Narrien laiva, neljäs luku
Ylpeys

Ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken vastikään ilmestyneessä kirjassa Narrien laiva pureudutaan maailman perusongelmiin. Tässä julkaistavassa kirjan neljännessä luvussa aiheena on köyhyys ja kehitysapu – ennen kaikkea suomalainen. Tapahtumapaikkana on Nicaraguan syrjäseutu, ja päähenkilönä kymmenvuotias Juan Carlos Ortega Reyes.

Heikki Aittokoski
Grafiikka Minttu Linjala
Toteutus Jarmo Lundgren

Juan Carlos Ortega Reyes. Kuva: Heikki Aittokoski HS
Sulje mainos »
Juan Carlos Ortega Reyes. Kuva: Heikki Aittokoski HS

Voi Ylpeys, koittaa päivä soma
kun lausuu suusi ikioma:
"Voitonriemu oli korskea
nyt istun alakulon pauloissa"

Kello löi jo viisi, lapset herätkää, paitsi että hereillähän he ovat, niin kuin ovat joka aamu, jo paljon ennen viittä. Lehmät täytyy lypsää. Niin tänäänkin, 10. joulukuuta 2012. Keski-Amerikassa on pilkkopimeää. Aurinko ei ole noussut. Pojat ovat liikkeellä kotimetsässään, Boacon maakunnassa, puolen tunnin automatkan päässä Camoapan pikkukaupungista itäkoilliseen, syvällä Nicaraguan maaseudulla.

Juan Carlos on kymmenen, hänen enonsa Jeovanny 14-vuotias. Jeovanny käy edeltä ratsain, uskollisen La Coloradan selässä. Juan Carlos harppoo perässä, ja minä yritän parhaani mukaan kompastella mukana. Pojat tietävät tarkasti, missä kohtaa pusikkoa polku kiemurtelee. He ovat kulkeneet reitin aamulypsylle satoja kertoja. Minä joudun turvautumaan otsalamppuun, ja pojat hämmästelevät sitä. Olen näkevinäni, että ihailevat. Otsalamppu kuuluu pojalleni. Hän sai sen jonain vuonna joululahjaksi. Lienee ostettu Clas Ohlsonilta ja maksanut noin 15 euroa. Omaisuuden. Latinalaisen Amerikan köyhyystilastoissa Nicaragua kituu kakkosena heti Haitin jälkeen.

Lapset pysyvät lapsina, vaikka tarpovat aikuisten hommissa. Juan Carlos on hieno ja hauska poika. Hän pölisee taukoamatta, kertoilee, kyselee. Tulee kotoisa olo. Juan Carlosia kiinnostavat erityisesti eläimet. Matelijat, kuinkas muuten. "Metsässä on paljon käärmeitä", Juan Carlos sanoo pikkupojan äänellä, jossa sekoittuvat innostus ja kunnioitus.

"Mitä käärmeitä?" kysyn. Juan Carlos luettelee pitkän listan lajeja. Useimpia en tunne. "Barba amarilla, boa, zopilota, matabuey." Boakäärme sanoo suomalaisellekin paljon. Nicaraguassa tavataan muun muassa kuningasboaa (Boa constrictor imperator). Barba amarilla, "keltaparta" eli keihäskäärme (Bothrops asper) taas on myrkyllinen tappaja, Latinalaisen Amerikan pelätyin matelija.

Zopilota (Clelia clelia) ja "häräntappajakäärme" matabuey (Lachesis stenophrys) ovat suomalaisittain niin etäisiä lajeja, ettei niille edes löydy vakiintuneita käännöksiä. Kuolettavan myrkyllisiä nekin.

"Pelkäätkö käärmeitä?" kysyn Juan Carlosilta. "En", poika vastaa epäröimättä. "Ei kannatakaan", totean. "Ei kannata pelätä asioita, joille ei voi mitään." Valehtelen. Miksi minä valehtelen pienelle nicaragualaiselle pojalle. Jatkamme tallustamista pimeässä. Otsalampun valokeila heittelehtii maastossa, maaperä kimaltelee kosteutta. Kengät kastuvat pian läpi, t-paita tarttuu selkään. Tropiikki. Koskaan ei palele. Minä pelkään, ettei Juan Carlos ikinä nouse köyhyydestä. Nicaraguassa on liikaa käärmeitä.

*

"Hemos llegado al río", Jeovanny huikkaa La Coloradan selästä. Olemme saapuneet joelle. Jeovanny on hiljaisempi kuin sisarenpoikansa Juan Carlos. Varhaisteiniys tuntuu minusta myös kotoisalta. Ei turhaa sananvaihtoa. Ytimekkäät vastaukset. Eilenkin Jeovanny lähti sunnuntairetkelle ratsain, sen kummemmin selittelemättä.

Joki etsii tietään mereen. Mikä on joen nimi, mihin se laskee? "No sé", Jeovanny vastaa. En tiedä. Joki, jolla ei ole nimeä. Joki, jonka oletan lopulta päätyvän Karibianmereen, mutta varma en ole. En tiedä, kummalla puolen vedenjakajaa tarvomme. Suurin osa Nicaraguan joista laskee itään, Karibianmereen, Atlantin puolelle. Nicaragua sijaitsee kannaksella. Länsipuolella velloo Tyyni valtameri.

Joki ei ole leveä, syvä eikä erityisen vuolas, mutta kyllä siinä reisiään myöten kastuisi. Jeovanny kiepauttaa maitotonkan ja ison muovikanisterin maahan ja käskee minut ratsaille, taaksensa. Me ylitämme pimeän virran ensin, minkä jälkeen Jeovanny palaa lähtörannalle hakemaan sisarenpoikansa ja astiat.

Joen solinaa kuunnellessa tuntuu vaikealta uskoa, että Jeovannyn ja Juan Carlosin perheellä on pohjaveden kanssa ongelmia. Niin kertoi Jeovannyn isä, Orlando Antonio Ortega Somoza, jonka sukunimiin sisältyy kitkerää huumoria. Nicaragualaisilla on espanjalaiseen tyyliin kaksi sukunimeä, ensimmäinen isän ja toinen äidin puolelta.

Ortega Somoza, siinä vasta nimipari. Nicaraguaa hallitsi 1900-luvulla yli neljän vuosikymmenen ajan Somozan sortajaperhe, ja nyt valtaa pitää Ortegan sortajaperhe. Ortega Somozan perhe kuuluu sorrettuihin. Ei sitä mitenkään muuten voi nähdä. Nicaraguan koko menneisyys on tulevaisuuden varastamisen jatkumo. Vallanpitäjät ovat lypsäneet kansaa ainakin 1500-luvun alusta lähtien, jolloin espanjalaiset konkistadorit alistivat nicarao-heimon ja muut alkuperäisasukkaat.

Espanjalaisvalloittaja Francisco Hernández de Córdoba perusti Granadan ja Léonin kaupungit huhtikesäkuussa 1524, kolme vuotta sen jälkeen, kun saksalainen moraalisaarnaaja Sebastian Brant oli kuollut Strassburgissa.

Kun ahneus ajaa merten taa
ei myrskyt, viimat saata lannistaa

Córdoba antoi nimensä Nicaraguan nykyiselle rahayksikölle. Alkuperäisasukkaat menettivät henkensä tai vähintään vapautensa. Intiaanien kohtalo Amerikassa on historian suuria murhenäytelmiä. Kuoleman kulovalkea levisi espanjalaisten bakteerikantojen mukana. Ne, joita kulkutaudit eivät tappaneet, tapettiin heti tai hiljaa, orjuutettiin.

Nicaragua irtautui Espanjasta osana 1800-luvun alun latinalaisamerikkalaista vapaustaistelua. Valtio itsenäistyi vuonna 1821, joskaan se ei ollut valtio, ei ainakaan siinä mielessä kuin Suomi oli valtio vuonna 1917, tai ehkä paremminkin vuonna 1919, koska välissä oli sisällissodan vuosi 1918. Periaatteessa nicaragualaiset olisivat voineet rakentaa valtiotaan sata vuotta ennen kuin suomalaiset pääsivät itsenäisesti päättämään omista asioistaan.

Mutta Nicaragualta puuttui jotain, joka Suomella repivästä vastakkainasettelusta huolimatta oli. Nicaraguassa ei ollut kansakuntaa, eikä sinne sellaista tullut. Léonin liberaalit ja Granadan konservatiivit taistelivat 1800-luvulla vallasta verisesti. Todelliseksi valtiaaksi nousi vuosisadan mittaan Yhdysvallat.

1900-luvun alussa Yhdysvaltain merijalkaväki miehitti Nicaraguaa vuosikymmenten ajan. 1930-luvulla johdon anasti Yhdysvaltain kätyri Anastasio Somoza García. Nicaragua jäi Somozan perheen läänitykseksi, valtiomuotonaan sotilasdiktatuuri, kantavana ideologianaan ahneus, joka ei enää ollut tuontitavaraa. Somoza ei kaihtanut keinoja hankkiutuessaan eroon vastustajistaan. Heistä kuuluisin oli sissikomentaja Augusto César Sandino. Hän nousi myöhemmin koko maailman vallankumousvasemmiston sankaritarustoon.

Helmikuun 21. päivänä 1934 Somoza kutsui Sandinon tapaamiseen pääkaupunkiin Managuaan. Tapaaminen päättyi siihen, että Somozan johtaman Guardia Nacionalin eli kansalliskaartin sotilaat teloittivat Sandinon. Anastasio Somoza García eli "Tacho" koki itsekin väkivaltaisen lopun, tosin vasta raiskattuaan maataan vuosikymmeniä. 27-vuotias runoilija Rigoberto López Pérez ampui tyrannin 21. syyskuuta 1956 Managuassa. Vanhan Somozan tilalle tuli uusi Somoza, tapetun Tachon vanhin poika Luis Somoza Debayle, jota taas seurasi 1960-luvulla erinäisten käänteiden jälkeen kolmas Somoza, Tachon toinen poika, Anastasio Somoza ­Debayle eli "Tachito", Pikku-Tacho.

Augusto César Sandino oli kuitenkin jäänyt kummittelemaan. Somozan perhediktatuuria vihannut vasemmisto-oppositio perusti vuonna 1961 sissiliike FSLN:n, Frente Sandinista de Liberación Nacionalin eli Sandinistien kansallisen vapautusrintaman. Sandinistit syrjäyttivät viimeisen Somoza-tyrannin heinäkuussa 1979. Anastasio Somoza Debayle pakeni maasta, ja hänet salamurhattiin Mersunsa takapenkille Paraguayn pääkaupungissa Asunciónissa syyskuussa 1980.

Nicaraguassa alkoi kesällä 1979 uusi aika. Viimeinkin kansa saisi vallan. Sandinistien keulilla asemansa vakiinnutti vallankumouskomentaja Daniel Ortega Saavedra. Maailman vasemmisto latasi suuret odotukset sandinistiseen Nicaraguaan, ja hallinnolle alkoi virrata tukea. Kuvaan astui myös pieni pohjoinen auttaja, Suomi.

*

Joen ylityksen jälkeen seuraa rinne. On aina vain pimeää. Kipuamme pari minuuttia ja saavumme aitauksen kohdalle.

Aitauksesta on mentävä läpi. Siellä laiduntaa jonkin toisen perheen lehmiä. Juan Carlos avaa ja sulkee puisia veräjäportteja, jotta Jeovannyn ei tarvitse nousta ratsailta.

Kuljemme aitauksen läpi, ja Jeovanny hoputtaa La Coloradaa. Nuorimies ja tamma kiiruhtavat edeltä, koska aikaa ei riitä hukattavaksi. Kello on varttia yli viiden, ja maitotonkan on oltava maantien poskessa tasan seitsemältä. Silloin saapuu San Franciscon meijeriosuuskunnan keräilyauto. Jos maitotonkka ei ole tienposkessa seitsemältä, perheeltä jäävät päivän tienestit saamatta. Sellaiseen ei todellakaan ole varaa.

Kävelemme Juan Carlosin kanssa perässä, rinnettä ylös. Juan Carlos jatkaa juttua käärmeistä. "Jos käärme puree, niin silloin tietää kuolevansa." Ei poika pötyä puhu. Kuuden miljoonan asukkaan Nicaraguassa kuolee joka vuosi satoja ihmisiä käärmeenpuremiin. Camoapan seudullakin sellaista on kuulemma sattunut. Suomessa kuoli ihminen kyynpuremaan viimeksi 1980-luvulla.

Kuolema, niin. Kuolema on liipaissut Ortegan perhettä läheltä, liian läheltä, ja aivan turhaan. Ehkä ei tosin pitäisi puhua perheestä vaan perhekunnasta. Jeovannyn ja Juan Carlosin vaatimatonta kolmen huoneen kotia asustaa monta ihmistä, joiden keskinäiset sukulaisuussuhteet saavat pään pyörälle. Henkilögalleria on vähän kuin Gabriel García Marquezin Sadan vuoden yksinäisyydestä, kolumbialaiskirjailijan maagis-realistisesta mestariteoksesta, jossa Buendían suvun jäsenet vyöryvät kilpaa sivuille sekoittaakseen onnellisen lukijaparan.

Ortegan kotitalouden isäntä on 54-vuotias Orlando Antonio Ortega Somoza. Emäntä on hänen puolisonsa, 43-vuotias Gladis del Socorro Reyes Mosés. Gladisilla on 27-vuotias tytär edellisestä suhteesta, Heyssel María Reyes Duarte. Juan Carlos - käärmeasiain erityisasiantuntija - on hänen poikansa. Juan Carlosin isä häipyi teilleen jo kauan sitten.

Orlandolla ja Gladisilla on kolme yhteistä lasta. Esikoinen, 25-vuotias, on Manuela del Carmen Ortega Reyes. Manuelalla puolestaan on kolme lasta: viisivuotias José Jazmir Martínez Ortega, nelivuotias Jason Ramon Martínez Ortega sekä kolmivuotias Bianca de los Angeles Martínez Ortega. Lasten isän - Martínezin - olinpaikka jää epäselväksi.

Toiseksi vanhin on 23-vuotias Orlando Antonio Ortega Reyes. Hänellä ei vielä ole perhettä. Koulu jäi häneltä aikanaan kesken, mutta nyt hän haluaisi opiskella matkailualaa tai journalismia kirkonkylällä, 40 000 asukkaan Camoapassa. Orlando Antonio junioriin kohdistuu suuria odotuksia. Hän on perheen ainoa, jolla on sähköpostiosoite.

Isä-Orlandon ja Gladisin kuopus on 14-vuotias Jeovanny Antonio Ortega Reyes, kaverini aamulypsyllä. Hänen ei kuuluisi edes olla elossa. Ei, jos hänen isänsä Orlando ja äitinsä Gladis olisivat uskoneet lääkäriä vuonna 1998. Se oli muuten sama vuosi, kun hurrikaani Mitch pyyhkäisi Keski-Amerikan yli, tappoi Nicaraguassa nelisentuhatta ihmistä ja jätti yli puoli miljoonaa kodittomiksi. Apua virtasi, ja silloinen presidentti Arnoldo Aléman reagoi ketterästi. Hän siirsi avustusmiljoonia omiin taskuihinsa.

Jeovanny oli vaikean vuoden hentoinen vauva, vaarallisen hentoinen. Juuri siksi Orlando ja Gladis ottivat hänet ottolapsekseen. Heidän kävi sääliksi pikkuista, jonka omasta äidistä, saati isästä, ei ollut elättäjäksi. Jeovanny virui kuoleman porteilla. Gladisin mukaan hän painoi kolmen kuukauden ikäisenä vain puolitoista kiloa. Kyseessä saattaa olla epätarkka punnitus - paino tuntuu asiantuntijoidenkin mielestä uskomattoman alhaiselta -, mutta Jeovanny oli vakavasti aliravittu ja pelastui kuin ihmeen kaupalla. Orlando ja Gladis veivät vauvan lääkärille. Tämä kehotti hankkimaan ruumisarkun. Orlando ja Gladis eivät hankkineet. Sen sijaan Orlando haki Camoapasta säännöllisesti soijapapuja ja syötti papumössöä kärsivällisesti Jeovanny-vauvalle, kunnes tämä alkoi kasvaa.

Jeovannylle ei ollut tarjolla keskoskaappia, ei sairaalahoitoa, ei edes yhtä pätevää lääkäriä. Ei ollut, koska presidentti Aléman ja hänen lukemattomat hengenheimolaisensa olivat vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja, ­aina pitäneet Nicaraguaa lypsylehmänään. Tulevaisuus oli varastettu, ja sen myötä toivo toimivasta terveydenhoidosta. Eikä mikään näytä muuttuneen. Nyt Gladisia kalvaa hyvin vakava sairaus - jätettäköön yksityiskohdat hänen yksityisasiakseen -, eikä tarjolla ole taaskaan sellaista pätevää lääkärihoitoa, johon perheellä olisi varaa.

*

"Varokaa,
te olette
etääntymässä kansasta."

Käärmeet on käyty läpi. Juan Carlos siirtyy pajattamaan siivekkäistä. Hän aloittaa linnusta nimeltä loro. Kiipeämme rinnettä. Kello on 5.20. Espanjantaitoni eivät riitä. Olen kuullut sanan loro, mutta en muista sitä. "Loro voi oppia puhumaan", Juan Carlos selittää kuin lapselle. Aivan, papukaija tietysti. "Haluatko, että hankin sinulle papukaijan?" Juan Carlos kysyy. "Saat sen seuraavalla kerralla, kun tulet." Olen tavannut Juan Carlosin ja hänen perheensä edellisenä päivänä. Tulen pojan kanssa hyvin juttuun. Hän on valloittava. Jokin vihlaisee.

Muutaman minuutin päästä olemme perillä Ortegan perheen laidunhaassa. Jeovanny on riisunut t-paitansa. Riuska nuorimies on pesemässä Mica-lehmän utareita vedellä, jonka hän on tuonut muovikanisterissa. Jeovanny on sitonut terneriton, vasikan, pystykepillä ja köydellä kaulastaan Micaan kiinni.

Laidunhaan laidalla tönöttää talonrähjä. "Isän vanha koti", Jeovanny nyökkää murjun suuntaan. Hänen isänsä Orlando ei lähde koskaan aamulypsylle. Hän ei pysty. 1980-luku vei häneltä jalan. Sisällissota vei, ja niin turhaan kuin kuvitella saattaa. Nicaraguassa vallitsi 1980-luvulla pula ­aivan kaikesta, alkaen ruoasta ja vaatteista. Pulan sai aikaan sandinistihallinto katastrofaalisella talouspolitiikallaan, ja kurjuutta pahensi sisällissota. Niin Orlandokin joutui taivaltamaan pitkiä matkoja päästäkseen jonottamaan peruselintarvikkeita. Vuonna 1987, kun Orlando oli 29-vuo­tias, hänelle kävi riisin- ja sokerinhakureissulla huonosti. Sandinistiarmeijan sotilas ampui häntä. Ampumiselle ei ollut mitään järkevää syytä. Sotilas oli tukevasti humalassa ja halusi uhitella jonottajille. Orlandon oikea jalka amputoitiin. Orlando liikkuu työläästi. Oikeassa jalassa on proteesi. Siksi hän pysyttelee lähinnä kotitontilla maantien varressa.

Perhekunta omistaa viiden manzanan verran maata. Manzana on keskiamerikkalainen pinta-alamitta. Viisi manzanaa on melko tarkalleen 3,5 hehtaaria. Koti sijaitsee maantien varressa, tontilla, jonka pinta-ala on yksi manzana. Mutta yksi manzana maantien varressa maksaa 2000 dollaria eli runsaat 1500 euroa - Nicaraguan maaseudulla todella iso raha. Siksi perheen loput neljä manzanaa ovat kaukana ylärinteellä, laidunmaa mukaan lukien. Siksi poikien pitää lähteä aamuyön selkään, joka ikinen aamuyö, lypsylle.

Maito virtaa valkeana Mican utareista peltiämpäriin. Maitotaloudesta en paljon tajua, mutta sen verran kuitenkin, että Ortegan perheen lehmien kylkiluut törröttävät. Isäntä Orlando kertoi, että viisi lehmää tuottaa päivässä neljä gallonaa eli noin 15 litraa maitoa. Tämä tekee kolmisen litraa lehmää kohti. Suomessa yksi lypsylehmä tuottaa keskimäärin 19 litraa päivässä. Nicaraguassa 16 litraa on siis jäänyt tavallaan ilmestymättä. Joku on lypsänyt Ortegan perheen maidot.

Aamu alkaa sarastaa hitusen ennen puolta kuutta. Minuutti minuutilta metsämaisema saa enemmän terävyyttä. Puut ovat suuria, joukossa jokunen palmukin, maaperä täynnä puoliksi mädäntyneitä lehtiä. Suomi on todella kaukana. Camoapasta Katajanokalle on 10 000 kilometriä. Silti Suomi kytkeytyy hienokseltaan Ortegan perhekunnan elämään - joskaan perheenjäsenet itse eivät sitä tiedä. Suomen tarina Nicaraguassa alkoi toden teolla 1980-luvulta.

*

1980-luvun suomalaisasenteista Nicaraguaa kohtaan saa aidoimman kuvan lukemalla vanhoja lehtijuttuja. Ihmisen muisti valikoi, tietoisesti ja tiedostamatta, mutta vanhat leikkeet kertovat tismalleen samaa tarinaa kuin painohetkellään.

Sandinisteilla oli vallankumouksen jälkeen voimakas halu - ja heihin kohdistui voimakas paine - kohentaa kansan elinoloja. Näkyvin seuraus oli lukutaitokampanja. "Sananmukaisesti toinen puoli kansaa opetti toista puolta lukemaan", hehkutettiin vuonna 1983 Suomen vasemmistoälymystön Ydin-lehdessä. Ydintä päätoimitti demaripoliitikko, Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomioja. Seikkaperäisen Nicaragua-jutun kirjoittaja oli sosiaalidemokraattien kansanedustaja Tarja Halonen. Hänet oli valittu 35 vuoden ikäisenä ensi kertaa eduskuntaan, sattumoisin Nicara­guan vallankumousvuonna 1979. Ydin-lehdessä oli Halosen ottama valokuvakin. Teknisesti ihan kelpo, joskin perinteinen kehitysmaakuva hymyilevästä lapsikatraasta. Alla kuvateksti: "Sota ei ole vielä tullut hallitsevaksi arjeksi nicaragualaisille, he rakentavat tulevaisuudelle."

Sota tuli taas hallitsevaksi arjeksi nicaragualaisille. Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ei voinut sietää sandinisteja. Reagan aseisti ja rahoitti halukkaasti contra-sissejä, joilla oli oikeaa kannatusta, mutta jotka ilman Washingtonin miljoonia eivät olisi saaneet paljon aikaan. Sandinistiarmeijaa tukivat ennen kaikkea Neuvostoliitto ja Kuuba. Nicara­guan 1980-luvun selkkauksesta käytettiin valtio-opin kielellä ilmausta matalan intensiteetin sisällissota: taistelut olivat hajanaisia ja alueellisia. Yhtä kaikki, sodassa kuoli kymmeniätuhansia. Rauha palasi vasta vuonna 1990.

1980-luvun Suomessa Halonen oli Nicaraguan ylimpiä ystäviä. Hän kuului Suomi-Nicaragua-seuran perustajajäseniin ja laati juristina sen säännötkin. Halonen ajoi voimakkaasti kehitysavun lisäämistä Nicara­guaan. Viimeisen päälle internacionalista, kuten Nicaraguassa kutsutaan ulkomaisia hyväntekijöitä. Halonen vieraili 1980-luvun Nicaraguassa ainakin kolme kertaa ja kirjoitti kokemuksistaan Ydin-lehteen toistamiseen vuonna 1985. Hän oli toiminut vaalitarkkailijana marraskuun 1984 vaaleissa, joissa Daniel Ortega valittiin virallisestikin maan johtoon, presidentiksi. Halonen ei löytänyt vaaleista huomautettavaa. Ulkomaisten tarkkailijoiden enemmistö arvioi ne niin vapaiksi ja rehellisiksi kuin voi olettaa rutiköyhässä, täysimittaisen sisällissodan partaalla kieppuvassa kehitysmaassa, jossa vallankumouksesta oli vasta viisi vuotta ja jolla ei ollut kokemusta todellisesta demokratiasta. Pääosa oppositiosta oli tosin päättänyt boikotoida vaaleja, ja sandinistit torpedoivat muiden kampanjointia.

Halonen pui artikkelissaan pitkään - sinänsä ihan perustellusti - Yhdysvaltain röyhkeää sekaantumista itsenäisen valtion sisäisiin asioihin. "Oli ymmärrettävää, että Nicaraguan uusi sandinistihallitus vallanku­mouksen jälkeisinä aikoina toi esiin antipatiansa Yhdysvaltoihin. Toisaalta jenkit eivät myöskään epäröineet välittömästi leimata sandinistista vallankumousta marxilais-sandinistiseksi vallankaappaukseksi, joka uhkasi läntistä demokratiaa." Daniel Ortegaa ja sandinistijunttaa Halonen kohteli lempeällä kädellä. Hän ei löytänyt Ortegan klikin toiminnasta moitittavaa.

Moni muu löysi. Jopa sosiaalidemokraattinen moraalimajakka Olof Palme vihjasi Nicaraguan-vierailullaan vuonna 1984, että Ruotsin kehitysapu on ehdollista. Pääministerin julkinen viesti oli selvä, joskaan se ei johtanut käytännön toimiin, ja tuskin hän sellaista aikoikaan. Hänen imperialisminvastainen solidaarisuuspalonsa oli sammumaton. Tosin sandinistivaltiaiden järjestämillä kutsuilla Managuan Country Clubilla, pienessä piirissä, Palmen väitetään näpäyttäneen itseriittoisia vallankumousjohtajia: "Varokaa, te olette etääntymässä kansasta."

Perulaiskirjailija Mario Vargas Llosa sen sijaan oli yksiselitteinen. Hän vieraili Nicaraguassa hieman kansanedustaja Halosen jälkeen ja kirjoitti laajan matkakertomuksen alkuvuonna 1985. Hän kuvaili muun muassa sandinistihallinnon tuhoisaa talouspolitiikkaa. "Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä. Sandinistihallituksen hyvät päätökset puolustaa työtätekevien 'reaalipalkkaa' ja saattaa perushyödykkeet kaikkein köyhimpien ulottuville hintoja valvomalla ja tukemalla ovat tehneet Nicaraguasta keinottelun, hamstrauksen ja salakuljetuksen hullunmyllyn." Vargas Llosa näki Ortegan ja sandinistijohtajien läpi. Musta pörssi jauhoi osinkoja heille ja heidän rikkaille liittolaisilleen. Valta humallutti. "He ajattelevat - vaikka eivät sano sitä ääneen -, että todellisen oikeuden valtaan takaavat aseet, joilla valta otetaan, ja ettei valtaa ole syytä jakaa, kun se on kerran saatu."

Kansanedustaja Tarja Halonen ei artikkelissaan käsitellyt lainkaan sandinistijuntan olemusta. Hänen kirjoituksensa päättyi toiveikkaaseen toteamukseen: "Tuoreen tiedon mukaan Suomi on kaksinkertaistanut Nicaragualle antamansa tuen määrää. Tämä näyttää paremmalta."

Suomi oli sisällä ja menossa yhä sisemmälle. Vuonna 1984 Suomi auttoi Nicaraguaa 18 miljoonalla markalla (vuoden 2011 rahaksi muunnettuna noin 5,9 miljoonaa eurolla). Vuosiksi 1985-87 apua budjetoitiin 70 miljoonaa markkaa (noin seitsemän miljoonaa euroa vuodessa). Summat kertoi ulkoministeri ja keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen toukokuussa 1985, kun hänen ikätoverinsa Daniel Ortega vieraili Helsingissä.

El Presidenten lyhyt vierailu huipentui yleisötilaisuuteen Helsingin Messukeskuksessa. Läheskään kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään. "Presidentti Ortega sai salintäydellisen jäykkää suomalaisyleisöä taputtamaan seisaaltaan ja hokemaan, ettei 'yhdistynyttä kansaa voi voittaa'", kirjoitti Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Kari Huhta. El pueblo unido jamás será vencido!

Vieraan valtion johtaja sai suomalaisilta vallankumousfaneilta sankarin vastaanoton. Ortegalla oli helppo työ ottaa omansa. HS:n mukaan "yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin", kun Ortega lietsoi: "Enää ei ole kyse vain Sandinosta ja kourallisesta miehiä taistelemassa vuorilla. Sandino on moninkertaistunut kaikissa latinalaisamerikkalaisissa. Hän on moninkertaistunut kaikissa suomalaisissa!" Suomalaissandinistien, tai ilkikurisesti sandalistojen - los sandalistas - määrä ainakin moninkertaistui 1980-luvulla. Suomalaisia ramppasi Nicaraguassa muun muassa kahvisadon korjuussa. Jälkikäteen arvioituna on häkellyttävää, että rauhantoverit tohkeilivat sotilaallisesti kahviprikaateista. Mukana taisi olla aimo annos vallankumousromantiikkaa.

"Käytännössä pääkahvinviljelyalueilla vallitsee sotatila", kirjoitettiin vuonna 1985 Suomi-Nicaragua-seuran Sandino Siempre -lehdessä. "Nicaraguan kansa ei tuota sotaa halua, mutta se ei myöskään halua paluuta entiseen. Siksi maa puolustautuu hyökkääjää vastaan. Ja siksi maassa tarvitaan myös suomalaisia kahvinpoimijoita. Siis: AL CORTAR CAFE!" Kahvipavuilla käytävään puolustustaisteluun kehotti innokas prikaatilainen Juha Pakkasvirta, nykyään paremmin etunimellä Jussi tunnettu valtiotieteilijä, Helsingin yliopiston professori. Hän veti roolinsa johdonmukaisesti loppuun talvella 2012, kun kahdenvälinen kehitysapu Nicaraguaan päätettiin lakkauttaa.

1980-luvulla suomalaisia kehityshankkeita Nicaraguassa käynnistivät ammattiliitot, kansalaisjärjestöt ja evankelis-luterilainen kirkko. Joukossa olivat muun muassa Metallityöväen liitto, Kansainvälinen Solidaarisuussäätiö, Kirkon ulkomaanapu ja Työväen Sivistysliitto. Suomen valtio rahoitti ja kasvatti samalla rooliaan pelkästä rahoittajasta ohjelmien toteuttajaksi. Apu Nicaraguaan lienee ollut vilpitöntä, mutta se oli myös suomalaisen sisäpolitiikan jatkamista kehityspolitiikan keinoin. Nicaragua valikoitui vasemmiston ihannekohteeksi, koska siellä oli vallankumouksellinen imperialisminvastainen sosialismikokeilu. Käänteisesti nicaragualaisia käyttivät sisäpolitiikassa hyväkseen porvaripuolueet, jotka jarruttivat kehitysapua Keski-Amerikkaan.

Vasemmiston silmissä Nicaragua oli hyvä, koska Yhdysvallat oli paha. Suomalaisvasemmisto sokeutui omasta idealismistaan. Vaikka Reagan sai Nicaraguassa aikaan pahaa jälkeä, se ei tehnyt Ortegasta hyvää. Sandinistijohto ei ratkaissut maansa ongelmia vaan aiheutti niitä, ennen kaikkea mutta ei pelkästään talouspolitiikallaan. Sandinistit myös tukahduttivat oppositiota.

Mitä teki sosiaalidemokraattien kansanedustaja, Suomi-Nicaragua-seuran puheenjohtaja Arja Alho? Sulki silmänsä Ortegan juntan väärinkäytöksiltä ja pyöritti vanhaa levyä, kaiken vierittämistä Yhdysvaltojen niskoille. "Eivätkä tavalliset kansalaiset aina jaksa olla hämmästelemättä länsimaisen demokratian arvoja", Alho puhui nicaragualaisten äänellä Helsingin Sanomien yliökirjoituksessa elokuussa 1988. "Sananvapaus ja oppositiolehden La Prensan julkaiseminen huolestuttaa maailmaa enemmän kuin 50 000 kuollutta, tuhannet sotavammaiset, orvot, sodasta aiheutuva nälkä ja puute seitsenvuotisessa voimainkoitoksessa."

Arja Alhon, Tarja Halosen ja heidän hengenheimolaistensa kampanjointi Nicaraguan puolesta tuotti tulosta. 1980-luku oli kehitysavun kultainen vuosikymmen, ja Suomen avustusbudjetti kasvoi vuosi vuodelta. Niin kasvoi myös Nicaragualle annettu apu. Vuonna 1989 tukea virtasi sandinistien luvattuun maahan jo 40 miljoonaa markkaa, vuoden 2011 rahaksi muunnettuna 10,4 miljoonaa euroa.

Sandinistien suunnitelmataloudessa suomalaisille oli langennut tietty maantieteellinen alue, Región Cinco eli Alue numero 5, jossa sijaitsi muun muassa Boacon maakunta ja siellä Camoapan peräkylä. Oli yksi asia, jossa suomalaiset arvelivat erityisesti pystyvänsä auttamaan: meijeritalous.

*

Kello 5.45 metsä kylpee jo päivänvalossa. Näkee hyvin, mutta en pidä näkemästäni. Seitsemän laihaa lehmää: Mica, Willa, Guayabita, Llamarada ja Albarada sekä kaksi vasikkaa, joilla ei vielä ole nimiä. Jeovanny lypsää yhden toisensa jälkeen, Juan Carlos häärää apupoikana. Tuntuu pahalta tarkkailla nicaragualaisessa lehmihaassa, kuinka koulupojat paiskivat töitä. En edes pysty auttamaan, kun en osaa.

Koulua Jeovanny ja Juan Carlos onneksi käyvät, päivittäin kuusi tuntia. Koulu alkaa kahdeksalta, joten opintielle ehtii aamulypsyn jälkeen. Nyt on tosin juuri alkanut joululoma. Poikien kertoman perusteella en ole oikein vakuuttunut opetuksen tasosta. Kuusikymmentä oppilasta luokalla, kertoo Jeovanny.

Teen vahingossa hyytävän havainnon, kaksikin. Pyydän Juan Carlosia kirjoittamaan nimensä muistilehtiööni, jotta nimi on minulla varmasti tallella ja oikein. Juan Carlos Ortega Reyes tarttuu kuulakärkikynään. Se on aivan tavallinen euron tai parin kuulakärkikynä. Olen ottanut niitä Suomesta kourallisen matkalle mukaan. Nelosluokkalainen jää ihailemaan kynää kuin aarretta.

"Es lo tuyo", sanon. Se on sinun. Mitä muutakaan voin, vaikka kuulakärkikynän antaminen tuntuu irvokkaalta eleeltä, kuin lapsuuden sarjakuvista, joissa pöyhkeät siirtomaavaltiaat lahjoivat hassuiksi piirrettyjä alkuasukkaita rihkamalla. Kymmenvuotiaan kasvoille leviää hymy. Oikea päätös. Poika kyyristyy, asettaa muistilehtiön polveaan vastaan ja alkaa kirjoittaa. Hitaasti, hyvin hitaasti hän väkertää, ja kun lopulta tulee valmista, hän ojentaa lehtiön minulle epävarmana. Siinä lukee Juan Carlos Ortga Reye.

*

Köyhyyteen voi suhtautua monella tapaa. Voi suhtautua vaikka niin kuin toimittaja Rita Tainola syksyllä 2007. Tainola kirjoitti tuolloin Ilta-Sanomien matkailusivuille palstaa nimeltä Ritan ripeät. Yhdeksi matkakohteekseen hän oli valinnut Intian Mumbain. Tainolalla oli suuret odotukset. Hotelliksi valikoitui luksusluokan Marriott, "koska emme halua asua matkoillamme huonommin kuin kotona".

Mutta voi, Tainola koki pettymyksen. Hotellin palvelu oli ajoittain jopa tympeää. Ja mikä pahinta, Mumbaissa näki köyhyyttä, suoranaista kurjuutta. "Vietimme hotellissa suuren osan ajastamme, sillä porttien ulkopuolella oli todella likaista! Toki halusimme käydä kaupungin keskustassa ja tilasimme auton kuljettajineen. Matka keskustaan kesti melkein kaksi tuntia! Matkan varrella oli täydellistä kurjuutta ja likaisuutta, ei tehnyt mieli mennä autosta ulos."

"Silmien ohi vilahti suuria metalliputkenpalasia, joiden sisällä ihmiset asuivat, kerjäläiset ilmestyivät autojen ikkunaan liikennevaloissa, puolialastomat ja likaiset ihmiset nukkuivat katukivetyksillä. - - Totta kai hyvinvointivaltiossa elävän ihmisen on hyvä nähdä tällaista, mutta mietin, että miten maa aikoo selvitä ongelmastaan." Tainola ei ikävä kyllä tarjonnut vastausta. Tai tarjosi, tavallaan. Hän totesi käyneensä Mumbaissa kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen.

Niin. Miten maa aikoo selvitä ongelmastaan? Nimeän tämän elintärkeän kysymyksen Tainolan kysymykseksi, mutta laajentaisin vielä: miten maailma aikoo selvitä ongelmastaan? Kärsimyksen määrä maailmassa on niin holtiton, ettei sitä mikään tilasto pysty kuvaamaan. Kärsimys taas johtuu enimmäkseen köyhyydestä.

Olen käynyt Mumbain slummeissa, Mosambikin aaltopeltiviidakossa, Kabulin markkinoilla, Bolivian sademetsässä, Albanian takamailla ja Nepalin vuoristokylissä. Paino sanalla käynyt. En luule ymmärtäväni, mitä köyhyys tarkoittaa. Olen kokenut köyhyyttä vain rikkaana ulkopuolisena tarkkailijana. Luulen ainoastaan ymmärtäväni, että kyse on maailman vakavimmasta asiasta.

Tainolan kysymykseen voisi tietysti antaa Tainolan vastauksen: pysy läntisessä luksusinteriöörissä äläkä suo ajatuksia muille. Mehän käymme maailmassa vain kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen. Vastaus vain olisi väärä, jo ihan itsekkäistä syistä. Köyhyys yhdistettynä epätoivoon aiheuttaa pakolaisuutta. Köyhyys yhdistettynä piittaamattomuuteen aiheuttaa rikollisuutta. Köyhyys yhdistettynä pahuuteen aiheuttaa terrorihyökkäyksiä pilvenpiirtäjiin New Yorkissa.

Vastaus olisi väärä ennen kaikkea moraalisista syistä. Köyhyys on väärin, koska köyhyys tietää kärsimystä, ja kärsimys on väärin, koska se on väärin. Ja jos tietää jonkin olevan väärin, on moraalinen velvoite tehdä parhaansa vääryyden korjaamiseksi. Tälle ajatusrakennelmalle perustuu koko nykyaikaisen kehitysavun idea. Kutsun tätä nimellä moraalisesti kestävä vastaus. Rikkaan pohjoisen on autettava köyhää etelää, jo pelkästään siitä syystä, että rikas pohjoinen pystyy. Siksi Suomikin antaa kehitysapua - virallis-kankealla, poliittisesti korrektilla kielellä kehitysyhteistyömäärärahoja - yli miljardi euroa vuodessa.

Moraalinen vastaus on periaatteessa yksinkertainen. Käytännössä se on halvatun monimutkainen. Tullaan auttamisen keinoihin. Ne eivät läheskään aina toimi, ja joskus ne toimivat jopa tarkoitustaan vastaan. Tullaan myös siihen, että aina köyhä etelä ei halua auttaa itse itseään. Tullaan Nicaraguaan.

*

Comandante Daniel Ortega taipui järjestämään vaalit helmikuussa 1990. Kansainvälinen paine oli kova - Itä-Eurooppaakin pyyhki demokratia-aalto -, ja lisäksi Ortega piti sandinistien voittoa varmana. Vaalit menivät sandinistien kannalta poskelleen. Ne olivat vapaat, ja talouskurimukseen kyllästyneet nicaragualaiset äänestivät Ortegan vallasta. Tulos oli kiistaton.

"Mutta pettymys ja hämmennys oli melkoinen", purkautui Arja Alho Nica-lehden pääkirjoituksessa. "Sandinistien tappio tuntui siltä, että vallankumouksen saavutukset ovat mitätöityneet. Rahalla voitiin sittenkin ostaa oppositiolle tukea. Yhdysvallat saavutti hivuttavalla contra-sodalla poliittiset päämääränsä... Nicaragualaiset tarvitsevat vaalien jälkeenkin kansainvälistä apua ja tukea. Sandinistitkin ovat toivoneet tuen jatkuvan ja aikovat jatkaa poliittista toimintaansa tositarkoituksella."

Sandinistien suhteen Alho oli oikeassa, paremmin kuin arvasikaan. Vaalitappion jälkeen sandinistit tekivät Ortegan johdolla nicaragualaisen klassikon: lypsivät kansan omaisuutta sen minkä kerkesivät. Ja paljon kerkesivät, tositarkoituksella. Putsausorgia sai nimekseen la piñata. Kirjaimellisesti piñata tarkoittaa lastenkutsuilla katosta roikkuvaa pahvitötteröä. Päivänsankari saa lyödä tötterön kepillä rikki, jolloin sen sisältä purkautuu karamellikuorma ahmittavaksi. Sandinistijohtajat ryöväsivät kaikkea merenrantahuviloista ajoneuvoihin ja valtionvirastojen huonekaluihin. Kaikki irti, ennen kuin oppositio astui valtaan huhtikuussa 1990. Uusi presidentti Violeta Barrios de Chamorro oli tapahtuneen tosiasian edessä.

Suomalaiset pääsivät kokemaan oman versionsa piñatasta. 1990-luvun alku oli aikaa, jolloin ainakin kaksi suurta suomalaishanketta Boacon ja Chontalesin maakunnissa luhistui epäselvissä olosuhteissa. Teustepen tuppukylässä kaatui tiilitehdas. Tehtaasta on nyt jäljellä surulliset rauniot, ja maantien varressa yksinäinen 90-luvun Valmetin työkone. Kyseisellä pyöräkuormaimella ajettiin aikanaan materiaali tiilitehtaan savipankolta tehtaan sekoittajaan ja puristimiin. Läheisessä Empalme de Boacossa sijainnut huoltoverstas käytännössä rosvottiin tyhjiin, ja koneet löysivät tiensä Managuan mustille markkinoille. Syvään juurtunutta moraalikatoa kuvastaa, että Teustepen ja Empalme de Boacon loppusiivouksesta vastasi katolisen kirkon avustusjärjestö Caritas. Empalme de Boacon huoltoverstas muuttui papin virka-asunnoksi.

Kehitysapu on kallista. Suomalaiset veronmaksajat ovat 30 vuoden aikana tukeneet Nicaraguaa yli 250 miljoonan euron edestä. Tähän summaan ei ole laskettu kansalaisjärjestöjen kautta ohjattua tukea eikä Suomen Managuan-lähetystön toimintakuluja eikä ulkoministeriössä Helsingissä aiheutuneita henkilöstö- ja matkakustannuksia. Todellinen summa saattaa siten hyvinkin huidella puolessa miljardissa eurossa.

Kehitysapu on vaikeaa. Ei ole mittaria sille, kuinka monta miljoonaa euroa on mennyt kankkulan kaivoon. Varmasti voi sanoa vain, että hyvin monta miljoonaa. Varmasti voi sanoa myös, ettei kaikki ole mennyt.

Vuonna 1989 - siis ennen sandinistien vaalitappiota - käynnistettiin kunnianhimoinen suomalaishanke Nicaraguan maaseudun kehittämiseksi. Se jatkui vuoteen 2003 asti ja tuli maksamaan 16 miljoonaa euroa. Hanke tunnetaan nimellä Prodega: Proyecto de Desarrollo Rural Ganadero eli Maaseudun karjatalouden kehityshanke. Kehitysapu on byrokraattinen lyhenneviidakko, nimiä myöten. Prodega toi suomalaista meijeriosaamista Boacon ja Chontalesin maakuntiin. Parivaljakko Reagan ja Ortega olivat kylväneet tuhoa tälläkin saralla. Contrasodan ja sandinistisen holhouspolitiikan seurauksena Nicaraguan maaseudun asukkaat kärvistelivät ahdingossa, eikä maitotalous ollut poikkeus. Sellaista ei oikeastaan ollut. Maidolla ei ollut myynti- eikä jakelukanavia, mikä herkästi pilaantuvalle tuotteelle tarkoitti sitä, että maitoa lypsettiin vain omiin tarpeisiin.

Suomalaiset perustivat nicaragualaisten kanssa meijeriosuuskuntia pitkin maaseutua. Liikaakin, koska suurin osa osuuskunnista kuoli jo alkumetreillä. Takapajuisessa Camoapassa perustettiin San Francisco de Asís, Franciscus Assisilaisen meijeriosuuskunta. Franciscus Assisilainen on katolinen pyhimys, maalliselta nimeltään Giovanni Francesco di Bernardone, 1100-luvun lopun Italiassa syntynyt "Jumalan pieni köyhä". "Niin kauan kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa", Franciscuksen väitetään sanoneen.

*

Camoapan takametsän ylärinteillä kello käy kuutta ja puissa käy liverrys. Jeovanny jatkaa lypsämistään, ja Juan Carlos haluaa jatkaa keskustelua eläimistä. Linnut on jo käyty läpi. Taas on poika luetellut, kymmenvuotiaan innostuksella: "Gavilan, paloma, urraca, chocoyo." Haukka, kyyhky, harakka, undulaatti.

"Mikä on lempieläimesi?" kysyn Juan Carlosilta.

"Siis katseltavaksi vai syötäväksi?"

Repeän täysin. Juan Carlos ihmettelee, miksi nauran. Hän on aivan tosissaan. Ja kohta taas minäkin.

"Papukaija. Sitä voi myös syödä", Juan Carlos sanoo.

Siitä ei ole kauan, kun Nicaraguan maaseudulla kärsittiin yleisesti aliravitsemuksesta, paikoin suoranaisesta nälänhädästä. Juan Carlos ei onneksi ole sellaista joutunut kokemaan. Perheessä piisaa maissitortillaa ja papuja, nicaragualaisten perusmurkinaa. Lisäksi on meheviä appelsiineja, ja tietysti maitoa ja itse tehtyä juustoa. Liha sen sijaan ei kuulu jokapäiväiseen ruokavalioon. Ilmankos Juan Carlos tohkeilee, että hänellä on kotona ritsa. Pikkupojan aarre. Hän haluaa pudottaa lintuja, eikä kyse ole eläinrääkkäyksestä. Kyse on metsästyksestä.

Jeovannyn kutsuhuuto keskeyttää meidät. Mi-ca Mi-ca Mi-ca Mica Miii-caaa! Mica-lehmä on lähtemässä laidunhaasta omille teilleen. Jeovanny huikkaa siskonpojalleen, että käypäs noutamassa. Juan Carlos tekee työtä käskettyä, lähtee paimentamaan harhailijaa takaisin. Jeovanny uurastaa pahemmin puhumatta. Jotain hänellä kuitenkin pyörii mielen päällä. "Minulla on tyttöystävä", Jeovanny sanoo, kun sisarenpoika on kuulo­etäisyyden ulkopuolella. Yritän hymyillä vain sisäisesti. Muistan tunteen: murrosikäinen poika, joka hakee paikkaansa maailmassa ja jolle on tär­keää osoittaa aikuistumisensa. "De verdad?" kysyn. Ihanko totta?

Ihan totta. Tyttö on nimeltään Eva. Hän on kotoisin Peña Blancasta, jonne ratsastaa puoli tuntia. Jeovanny kertoo käyvänsä tapaamassa häntä sunnuntaisin. Selviää sekin, minne nuorimies edellispäivänä katosi. Tekisi julmetusti mieli antaa Jeovannylle pari neuvoa.

Teiniraskaudet ovat Nicaraguassa todella yleisiä. Ei ole mitenkään harvinaista, että 14-vuotias synnyttää. Nicaraguan yleistä väestönkehitystä kuvastaa ehkä parhaiten se, että kun sandinistit vuonna 1979 kaatoivat Somozan oikeistodiktatuurin, väkiluku oli kolme miljoonaa. Nyt se on kuusi miljoonaa. Noin joka neljäs lapsi syntyy alle 18-vuotiaalle, noin joka kahdeksas alle 14-vuotiaalle tytölle. Synnyttävät lapset tulevat usein köyhistä perheistä, ja lapsen myötä he jumahtavat entistä tiukemmin köyhyysloukkuun. Koulu keskeytyy, jos sitä on alun pitäenkään tullut käydyksi.

Mikä pahinta, raskaana olevat tytöt eivät voi saada Nicaraguassa aborttia. Kukaan ei voi, eivät edes lapset eivätkä raiskauksen uhrit. Laki kieltää sen. Abortin täyskielto tuli Nicaraguassa voimaan vuonna 2006, yhtenä harvoista maailman maista. Sen seurauksena Nicaraguassa kuolee köyhiä tyttöjä sekä raskauden aiheuttamiin komplikaatioihin että aborttipuoskareiden käsissä. Rikkaiden perheiden naisille ja tytöille ongelma ei useimmiten ole yhtä vakava, koska he voivat joko lentää ulkomaille tai - äkillisten komplikaatioiden sattuessa - ehtivät ehkä löytää pätevän lääkärin, joka kovasta hinnasta keskeyttää raskauden pimeästi.

Täyskiellon takana oli Daniel Ortega, joka tuolloin pyrki ja pääsi uudestaan presidentiksi. Hän halusi katolisen kirkon tuen, ja katolinen kirkko on Nicaraguassa patakonservatiivinen. Irvokasta Ortegan voimalla ajamassa lakihankkeessa oli se, että hän oli itse mitä ilmeisimmin raiskannut alaikäistä tytärpuoltaan Zoilamérica Narváezia järjestelmällisesti. Narváez tuli julkisuuteen aikuisiällä vuonna 1998 ja kertoi, että Ortega oli käyttänyt häntä hyväksi vallankumousvuodesta 1979 lähtien. Narváez oli ollut tuolloin 11-vuotias. Tytärpuolen tarina vaikutti uskottavalta - mutta siitä ei koitunut Daniel Ortegalle muuta kuin ohimenevä julkisuusmylly. Ortegaa suojasi parlamentaarinen koskemattomuus.

Ei päädy muut - tän sanon suoraan
kuin pikkunilkit hirttonuoraan.
Paarmalle se seitti hento
johon itikalta loppuu lento

Minä en tietenkään ala valistaa Jeovanny Ortegaa nicaragualaisten takametsien lehmihaassa. Pelkään kyllä setämäisesti, ettei hän ole saanut elämässään sekuntiakaan sukupuolivalistusta, mutta olisi älytöntä alkaa paasata teinille, jota tuskin tunnen. Syntyisi kiusallinen tilanne, ja sitä paitsi: mistäs minä tiedän, kuinka läheisissä tekemisissä hän on Evan kanssa, ja hittojako se minulle edes kuuluu. Onnittelen Jeovannya vain hienosta jutusta. Jeovanny kääntää katseensa pois minusta, takaisin lehmään. Lypsy jatkuu.

*

Suomalaisilla verovaroilla tuettiin nicaragualaista suurkapitalistia.

Agronomi Jussi Ojala muistetaan Camoapassa jämeränä, "olemukseltaan sotilaallisena" miehenä. Ojala tallasi saappaansa Camoapan saveen talvella 1990. Hän oli 1990-luvun alun keskeinen suomalaistoimija, kun maaseudun kehittämishanketta pantiin toden teolla pystyyn. Hän vietti viikot kentällä, ei Managuan ilmastoiduissa toimistoissa.

Paikalliset lausuvat Ojalan nimen hauskasti espanjalaisittain: ohalaa. Ojalá tarkoittaa espanjaksi "toivottavasti". Nimi oli tavallaan enne, koska Prodega-hanke toteutui niin hyvin kuin kehityshanke vaikeissa olosuhteissa voi. "Me olimme siellä oikeaan aikaan, oikealla konseptilla, ei pahasti tyrkyttäen mutta tiukasti valvoen", eläkepäiviään viettävä Jussi Ojala kertoi, kun tapasin hänet hämeenlinnalaisessa kahvilassa kaksi vuosikymmentä Nicaraguan-pestin jälkeen.

Meijeriosuuskuntien toimintaa voi kuka tahansa mennä tarkastelemaan paikalle. Omasta kahden vuorokauden matkastani Camoapaan en ilmoittanut kenellekään etukäteen, koska en halunnut järjestettyä ohjelmaa enkä valmisteltuja puheenvuoroja. Minua kiinnosti maitotalous, koska entiset ja nykyiset suomalaisdiplomaatit olivat taustakeskusteluissa moneen kertaan kehuneet, kuinka Suomi on tuonut Nicaraguaan meijeriosuuskunnat. Onnistunut esimerkki kehitysavusta, toisin sanoen.

Noin 13 vuoden ja 16 miljoonan euron suomalaishanke ulottui laajalle maaseutualueelle. Ainakin pienessä Camoapassa tulokset näyttävät kiistattomilta ja pitkäaikaisilta, joskaan eivät ongelmattomilta. Franciscus Assisilaisen osuuskunnassa on nelisensataa jäsentä. Meijeri ja juustola sijaitsevat Camoapan kaupungin laidalla, ja ne pyörittävät miljoonien liikevaihtoa. Aamuvarhaisella meijerin portista rämisee kuorma-auto toisensa perään, maitotonkilla lastattuja kaikki tyynni. Osuuskunnan Camoapan-merkkisiä juustoja myydään kotimarkkinoiden lisäksi muihin Keski-Amerikan maihin ja Yhdysvaltoihin asti. 1990-luvun alussa osuuskunnan 25 jäsentä tuotti noin 1300 litraa maitoa päivässä. Nyt jäseniä on 400 ja meijeri ostaa heiltä ja ulkopuolisilta noin 50 000 litraa päivässä.

Ilman suomalaisten hanketta Fransiskuksen osuuskuntaa ei olisi. Maitomarkkina Camoapassa varmasti toimisi, mutta ostajana hääräisi todennäköisesti jokin suuryritys, kuten italialaisjätti Parmalat. 1990-luvun taitteessa suomalaiset toimittivat Boacon maaseudulle maidon keräilykeskuksia ja auttoivat pystyttämään osuuskuntia. Maa oli tärviöllä contrasodan ja sandinistien kuratalouden jäljiltä. Ahdinkoa ei oikein pysty kuvittelemaan jälkikäteen. Ihmisille se tarkoitti nälkää ja pulaa, maitotaloudelle - niin, sellaista ei tosiaan ollut. "Maakunnassa ei ollut yhtään järjestäytynyttä maidonkerääjää, kun me aloitimme vuoden 1990 keväällä", Ojala kertoi.

Ajoitus osui nappiin siksi, että valta vaihtui Nicaraguassa keväällä 1990. Sota oli päättynyt, eikä ihminen enää ollut ihmiselle ihan niin susi. Kehityshankkeen ohjelma kyllä oli. Prodegan varhaisversion olivat käsikirjoittaneet sandinistit, joille osuuskunnat merkitsivät pikemminkin kolhooseja, siis valtiollisia tiloja Neuvostoliiton malliin. Sandinistien puolelta esitettiin kehitysavun antajalle lähinnä toivelista, ikkunaverhoista ja kahvinkeittimistä alkaen. Antakaa, antakaa. "Heti kun hallinto vaihtui, dokumentti pantiin kokonaan uusiksi", Ojala kertoi. Oikeastaan sellaista ei saisi tehdä. Tehtiin kuitenkin.

Ojalan mainitsema oikea konsepti tarkoitti tuottajaosuuskuntia. Muutamilla suurilla maitotilallisilla ja kymmenillä, sittemmin sadoilla pienemmillä oli yhteinen intressi saada osuuskunta toimimaan. Jokaisella oli vaakakupissa oma toimeentulo. Riittävä määrä riittävän koulutettuja maitotilallisia takasi sen, että osuuskunnassa vallitsi terve keskinäinen kontrolli.

Ojalan mukaan osuuskunta toimi jopa apuna sisällissodan jälkeisessä kansallisessa eheyttämisessä. Voimakkaat "johtajatuottajat" kuuluivat järkähtämättä oikeiston riveihin, köyhemmät kannattivat enimmäkseen sandinisteja. Hanketta ei voitu käynnistää ilman suurtilallisia, jotka kuitenkin pakotettiin ottamaan mukaan köyhiä.

Suomalaiset auttoivat monella tapaa. Suomi lahjoitti maidon keräilykeskukset ja niiden laitteet, traktoreita sekä neljä kevyttä kuorma-autoa kuljetuksiin. Kalliille laitteille piti tietysti järjestää käyttö- ja huoltokoulutus. Suomen maksamat asiantuntijat - kuten Jussi Ojala - myös valvoivat osuuskunnan perustamista ja markkinoille pääsyä sekä opastivat karjanhoidossa ja -jalostuksessa. 1990-luvun alun jälkeen "kovan" avun eli rahanarvoisten laite- ja tavaralahjoitusten määrä väheni. "Jotakin kovaa kehityshankkeissa pitää olla", sanoi Ojala, jolla on kehitystyökokemuksia myös Etiopiasta, Guatemalasta ja Vietnamista. "Ilman 'karamellejä' ei homma toimi."

Ojalan mainitsema tiukka valvonta tarkoitti muun muassa sitä, että kerran kuussa piti kahlata läpi vino pino kuitteja. Välistävetoja yritettiin ja osassa epäilemättä onnistuttiin. Tyypillinen huijausyritys oli bensakuittien väärentäminen. Hankkeella oli omat ajoneuvot, joiden tankkaukset korvattiin kuitteja vastaan. Sadalla kilometrillä oli sitten menevinään 25 litraa. Välistävedot olivat - ja ovat - Nicaraguassa niin yleisiä, että huijaamista pidetään enemmän sääntönä kuin poikkeuksena. Kun Ojala kiikutti väärennettyjä kuitteja huoltoasemalle, hänelle saatettiin kohauttaa olkia ja tokaista, että "kirjoitetaan sitten uudet".

Camoapassa välistävedot pysyivät silti vähäisinä, jos vertaa suomalaisten muihin hankkeisiin. Meijerialalla tapahtui yksi erityisen kallis virheliike. 1980-luvun alussa sandinistihallitus kansallisti innokkaasti tuotantolaitoksia, niiden joukossa maan suurimman meijerin, La Perfectan. Meijerin perustaja ja omistaja Armando Llanes riitautti kansallistamisen korkeimmassa oikeudessa, mutta sandinistijuntan johtaja Daniel Ortega ehti edelle. Hän luki hurraavalle kansanjoukolle asetuksen, jolla Managuan lähellä sijaitseva meijeri otettiin takavarikkoon. Tuotantolaitos kuitenkin rapistui, minkä jälkeen se pantiin 1980-luvun lopussa priimakuntoon - Suomen miljoonilla. Avajaisia oli hädin tuskin ehditty viettää, kun sandinistit menettivät vallan talven 1990 vaaleissa. Alkuperäinen omistaja Armando Llanes palasi Miamista Nicaraguaan vaatimaan omaansa takaisin - ja sai sen, ilmeisen suotuisilla ehdoilla ellei peräti ilmaiseksi. Näin suomalaisilla verovaroilla tuettiin näppärästi nicaragualaista suurkapitalistia.

Myös Boacon alueella suomalaiset maanparantajat tekivät selviä virheitä. Maakunta on pinta-alaltaan puolet Uudenmaan maakunnasta, ja osuuskuntia perustettiin liian hanakasti. Keräilyasemat - viisi kaikkineen - eivät mitenkään pystyneet ostamaan kaikilta maidontuottajilta. Niinpä osuuskuntia kaatui, ja vain vahvimmat jäivät eloon. Tervettä markkinataloutta, tavallaan. Mutta toisaalta myös hukkainvestointeja kehitysavun antajalta.

Ongelmana voi halutessaan pitää myös sitä, että San Franciscon osuuskunnassa suurtilalliset rohmusivat vallan. Suomen jalo alkuperäisajatus köyhistä köyhimpien auttamisesta ei sellaisenaan toteutunut. Isot pojat pyörittävät osuuskunnan toimintaa, ja johtokuntaan valitaan samat naamat vuosi toisensa jälkeen, minimaalisin muutoksin. Ja nimenomaan isot pojat: Nicaraguan maaseutu on machojen luvattu maa, jossa stetsonit keikkuvat kylänraitilla eikä mies ole mies ilman pätevää aseistusta. Kehityshankkeissa kulttuurit ovat törmänneet: kun Suomi halusi 1990-luvun Boacossa kouluttaa naisia ajamaan Valmetin traktoreita, koulutus kyllä järjestyi, mutta naisia ei sen koommin ratissa nähty.

Suurtilallisten ylivalta taas ei oikein ollut estettävissä. "Köyhistä köyhiä ei voinut palvella ilman, että isot olivat mukana", Jussi Ojala sanoi. Suurtilalliset olivat rikkaampia, rikkaat ovat koulutettuja, ja koulutusta bisneksen käynnistämiseen tarvitaan. Ojala joutui 1990-luvulla päsmäröimään tilanteita, joissa rikkaat osuuskunnan jäsenet yrittivät sanella köyhille epäedullisia ehtoja. Miljoonien avustusbudjetti tarjosi tietysti vipuvartta vaikuttaa ratkaisuihin.

Kauaskantoisin ongelma Nicaraguassa on kuitenkin ympäristö. Nicaraguan metsäpinta-ala hupenee huolestuttavaa vauhtia, ja Camoapan seudulla metsää on hakattu sumeilematta laidunmaaksi, siis maitotilallisten tarpeisiin. Eroosio saattaa olla syy siihen, miksi Orlando Ortega Somozan kaltaiset pientilalliset manaavat pohjaveden riittämättömyyttä. Kaivo, josta Ortegan perhe vetensä kantaa, kuuluu heitä vauraammalle maanomistajalle. Aiemmin kaivoa käytti viisi perhettä, nyt enää Ortegat, eikä juomaveden saatavuudesta ole lähivuosiksi takeita.

Camoapan maanteillä näkee raihnaisilla hevosilla lönkötteleviä ratsastajia, pitkillä vedenhakureissuilla, painavat muovipänikät hevosen kupeilla killuen. Ratsastajista monet ovat lapsia, pienimmillään ehkä kymmenvuotiaita. Lapsille vedenhaku usein sälytetään, ja silloin lapset eivät lue tai leiki, se on selvä. Sama pätee tietysti muihin askareisiin, kuten vaikka Ortegan perheen aamulypsyyn. Voin vain kuvitella, miten joka-aamuinen parin tunnin urakka vaikuttaa Jeovannyn ja Juan Carlosin vireyteen koulun penkillä.

*

"Listo." Valmista, sanoo Jeovanny. Kello on 6.10 ja aamulypsy hoidettu. Paluumatkalla ratsaille hyppää Juan Carlos. Jeovanny kävelee vaitonaisena edeltä. Kymmenvuotiaan hauska puheenkälkätys ei lopu. Hän huutelee kommentteja ja kysymyksiä La Coloradan selästä. Aiheena eläimet, kuinkas muuten.

Juan Carlos haluaa tietää, mitä eläimiä on Suomessa. Sanon, että reno, poro. Se ei sano Juan Carlosille mitään. Yritän selittää, että "joulupukin eläin", mutta poron olemus ei avaudu. Puhun Lapista ja tundrasta ja asetan kädet pääni päälle sarviksi, mikä saa pikkupojan purskahtamaan nauruun. Lappi on kaukana Camoapasta, noin 11 000 kilometrin päässä. Suomestakaan Juan Carlos ei ole kuullut, ja miksi keskiamerikkalaisen nelosluokkalaisen olisi pitänytkään. Tokkopa ikätoverit Suomessa tietävät Nicaraguan.

Hivenen yllättävää on se, että aikuiset Ortegan huushollissa eivät myöskään tiedä Suomea. Yllättävää tämä on siksi, että Orlando Ortega Somoza kuuluu San Franciscon osuuskuntaan, jota ei ilman suomalais­panosta olisi olemassakaan. Ehkä asia on vain unohtunut. Suomalaisethan lopettivat ohjelmansa jo vuonna 2003, vastoin paikallisten toiveita. Tai ehkä suomalaisten roolista ei muuten vain ole pidetty meteliä.

Maitotonkka heiluu tumman tamman kuvetta vasten, kun Juan Carlos ohjastaa tottuneesti rinnettä alas. Tonkka, pichinga. Paljon siinä ei ole, mutta siinä on kaikki Ortegan perheen päivän ansiot. Osuuskunnan jäsenille maksetaan maitogallonasta 35 córdobaa. Tämä tarkoittaa sitä, että Ortegojen päiväansiot maidosta jäävät noin 4,70 euroon.

Juan Carlosille sattuu vahinko. Hän pudottaa kuulakärkikynänsä aluskasvillisuuteen. Ei mitään vakavaa, siis, mutta yritäpäs selittää tätä kymmenvuotiaalle. Pysähdymme. Viuhdon pöpelikköä syrjään. Kynä on onneksi punainen ja löytyy.

*

Daniel Ortegan toinen vallankumous oli pinkki. Joka puolella Nicaraguaa tienposkissa törröttää vaaleanpunaisia mainostauluja, joista useimmissa hymyilee Ortega. Ylpeä, korskea Ortega.

Ortega oli kerran menettänyt vallan, mutta halusi sen takaisin. Ja sai. Ja kun sai, otti kaiken. Hän voitti vuoden 2006 presidentinvaalit ensimmäisellä kierroksella. Puolentoista vuosikymmenen korpivaellus päättyi siihen. Voitto heltisi 38 prosentin ääniosuudella, ja se oli laillinen. Ortega oli muodostanut epäpyhän liittouman poliittisen vastustajansa, entisen presidentin Arnoldo Alémanin kanssa. Yhteistyön hedelmiin kuului sopivasti rukattu vaalilaki. Aléman oli ollut presidenttinä vuosina 1997-2002, ja hänet oli tuomittu rahanpesusta, kavalluksesta ja korruptiosta 20 vuoden vankeuteen. Vankilassa Aléman joutui vain piipahtamaan, ja vuonna 2009 korkein oikeus - tuomareinaan Ortegan sätkynuket - kumosi Alémanin tuomion kokonaan.

Valtaan noustuaan Ortega ei aikaillut. Sandinistiporukka miehitti valtion johtopaikat. Ministeriöt tietysti, mutta myös oikeuslaitoksen, poliisin, vähäisemmät virastot, kuntatasolle asti. Oppositiomieliset kansalaisjärjestöt pantiin ahtaalle. Tärkeimmät viestimet - televisiokanavat ja ­alueelliset radiokanavat - alistettiin lähes poikkeuksetta Ortegan komentoon. Keskusvaalilautakunnasta Ortega teki niin ikään käsikassaran. Kuntavaaleissa marraskuussa 2008 ja presidentin- ja parlamenttivaaleissa 2011 sandinistit eivät enää toistaneet vuoden 1990 virhettä vapaiden vaalien järjestämisestä. Ortega ja sandinistien FSLN varmistivat voittonsa härskillä vilpillä. Hyvissä ajoin ennen presidentinvaaleja Ortega oli päätättänyt korkeimmalla oikeudella, että hän on oikeutettu perustuslainvastaiseen jatkokauteen.

Vuoden 2011 vaalivilpissä kummastutti sen tarpeettomuus. Sandinistit nauttivat aitoa laajaa kannatusta ja olisivat erittäin todennäköisesti voittaneet reilullakin pelillä. Ortega on ainakin osittain ostanut kannatuksensa. Vasemmistopopulisti Hugo Chávezin johtamasta Venezuelasta on virrannut toveri Ortegan hallinnolle tukea arviolta 400 miljoonan euron verran vuodessa. Näin tapahtui ainakin loppuvuoteen 2012 asti, jolloin Chávezin syöpäsairaus äityi kriittiseksi.

Chávezin tukimiljoonat eivät missään vaiheessa ole ohjautuneet julkiseen valvontaan, esimerkiksi Nicaraguan parlamentin kautta. Apu on virrannut etupäässä öljynä. Sitä Venezuelalla merkittävänä tuottajamaana riittää. Valtiollinen PetroNic-yhtiö on saanut öljyä ilmaiseksi tai halvalla ja myynyt sitä eteenpäin markkinahintaan. Väliin mahtuu tukeva siivu. Nicaraguassa ei pysty tankkaamaan autoaan tukematta Ortegan hallintoa. Öljymiljoonilla Ortega on ylläpitänyt laajoja sosiaaliohjelmia. Maaseudulla ihmisille on lahjoitettu kanoja, sikoja tai jopa lehmiä, virkamieskunnalle on maksettu palkanlisiä, teitä on rakennettu, sähköjä vedetty. Auttamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta apu on kohdistunut alueille ja ihmisille, jotka ymmärtävät äänestää oikein. Kertalahjoituksilla ei myöskään ole ratkaistu varsinaista ongelmaa, rakenteellista köyhyyttä.

Köyhyyden poistaminen ei onnistunut Ortegan edeltäjiltäkään. Presidentit Violeta Chamorro (1990-97) ja Enrique Bolaños (2002-2007) eivät jää historiaan Nicaraguan pelastajina. Heidän välissään hallinnut Arnoldo Aléman torjui köyhyyttä erittäin tehokkaasti, joskin vain omaansa.

Nicaragua on pieleen mennyttä maailmaa. Pieleen menneen maailman tärkeimpiä tunnusmerkkejä ovat köyhyys ja kärsimys. Nicaraguassa on jäänyt tapahtumatta jotakin, joka on tapahtunut esimerkiksi Etelä-Koreassa. Vuonna 1970 Nicaraguan henkeä kohti laskettu bruttokansantulo oli suurempi kuin Etelä-Koreassa. Vuonna 2011 Etelä-Korean lukema oli 15 kertaa suurempi.

Vertaus Taiwaniin on nicaragualaisittain lähes yhtä musertava. Nicaragua on kehittynyt selvästi alle omien mahdollisuuksiensa, ja syy on eliitin itsekkyydessä. Eivät Etelä-Korean ja Taiwanin lehmät ole oppineet lentämään. Etelä-Koreaa ja Taiwania johdettiin määrätietoisesti kohti toimivaa markkinataloutta, ja ne etenivät vaikeuksien kautta kohti vapaata yhteiskuntaa. Samaan aikaan Nicaraguaa on lypsetty kuiviin.

Ja nyt Daniel Ortega on vienyt huonon järjestelmän uudelle, vielä huonommalle tasolle. Ortegan systeemi on sikäli kiinnostava, että se on tietyssä määrin yleistettävissä. Kun miettii nyky-Nicaraguan yhtälöä, epäonnistumisen tekijöitä, niin mieleen tulevat sorto, itsevaltaisuus, lahjonta, suosikkijärjestelmät ja erityisesti sukulaisten suosiminen. Vaikka il­miöt ovat yleismaailmallisia, rankkuusaste tietysti vaihtelee. Esimerkiksi Nicaraguassa sorto ei ole läheskään samaa tasoa kuin vaikka Iranissa, joka puolestaan autoritäärisyydessään peittoaa vaikka Valko-Venäjän, joka taas ei ole läheskään niin alikehittynyt kuin vaikka Laos.

Vuonna 2007 Nicaraguasta alkoi tulla liian rankka paikka myös kehitysavun antajamaille. Sandinistihallinto oli vaikea yhteistyökumppani. Neuvotteluista sen kanssa ei tahtonut tulla mitään. Suhteet auttajamaiden ja sandinistien välillä kiristyivät. Ortegan ei tästä tarvinnut piitata, koska Venezuelasta virtasi satojen miljoonien arvosta mustaa tukea. Suurtenkin eurooppalaismaiden avustuspotit olivat tähän verrattuna vähäisiä, puhumattakaan pienen Suomen kymmenestä miljoonasta eurosta.

Daniel Ortega näytti itsekin tekevän parhaansa polttaakseen siltoja kehitysavun antajiin. Presidentti harjoitti omanlaistaan politiikkaa, autetun maan taktiikkaa. Vuonna 2008 hän kuvaili Euroopan unionin suurlähettilästä "paskakärpäseksi". EU:n Nicaraguan-lähettiläs oli nimeltään Francesca Mosca, ja mosca tarkoittaa espanjaksi kärpästä. Ruotsin silloinen suurlähettiläs Eva Zetterberg ajautui julkiseen sanaharkkaan hallituksen kanssa. Ortegan lähimies Manuel Coronel Kautz nimitti Zetterbergiä valtiontelevisiossa "naispaholaiseksi" (diabla), koska tämä oli lausunut suoria mielipiteitä Nicaraguan suunnasta. Kautz sai länsidiplomaateilta lempinimen "Coronel Chaos" eli Eversti Kaaos.

Kaikella on syynsä. Sandinistien ylpeyttä loukkasi, että ulkomaiset avunantajat sotkeutuivat heidän politiikkaansa esittämällä kohtuuttomia vaatimuksia - kuten esimerkiksi, että avustusrahoihin ei sotketa politiikkaa. Johtajat, Ortega etunenässä, vastasivat loukatun ylpeydellä. Vääränlaisesta ylpeydestä maksoi hinnan Nicaraguan kansa. Siis ne ihmiset, joita avustusohjelmat olisivat voineet auttaa, jos sandinistipuolueen politrukit eivät olisi kerkeästi työntäneet sormiaan joka väliin ja pilanneet monia hankkeita.

Läntiset avustajamaat vetäytyivät Nicaraguasta yksi toisensa jälkeen. Ruotsi teki oman ratkaisunsa vuonna 2008. Myös Tanska ja Norja lopettivat myöhemmin ohjelmansa. Suomi päätti jäädä.

*

Hemos venido al río. Taas olemme saapuneet joelle. Et voi astua samaan virtaan kahdesti. Mitäköhän sekin sanonta tarkoittaa. Kreikkalainen filosofi Herakleitos halusi kai 2500 vuotta sitten korostaa kaiken muuttuvaisuutta. Mutta Jeovanny ja Juan Carlos astuvat tähän virtaan kahdesti joka päivä.

Jeovanny hyppää ratsaille sisarenpoikansa taa, ja Juan Carlos ohjastaa vastarannalle. Selät loittonevat, kaviot pärskyttävät pintaa. Lehtipuiden oksastot kaareutuvat vehmaina kohti jokea, ihan kuin ne tavoittelisivat vettä, lisää vettä, lisää, aina vain lisää. Ratsumiestä vaihdetaan. Jeovanny palaa hakemaan minut. Kipuan kömpelösti La Coloradan taakse. Jeovanny ei ole vakuuttunut hevososaamisestani, ja Jeovanny on oikeassa. Pidän hänestä tiukasti kiinni. "Jos kaadumme, kaadumme yhdessä", Jeovanny tokaisee huvittuneena. Si caímos, caímos juntos.

Ajatukseni lähtevät omalle radalleen, en mahda mitään. Emme me kaadu yhdessä, Jeovanny. Minulla on turvaverkko: julkinen terveydenhoito, työttömyysturva, ja jos kaikki pettää, toimeentuloturva. Sinulla ei ole, Jeovanny, sinulla ei ole, koska sinun maasi on myyty, johtajasi ovat myyneet sen, he ovat myyneet sinun tulevaisuutesi, he ovat saaneet sinusta siivun, ja nyt sinä ratsastat joen yli aamuvarhaisella, kello tulee 6.20, sinä kuljetat maitotonkkaa, jotta perheesi saisi neljä euroa seitsemänkymmentä senttiä, en pysty kertomaan sinulle, kuinka pieni raha se minun maassani on, se ei riitä edes minun tavalliseen lounasateriaani, minusta tämä on paha ajatus, mutta me emme kaadu yhdessä, emme kaadu Jeovanny, pidä itsesi pystyssä, ettei käy niin kuin isällesi, sodan uhrille, jolle valtio korvaa humalaisen sotilaan 25 vuoden takaisesta laukauksesta 1500 córdobaa kuussa, mitä se tekee, 50 euroa, siellä mistä minä tulen maksetaan saman verran yhdestä öisestä taksimatkasta, pikkujoulujuhlista kotiin, älä kaadu Jeovanny, älä tee sitä mitä niin monet miehet näillä main, älä ala ryypätä, älä järjestä maailmaan lisää yksinhuoltajia, tee niin kuin isäsi ja äitisi, ole suoraselkäinen, pidä huolta.

Saavumme vastarannalle, enää lyhyt matka kotiin.

*

Suomen suurlähetystössä Managuassa käynnistyivät Daniel Ortegan valtaannousun jälkeen jäsentenväliset. Vuonna 2008, silloin kun Ruotsi jo viimeisteli päätöstään Nicaraguan jättämisestä, Suomen noin 15-henkisessä lähetystössä osa ihmisistä ei ollut keskenään edes puheväleissä.

Mykkäkoulu johtui Managuasta Helsinkiin lähetetyistä raporteista, joissa tiettävästi suhtauduttiin erittäin kriittisesti Ortegan hallintoon. Ulkoministeriö on päällikkövirasto, joten raporteista vastasi viime kädessä silloinen suurlähettiläs Eija Rotinen. Osa lähetystön väestä oli sitä mieltä, että raportit olivat yksipuolisen kriittisiä, mutta ulkopuolisen on mahdotonta tietää koko totuutta.

Raporttien sisällön pääsee tarkistamaan vasta vuonna 2023. Asiakirjojen salassapitoaika on 25 vuotta, mutta ulkoministeriöllä on halutessaan mahdollisuus tehdä poikkeuksia. Ulkoministeriö torjui aineistopyyntöni. Raportit lienevät liian tulenarkoja.

Raportit eivät olleet yhdentekeviä, koska ne vaikuttivat Suomen päätöksiin kehitysavun jatkamisesta Nicaraguaan. Kehitysministerinä oli tuolloin keskustan Paavo Väyrynen, joka ei vastannut tätä kirjaa varten esittämääni haastattelupyyntöön. Vuonna 2008 Väyrynen joka tapauk­sessa päätti suoran budjettituen lopettamisesta Nicaragualle.

Silloin kun avunsaaja on sandinistien kaltainen hallitus, suora budjettituki on löysintä mahdollista rahaa. Auttajamaa siirtää suoran budjettituen - Suomen tapauksessa summa oli kaksi miljoonaa euroa vuodessa - kohdemaan hallituksen tilille, ja hallituksen pitäisi käyttää raha köyhyyden vähentämiseen. Suomen muut tukimuodot jatkuivat noin 10 miljoonan euron suuruisina vuodessa. Tukevimmat potit annettiin terveydenhuollon ja maaseudun kehittämiseen, osana valtion budjettia. Kaikki raha ei sentään kulkenut sandinistikäsien kautta. Suomi auttoi myös oppositiohenkisiä kansalaisjärjestöjä.

En tunne niiden diplomaattien motiiveja, jotka arvostelivat lähetystön raportteja Nicaraguan arvostelemisesta. Yritin kyllä kysellä, mutta raportteja näkemättömänä en osaa arvioida myöskään vastausten pitävyyttä. Voin vain arvailla.

Nicaraguan-lähetystössä on työskennellyt läpi vuosien 1980-luvun veteraaneja, niin kuin luontevaa onkin. Heillä on ollut kokemusta ja osaamista. Mutta monilla - ei kaikilla - oli syntynyt sandinistihallintoon niin vahva tunneside, ettei Ortegan todellista luonnetta haluttu nähdä. Lisäksi pelissä olivat omat työpaikat: kriittiset raportit riskeerasivat kehitysavun jatkamisen, ja jos kehitysapu loppuisi, myös omat työt loppuisivat.

Tunneside Nicaraguaan ylsi valtion korkeimpaan johtoon asti. Tarja Halonen teki presidenttinä valtiovierailun Nicaraguaan vuonna 2004, mikä ei tietenkään ollut sattumaa. Sattumaa ei myöskään voinut olla se, että Halonen vieraili maassa presidentti Enrique Bolañosin eikä tämän edeltäjän, läpeensä korruptoituneen Arnoldo Alémanin kaudella.

"Ehkä tieto kehitysyhteistyön perillemenosta kasvaa ja kiinnostus leviää", presidentti Halonen sanoi vieraillessaan Managuassa. "Tilanne täällä voi kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä olla sama kuin Chilen osalta nyt." Chile on Latinalaisen Amerikan malliesimerkki siitä, kuinka talous pidetään vahvana ja kansalaisten elintasoa kohotetaan - ilman kehitysapua.

Kiinnostavaa kyllä, Halosen Nicaragua-innostus pantiin merkille Pohjois-Amerikkaa myöten. Yhdysvaltain ulkoministeriöltä vuotaneiden niin sanottujen Wikileaks-sähkeiden joukossa on yksi Managuassa laadittu raportti vuodelta 2006, jossa todettiin: "Suomen presidentti on henkilökohtaisesti kiinnostunut Nicaraguasta ja on vieraillut maassa kahdeksan kertaa." Halonen ei tietääkseni yrittänyt presidenttinä vaikuttaa hallituksen päätöksiin Nicaraguan kehitysavun jatkamisesta. Lukuisissa käymissäni taustakeskusteluissa tosin viitattiin siihen, että "kyllähän se tiedettiin, että presidentti on vanha Nicaraguan ystävä".

Vuoden 2007 jälkeistä pohjoismaisittain poikkeavaa linjaansa Suomi perusteli "sisulla". Kehitysavun täytyisi olla pitkäjänteistä, eikä sitä saisi suin päin lopettaa, vaikka autetun maan - kehy-kielellä kumppanimaan - hallitus toimisi kuinka pöyristyttävästi. Suomen jatkaessa kehitys­apuaan muut pohjoismaat lakkauttivat yksi toisensa jälkeen myös suurlähetystönsä. Ruotsi poissa, Norja poissa, Tanska poissa. Pohjoismaisittain Suomi jäi Managuan yksinäiseksi. Vasta vuonna 2011 Suomi antoi diplomaattisen viestin alentamalla suurlähetystön "edustustoksi", jonka uusi päällikkö Eeva-Liisa Myllymäki ei ollutkaan enää suurlähettiläs vaan "va. asiainhoitaja".

Tässä vaiheessa Suomen olisi luullut pitävän lippua korkealla muidenkin pohjoismaiden puolesta: ruotsalaismallista ryhdikästä kommentointia oppositiomediassa, vaalivilpin selväsanaista tuomitsemista, kehitysavun julkista ehdollistamista - siis roistohallituksen asettamista seinää vasten. Mutta ei. Suomen diplomaattiseen kutyymiin ei selvästikään kuulu uskaltaminen. "Jätän tämän julkisen arvioinnin mieluummin poliittiselle johdolle", sanoi asiainhoitaja Myllymäki, 1980-luvun Nicaragua-veteraani, kun tapasin hänet Managuan-virka-asunnossa, hulppeassa ja ruotsalaisilta perityssä.

*

Kello lähestyy puolta seitsemää, taitamme lopputaivalta, Jeovannyn ja Juan Carlosin koti häämöttää jo. Juan Carlos askeltaa vieressäni, ja suu käy. Taas minua kirpaisee. Pojankoltiainen kertoo, että hänen suurena haaveenaan olisi polkupyörä. Kyynikko minussa herää: kertooko hän haaveestaan sen takia, että minä toteuttaisin sen?

Ei todellakaan. Juan Carlos pajattaa niin vilpittömän innostuneesti pyöräilyn ajatuksesta, maantiellä kiitämisestä, vauhdin hurmasta, että häpeän omaa pahansuopuuttani. Kysyn Juan Carlosilta, mitä pyörät maksavat näillä seuduin. "500 pesoa, tuhat pesoa, en tiedä." Tuhat pesoa eli córdobaa eli kolmisenkymmentä euroa. Kuulostaa realistiselta hinnalta, kuulostaa epärealistiselta toiveelta. Ortegan suuren perheen viikkobudjetti on 1200 córdobaa eli nelisenkymmentä euroa.

Olen maksanut tuloveroja 1980-luvun lopusta lähtien. Haluan ajatella, että osa verorahoistani on päätynyt Nicaraguan kehitysapubudjettiin. Haluan ajatella, että siinä potissa rahani ovat kohdentuneet Camoapaan, Pyhän Fransiskus Assisilaisen meijeriosuuskunnan perustamiseen ja että sen myötä Ortegan perhe on ehkä saanut maidostaan hivenen parempaa tuottajahintaa. Polkupyörää Juan Carlos ei sen myötä ole saanut. Hänen perheensä on millä tahansa mittarilla köyhä.

*

Suomessa vaihtui hallitus kesällä 2011. Kehitysministeriksi tuli vihreiden Heidi Hautala. Hän päätti tehdä sen, mikä edelliseltä hallitukselta jäi tekemättä. Suomi lopetti kahdenvälisen kehitysavun Nicaraguaan. Kolmekymmentä vuotta, satoja miljoonia euroja, tuhansien ihmisten työpanos. Kaikki tämä siirtyi historiaan, kun valtioneuvosto hyväksyi uuden kehityspoliittisen ohjelman helmikuussa 2012. Ohjelmassa lueteltiin Suomen "pitkäaikaiset kumppanimaat": Etiopia, Kenia, Mosambik, Nepal, Sambia, Tansania ja Vietnam. Listalla oli Nicaraguan kokoinen aukko.

Tyylikkäästi ei mennyt lopettaminenkaan. Hautala oli valmistellut uutta ohjelmaa loppuvuoden 2011. Tapaninpäivän tietämillä se lähti lausuntokierrokselle. Jakelu oli laaja ja käsitti puolueiden lisäksi kansalaisjärjestöjä. Tammikuussa 2012 eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma vieraili Nicaraguassa. Kokenut demaripoliitikko antoi ainakin kahdelle nicara­gualaislehdelle haastatteluja, joissa hänen viestinsä poikkesi täysin Suomessa valmistellusta päätöksestä. "Suomi ei lähde poliittiseen kiristykseen", Heinäluoma sanoi Confidencial-lehden mukaan. "Lähteminen täältä vahingoittaisi auttamiamme köyhiä ihmisiä, ja siksi vastustan ajatusta, että meidän pitäisi lähteä Nicaraguasta."

"Ylpeänä voin kertoa, että olemme Suomessa päättäneet lisätä yhteistyötämme", El Nuevo Diario lainasi Heinäluomaa. Hän kertoi minulle jälkikäteen, ettei luvannut Nicaraguassa Suomen kehitysavun jatkamista. Oli miten oli, tämä viesti Nicaraguassa syntyi. Sitä suuremmalla syyllä avun lopettamispäätös tuli lopulta täysin puskasta, etenkin Nicaraguassa. Helsingin Sanomat uutisoi asiasta 7. helmikuuta 2012, jolloin tieto välittyi ­oitis Managuaan ja nousi siellä todella isoksi uutiseksi. Sandinistit reagoivat vähättelemällä Suomen päätöksen merkitystä. Hautalan mukaan Nicaraguan hallitusta oli tiedotettu ratkaisusta hyvissä ajoin etukäteen, mutta sandinistien etujen mukaista ei ollut julkistaa itselleen epämieluisaa asiaa. Sandinisteilta itseltään en päässyt loppuvaiheesta kysymään, koska haastattelupyyntööni ei vastattu.

Suomen päässäkään Nicaragua-päätös ei syntynyt kivuttomasti. Osa sosialidemokraateista - Eero Heinäluoma etunenässä - yritti estää tekeillä olleen ratkaisun. Demarien sisäinen kädenvääntö johti siihen, että puo­lueen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Jutta Urpilainen oli vähällä vetää kehityspoliittisen ohjelman pois valtioneuvoston asialistalta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kehityspoliittinen ohjelma kopautettiin hyväksytyksi valtioneuvoston istunnossa 16. helmikuuta 2012. Ympyrä sulkeutui. Tarja Halosen toista presidenttikautta oli jäljellä kaksi viikkoa.

Päätös oli Suomen kehitysapuhistorian kiistellyimpiä, juuri vasemmistolaisen sandinistisiteen takia. Julkisuudessa päätöstä vastusti äänekkäimmin entinen kahviprikaatilainen, professori Jussi Pakkasvirta. Helsingin Sanomien mielipidesivuilla hän totesi muiden pohjoismaiden poistuneen Nicaragusta ja esitti perään retorisen kysymyksen: "Olisiko suomalaisten juuri siksi jäätävä paikalle, talvisodan hengessä?" Pakkasvirta yritti sisukkaasti lobata myös kulissien takana. Kehitysministeri Heidi Hautala ei ottanut häntä vastaan.

*

Mitä jäi viivan alle? Kehitysapu Nicaraguaan on epäonnistunut. Onnistumisen ainoana hyväksyttävänä mittarina voi pitää köyhyyden - kärsimyksen - vähentämistä, ja mieluiten sen pysyvää vähentämistä. Yksittäiset hankkeet ovat kyllä onnistuneet. Mutta vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen antajamaat ovat tukeneet Nicaraguan kehitystä kymmenillä ja taas kymmenillä miljardeilla euroilla, ehkä sadoilla, ja hirvittävä määrä nicaragualaisia rämpii köyhyydessä.

Ainoat, jotka varmasti ovat hyötyneet kehitysavusta pitkäjänteisesti, ovat kehitysaputeollisuuden päällysmiehet ja -naiset. Kehitysteollinen kompleksi työllistää maailmanlaajuisesti satojatuhansia: byrokraatteja, diplomaatteja, konsultteja, suunnittelijoita, koordinaattoreita, insinöörejä, kansalaisjärjestöaktiiveja, erityisasiantuntijoita, logistiikkaeksperttejä, tilintarkastajia, tiedottajia, toimittajia. Varsinkin ulkomaankomennuksilla palkat ovat korkeita, autettavien eli maailman köyhimpien tuloihin nähden suorastaan tähtitieteellisiä. Globaalista kehityspotista havittelevat osuuksiaan myös konsulttifirmat. Suomen Nicaragua-apua toteuttivat muun muassa sellaiset suurelle yleisölle tuntemattomat yritykset kuin Niras ja Impact Consulting, eivätkä ne tee työtään hyväsydämisyydestä. Ne haluavat katteita.

En epäile, etteikö enemmistöllä kehitysteolliseen kompleksiin kuuluvista olisi aito halu parantaa maailmaa. Samalla epäilen, että kehityskompleksin jäsenillä on sisäänrakennettu motiivi vähätellä ongelmia tai jopa vaieta niistä. Heillä on pelissä oma maailmankuva ja omat tienestit. Heillä on pelissä oma ylpeys.

Ongelmia kehityshankkeissa riittää. Mitään muuta ei sovi olettaa, koska kehitysapua annetaan rutiköyhille, moniongelmaisille maille, sellaisille kuin Nicaragua. Kehitysavun uskottavuudelle tekisi hyvää, jos ongelmista kerrottaisiin avoimesti. Näin ei tapahdu, ei ainakaan minun kokemuksieni mukaan. Ongelmista kertominen kyseenalaistaisi koko kompleksin, siis Suomen osalta noin miljardi euroa vuodessa. Summa on tuntuva, pari prosenttia valtion budjetista: sillä kaksinkertaistaisi opintotuen määrän.

Kehitysteollisen kompleksin yksi ilmeisiä ongelmia on sen sisäsiittoisuus. Kun piiri pieni pyörii, samat ihmiset saattavat ensin valvoa jotakin kehityshanketta ulkoministeriön palkkalistoilla ja sen jälkeen olla vaikkapa arvioimassa jotakin toista suomalaishanketta yksityisen konsulttiyrityksen leivissä. Sisäsiittoisuuden kuulee jo kielestä. Kaikkia aloja riivaavat omat termiryteikkönsä ja lyhenneviidakkonsa, mutta kehitysteollisuudessa ne töksähtävät korvaan erityisen pahasti.

Hankkeita ei arvioida vaan evaluoidaan. Olen huomattavan monta kertaa kuullut jostain hankkeesta kysyessäni asianosaisilta, että "onhan se evaluoitu" tai "odotetaan evaluaatioraporttia". Kahlasin ennen Nicaraguan-matkaani monta arviointia läpi. Ne kirjoitetaan kaikki englanniksi, ja niiden kieli on luotaantyöntävää. Vain tiivistelmät laaditaan suomeksi - tavallaan.

"Toisessa vaiheessa Nicaraguan ja Suomen näkemykset eriytyivät yhä enemmän. Vuoden 2007 kehityspolitiikan mukaisesti Suomen edustusto ja ulkoasiainministeriö (UM) laativat alkuvuodesta 2008 toimeenpanosuunnitelman (CAP) Nicaragualle. Siinä tuettiin kolmea SWAp:a, GBS:a ja hyödynnettiin PYM-instrumenttia. Nicaraguan hallitus uudisti jälleen hallintoaan, mikä aiheutti hallintoon keskittyneen SWAp:n epäonnistumisen vuonna 2009.

Korvatakseen sekä SWAP:n että PYM:n, Suomi otti käyttöön uusia järjestelyjä rahoittaakseen kansalaisyhteiskunnan hallinto- ja ihmisoikeushankkeita, mikä näytti valtavirtaistavan läpileikkaavat teemat, mutta samalla polarisoivan tilanteen, joka johti jännitteisiin hallituksen kanssa ja vahingoitti kansalaisyhteiskuntaa."

Suomeksi tämä tarkoittaa, että yhteistyö Daniel Ortegan hallituksen kanssa oli muuttunut pirun vaikeaksi. Ymmärrettävällä kielellä samaa asiaa ei kerrottu. Kyseisen arviointipaperin hinnaksi kertyi noin 150 000 euroa. Muutamalla lisätonnilla olisi helposti saanut suomenkielisen ymmärrettävän version. Arvioinneissa loistavat myös poissaolollaan ne ihmiset, joita varten kehitysteollisuus on pystytetty: köyhät. En ole nähnyt ainuttakaan arviointia, jossa nicaragualainen avun saaja olisi saanut äänensä kuuluville.

Otin Nicaraguassa tarkasteluun ohjelman nimeltä ProPemce. Suomalais-brittiläisen yhteishankkeen tarkoituksena oli "luoda arvoketjuja" soveltaen "M4P"-ajattelua. Suomeksi sanottuna ProPemcen jalona päämääränä oli auttaa Nicaraguan köyhiä saamaan tuotteitaan paremmin markkinoille. Ohjelman kokonaisbudjetiksi sovittiin 7,3 miljoonaa euroa, josta Suomen osuus oli kolme miljoonaa. Hankkeen piti käynnistyä vuonna 2009.

Vuoden 2012 alussa julkaistusta evaluaatioraportista kävi kyllä ilmi, että kaikki ei ollut sujunut nätisti. Alkuperäisteksti oli englanniksi - yritän suomentaa: "Sitä viivästyttivät vaikeat neuvottelut hallituksen kanssa kumppani-edunsaajista sekä suurlähetystön ja toimeenpanevan konsultin välillä, ja se suunniteltiin uudestaan, jotta saatiin korjatuksi riittämätön M4P-painotus. Nyt se on siirtymävaiheessa soveltaessaan tarkistettua metodologiaa hanke-ehdotuksille, joista suurin osa oli valmisteltu vuonna 2010 eri lähtökohdista."

Ote on 117-sivuisesta raportista, jossa arvioitiin Suomen koko yhteistyötä Nicaraguan kanssa. ProPemcen vaikeuksista mainittiin kahden virkkeen verran, ja tavalla, jota ulkopuolinen ei pysty lukemaan vaikeuksitta. Vasta paikan päällä Nicaraguassa minulle valkeni, mistä oli kyse. Miljoonaohjelma oli surkea floppi. Kolmivuotiseksi kaavailtu ohjelma ei kolmen ensimmäisen vuotensa aikana ollut saanut Nicaraguan maaseudulla aikaan käytännössä mitään. Hallintokulut Managuan ilmastoidussa 12 hengen toimistossa olivat sen sijaan juosseet koko ajan. Ohjelman toteuttamisesta vastasi jo mainittu konsulttiyhtiö Niras.

Kävin myös maaseudulla, San Carlosin rähjäisessä pikkukaupungissa kyselemässä ProPemcen yhden niin kutsutun arvoketjun saavutusten perään. Nekään eivät vakuuttaneet. Nicaragua-järven rannalla ja San Juan -joen alueella oli hankkeen viimeisenä vuonna edistetty matkailualaa koulutuksella, opaslehtisillä sekä veneliikennettä tukemalla.

Veneliikenteen kohdalla sain kaiken lisäksi tietooni kehitysavun klassikkotapauksen, kuittiväärennöksiä, joissa oli kyse ehkä tuhansista euroista. Veneliikennöitsijät olivat laskuttaneet olemattomasta polttoaineesta. Valvojia paikalla oli käynyt harvakseltaan, vaikka terve maalaisjärki sanoo, että minkä tahansa kehityshankkeen onnistuminen edellyttää jatkuvaa läsnäoloa.

Jos niin kutsutuissa evaluaatioraporteissa hyssytellään epäonnistumisia, herää kysymys, voiko niiden todistusvoimaan luottaa myöskään onnistumisten kohdalla. Piirit ovat pienet. Ehkä arviointien tekijät pelkäävät suorasanaisen kritiikin johtavan huonoon menestykseen seuraavassa tarjouskilpailussa.

Jos valistunut arvaukseni osuu oikeaan, häviäjiksi jäävät kansalaiset. Epäonnistuneiden hankkeiden hyssyttelystä seuraa pienempi paine korjata aiempia virheitä, mikä taas johtaa uusiin epäonnistumisiin. Tällöin häviäjiä ovat ennen kaikkea kehitysmaiden kansalaiset - mutta myös avun antajamaiden kansalaiset, joilla olisi oikeus selkeään, pätevään tietoon. Jos kehityskompleksin sisäpiiri tuottaa vinoutunutta konsulttilatinaa, kansalaiskeskustelu jää helposti ääripäiden temmellyskentäksi.

Toisessa ääripäässä julistavat autuasta totuuttaan kukkahatut. He kavahtavat kehitysavun minkäänlaista kyseenalaistamista. Pohjoinen paha, etelä hyvä. Uusliberalismi paha, sosialismikokeilut hyvä. Talouskasvu paha, kehitysapu hyvä. Toisessa ääripäässä mellastavat kansallisvauhkoojat. He vastustavat yhdenkään eurosentin lähettämistä Isänmaan rajojen ulkopuolelle, koska nekin rahat voisi käyttää sotaveteraanien kuntoutukseen. Kiitos 1939-45, ei kiitos gepardihatut.

Ääripäiden välissä on iso, luotettavan tiedon pohjalta käydyn tasapainoisen keskustelun kokoinen aukko. Kehitysapu ei ole automaattisesti hyvä eikä automaattisesti paha. Se on juuri niin hyvä tai paha kuin sen tulokset.

Jos palataan niin kutsuttuun Tainolan kysymykseen - miten maailma ratkaisee ongelmansa? - , kehitysapu voi parhaimmillaan olla osa moraalisesti kestävää vastausta. Mutta vain pieni osa. Köyhyyden ongelmaa kehitysavulla ei ratkaista, koska köyhyyden mittasuhteet maailmassa ovat niin pöyristyttävät.

Jos palataan Tainolan kysymykseen Nicaraguan osalta - miten maa ratkaisee ongelmansa? -. niin minä en tiedä. Kehitysavulla ongelma ei ole ratkennut. Kehitysapu on lievittänyt köyhyyttä paikoin, ja useimmiten väliaikaisesti. Vielä vähemmän ongelma on ratkennut kahvipapuja poimimalla.

Suomalaiset sandalistat olivat 1980-luvulla hyväntahtoisia hölmöjä. He tukivat sanoin ja teoin hallintoa, joka ilmiselvästi petti kansansa. He, jotka jatkoivat Ortegan siipiveikkoina vielä 1980-luvun jälkeen, olivat jotain vielä enemmän, he olivat hyödyllisiä idiootteja. Ja he - lähinnä suomalainen oikeisto -, jotka kieltäytyivät edes yrittämästä mitään, poliittisista syistä tai silkasta kiinnostuksen puutteesta, he olivat vain hyödyttömiä.

Lopputulema on ikävän lohduton. Nicaragua voi ratkaista ongelmansa vain itse, ja sitä ei tapahdu niin kauan kuin eliitti lypsää kansaa.

Ei maailmassa mitään suurta
joll' ei köyhyydessä siementä ja juurta
Ois muinais-Rooman mahtivaltakunta
ilman rahvaan raadantaa vain ollut unta

*

Puoli seitsemältä askellamme takaisin Jeovannyn ja Juan Carlosin kotiin. Aaltopeltikatot, siististi rapatut maalaamattomat seinät. Porsaat vilistävät pihamaalla. Jokunen kana sekä kukko. Ulkokatos kokkaamiseen. Ulkokäymälä. Ei juoksevaa vettä, ehtyvä kaivo mäenharjanteen suunnalla. Sähköt vedetty kolmisen vuotta sitten. Televisio on, kakkos- ja neloskanava näkyvät, harvoin tulee katselluksi. Jääkaappi hankittu, koska yhtenä päivänä viikossa maito jätetään myymättä, silloin kun Jeovannyn ­äiti Gladis valmistaa cuajada-juustoa ja jäätelöä, niin myyntiin kuin omiin tarpeisiin.

Vaatimaton sisustus. Muovituoleja, punaisia ja sinisiä, samanlaisia kuin suomalaisten keskiolutbaarien kesäterasseilla. Yksi pöytä, jonka ääreen koko perhe ei mitenkään mahdu kerralla. Ja kauniisti koristeltu kotialttari, Ave María, suojele meitä Neitsyt.

Juan Carlos hakee aarteensa, ritsan, ja esittelee sitä ylpeänä. Nelivuotiaalle serkulleen Jasonille hän äsähtää, kun tämä kutsuu Juan Carlosia perheensisäisellä lempinimellä Panto. "Nimeni on Juan Carlos, tajuatko!"

Minua vaivaa Juan Carlosin polkupyörä. Minä voisin ajaa Managuasta vuokratulla nelivedollani Camoapaan puolessa tunnissa, pamauttaa tuhat córdobaa tiskiin tuosta noin, vaikka kaksituhatta - mitä se nyt tekee, 60-70 euroa -, ostaa pojalle pyörän ja tehdä hänet onnelliseksi.

Ja se olisi suunnilleen tyhmintä, mitä voisin tehdä. Aiheuttaisi kateutta muussa lapsikatraassa, ja ennen kaikkea: perheen todelliset tarpeet ovat aivan muualla.

Yritän luontevasti kiittää Orlandoa, Gladisia ja koko perhettä heidän vieraanvaraisuudestaan, kättelen Jeovannyn, pörrötän Juan Carlosin tukkaa, saan pussillisen Ortegojen appelsiineja, makoisia kuin mitkä, ojennan kömpelösti kirjekuoren, kiitos, näkemiin, maitoauto saapuu, kello on seitsemän, minä lähden pois, ja ylärinteille jää kasvamaan multainen vasikka.