”Olen 182 tai 183 senttiä pitkä, lihaksikas ja harteikas. Minun piti nuorempana käydä iso prosessi, jotta oppisin hyväksymään itseni tällaisena. Nuoren naisen ihanne on siro ja hoikka, enkä sovi siihen. Vanhemmiten olen kuitenkin oppinut arvostamaan ruumistani. Se on hyvä ja kaunis ja siinä on ominaisuuksia, joista on hyötyä uinnissa. Pidän varsinkin näyttävistä selkälihaksistani.
Tykkäsin jo pienenä olla vedessä. Kun pituutta tuli lisää ja sen myötä kömpelyyttä, kroppaa oli helpompi hallita vedessä kuin maalla. Olen harrastanut monia lajeja, mutta lopulta valitsin uinnin. Vaikeinta oli luopua jääkiekosta. Rintauintiin erikoistuin ehkä siksi, koska oikea tekniikka, rytmi ja oma tyyli löytyivät siinä helpoimmin.
Vesi kuivattaa niin, että vartaloa pitää rasvata ainakin kahdesti päivässä. Iho reagoi varsinkin vieraiden hallien vesiin, joihin se ei ole tottunut.
Uinnin tärkein osa-alue on tekniikka. Varsinkin rintauinti on täynnä yksityiskohtia. Jo kyynärpään kulman aste voi vaikuttaa suoritukseen paljon. Kun tekniikkaan pääsee sisälle, se on tosi mielenkiintoista. Se on myös yksi asia, joka tekee harjoittelusta mielekkäämpää.”
Jenna Laukkanen saavutti 50 metrin rintauinnissa pitkän radan EM-pronssia 2016 ja lyhyen radan EM-kultaa 50:llä ja 100 metrillä 2015. Riossa hän kisaa toisissa olympialaisissaan.
”Moni on kysynyt, miten on mahdollista, että olen noussut olympiatasolle, vaikka aloitin jousiammunnan harjoittelun vasta kuusi vuotta sitten, siis kolmekymppisenä. En osaa antaa selkeää vastausta, mutta ehkä syynä on se, ettei suoritus ole kovin monimutkainen tai vaadi fyysistä huippukuntoa. Jousiammunta on taitolaji, jossa pitää olla keskittymiskykyä, rauhallisuutta ja hyvä tasapainoaisti. Minulla on näitä synnynnäisesti.
Harrastin jousiammuntaa opiskeluvuosina, mutta jossain vaiheessa se jäi. Aika ei muka riittänyt. Kun kuusi vuotta sitten kävimme työpaikan virkistyspäivänä ampumassa jousella, palo syttyi aiempaa kovempana. Se tuntui hyvältä vastapainolta työlle, jossa istun päivän näyttöpäätteen ääressä ja ajattelen. Jousen kanssa radalla mielessä ei voi olla mitään muuta.
Sykkeeni nousee suorituksessa korkeammalle kuin useimmilla muilla kilpailijoilla. Saan itsestäni irti sitä enemmän, mitä tärkeämmät kisat ovat kyseessä. Toivon näin tapahtuvan myös Riossa. En silti edes unelmoi mitalisijoista. Se ei olisi realistista, koska ammun maailman 64 parhaan joukossa. Tavoitteeni on ylittää nykyinen tasoni.”
Samuli Piippo on sijoittunut parhaimmillaan halli-MM-kisoissa sijalle 36. Riossa hän kisaa ensimmäisissä olympialaisissaan.
”Päätös keskittyä pyöräilyyn syntyi parikymppisenä. Se oli helppo päätös, koska en ollut uimarina enkä juoksijana kovin hyvä. Olen vain 164 senttiä pitkä, joten en ollut mikään kauris juoksemaan, eikä lyhyillä jaloilla ja pienillä käsillä altaassa kauhottu. Uimavalmentajani sanoikin kerran, että Lotta tekee eniten töitä, mutta on silti porukan huonoin.
Minulla on pitkä selkä ja lyhyet jalat. Pyöräilijöillä on usein tikkukädet, mutta minun ovat lihaksikkaat. Huomaa, että niillä on tehty muutakin kuin pidelty tankoa.
Kun katselen vanhoja ja uusia kuvia itsestäni kilpailuissa, huomaan itseluottamukseni kasvaneen. Pyörän päällä kasvan nykyään monta senttiä. Kisoissa pitää olla itseluottamusta ja osoittaa, että kuuluu porukkaan. Silloin ei tule niin paljon tönimistä. Asennetta ei osoiteta sanoilla, se aistitaan.
Sanotaan, että jos pyöräilijä ei ole katkaissut solisluutaan, hän ei ole oikea pyöräilijä. Minulla solisluu on mennyt kahdesti. Kroppa on täynnä arpia. Viime vuonna kaaduin viidesti. Vuonna 2011 jouduin vakavimpaan onnettomuuteeni. Kylkiluita katkesi, ja ne lävistivät kummatkin keuhkoni. Kaksi viikkoa myöhemmin olin kuitenkin jälleen pyörän päällä.”
Lotta Lepistö ajaa ammattilaisena sveitsiläisessä Cervélo–Bigla-joukkueessa. Hän on voittanut ammattilaiskisojen etappeja. Hän ajoi pahan kolarin viime viikonloppuna, mutta loukkaantuminen osoittautui lieväksi ja hän ajaa sunnuntaina naisten maantieajon. Riossa hän kisaa ensimmäisissä olympialaisissaan.
”Kuljin jo pienenä isäni mukana ampumaradoilla. Trapin harjoittelun aloitin 14–15-vuotiaana. Silloin ruumiini oli tarpeeksi vahva sietämään haulikon rekyylin eli laukaisusta syntyvän vastakkaisliikkeen.
Tämä laji vaatii ennen kaikkea hyvää päätä. Kilpailussa pitää pystyä keskittymään ja tekemään oikein 125 laukausta. MM-kilpailuissa tai olympialaisissa saa mennä ohi korkeintaan kolme tai neljä, jos haluaa finaaliin.
Paras tulos tulee, kun saa pään tyhjäksi ja antaa mennä. Heikkouteni on, että jos tulee virhe tai epävarmuutta, alan analysoida sitä liikaa. Rentous häviää. Pidän silti henkistä puolta vahvuutenani.
Vaikka suoritus vaatii ennen kaikkea päätä, myös fyysisen peruskunnon pitää olla hyvä. Silloin pääkin pysyy vahvana ja jaksaa pitkät kisapäivät. Myös liikkuvuuden pitää olla yläkropassa hyvä. Radalla näkee monenlaisia ruumiinrakenteita. Maailman huipulla on yhtä lailla 20- kuin 50-vuotiaitakin.
Tänä vuonna tulee ammuttua lähemmäs 20 000 kiekkoa. Muutoin treenaan käymällä lenkillä ja jumppaamalla. Henkistä puolta kehitän käymällä säännöllisesti psykologin juttusilla.
Riosta toivon elämäni tähän mennessä parhaita kisoja. Jos pystyn ampumaan omalla hyvällä tasollani, sen pitäisi riittääkin johonkin.”
Vesa Törnroosin paras saavutus on neljäs tila maailmancupin kisassa. Riossa hän kisaa ensimmäisissä olympialaisissaan.
”Minulla on synnynnäinen selkäydinvamma, minkä vuoksi hermotus ei kulje jalkoihin asti. En pysty kävelemään, mutta muutoin vamma ei vaikuta elämääni. Ihmisillä on erilaisia juttuja, ja minulla on tämä.
Tiesin ryhtyväni pyörätuolikelaajaksi jo ennen kuin olin kokeillut lajia. Kilpailuviettini on kova, ja vauhti viehätti. Myös Leo-Pekka Tähden esimerkki vaikutti. Vuonna 2010 aloitin määrätietoisemman treenauksen, ja vuotta myöhemmin lähdin Helsinkiin urheilulukioon. Halusin huippu-urheilijaksi, eikä se olisi onnistunut kotona Huittisten Vampulassa.
Minulla on selässä jyrkkä skolioosi, mikä tuo haasteita kelaukseen. Skolioosi aiheuttaa eroja oikean ja vasemman puolen välillä, kun liike pitäisi yrittää saada mahdollisimman yhtäaikaiseksi. Toisaalta kun on kevytrakenteinen mutta voimakas, saa tuolin hyvin liikkeelle.
Pyörätuolikelaus on aika tekninen laji. Työntö pyritään saamaan mahdollisimman pitkäksi. Koska kelauskehä on pyöreä, työnnön suunta muuttuu. Haasteena on saada tuotettua voima oikeaan suuntaan. Parhaimmillaan nopeuteni nousee satasella 31 kilometriin tunnissa.
Kun suoritus menee nappiin, minulla ei ole siitä juuri mielikuvia. Saatan muistaa vain hetken, kun pyssy pamahti, ja kaarteen suoran jälkeen. Muu on harmaata.”
Amanda Kotaja voitti ratakelauksen 200 metrin maailmanmestaruuden 2015. Riossa hän kisaa ensimmäisissä paralympialaisissaan.
”Tarkkailen ruumistani pitkälti painon kautta. Seuraan painoa joka päivä, ja se määrittelee, mitä pitää tehdä. Kilpailen alle 60-kiloisten sarjassa, ja yleensä ennen kilpailuja painoa pitää pudottaa kolme neljä kiloa. Se tehdään vähentämällä hiilihydraatteja ja pienentämällä annoskokoja. Viimeiset kilot pudotetaan saunomalla ja jumpalla. Varsinaista laihduttamista se ei ole. Elimistöstä poistuu nesteitä ja suoliston sisältöä.
Olen 166-senttinen, oman luokkani lyhyimpiä. Judossa voi kuitenkin pärjätä monenlaisella ruumiinrakenteella. Kehon ominaisuudet vaikuttavat ennen kaikkea siihen, mikä ottelutaktiikka valitaan. Myös vastustajan tyyliä analysoidaan ja omaa mukautetaan siihen. Omia vahvuuksiani ovat nopeus ja räjähtävyys.
Parhaiten kehittyy, jos ottelee samantasoisten tai vähän parempien kanssa. Siksi ulkomaanleirit ovat tärkeitä. Liikaa ei kuitenkaan kannata harjoitella tosi kovien kanssa, sillä tarvitaan myös onnistumiskokemuksia, jotta itseluottamus säilyy.
Judossa jo peruskursseilla opetetaan, miten salilla käyttäydytään: vastustajia kunnioitetaan, opettajaa kuunnellaan, tyhmiä asioita ei tehdä, käyttäydytään arvokkaasti. Judo on varmasti vahvistanut näitä arvoja muussakin elämässäni.”
Juho Reinvallin uran paras saavutus on viides sija nuorten EM-kisoissa. Riossa hän kisaa ensimmäisissä olympialaisissaan.
”Olen erittäin pitkä, 185 senttiä. Erityisen pitkät ovat jalkani. Siitä on etua hyppäämisessä, koska silloin painopiste on korkealla. Joukossa jään harvoin huomaamatta, kun en ole kovin kapeakaan. Kun olin viime kesänä Kiinassa MM-kisoissa, minua tuijotettiin kuin nähtävyyttä.
Nuorempana en osannut kantaa itseäni, vaan kuljin aina kyyryssä. Oli kauheaa, kun pojat olivat minua lyhyempiä. Kun pituutta tuli jossain vaiheessa nopeasti lisää, koordinaatiokykyni katosi. Tuntui kuin olisin ollut pelkkää jalkaa.
Kolmiloikka valikoitui lajikseni monien vaiheiden ja sattumankin kautta. Laji vaatii paljon lihaksilta, mutta tarvitaan myös hyvää kehon kontrollia. Pitää päästä kovaan vauhtiin ja sen jälkeen hallita kaikki ilmaliikkeet oikein. Ruumiin pitää myös kestää kovia iskuja, kun täydestä vauhdista tullaan yhdelle jalalle alas. Siksi lajin harjoittelua ei ole hyvä aloittaa kovin nuorena. Keskityin itsekin kolmiloikkaan vasta 17-vuotiaana.
Tämä on vanhemman iän laji. Huipulla ollaan yleensä noin 28-vuotiaana. Itsestänikin tuntuu, että on vielä varhaista saada kaikkea irti tästä ruumiista. Rion olympialaiset ovat varmasti hyvä kokemus, mutta pääolympialaiseni ovat ehdottomasti vuonna 2020 Tokiossa.”
Kristiina Mäkelä on moninkertainen Suomen mestari. Hän pitää hallussaan sisäratojen Suomen ennätystä 14,20. Riossa hän kisaa ensimmäisissä olympialaisissaan.
