Piia Elonen HS, teksti

Outi Pyhäranta HS, kuvat ja videot

Mitään ihmisen rakentamaa ei näy. Ei taloa, ei mastoa, ei voimalinjaa.

Voi kai sanoa, että keskellä ruuhkaisinta Suomea tällainen näkymä on pieni ihme.

Ympärillä levittäytyvät avokalliot. Sitkeät männyt ovat ujuttaneet juurensa ohueen maahan ja kallioiden halkeamiin. Se on jättänyt niihin jälkensä. Kituliaasti kasvaneiden puiden oksat kiemurtelevat kuin kuivaksi kierretty lakanarulla.

Korvissa voi melkein kuulla jään nitinän ajalta, jolloin paksu jäämassa on virrannut yli ja silittänyt kalliot mennessään.

Mukanaan jää on raahannut valtavia siirtolohkareita. Ajatella, että niistä yksi, eteläisin, on kulkeutunut tänne Viipurin tienoilta asti. Senkin ovat geologit osanneet selvittää.

Hetkeksi voi ihan unohtaa olevansa kaupungissa.

Kuitenkin meitä ympäröivät isot asuinalueet: idässä kohoaa Myllypuro, lännessä Viikki ja Latokartano. Pohjoisessa metsän leikkaa kuin veitsellä Kehä ykkönen.

Jostain kumman syystä Hallainvuoren metsä on jäänyt rakentamatta. Ehkä se on ollut liian kallioinen ja siksi hankala taltutettava.

Olemme löytäneet tämän helsinkiläisen metsäihmeen alla olevan kartan avulla:

Harva ehtii arki-iltana kansallispuistoon, mutta kartan avulla luontoelämyksiä voi löytää myös kotinurkilta. Siitä voi etsiä uuden kohteen tai ehkä nähdä tutun paikan uusin silmin.

Helsingin kohteita klikkaamalla aukeaa verkkosivu, jossa kerrotaan alueen luonnosta jopa yksittäisiä kasveja nimeten. Kartalla on myös luonnonmuistomerkkejä, vaikkapa erityisiä puita.

Kartalta voi etsiä myös retkeilytietoa, kuten tulipaikkoja ja laavuja.

Tähän juttuun poimittiin kartalta kolme luontokohdetta Helsingistä:

1) metsäluonnon monimuotoisuuskohde
2) suojeltu luontotyyppi
3) arvokas kasvikohde

Ensimmäiseksi tutustumme monimuotoiseen metsään.

Noin 50 hehtaarin Hallainvuoren metsä on jo niin iso, että sinne voi todella uppoutua.

Ja eksyä.

Oppaanamme on Helsingin kaupungin ympäristösuunnittelija Hanna Seitapuro. Hänen kanssaan vaeltelemme metsässä pitkän aamupäivän ja päädymme aina vain uusille paikoille.

Lopulta suunnat menevät sekaisin. Tarvitaan kolme kännykkää ja kolme päätä pohtimaan, mihin pitäisi kulkea.

Mikä ilo on eksyä keskellä Helsinkiä!

Seitapuro osoittelee sinne tänne risteäviä polkuja. Ihmisen jäljet näkyvät täällä kaikkialla.

Kasvillisuus on jynssäytynyt pois kallioharjanteilta. Kengät ja pyöränrenkaat ovat kalunneet puiden juuret paljaiksi. Tuolla on lasten rakentama maja, ja tuolla toinen, vielä isompi.

Ensimmäisen maailmansodan aikaisen luolan sisäänkäynti on sotkettu spraymaalilla.

Seitapuro kehottaa katsomaan ylös kallioseinämää: siellä näkyy kiipeilijöiden koukkuja.

Maisemakallioilla on pidetty nuotioita. Pahimmillaan lahopuut katoavat niiden kitaan.

Kun ihmiset kävelevät, juoksuttavat koiriaan, leikkivät, ajavat maastopyörillä, keräävät sieniä ja marjoja, siitä kaikesta jää metsään jälki.

Metsä kuluu.

Seitapuro johdattaa meidät Hallainvuoren itäosaan, jossa puiden alla on vain ruskeaa kariketta. Tässä on leikitty, ja aikuiset ovat kuntoilleet nostelemalla lahopuita ylös alas. Varvikko on kulunut pois.

Hallainvuori on kaukana koskemattomasta ikimetsästä. Silti sen luonto on todettu niin arvokkaaksi, että se suojellaan.

Ei kuitenkaan siksi, että siellä elelisi jokin yksittäinen erityisen harvinainen laji.

Hallainvuoren arvot ovat sen laajuudessa ja luontotyyppien monipuolisuudessa, kokonaisuudessa. Ja sijainnissa: se on lähellä muita arvokkaita metsiä ja yhdistää alueita.

Hallainvuoressa on kalliomännikköjä, kangasmetsiä sekä lehtoja pähkinäpensaineen ja vuokkoineen. Eteläosissa on pari pientä ryhmää metsälehmuksia.

Puusto on eri-ikäistä. Pääosin nuorempaa metsää, mutta joukossa on myös iäkkäitä mäntyjä. Harmaat kelot sojottavat kohti taivasta. Lahopuuta on riittävästi. Metsässä elelee uhanalaista kuusensitkokääpää ja silmälläpidettäviä rusokanto-, viuhko- ja laikkukääpiä.

Ja onpa siellä havaittu myös yksi tieteelle kuvaamaton kääpälaji, joka paljastui laikkukääväksi (Sidera vulgaris).

Alueella on kaksi isohkoa kosteaa painannetta, lähes pieniä soita. Lokakuussa niillä hehkuvat juolukan puikeat lehdet, kuin pienet tuikut. Painanteita kehystävät pajut, paatsamat ja suopursut.

Myös kallioylängön maisemat puoltavat suojelua.

Seitapuro nostaa repun selästään ja istahtaa puun rungolle. Eteen avautuvat Viikin pellot. Kalasataman tornitalot erottuvat horisontissa.

Alapuolella avautuvissa metsissä asustavat hömötiainen ja viherpeippo – molemmat nopeasti uhanalaisiksi muuttuneita lintulajeja.

Suojeluun esitetään valtaosaa Hallainvuoren metsästä, noin 42 hehtaaria.

Se on luonnon voitto. Mutta tappio ulkoilijalle.

Luonnonsuojelualueella pitäisi pysyä merkityillä poluilla. Sinne tänne risteilevä ulkoilijoiden kuluttama verkosto pitäisi jättää toipumaan. Puista ei saisi katkoa oksia majatarpeiksi.

Alueelle on tulossa kulkureittejä, joita vahvistetaan ehkä soralla.

Mutta liian hyvä polkukin on riski. Maastopyöräilijät välttävät sellaisia, koska he haluavat rytyyttää maastossa.

Seitapuro kollegoineen valmistelee parhaillaan Hallainvuoren suojelualueen perustamista. Heillä olisi mahdollisuus kieltää pyöräily. Sitä he eivät tahtoisi tehdä.

Helsingissä on jo alueita, joissa maasto on niin pahoin kulunut, että polkuja on jouduttu aitaamaan. Niiden tarkoitus on pitää ihmiset reiteillä.

Silloin luonto on köyden takana, vähän kuin museoesine.

Kaikki tämä on ristiriitaista.

”Parasta täällä on se metsän tuntu, vaeltelu metsässä. Samalla se on pahinta, mikä metsää kuluttaa. Luonto ei tunnu samalta sorapolulta”, Seitapuro sanoo.

Luonnonsuojelu tarkoittaa nimensä mukaisesti luonnon suojelua. Ei alueen säästämistä ihmisen viihtymistä varten. Toisaalta ihmiset tarvitsevat myös virkistysalueensa.

Mitä enemmän rakennetaan ja mitä ahtaammaksi käy vihreä tila, sitä suuremmaksi kasvaa ristiriita.

”Jos säästämme vain kaikkein arvokkaimman luonnon, jos jäljelle jäävät vain suojelualueet, silloin kaikki se paine, kaikki kulutus ja ihmisten virkistyskäyttö kohdistuvat näille kaikkein arvokkaimmille alueille”, Seitapuro sanoo.

Siksi jäljelle pitäisi jättää vihreää myös silloin, kun jokin suojeltu eliöharvinaisuus tai luontotyyppi ei siihen pakota.

Kuin kesken kaiken jähmettynyt suihkulähde. Siltä näyttävät siellä täällä maasta kohoavat pähkinäpensaat.

Olemme ulkoilutiellä Maunulan pähkinäpensaslehdossa, jonka olemme valinneet luontoaarrekartalta edustamaan ”rauhoitettua suojeltua luontotyyppiä”.

Euroopanpähkinäpensaassa (Corylus avellana) erikoista on sen kasvutapa. Se muodostaa tiheitä pensaita, joissa on useita runkoja.

Vanhimmat osat ovat pensaan keskellä. Ne kuolevat ensin ja lopulta lahoavat pois. Uusia runkoja kasvaa runkonipun ulkolaidoille. Näin pähkinäpensas muodostaa laajenevia, rengasmaisia kehiä. Kehiä kutsutaan nimellä ”runna”.

Rungot ovat pensaan alaosassa tiiviissä nipussa, mutta leviävät ylempänä sivuille. Pensas nousee maasta kuin jättimäinen kimppu.

Lehdon läpi kulkeminen on elämys: kuin oppisi yhtäkkiä lukemaan. Silmät avautuvat.

Kun oppii tunnistamaan pähkinäpensaan, pian näkee parin metrin korkeuteen nousevia ”kimppuja” kaikkialla. Loppusyksy on hyvää aikaa pähkinäpensaiden ihmettelyyn, sillä alastomassa maisemassa niiden muoto erottuu.

Erityisen hyvä katseluun on eteläisemmän ja isomman lehtoalueen läpi rinteeseen kohtisuoraan nouseva soratie: pähkinöitä kasvaa ulkoilutien molemmin puolin.

Ulkoilutiellä on syytä pysytellä, sillä pähkinälehto on suojeltu. Erityisen tärkeää tämä on keväällä, kun lehtokasvit ovat tuoreita ja pehmeitä – suojattomia ihmisen jalan alla.

Pähkinät kurkottavat maasta kohti jykeviä kuusia. Joukossa on koivuja, pihlajia ja haapoja. Alueella kasvaa myös metsälehmuksia.

Maunulan lehdossa lahopuuta näkyy runsaasti, sillä alueen poikki kulki elokuussa 2017 Kiira-rajuilma. Suojelualueella kaatuneet puut jätettiin paikoilleen.

Hanna Seitapuro opastaa meitä lukemaan luontoa.

Pähkinäpensas esimerkiksi kukkii jo ennen kuin se kasvattaa lehdet. Pähkinä on tuulipölytteinen, ja tällä järjestelyllä isohkot lehdet eivät ole pölytyksen tiellä. Kaikella on tarkoituksensa.

Pähkinä on yksi kevään varhaisimpia kukkijoita. Siitepölyennusteessa ennakoidaan jo nyt, että siitepölykausi alkaa Suomessa helmi–maaliskuussa pähkinäpensaan siitepölyllä.

Nyt syksyllä pähkinä on pudottanut herttamaiset lehtensä. Seitapuro poimii yhden maasta. Karvaiset lehdet tuntuvat käteen pehmeän nukkaisilta.

Pähkinäpensaan hedelmiä voi syödä, mutta niiden kerääminen pensaasta vaatii maanomistajan luvan. Ihan omin lupineen pähkinöitä syövät erityisesti oravat, metsähiiret ja närhet. Kaupan hasselpähkinät ovat sukulaislajia isopähkinää.

Helsingissä on useita pähkinälehtoja, mutta Maunulan lehto on yksi parhaista: yli kahteen metriin ulottuva pensaita on peräti sata.

Astelemme ripeästi hiekkatiellä. Jännittää. Löydämmekö periltä sen, mitä kuvittelemme?

Hanna Seitapuron harjaantuneet silmät haravoivat ulkoilutien reunaa. Vesi lillii tien vieressä, ja siinä, lammikon ja tien välissä, se lopulta on!

Aivan pikkuruisia lehtiruusukkeita, etusormen kynttä pienempiä.

Katselemme kaksinkerroin taittuneina erittäin uhanalaista metsälitukkaa, tieteelliseltä nimeltään Cardamine flexuosaa. Kasvi on niin pieni, että selkä suorana seisten sitä olisi vaikea erottaa muiden vihreiden lehtien seasta.

Olemme kolmannessa ja viimeisessä paikassa – ”arvokkaassa kasvikohteessa”. Tarkalleen ottaen Hakuninmaalla lähellä Kousakujaa, Esikoisentien rinnelehdossa.

Luontoaarrekartan mukaan metsälitukkaa piti toki täällä ollakin. Mutta kasvista on kaksi muotoa: kaksi- tai monivuotinen ja joidenkin lähteiden mukaan myös yksivuotinen.

Jos Esikoisentien esiintymä olisi ollut yksivuotista muotoa, olisimme saaneet etsiä turhaan. Se olisi tullut esiin vasta keväällä siementen itäessä. Niin on käynyt tällä paikalla aiemmin. Mutta nyt kasvia on runsaasti.

Metsälitukan arvioidaan muuttaneen Suomeen jääkauden jälkeisinä lämpiminä ajanjaksoina. Siksi se säilyy talven yli vain kaikkein suotuisimmilla paikoilla. Lähteikköisissä paikoissa maanpinta pysyy sulana ympäri vuoden.

Metsälitukka vaatii avaraa ja kosteaa kasvupaikkaa. Nopeasti taimettuvassa ympäristössä se häviää kilpailussa muille. Se viihtyy myös hieman rikkonaisella maanpinnalla.

Ehkä siksi se kasvaa juuri tässä.

Seitapuro viittilöi tieltä puiden taakse loivaan rinteeseen. Siellä näkyy hulevesiputken pää, joka purkaa vesiään maastoon. Vaihteleva vedenkorkeus takaa sen, ettei paikka taimetu tai heinity. Tässä litukka pärjää.

Litukkaa on syytä ihmetellä vain ulkoilutieltä: erittäin uhanalaisena se on luonnollisesti rauhoitettu. Suomesta metsälitukkaa on raportoitu vain 29 paikasta.

Näin syksyllä litukasta ovat nähtävillä vain pikkuruiset vihreät lehtiruusukkeet.

Kesällä se kasvattaa suhteettoman pitkän kukkavarren, 10–40-senttisen. Valkoiset kukat ovat pienet, vaatimattomatkin.

Sen hedelmät sen sijaan ovat kasvin muuhun ulkoasuun verrattuna näyttävät: pitkulaiset pamput, lidut. Ne sojottavat yläviistoon.

Helsinki on täynnä tarinoita, joissa hieno puro, arvokas keto tai harvinainen kasvi on jäänyt tienpohjan, soraläjän tai rakennelman alle joko tahallaan tai vahingossa.

Luontoaarrekartallakin on näistä lukuisia esimerkkejä.

Pitkäkoskella oli kumpare, jossa kasvoi monia silmälläpidettäviä ja huomionarvoisia niittykasveja. Se pilattiin osittain läjittämällä päälle soraa ja rakentamalla kuntoilutelineet.

Heikinlaaksossa puolestaan oli puro, jossa kasvoi silmälläpidettävää ojatädykettä, mutta joka on nyt rusikoitu ojaksi.

Hakuninmaan metsälitukka on päinvastainen esimerkki.

Ulkoilutien poikki oltiin jo kaivamassa viemäriputkea. Suunnittelijat kuitenkin huomasivat paikan luontoarvot ja ottivat yhteyttä kaupungin ympäristöpalveluihin.

Kun litukan harvinaisuus selvisi, putkilinjausta yriteltiin sovitella uutta reittiä. Aina edessä oli jonkun piha tai muu este.

Lopulta päädyttiin siihen, että putki porattiin vaakatasossa maan läpi, eikä pintamaata tarvinnut kaivaa lainkaan.

Se pelasti litukat.

Piia Elonen, teksti

Outi Pyhäranta, kuvat ja videot

Boris Stefanov, animointi

Elisa Bestetti, koodi

Sami Simola, tekstin editointi

Juho Salminen, tuottaminen

Lilli Korhonen, ulkoasutuotanto

JULKAISTU 7.11.2021 © Helsingin Sanomat