyneimpiä valtioita. Tämän surkeammaksi eivät ihmiselämän olosuhteet juuri käy. Paitsi silloin, kun ebola alkoi levitä.
Kuka tahansa saattoi olla viruksen kantaja ja levittää kuolemaa. Kosketus oli kauhistus.
Hädässä tarvitaan sankareita. Sorie Samura ilmoittautui.
Tapaan Samuran rapistuneessa omakotitalossa. Hän asuu yhdessä tunkkaisessa huoneessa kahden opiskelijatoverinsa kanssa. Lattialla lojuu kulahtanut patja, joka on yhteiskäytössä.
Kun ebola iski, hoitajista ja lääkäreistä oli pulaa. Samura ja kaverit menivät sairaalaan auttamaan vapaaehtoisina ilman palkkaa.
Kaikki kolme saivat ebolan.
He tekivät kuolemaa. Mutta jokainen parantui.
Sen jälkeen he palasivat sairaalaan.
”Ihmisiä kuoli edelleen ebolaan. Meidän piti jatkaa taistelua”, Samura sanoo.
Nyt Samura ja kaverit ovat hylkiöitä. Perheet potkivat heidät pois kotoa, tyttöystävät jättivät ja kaverit karttelevat. Heidät on häädetty jo useasta asunnosta.
Pelkoon ei lääkäreiden mukaan pitäisi olla syytä: ebolasta selvinneet eivät tartuta virusta.
Mutta pelko ei perustu tietoon.
Muu maailma kartteli koko Afrikkaa, vaikka ebolaepidemia oli kolmessa maassa. Sitä ei ollut 51:ssä.
Vuoden 2015 aikana Afrikassa ei ollut yhtään poliotartuntaa – muualla maailmassa tautia yhä on. Malaria-kuolemat Afrikassa on lähes puolitettu viime vuosina.
Ebolakin saatiin rajatuksi, vaikka siitä pelättiin maailmanlaajuista epidemiaa. Virus levisi pahiten Sierra Leonessa, Liberiassa ja Guineassa, koska ne olivat jo valmiiksi hauraita.
Maailma on epäreilu: raha menee rahan luokse, kurjuus kurjuuden luokse.
Perjantai-iltana menen tanssiravintolaan. Paikallisten pelko hellittää jo. Ihmiset uskaltavat taas pitkästä aikaa koskea toisiinsa.
Rumba soi, ja tanssilattialla syleillään, mutta iloisuus ei tartu minuun. Sierra Leonen lohduttomuus vaivaa. Mietin, että olisi iso harpaus, jos tämä maa joskus yltäisi kehityksessä vaikkapa Ghanan tasolle.
Lähden kävelemään hotelliin kamera olalla. Freetownissa ei ole katuvaloja, ja käy juuri niin kuin minua on varoitettu. Olen astua viemäriin.
Marraskuu tuo Etelä-Afrikkaan kuumuusaallon.
Se pahentaa pitkään jatkunutta kuivuutta. Myös Johannesburgissa annetaan määräyksiä veden säännöstelystä. Ensimmäinen kuuluu, että älkää täyttäkö uima-altaitanne. Tiputtavat hanat pitää korjata, suihkut täytyy pitää lyhyinä ja autot jättää pesemättä.
Facebookissa kaverit kiroavat Suomen vetistä marraskuuta. Älkääs nyt! Yltäkylläisestä sateesta pitää olla kiitollinen. Afrikassa on lapsia, jotka eivät saa sadetta kuukausiin.
Marraskuu tuo myös sydänsuruja. Haluaisin kiihkeästi Nigeriaan, mutta Nigeria ei halua minua.
Vonkaan koko kuukauden, mutta Nigerian lähetystön virkailijat eivät helly. En saa viisumia. Nigeria ei erityisesti pidä ulkomaisista toimittajista.
Se on sääli, sillä kerrottavaa Nigeriassa riittäisi. Se on Afrikan suurvalta, joka ohitti Etelä-Afrikan maanosan suurimpana taloutena.
Ja vielä isommaksi Nigeria käy. Väestönennusteiden mukaan nigerialaisia tulee olemaan noin 400 miljoonaa 35 vuoden päästä.
Se on osa maailman megatrendiä, Afrikan väestönkasvua. Aina muu maailma ei jaksa olla kovin kiinnostunut Afrikasta, mutta syytä olisi. Vuonna 2050 joka neljäs maailman ihminen on afrikkalainen.
Vuosi hurahtaa. Hommat jäävät viime tippaan. Viimeistelen viimeisen Afrikka-juttuni uudenvuodenpäivänä Johannesburgin lentokentällä. Lähetän sen Suomeen, ja vielä jää 15 minuuttia vapaa-aikaa ennen kuin lento lähtee Frankfurtiin.
Koneessa katson ikkunasta, kunnes viimeinkin pala Afrikkaa katoaa pilven alle.
Mitä vuodessa opin?
Muistelen Afrikan-reissuani vuonna 2000. Silloin päällimmäinen tunne oli jämähdys. Kaikki vaikutti olevan juuttuneena kurjuuteen.
Nyt Afrikka ainakin muuttuu. Monessa maassa suunta on hyvä. Koko maanosan suuntaa olisi typerää yrittää yleistää.
Tutkin taas karttaa. Ehdin vuoden aikana käydä juttumatkoilla yhdessätoista maassa. Valtaosa Afrikasta jäi näkemättä. Se kai on vuoden suurin opetus: kuinka vähän yhä tiedän Afrikasta. Musta aukko, aina vaan.
Yö tulee, uni ei.
Tartun sanomalehteen ja selailen uutisia Euroopasta. Talouskurjuutta, terrorismia, rasismia.
Yritän rauhoitella itseäni. Ei kai Eurooppa oikeasti ole niin paha kuin, miltä se kuulostaa.
