Estonia 28.9.1994
Vaimenna taustamusiikki
Jo aamulla sääennustukset varoittavat merenkulkijoita. Illalla Pohjois-Itämerellä tuulisi lounaasta kovaa, ja yöllä tuuli kääntyisi länteen ja kiihtyisi ajoittain myrskyksi.
Sinä iltana kalastusalukset jäävät satamiin. Mutta Silja Europa ja Viking Mariella käynnistävät moottorinsa Helsingin Eteläsatamassa illansuussa. Ne tehtiin kestämään Itämeren riehuminen.
Ruotsin-laivojen lähtiessä Helsingistä tuuli puhaltaa jo 13 metriä sekunnissa, illan mittaan sää vain huononee. Aallot ovat korkeita ja jyrkkiä, ja vaikka Silja Europan komentosilta on 27 metrin korkeudella, pärskeet lyövät sen ikkunoihin.
Aluksen perämies Teijo Seppelin tietää jo lähtiessä, ettei aikataulussa pysytä.
Silja Europa kulkee reittiään automaattiohjauksella. Komentosillalla on täysin pimeää, vain mittaritauluista ja tutkan ruudulta kajastaa valo, joka kimmeltää ikkunoihin iskeytyvissä pärskeissä. Ulkona ei näy mitään, ei aaltoja, ei taivaanrantaa, ei tähtiä. On synkkä ja myrskyinen yö.
Komentosillan pimeydessä navigoivat perämies Seppelin ja tähystäjä Reijo Peippo. He merkitsevät ylös kiintopisteiden sivuutusetäisyydet, -ajat ja suuntimat. VHF-radiosta kuuluu laivojen viestejä toisilleen.
Ja sitten, kello 1.21.55, kun alus on jo edennyt melkein Utön saaren edustalle, kuuluu komentosillan pimeydessä VHF-radion kanavalla 16 heikko ja rahiseva ääni: ”Mayday, mayday, Estonia please.”
Ulkona valtavat aallot vyöryvät vasten Silja Europan keulaa, ilman lämpötila on lähellä kymmentä astetta, puuskissa tuuli jo lähes 25 metriä sekunnissa – ja hätäkanavalla joku huutaa hädissään maydaytä. ”Europa, Estonia, Silja Europa, Estonia”, ääni kanavalla kutsuu uudelleen.
Teijo Seppelin tarttuu VHF-radioon ja painaa tangenttia. ”Estonia, this is Silja Europa replying on channel 16.”
Seppelin jää kuuntelemaan. Kanava pysyy mykkänä, kuuluu vain rätinää.
”Silja Europa”, ääni kutsuu uudelleen.
”Estonia, this is Silja Europa on channel 16”, Seppelin yrittää uudestaan.
”Silja Europa, Viking, Estonia”, ääni toistaa.
Ja sitten radiosta kuuluu uusi ääni: ”Estonia, Estonia.”
Se on Viking Mariella, jonka komentosillalla hätäkutsu on myös kuultu.
Ja sitten, hetkeä myöhemmin: ”Mayday mayday! Silja Europa, Estonia.”
Seppelin avaa taas mikrofonin: ”Estonia, Silja Europa. Are you calling mayday?”
Kuluu muutamia pitkiä sekunteja.
Seppelin yrittää uudelleen: ”Estonia, what's going on? Can you reply?”
Ja sitten, sekunteja myöhemmin, kanavalle ilmestyy uusi ääni: ”This is Estonia. Kuka se on siellä? Silja Europa, Estonia.”
Seppelin avaa mikrofonin. ”Yes, Estonia, this is Silja Europa”, hän vastaa hämmentyneenä englanniksi.
”Hyvää huomenta. Puhutko sä suomea?” ääni kysyy.
”Joo, puhun suomea”, Seppelin vastaa.
”Joo, meillä on nyt tässä paha ongelma”, ääni sanoo. ”On paha kallistuma oikealle puolelle, uskon, että oli pari–kolmekymmentä astetta. Voisitko sä tulla apuun ja pyytää myös Viking Line apuun?”
Teijo Seppelinin ääni on rauhallinen, kun hän vastaa: ”Joo, Viking Line on tässä perässä ja meni varmaan tieto. Voitko antaa sun position?”
Seppelin sulkee mikrofonin.
Sitten alkaa taas kuulua, epäselvästi:
”...meillä on black out, emme saa nyt, mä en osaa sanoa sitä.”
Seppelin kuittaa: ”Okei, selvä, ryhdytään hommiin.”
Seppelin ryhtyy hommiin. Pitää kutsua kapteeni heti komentosillalle. Tilata kaksi konetta lisää kahden käynnissä olevan lisäksi. Määrätä siirrettäväksi vettä styyrpuurin puoleisiin painolastitankkeihin, sillä kohta ajettaisiin laivan oikea kylki tuulta vasten, kun kurssia muutettaisiin jyrkästi.
Sitten, puolitoista minuuttia myöhemmin, hätäkanavalla kuuluu taas: ”Silja Europa, Estonia.”
”Estonia, Silja Europa”, Seppelin vastaa.
”Oletteko tulossa apuun?” ääni kysyy.
Kysymys kertoi paljon. Maydayn jälkeen ei yleensä erikseen pyydetä apua. Estonialla ollaan selvästi hätääntyneitä.
Syytä on. Kello 1.26 Estonia on kallistunut jo noin 45 astetta. Kaikki sen neljä moottoria ja päägeneraattori ovat sammuneet. Keulasta tulvii sisään vettä. Laivaa ei pelastaisi enää mikään.
Kello 1.28.43 Silja Europan komentosillalla kuuluu taas VHF-radion rätisevä ääni:
”Silja Europa, Estonia.”
Seppelin avaa kanavan:
”Estonia, Silja Europa.”
”Mä sanon sulle paikan nyt”, ääni sanoo.
Seppelin klikkaa mikrofonin auki.
”Joo, anna tulla.”
Koordinaattien antamiseen meni 31 sekuntia aikaa: latitudi 59 astetta 22 minuuttia, longitudi 21 astetta 40 minuuttia. Seppelin toistaa lukemat.
”Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä”, ääni sanoo vielä.
Sitten yhteys katkeaa.
Silja Europan komentosillalla tutka suunnataan uudelleen: koordinaattien kohdalla näkyi vihreä piste, Estonia.
Viking Mariella kääntyy kohti Estonian annettua sijaintia klo 1.32, Silja Europa kahdeksan minuuttia myöhemmin.
Seppelin on jo ajamassa kohti tutkalla näkyvää pistettä, kun meripelastuskeskus Helsinki Radio tiedustelee klo 1.42 Estonian etäisyyttä Silja Europasta.
Kapteeni Mäkelä ja Seppelin tuijottavat tutkan monitoria. Vihreä piste on poissa. Kivitalon kokoisen Estonian kohdalla on tutkassa tyhjää.
Sillä hetkellä Seppelin ja Mäkelä tajuavat, että Estonia on uponnut.
Merenkulkuoppilaitoksen työharjoittelija Taavi Raba herää rysähdykseen. Hän ryntää ulos hytistään ja kiskoo itsensä porraskaidetta pitkin ylös Estonian autokannen tasalle.
Taavi ei usko silmiään: vesi työntyy hyökyinä autokannelle. Muutaman sekunnin hän tuijottaa lamaantuneena autojen sekaan lainehtivia vesimassoja. Hän tuntee laivat – ja tämä laiva on nyt uppoamassa. Taavi rynnistää eteenpäin, portaikkoon, hilaa itsensä ylös pitäen kaidepuusta kiinni. Hän näkee, miten vanhempi mies hänen edellään menettää otteensa kaiteesta, putoaa ja pirstoo lasioven.
Hissien ovet repsottavat auki. Peliautomaatti irtoaa kiinnityksistään, liukuu kokolattiamaton yli ja jysähtää vastapäiseen seinään. Puolipukeiset matkustajat ovat lamaantuneet paikoilleen, joku itkee.
”Tulkaa mukaan!” Taavi huutaa englanniksi, suomeksi, viroksi ja venäjäksi, mutta kukaan ei seuraa häntä.
Kannella tuuli ja kallistuma painavat ihmisiä reelinkiä ja laivan seinustoja vasten. Laivan savupiippu on jo vedessä. Hyttien ikkunat ovat pimeinä. Meri on musta. Joku huutaa, mutta tuuli vie huudon mennessään. Jotkut nousevat reelingin yli laivan kyljelle ja kiipeävät sitä ylöspäin.
Taavi avaa pelastuslautan, mutta tuuli vie sen, lautan naru solahtaa hänen käsiensä läpi, ja hän tuntee palaneen hajun. Kämmenet ovat hiertyneet verille.
Aikaa ei enää ole. Taavi vetää henkeä ja liukuu laivan kylkeä veteen.
Sitten hän on pelastuslautalla ja luulee selvinneensä. Hän kääntää päätään: tuuli painaa lauttaa kohti uppoavan Estonian keulaa.
”Täytyy nousta pois!” Taavi huutaa lautalla istuvalle tytölle.
”Minä olen pelastunut, ja pysyn tässä”, tyttö vastaa Taaville, ja katsoo häntä lasittunein silmin.
Taavi pudottautuu yksin veteen.
Hetken kuluttua hän istuu toisella pelastuslautalla ja tuijottaa sen avoimesta oviaukosta ulos. Joku on kiskonut hänet merestä. Estonian sumusireeni huutaa. Kuu tulee hetkeksi esiin pilven takaa, ja Taavi näkee laivan runnellun keulan siluetin. Sitten vesi imaisee yli sataviisikymmentä metriä pitkän aluksen. Vielä hetken sumusireeni kuuluu veden alta.
Sitten tulee hiljaista.
Taavi istuu vedessä vyötäröä myöten ja luulee näkevänsä unta. Aallot survovat pelastuslauttaa, joka avautuu ja sulkeutuu kuin kirja. Lautalla olijat hakkautuvat toisiaan vasten, he ovat merisairaita ja oksentavat. Toisten pelastuslauttojen valot pilkistelevät aaltojen takaa, hätäraketit jättävät punaisia jälkiä taivaalle. Estonian kannen kalusteet heittelehtivät aallokossa ennen kuin ne häviävät vesimassoihin. Vedessä kelluu pelastusliivejä. Jotkut niistä kannattelevat kuollutta ihmistä.
Äkkiä valonheittimet valaisevat vettä, Viking Isabella tulee esiin aaltojen takaa. Meidät pelastetaan, Taavi ajattelee. Pelastuslautalla hurrataan. Mutta laiva ei tule lähemmäksi eikä yhtään pelastusvenettä lasketa vesille.
Tunteja kuluu, Isabella pysyttelee lähettyvillä, sen valonheittimet haravoivat merta, mutta lautalla kukaan ei enää hurraa. Kylmyys vie voimat, suuta ei pysty enää pitämään kiinni, kieli työntyy väkisin ulos.
Aamu on valjennut jo kauan sitten, kun Isabellan vinssi kiskoo heidän pelastuslauttaansa ylös. Mutta veden täyttämä lautta ei kestä, se repeää, kolme tai neljä uupunutta putoaa, ja Taavi näkee, miten vesi vie heidät mennessään. Hän jaksaa vielä pitää kiinni pelastuslautan rippeistä. Heitä nostellaan ylös ja alas. Lautta hakkaa laivan kylkeen ja yksi lauttaan takertuneista miehistä ruhjoutuu kuoliaaksi.
Niin turhaa, Taavi ajattelee.
Kello 1.35 keskiviikkoaamuna pintapelastaja Juho Ala-Lahden kaukohakulaite hälyttää kotona Marttilassa, 40 kilometriä Turusta.
Huono säkä. Seuraavana aamuna viikon mittainen päivystysvuoro olisi siirtynyt jo toiselle meripelastajalle.
Ala-Lahti kuittaa hälytyksen soittamalla meripelastuskeskukseen.
Usein hälytys on vain sairaankuljetustehtävä autolautalta sairaalaan Turkuun, mutta ei nyt. Päivystäjä kertoo puhelimessa Ala-Lahdelle, että Estonia-niminen alus on merellä 25 astetta kallistuneena.
Ala-Lahden perhe, vaimo, 6-vuotias Jukka ja 9-vuotias Tommi, jäävät nukkumaan, kun Ala-Lahti vetää kiireesti vaatteet päälleen. Isä on lähdössä töihin.
Ajaessaan kotoa kohti Turun lentokenttää Ala-Lahti muistelee laivan nimeä. Estonia... ei kai se matkustajalaiva? Hän katselee ajaessaan yötaivaalla kiitäviä pilviä. Sää ei näytä kovin pahalta.
Jo kentällä Super Puma -meripelastushelikopterin miehistö saa kuulla, että Estoniaa ei näy siellä, missä sen pitäisi olla. Viking Mariella on saavuttanut Estonian annetut koordinaatit jo kello 2.12. Laivan valonheittäjien valossa aallokko paiskoo enää laivan kansivarusteita, kalusteita, tyhjiä pelastusveneitä, ylösalaisin kääntyneitä pelastuslauttoja.
Lento Turusta onnettomuuspaikalle yli syysöisen saariston kestää 35 minuuttia. Sen aikana Ala-Lahti vaihtaa pelastautumispukunsa pintapelastajan kuivapukuun. Hän ajattelee, mitä on edessä. Veden varassa on ihmisiä.
Kun helikopteri saapuu paikalle kello 3.05, neljä Ruotsin-laivaa on jo ehtinyt paikalle, mutta ne eivät voi tehdä juuri mitään. Ihmishenkiä saattaa pelastaa vain helikopterista laskeutuva pintapelastaja. Ja heitä on paikalla vasta yksi.
Valonheittäjä suunnataan aaltoihin. Etsitään veden varaan joutuneita.
Yö on sateinen, aallot kesämökin korkuisia, ja 20 metriä sekunnissa vinkuva tuuli leikkaa aaltojen huiput vaakasuoraan lentäviksi ryöpyiksi, joita kopterin valonheittäjä valaisee. Yhtään pelastusliivien varassa kelluvaa ei erota, vain suuret, oranssit pelastuslautat pystyy havaitsemaan valokiilan osuessa niihin.
On ryhdyttävä pelastamaan lautoilla alusvaatteisillaan kylmettyviä ihmisiä.
Ala-Lahti istuu kopterin ovella, kun mekaanikko sanoo: ”Aiotko sä tosiaan mennä tuonne?”
Parikymmentä metriä alempana raivoaa syksyinen Itämeri. Tonnien painoiset mustat vesimassat vyöryvät toistensa päälle, nousevat, vajoavat, nousevat taas.
Ala-Lahti ajattelee, että on mentävä, ei tässä nyt ole muutakaan vaihtoehtoa.
Kopterin valonheitin suunnataan aallokossa heittelehtineeseen pelastuslauttaan. Ala-Lahti pudottautuu ulos, mekaanikko päästää vinssistä teräsvaijerin juoksemaan.
Alhaalla kymmenasteinen vesi törmää koko voimallaan Ala-Lahteen, painaa alas, nostaa, painaa päälle uudestaan. Hän ei näe mitään, hän ei kuule kuin aaltojen pauhun, mutta tuulen yläpuolella pitää olla lautta, joka kohta ajautuu hänen ylitseen, ja hänen pitää saada siitä kiinni ja yrittää kiivetä sinne sisään.
Ensimmäiseltä lautalta Ala-Lahti pelastaa kaksi ihmistä. Sitten hänet vinssataan takaisin kopteriin. Ja sitten taas alas pimeään mereen, ja taas uudestaan.
Aamuyhdeksään mennessä Ala-Lahti ja kopterin miehistöön myöhemmin liittynyt pintapelastaja Risto Leino ovat pelastaneet merestä 42 ihmistä. Se on melkein kolmannes kaikista pelastuneista.
Muutamaa tuntia ennen onnettomuutta Estonialla on ensi-ilta. Kahdeksanhenkinen tanssiryhmä Pantera on harjoitellut koko kesän ohjelmistoa, jonka se esittäisi nyt ensimmäistä kertaa.
Esitykset laivalla ovat tasatunnein, kello 21, 22 ja 23. Neljännestunnin ohjelmaan kuuluu show- ja kabareetansseja, afroa, tangoa ja rockia. Viimeisen esityksen olisi saanut jättää myrskyn vuoksi pois, mutta ravintola on täynnä yleisöä ja tanssijat haluavat tanssia. ”I feel good”, laulaa James Brown kaiuttimissa. Siltä Marge Rullistakin tuntuu. Marge Rull on 25-vuotias tanssija, naimisissa ja yksivuotiaan tyttären äiti.
Laineet pärskivät laivan ikkunoihin, mutta tunnelma on hilpeä.
Esitysten jälkeen Marge Rullin valtaa vähitellen pelko. Hän näki edellisenä kesänä Viron televisiosta Titanic-elokuvan vanhemman, mustavalkoisen version. Nyt hän pelkää Estonian kaatumista. Titanic-elokuva pyörii hänen päässään. Hän kertaa ääneen hyttikaverilleen Heddylle elokuvan tapahtumia – ja silloin Estonia rysähtää kallelleen.
Seuraavat minuutit ovat hyvin erilaisia kuin Titanic-elokuvassa. Elokuvassa soitti orkesteri, oltiin kohteliaita, autettiin naiset ja lapset ensin, sanottiin kiitos ja olkaa hyvä. Marge Rullin mielestä ihmiset pakenevat Estonialta kuin rotat.
Rull saa oikealla hetkellä apua miehistöön kuuluneilta Silver Lindeltä ja Hannes Kadakilta. Ylhäällä miehet nousevat peräkkäin jalat harallaan kaiteesta kiinni pitäen kohti ulko-ovea. Vauhti on Rullista hermostuttavan hidas. Hän pujahtaa ulko-ovelle miesten jalkojen välistä.
Kannella tanssija pysähtyy. Tuuli puhaltaa läpi ohuen verryttelyasun, on kylmä ja pimeä. Laiva kallistuu lisää. Sireeni hälyttää. Valot sammuvat. Olo on epätodellinen: Laiva uppoaa ja minä olen laivalla. Kuinka on mahdollista, että minä olen täällä?
Kun Rull näkee, että miehet hyppäävät laivan kyljellä nurinpäin roikkuvaan pelastuslauttaan, hän hyppää perässä. Kun miehet nousevat takaisin kannelle, hänkin nousee. Kun miehet hyppäävät mereen, hän seuraa.
Toinen miehistä auttaa Rullin lautalle. Vielä kerran Rull seuraa miehiä, kun he hyppäävät nurinpäin kelluvalta lautalta oikeinpäin kelluvalle.
Aamulla tulee helikopteri, ja sen mukana pintapelastaja Juho Ala-Lahti.
Marge Rull on ensimmäinen, joka lautalta nostetaan. Tallinnaankin hän palaa ensimmäisten joukossa. Mutta vasta kotona Pärnussa Rull tajuaa, että jokin on muuttunut.
Hänestä tuntuu epätodelliselta, kun hän kävelee isoäidin luokse tuttua katua. Kun yksivuotias tytär on iloinen ja jokeltaa. Hänelle tämä kaikki ei merkitse muuta kuin että äiti oli kolme päivää poissa.
Aikuiset itkevät, mutta Marge Rull ei itke muiden nähden. Kun isoäiti laittaa ruokaa ja pikku tytär leikkii lattialla, Marge Rull istuu syrjässä ja katselee.
Rullista tuntuu, ettei häntä ole. Hän on jossakin ulkopuolella ja katselee, kuinka muut elävät.
Rull ei itke ainakaan puoleen vuoteen onnettomuuden jälkeen. Kerran hän käy terapiaryhmässä, muttei usko siitä olevan apua. Hän menee aerobic-salille. Se auttaa.
Tanssiryhmäkin kootaan uudelleen. Ohjelmisto on sama kuin ennenkin, mutta tanssijat ovat uudet. Marge Rullin lisäksi kahdeksanhenkisestä tanssiryhmästä on selviytynyt elossa kaksi muutakin jäsentä, mutta he eivät halua mukaan.
Onnettomuuden jälkeen Rull katselee maailmaa toisin silmin. Jos hän näkee jotakin kaunista luonnossa, vaikkapa sateenkaaren, tai hienon taide-esityksen, hän kokee nykyään suunnatonta kiitollisuutta. Hän ajattelee, että herranjumala, onpa kiva, että näen tämän kaiken.
Thomas Grunde polttaa pikkusikaria Estonian sivukannella.
Hetkeä aikaisemmin hän vietti työkaverien kanssa tavallista iltaa laivalla ja lauloi karaokebaarissa ruotsalaista sävelmää. Sanat kertoivat purettavasta talosta numero 34. ”Nyt vanha 34 nousee taivaaseen”, laulun kertosäe päättyi – ja samassa rysähti.
Pullot kilisivät alas baarin hyllyiltä, baarimestarit jäivät putoilevien pullojen alle. Pöydät ja tuolit paiskautuivat seiniä vasten, olut kasteli kokolattiamaton ja Thomas Grunde suistui yli tanssilattian. Kun hän nousi ylös, hänellä oli vain yksi ajatus: ulos täältä ja äkkiä.
Kannella Grunde kuulee hysteeristä huutoa, puolipukeiset ihmiset juoksevat edestakaisin, pelastusliivejä on heitelty ympäriinsä.
Hän kävelee sivummalle ja sytyttää pikkusikarin, haluaa rauhoittua.
Isot laivat uppoavat hitaasti, Grunde ajattelee, ja Estonia on urheilukentän kokoinen. Ennen kuin näin suuri alus uppoaa aaltojen alle, helikopterit ovat jo evakuoineet heidät.
Hän vetää savua sisälleen ja nauttii.
Kun hän on polttanut sikaristaan kolmanneksen, laiva kallistuu rajusti ja kansi hänen jalkojensa alla tuntuu nousevan pystyyn. Nyt on tosi kyseessä, hän ajattelee.
Hän riisuu hyvin leikatun pikkutakkinsa, jonka taskuissa on paljon rahaa. Laivat uppoavat yleensä keula edellä, hän muistaa kuulleensa, ja lähtee hilaamaan itseään kohti laivan perää.
Hän kelluu metrien kokoisilla laineilla, ylös ja alas kuin pieni teepussi, kunnes tuuli tuo pelastuslautan hänen luokseen. Hän tarrautuu sen köysiin, huutaa, ja joku tarttuu hänen käteensä. Sitten pelastajan ote alkaa herpaantua. ”Tulkaa apuun, en jaksa pidellä enää”, Grunde kuulee huudettavan ruotsiksi. ”Skit förbannad, sinun on pidettävä kiinni”, Grunde huutaa. Hän ei kerta kaikkiaan voi kuolla tähän, näin lähelle lauttaa.
Sitten Grundesta tuntuu, että hän kuristuu: joku kiskoo häntä paidankauluksesta.
Hetken päästä hän lysähtää lautan pohjalle tanssikengissään, suorissa housuissaan ja valkoisessa paidassaan.
Kymmenen päivää onnettomuuden jälkeen hän palaa töihin. Hän nilkuttaa pitkin käytävää. Hänen nilkkaansa särkee. Käytävän varrella on tyhjiä huoneita, työpöydillä on keskeneräisiä töitä, soittopyyntöjä ja kalenteriin sovittuja palavereja. Estonia vei mukanaan kokonaisen osaston ruotsalaiselta Staatoililta, kaksitoista työtoveria matkalla olleesta viidestätoista hukkui, heidän joukossaan Grunden vastavalittu assistentti Margareta Larsson.
Grunde saattoi merisairaan Margareta Larssonin hyttiin ja lupasi pian palata katsomaan häntä.
Kun Grunde pääsee sairaalasta, koti täyttyy kukista ja tervehdyksistä. Puhelin soi ja ovikello soi. Mutta Grunde haluaa olla rauhassa.
Hän kieltäytyy haastatteluista.
Grunde istuu työpöytänsä ääressä Staatoilissa ja polttaa pikkusikaria. Meren pohjaan meni myös suunnaton määrä työkokemustausta ja asiakassuhteita. Hän miettii, kuinka sen voi koskaan korvata.
Syksyn aikana Grunde on hautajaisissa viikoittain. Uhrien omaiset kyselevät häneltä läheistensä viimeisistä hetkistä: millaisella tuulella he olivat, mitä he tekivät, mitä söivät, mistä puhuivat. Grundella on vain vähän kerrottavaa – jotkut olivat karaokebaarissa, jotkut merisairaina hyteissään. Omaiset ovat pettyneitä. Kun viimeiset hautajaiset joulukuussa ovat ohi, Grunde huokaisee helpotuksesta.
Thomas Grundesta tuntuu, että hän ei ole enää Staatoilin 44-vuotias myyntijohtaja, kolmen lapsen isä ja aviomies, vaan eloon jäänyt – pelastautunut. Juhlissa häntä osoitetaan sormella: ”Tuo oli laivalla.” Hän kertoo yhä uudelleen tarinansa, kyllästyy siihen. ”Minä olen kuitenkin minä, enkä mikään eloon jäänyt.”
Silti hän usein muistaa olevansa juuri sitä. Hän kuulee päässään, kuinka koko karaokebaari lähtee liikkeelle, näkee työtovereiden säikähtyneet kasvot. Hetkeksi hän palaa laivan kannelle, mereen tai lautalle kamppailemaan elämästään.
Hän muistaa lupauksensa Margareta Larssonille, jolta jäi kaksi poikaa.
Mutta sinä iltana kaikki oli sattuman kauppaa – esimerkiksi se, että hän oli laulamassa karaokea baarissa eikä nukkumassa, vaikka edessä oli pitkä työpäivä. Grunde imaisee pikkusikaristaan hyvät savut.
Hän muistaa samasta baarista pelastautuneen englantilaisen sanat: ”He was saved by his life-style.”
Triatlonin nuorten sarjan Viron mestari, 17-vuotias Ain-Alar Juhanson pukeutuu kiireesti. Hän on juuri herännyt kovaan rysähdykseen. Myös samassa hytissä nukkuneet kolme muuta Viron triatlon-maajoukkueen jäsentä ovat heränneet.
Hytistä lähdettyään urheilijat näkevät, ettei kaikki ole hyvin. Käytävällä virtaa vettä. Ihmisiä on paljon. Jotkut vain istuvat, jotkut nauravat. Moni pyrkii portaita ylös.
Juhanson ja 23-vuotias Anti Arak tarttuvat toisiaan kädestä pysyäkseen yhdessä. Kannella he päättävät lykätä veden varaan joutumista mahdollisimman pitkään. He hyppäisivät keulasta, koska siellä vajoavan aluksen pyörre ei olisi niin vahva, kaksikko järkeilee.
Juhanson ei tiedä, kuinka korkealla he ovat, mutta korkealla. He ottavat taas toisiaan kädestä, jotta olisi helpompi hypätä.
Alhaalla myrskysi meri. Sinne.
Kun Juhanson nousee pintaan, hän huomaa pelastusliiviensä kadonneen. Yhtään ihmistä ei näy. Sitten pintaan nousee Arak. Juhansonista aallokko on korkeaa kuin vuoristo. Pitää vain laskea mäkeä alas ja ylös ja varoa, ettei törmää esineisiin.
Uituaan ehkä parisataa metriä miehet näkevät meressä suuren, valkoisen puulaatikon. Miehet ripustautuvat sen varaan.
Sitten he näkevät Estonian uppoavan. Äsken suuri laiva oli siinä, ja yhtäkkiä sitä ei vain enää ole.
Kauempana näkyvät jo apuun kiirehtivien laivojen valot. Sitten laatikko alkaa vajota ja triathlonistit lähtevät uimaan lähimmälle pelastuslautalle. Köyden avulla he onnistuvat kiipeämään lautan suuaukosta sisään.
Pelastuslautalla on ennestään neljä matkustajaa ja vettä yli lanteiden. Ruotsinvirolainen mies pitää lämpimänä harmaatukkaista ruotsalaista vanhaa herraa. Juhanson ja Arak asettuvat oviaukon tukkeeksi, jottei vettä tunkisi sisään enempää. Juhanson laulaa lastenlauluja pitääkseen itsensä hereillä. Kylmää hän ei huomaa. Pelastuslautasta roikkuvan köyden päässä painaa jokin. Siellä on kouristuksenomaisesti köyteen tarttunut vainaja.
Juhanson ihmettelee, mikseivät veneen yllä kaartelevat helikopterit pelasta heitä.
Aamun sarastettua aallokko on pienentynyt, ja vihdoin yksi helikoptereista pysähtyy pelastuslautan ylle. Runsasta vuorokautta myöhemmin Juhansonia ollaan jo kotiuttamassa sairaalasta. Hänellä ei ole merkittäviä vammoja. Vain yksi asia huolestuttaa hoitohenkilökuntaa: potilas on liian iloinen. Iloisuus herättää epäilyksiä siitä, ettei psyykessä ole kaikki kohdallaan.
Mutta Juhanson vain iloitsi sitä, että hän pelastui.
Petteri Ehrnsten istuu pelastusveneessä, joka roikkuu vaijereista Estonian seitsemännellä kannella. Hänellä on yllään vain housut ja pelastusliivit. Estonia on jo pahasti kallellaan.
Ehrnsten heräsi runkoääniin, mutta ei joutunut paniikkiin, sillä hän on varautunut onnettomuuteen. Aina kun hän menee uuteen hotelliin tai laivaan, hän kartoittaa kaksi pelastautumisreittiä. Hän ei majoitu hotellissa 13. kerrosta korkeammalle, koska paloauton tikkaat eivät sinne yllä.
Ehrnsten myy työkseen alkoholia Itämeren verottomille matkustaja-aluksille, ja Estonia on hänelle tuttu. Hän osaa reitin hytistään pelastautumisasemille.
Kannelle päästyään hän etsi käsiinsä pelastusliivit ja jakaa niitä muillekin. Hän yritti laskea pelastusvenettä veteen, mutta mekanismi ei toiminut. Kun Ehrnsten ei ollut keksinyt mitään, mitä olisi voinut tehdä, hän kiipesi pelastusveneeseen.
Nyt Ehrnsten katselee veneestä alas kannelle.
Valot ovat päällä, ja Ehrnsten näkee satakunta ihmistä, jotka käyttäytyvät rauhallisesti. Joku liikkuu taskulampun kanssa komentosillalla. Nelimetriset aallot höykyttävät mereen heitettyjä pelastuslauttoja, jotka ovat köysillä kiinni laivassa. Kauempana hän näkee kaksi matkustajalaivaa, matkalla poispäin. Ehrnsten ei voi tajuta, mikseivät ne ei käänny.
Ehrnsten hytisee kylmissään ja odottaa. Hän irrottaa veneestä kaksi puuairoa. Onpahan jotakin kelluvaa.
Äkkiä alus kallistuuu. Ehrnsten hyppäää kannelle, vetää niskaansa toiset pelastusliivit ja ottaa vielä kahdet kainaloon.
Alus on jo melkein kyljellään, kun Ehrnsten pääsee reelingin yli. Kyljen päälle selviytyneet auttavat muitakin kaiteen yli. Valot ovat sammuneet, mutta pilvien välistä pilkottavan kuun valossa Ehrnsten näkee aluksen kyljen päällä oranssikattoisen pelastuslautan, joka on lähellä komentosiltaa. Kyljen päälle päässeet ihmiset ryntäävät lauttaa kohti, liukkaalla kaatuillen. Avojaloin liikkuva Ehrnsten ei voi kuin kontata.
Nelinkontin hän etenee kohti lauttaa ja ohittaa matkalla pimeitä hytin ikkunoita. Yhden kohdalla hän pysähtyy hetkeksi. Hän katsoo mustaa ikkunaa. Hän näkee kannella sata ihmistä ja tietää, että laivalla on noin tuhat matkustajaa. Ehrsteniä karmaisee tajuta, että pimeiden ikkunoiden takana on loukussa ihmisiä, jotka jäävät sinne.
Pelastuslautta on täynnä ihmisiä, ja sitä ympäröi ihmisrinki. Siitä lähtee kuitenkin kiinnitysnuora, joka yhdistää lautan laivan reelinkiin. Sellaisen köyden tarkoitus on pitää pelastuslautta laivan vierellä niin, että ihmiset pääsevät lautalle joko uimalla tai köysitikkaita pitkin. Köysi katkaistaan vasta, kun lautta halutaan päästää ajelehtimaan.
Ehrnsten ei mahdu pelastuslauttaan, mutta päättää tarttua kiinnitysnaruun, jotta säilyttää yhteyden ainoaan näkemäänsä kelluvaan esineeseen.
Estonia on kuitenkin jo kallistumassa ylösalaisin, joten Ehrnsten pelkää lautan liukuvan päälle ja sysäävän hänet mereen. Hän päästää irti kiinnitysnarusta ja lähtee konttaamaan ylöspäin kohti aluksen pohjaa. Laiva kallistuu lisää, ja aivan kuten Ehrnsten ounasteli, pelastuslautta lähtee liukuun ja syöksyy mereen. Nyt Estonia on lähes ylösalaisin, ja Ehrnsten istuu sen pohjan päällä.
Heikossa kuun valossa hän näkee, että pohjan päällä lähempänä laivan peräosaa istuu muitakin. Ehrnsten ei vielä halua jättää laivaa. Hän kuvittelee, että Estonian sisälle on jäänyt niin paljon ilmaa, että se jäisi kellumaan, ja kun helikopterit tulevat, ne aloittaisivat pelastusoperaation laivasta.
Laivan perä alkaa kuitenkin upota, ja suuret aallot pyyhkäisevät pohjan päällä istuneita yhden kerrallaan mereen. Pian aalto vie Ehrnsteninkin.
Hän lähtee uimaan pois, sillä pelkää joutuvansa laivan imussa syvyyksiin. Neljän pelastusliivin kanssa uiminen on vaikeaa, mutta ainakin hän pysyy pinnalla. Jonkin aikaa uituaan Ehrnsten katsoo taakse. Aallon pohjassa ei näy juuri mitään, mutta harjalla käydessään hän näkee Estonian, joka on noussut pystyyn ja vajoaa mereen perä edellä.
Ehrnsten räpiköi ainakin puoli tuntia. Hän näkee pelastuslauttoja, mutta pelastusliivien kanssa uiminen on liian hidasta. Meressä kelluu irtotavaraa, ja Ehrnsten löytää aurinkokannelta irronnutta muovista ritilämattoa. Siitä hän taittelee itselleen kaksi palasta, joita ryhtyy käyttämään räpylöinä. Uiminen nopeutuu.
Hän ui erään lautan eteen ja tarttuu sen köyteen. Räpylät ja ylimääräiset pelastusliivit putoavat, kun lautta puskee päälle ja Ehrnsten painuu pinnan alle. Se on kriittinen hetki. Jos Ehrnsten jää roikkumaan, hän ei saa ilmaa. Jos hän päästää irti, hän saattaa menettää viimeisen lautan.
Ehkä Ehrnsten toimii jonkinlaisena ankkurina, sillä ratkaisevilla hetkillä lautta kääntyy ympäri, ja pian hän surffaa lautan perässä kädet suorina. Kädet ovat jo niin kohmeessa, että Ehrnsten pystyy hädin tuskin pitämään kiinni köydestä. Lopulta hän saa vedetyksi itsensä pelastuslautan sisääntuloaukon köysitikkaille.
Lautan katolla näkyy hahmo, ja Ehrnsten huutaa apua kaikilla tuntemillaan kielillä. Mies vastaa suomeksi, että on liian väsynyt ja kylmissään auttamaan. Hän kuitenkin ojentaa kätensä.
Ehrnstenin kädessä ei ollut voimaa. Ensiapukoulutuksesta hän muistaa, että reisilihas on viimeinen, joka toimii, kun voimat loppuvat. Hän saa jalkansa köysitikkaan puolalle ja ponnistaa. Hetkessä hän on lautan katolla.
Mies katolla on rekkakuski Jukka Ihalainen. Hän on kiivennyt katolle, sillä lautta on täynnä vettä. ”Parempi mennä sisään tuulen suojaan! Lautasta on pakko löytyä äyskäri!” Ehrnsten sanoo.
Äyskäri löytyy, mutta se on juomalasin kokoinen. Sitä paitsi pelastuslautta velloo kuin pesukoneessa. Aina kun suuri aalto kaatuu lautan päälle, aukoista tulvii sisään vettä, jota on vyötäröä myöten. Vuorotellen miehet kauhovat ja huilaavat.
Ehrnsten oli nuorena merillä ja tietää, että pelastuslautoilla pitää olla hypotermia-asuja. Hän löytääkin kaksi pakettia, mutta kohmeisilla sormilla ei solmu aukea, eikä puukkoa löydy. Lopulta pussit aukeavat puremalla, ja niistä löytyy myös hätäraketteja ja taskulamppuja. Mutta hypotermia-asut eivät juuri auta, sillä miehet ovat läpimärkiä ja äyskäröidessä vettä valui sisään hihansuista.
Jaloista on kadonnut tunto, ja ruumis jäähtyy uhkaavasti. Silti miehet jaksavat vitsailla. ”Jos laivaan päästään, niin rommitotin saavat tarjota, vaikka olisi valomerkki tullut”, Ihalainen lohkaisee.
Kuluu pitkään, ennen kuin helikopterit alkavat pyyhkiä ylitse. Ehrnsten näyttää yhdelle hätämerkin taskulampulla, ja se vastaa kohdistamalla lauttaan valonheittimen. Ilmeisesti helikopteri on jo täynnä, sillä se poistuu.
Lautta on jo ajelehtinut etsintäalueen ulkopuolelle, kun lähistölle tulee Viking Mariella. Myöhemmin selviää, että Mariellalta ei nähty lauttaa, mutta taskulampun merkit näkyivät, ja laiva tuli rinnalle. Kopteri oli jo matkalla Hankoon tankkaamaan, kun Mariella ilmoitti sille taskulampusta.
Kohta kopteri pörrää yläpuolella.
Uupunut pintapelastaja Jukka Kallio lasketaan lautan katolle. Ensin ylös vinssattiin Ihalainen. Kun Ehrnsten pääsee helikopteriin, hän kysyy kelloa. Se oli 6.58. Miehet taistelivat yli viisi tuntia.
Hangossa odottaa ambulanssi. Sairaalaan Ehrnsten kävelee itse, vaikka jaloissa ei ole tuntoa ja hän on varma, että ne joudutaan amputoimaan. Hän kävelee osastolle ja etsii käsiinsä puhelimen. Kotinumerossa vastaa itkua tihrustanut 9-vuotias tytär, joka oli aamulla avannut television katsoakseen piirrettyjä. ”Isä täällä! Olen Hangossa! Onko äiti siellä?”
Jo pari viikkoa myöhemmin Ehrnsten järjesti lastensa koulukavereille ja heidän vanhemmilleen pelastautumisharjoituksen Viking Isabellalla.
Ulkona tuuli on yhä kovaa. Se katkoo puiden oksia, lipputankoon kiinnitetty surunauha lepattaa. Sisällä Maarika Sibrits tuijottaa koepaperia ja miettii tehtäviä. Hän on kuullut aamulla radiosta, että M/S Estonia on uponnut yöllä, mutta Maarika ei voi ajatella sitä nyt. Pankin johtokunta on vaihtunut ja henkilökunnalle pidetään kokeet. Huonosti menestyneet sanotaan irti, eikä hänellä ole varaa menettää työpaikkaansa.
Maarikan ajatukset kuitenkin harhailevat aamun uutisiin. Sadat ihmiset ovat hukkuneet, eikä kukaan vielä tiedä moniko on pelastunut.
Rudolf on meren pohjassa, hän ajattelee. Ei, Rudolf voi yhtä hyvin olla pelastuneiden joukossa.
Maarika tietää olevansa hyvä pankkivirkailija. Hän yrittää keskittyä. Kyllä hän pärjää.
Päivä on pitkällä, kun Maarika pääsee töistä.
Kynttilät palavat virastojen ikkunoilla,
Karksi-Nuian kaupungin kaduilla ihmiset puhuvat keskenään hiljaa. Viroon on julistettu maansuru.
Maarikaa paleltaa. Hän kiirehtii kotiin, ja koko ajan hän ajattelee miestään. Rekkakuski Rudolf Sibrits lähti edellisenä iltana viemään rekalla metalliromua yli Itämeren.
Maarika laittaa ruokaa pojilleen, Heigolle, Veikolle ja Kaupolle. Hän tekee samat askareet kuin kaikkina muinakin päivinä.
Ja hän toivoo.
Hän ei pysty soittamaan tiedustelusoittoja. Hän ei kerta kaikkiaan kykene ottamaan puhelinta käteensä. Rudolfin veli hoitaa tiedustelut. Hän soittaa paikallisradioon, tuttaville, Rudolfin työkavereille, Tallinnan laivaterminaaliin. Yhä uudelleen hän pyörittää numeron, kuuntelee puhelinlinjaa, joka tuuttaa varattua.
Maarika odottaa iltaan saakka. Television uutislähetyksessä kerrotaan, että merestä ei enää löydy eläviä ihmisiä. Kylmä merivesi on jäähdyttänyt elottomiksi kaikki, jotka ovat veteen jääneet. Kun kaikkien pelastuneiden nimet luetellaan eikä Rudolf ole heidän joukossaan, Maarika ei pysty pidättämään kyyneleitä. Hän joutuu selittämään ihmetteleville pojille, ettei heidän isänsä tule kotiin.
Miten niin ei tule? pojat kysyvät. Isä on rekkakuski ja hän tulee kotiin, kun töiltään ehtii.
Mutta isä ei tule.
Kuinka on mahdollista, että kerrostalon kokoinen laiva häviää mereen, Maarika miettii yhä kuukausia myöhemmin. Miten iso laiva voi upota? Miksi Rudolf oli Estonialla, vaikka hänen ei pitänyt olla, Rudolfhan vain tuurasi työkaveriaan?
Maarika on 29-vuotias ja leski.
Öisin pojat heräilevät, ja Maarika lohduttaa heitä. Mutta kun pienin pojista katsoo Maarikaa ja kysyy, milloin isä tulee kotiin sairaalasta, Maarika ei tiedä mitä hän sanoisi.
Viikko onnettomuuden jälkeen Estlinen 33-vuotias tilauspäällikkö Urban Lambertson palaa töihin varustamon konttoriin Tukholmassa. Hänellä on mustelmia ympäri kehoa, mutta muita ulkoisia merkkejä onnettomuudesta ei ole.
Häntä ahdistaa, kun hän avaa työpaikkansa oven. Yhtiön markkinointipäällikkö ja Urbanin hyvä ystävä Thomas ei ole töissä. Vielä laivan kannella he jakoivat yhdessä pelastusliivejä, mutta sitten Urban hyppäsi veteen ja Thomas jäi kannelle.
Hetkeä aikaisemmin he olivat pohtineet karaokebaarissa matkan antia. He olivat olleet Tallinnassa suunnittelemassa Estlinen seuraavan vuoden budjettia. Tulevaisuus näytti valoisalta: ruotsalaisia matkusti Estonialla jatkuvasti enemmän ja varustamo suunnitteli toista alusta Tallinna–Tukholma reitille.
Lambertsonia jännittää, kun hän astuu sisään työpaikkansa ovesta. Hän näkee tuttujen kasvojen lähestyvän käytävää pitkin. Häntä halataan, kosketellaan. Hän on ihme. Työkaverit liikuttuvat nähdessään hänet, he kaikki ovat menettäneet läheisiä työtovereita.
Puhelimet soivat. Estlinen työntekijöitä syytetään onnettomuudesta, heiltä kysellään syitä ja syyllisiä, eivätkä he osaa vastata.
Onnettomuuden jälkeen työpaikan henki on parantunut. Pikkuasioista ei kukaan viitsi riidellä. Lambertson tuntee, että Estline on hänelle tärkeä. Hänestä on hyvä olla töissä. Pian tilauspäällikkö Lambertsonin toimenkuva muutetaan markkinointisuunnittelijaksi.
Hän tutkii, kuinka onnettomuus vaikuttaa liiketoimiin. Hän haluaa, että Estlinen maine puhdistuu.
Onnettomuudesta Lambertson toipuu vähitellen, asuu yksin ja suree.
Hän huomaa, että ihminen on itsekäs katastrofin jälkeen. Tunteet on varattu itselle.
Kuukausien kuluttua hän lukee kirjaa, jossa kerrotaan Estonialta pelastuneiden kokemuksista. Ensimmäistä kertaa hän tuntee myötätuntoa muita kohtaan. Hän ajattelee ihmisiä, jotka paleltuivat pelastuslautoille, miestä, joka roikkui pelastuslautan ulkopuolella tuntikausia naruun kietoutuneena.
Hän ei nähnyt kenenkään kuolevan, hän ei ruhjonut itseään monen muun tavoin.
Hänestä tuntuu, että hän selvisi Estonialta huomattavasti kivuttomammin kuin moni muu.
Laivoilla työskennellessään Lambertson oli tehnyt kymmeniä pelastusharjoituksia.
Hän toimi automaattisesti, laittoi silmälasit taskuunsa ja hyppäsi Estonialta veteen ensimmäisten joukossa.
Vesi ei tuntunut kylmältä, vaikka se oli jäätävää. Hänen kehonsa oli valmistautunut taisteluun adrenaliinilla.
Hän kamppaili vedessä ehkä varttitunnin ennen kuin onnistui tarrautumaan pelastuslauttaan ja kampeamaan itsensä sinne.
Lautalla hän kääriytyi kylmyydeltä suojaavaan hypotermia-asuun, vaikka samalla lautalla oli liettualainen mies, jolla oli pelkät alushousut ja pelastusliivit päällään. Jälkeenpäin Lambertson ajattelee, että hän oli itsekäs. Yön tunteina hän todella oli itsekäs.
Hänellä oli kylmä, ja hän olisi paleltunut ilman hypotermia-asua.
Viking Linen Mariellalla hänet käärittiin huopiin. Matkustajat Mariellalla katsoivat uutisia, kuulivat viime hetken tietoja pelastuslautoista ja ihmiskohtaloista, mutta Lambertson katsoi huopiin kääriytyneenä aaltoja ja oli hiljaa.
Merta hän ei vihaa. Ei edes Estonian jälkeen.
Keväällä Lambertson alkaa järjestää omaisten tukiyhdistyksen kanssa muistomatkaa. Kesäkuussa hukkuneiden läheiset ja eloonjääneet matkaavat ensimmäisen kerran Mare Balticumilla Estonian uppoamispaikalle.
Yöllä he laskevat kukkia veteen, jättävät jäähyväisiä ystäville ja omaisille. Kukat pyörivät vedessä, laivan valonheittimet luovat varjoja veteen. Meri kimaltelee ja vie seppeleet ja kukkakimput mennessään, painaa ne yksitellen syvään veteen. Urban Lambertson suree yhdessä omaisten kanssa, mutta mitä enemmän hän suree, sitä onnellisempi hän on siitä, että hän itse jäi eloon.
Kent Härstedt ja Sara Hedrenius tuodaan Maarianhaminan keskussairaalaan. Heidät on pelastettu ruumiiden keskeltä veden peittämältä, ylösalaisin käännetyltä pelastuslautalta, jolla he ovat viruneet tuntikausia ilman minkäänlaista tuulensuojaa.
Yöpöydälle tulee yhteydenottopyyntöjä. Toimittajat haluavat haastatella eloonjääneitä.
Kent Härstedt pohtii pitkään, antaako hän haastattelun. Sitten hän päättää, että on hänen moraalinen velvollisuutensa kertoa, mitä onnettomuusyönä tapahtui.
Härstedt rullaa pyörätuolinsa sairaalan tilapäiseen lehdistöhuoneeseen. Hänen eloonjäämiskertomustaan on kuuntelemassa vain kolme tai neljä toimittajaa. Suurin osa toimittajista on kerääntynyt huoneen toiseen nurkkaan englantilaisen pelastuneen ympärille.
Kent Härstedt on 29-vuotias. Hän on ollut poliittisessa toiminnassa mukana jo vuosia ja on sujuva ja tottunut puhuja. Virossa hän oli konferenssissa, jossa käsiteltiin Baltian ja Pohjoismaiden yhteistyötä. Heitä oli matkalla 23 hengen seurue.
Hän muistelee miellyttävää tunnelmaa Estonian karaokebaarissa. Vaikka yö oli myrskyinen, ihmiset nauroivat. lauloivat ja joivat olutta.
Yhtäkkiä laiva kallistui voimakkaasti, Härstedt kertoo toimittajille.
Kun hän oli päässyt kannelle, nuori rauhallinen nainen puhutteli häntä. Hän oli Sara Hedrenius, kaksikymmenvuotias ruotsalainen. He kättelivät ja päättivät toimia yhdessä.
Yhdessä Kent ja Sara kiipesivät ylös laivan kylkeä, ja etsivät paikkaa, josta he voisivat hypätä mereen. Kylki oli liukas, ja he pitivät toisistaan kiinni ja sopivat, että syövät seuraavalla viikolla illallista Tukholmassa. Kent tarjoaisi.
Vedessä jokin köysi takertui Kentin jalkaan ja veti häntä syvyyteen. Hän yritti rimpuilla irti, mutta se ei auttanut. Yhtäkkiä köysi irtosi, hän nousi veden pintaan. Hetken kuluttua hänen vierelleen ilmestyi ihminen.
Sara Hedrenius.
Ilo oli molemminpuolinen.
Päästyään pelastuslautalle he kietoutuivat toisiinsa pysyäkseen lämpiminä, Kent jatkaa kertomustansa. Kolmen tunnin kuluttua ensimmäinen lautalla paleltui. Kent ja Sara näkivät, kuinka kuolevan ihmisen voimat ehtyvät. Hänen päänsä putoaa veteen, aallot lyövät hänen ylitseen, hän hourii, muuttuu kasvoiltaan vitivalkoiseksi ja korahtelee tiedottomana ennen kuin elämä jättää hänet lopullisesti.
Seuraavien tuntien aikana he joutuivat seuraamaan saman taistelun monta kertaa.
Muut hyppelivät ja huusivat pysyäkseen lämpiminä, mutta Kent ja Sara säästivät voimia. He haaveilivat kuumasta kaakaosta, lämpimistä peitteistä, halasivat toisiaan ja vakuuttivat, että he eivät kuole.
Yksi mies lautalta lähti uimaan kohti Mariellaa, mutta hän hukkui matkalla.
Kohta Sara ei muistanut enää, mikä Kentin nimi oli. Kent katseli ruumiita ympärillä, mutta hän ei jaksanut enää välittää.
Kun pelastajat tulivat, kuudestatoista lautalla olleesta enää kuusi oli elossa.
Kent Härstedt lopettaa tarinansa toimittajille.
Hän ajaa pyörätuolillaan takaisin osastolle ja kuvittelee, että hänen tarinansa on yksi muiden joukossa.
Hän tulee huoneeseen, jonka hän jakaa Saran kanssa. He ovat samassa huoneessa, koska he ovat kohtalotovereita. Heille on tarjottu kriisiapua, mutta heistä tuntuu, että on parasta puhua keskenään. He täydentävät yön aikaisia tapahtumia ja sijoittavat irrallisia muistikuvia paikalleen.
Pian sairaalaan tulee kymmeniä soittopyyntöjä. Kent Härstedt ei vielä tiedä, että Kentistä ja Sarasta on tullut Estonian kohupari. He ovat ihmepelastuneet, tragedian keskellä on leimahtanut romanssi.
Seuraavana päivänä heidät siirretään Huddingen sairaalaan Tukholmaan. Heidät viedään Arlandan lentokentältä takakautta, koska kenttä on täynnä toimittajia ja kuvaajia, jotka odottavat pariskuntaa saapuvaksi.
Sairaalaan haastattelupyyntöjä tulee päivittäin kymmeniä. Viikkolehdet, päivälehdet ja radio ja televisio haluavat haastatteluja. He saavat pikakirjeitä, sähkeitä, henkilökohtaisesti Kent Härstedtille tai Sara Hedreniukselle osoitettuja ruskeita ja valkoisia kirjekuoria. Heidät kutsutaan brittiläisen Big Big Awards Show -viihdeohjelmaan, jossa heille ojennettaisiin mitalit ja suklaarasiat viikon fantastisimmasta uroteosta. Ruotsalainen iltapäivälehti Expressen tarjoaa Kentille 10000 kruunua, jos hän kirjoittaa omakätisesti tarinansa ja poseeraa yhdessä Saran kanssa. Ketään ei kiinnosta, että Saran poikaystävä käy katsomassa Saraa sairaalassa.
Kentistä tulee kuuluisa. Hän saa kymmeniä kirjeitä yksityishenkilöiltä, jotka toivottavat hänelle ja Estonian nuorelle parille voimaa. Kun hän lähtee sairaalasta, hän ei voi mennä minnekään ilman, että hänet tunnistetaan. Hänen ei anneta maksaa ravintoloissa, ei takseissa. Tuntemattomat ihmiset puristavat hänen kättään, halaavat häntä, pyytävät häneltä nimikirjoituksia. Kapakassa hän tapaa miehen, joka vakuuttaa, että hän olisi toiminut laivalla juuri niin kuin Kent.
Kent Härstedt ei anna yhtään haastattelua, mutta lehdet kirjoittavat hänestä siitä huolimatta. Hänen vanhemmilleen, opiskelukavereilleen ja työkavereilleen soitetaan. Hän ei saa rauhaa vanhempiensa kotona Helsingborgissa, mutta ei myöskään opiskelukaupungissaan Lundissa. Kun hän palaa Lundiin, hän näkee kaupungin lehtikioskeissa iltapäivälehtien lööpit: Kent on taas kotona Lundissa.
Lopulta hän kirjoittautuu tukholmalaiseen hotelliin väärällä nimellä. Hotellin henkilökunta lupaa suojella häntä.
Kent ja Sara ovat ripaus romantiikkaa ruotsalaisen maansurun keskellä. Heidän sopimaansa illallista odotetaan. Kent ja Sara syövät sen lopulta muutaman viikon kuluttua onnettomuudesta. Paikalla on kaksi toimittajaa, mutta uutinen leviää ympäri maailman.
Kent Härstedt toivoo, että illallinen lopettaisi kohun. Hän haluaa levätä ja surra rauhassa. Hänen matkaseurueestaan 21 ihmistä jäi laivaan
Pian onnettomuuden jälkeen Kent Härstedt saa työpaikan ulkoministeriöstä, ja hänestä tulee poliittinen neuvonantaja. Hänen ensimmäinen työtehtävänsä on järjestää Estonia-aiheinen tiedotustilaisuus, koska muuten toimittajat eivät anna hänelle työrauhaa.
Krista ja Väinö Raba saapuvat Tallinnan terminaaliin yhdeksän aikaan aamulla. He ovat kuulleet aamun radiouutisista, että Estonia on uponnut. Ensin he ajattelivat, että radiossa pilailtiin.
Mautonta pilaa.
Mutta kun tieto toistetaan uutisissa yhä uudelleen, heidän on pakko uskoa: Estonia on uponnut.
Hiljaisina he ajavat Araveten kylästä Tallinnan laivaterminaaliin. Heidän 21-vuotias poikansa Taavi on ollut jo puolitoista kuukautta Estonialla merenkulkuoppilaitoksen työharjoittelussa.
Terminaalibaarin nurkassa Suomen television uutiset kertovat rauhanajan vakavimmasta merionnettomuudesta Euroopassa. Virkailija kiinnittää seinään taas uuden nimen eloonjääneistä, mutta Taavin nimi ei ole tälläkään listalla. Väinö taluttaa Kristan baariin. Ulkona on harmaata. Tuuli repii puita.
Väinö jatkaa vielä tiedusteluja. Hän soittaa tuttaville, sukulaisille ja Estline-varustamolle.
Krista istuu baarissa ja juo kahvia. Hän on ottanut rauhoittavia lääkkeitä ja on aivan turta.
Kun Väinö tulee takaisin kahvilaan, Krista katsoo miestään epäuskoisena. Taavi on elossa! Väinö huutaa. Taavi on pelastettu Isabellalle! Baari tarjoaa kaikille kierroksen.
Kun Taavi palaa kotiin, hän huomaa olevansa kokemuksensa kanssa yksin. Viikonloppuisin hän käy kotikylässään, mutta kukaan ei kysy häneltä Estoniasta.
Hän jatkaa ahkerasti opiskeluaan Tallinnassa ja valmistuu merenkulkuoppilaitoksesta kurssinsa parhaana.
Presidentti Lennart Meri ojentaa priimukselle mitalin.
On aivan hiljaista. Veneen moottorit on juuri sammutettu, kellumme paikallamme kansainvälisellä merialueella Turun saariston eteläpuolella. On elokuun 15. päivä vuonna 2014.
Näkyy vain vettä ja pilviä. Utön majakka jää pohjoisen horisontin taakse. Sinne on matkaa noin 40 kilometriä.
Tällä paikalla Itämeri kätkee jotain, jota olisi vaikea käsittää, vaikka katse läpäisisi aallot ja tunkeutuisi vesimassojen halki pohjaan. Siellä, 80 metrin syvyydessä suoraan alapuolella, lepää matkustaja-autolautta Estonian hylky. Se on satojen ihmisten hauta.
He menettivät henkensä syyskuisena yönä kaksikymmentä vuotta sitten, kun Itämeren aallot kasvoivat talon korkuisiksi ja upottivat Estonian.
Kukaan ei ollut uskonut, että niin voisi käydä Itämerellä. Eivät edes ne, jotka ammatikseen varautuivat pahimpaan. Sellaiset kuin ylimerivartija Juho Ala-Lahti. Hän oli ensimmäinen pintapelastaja, joka tuona yönä laskettiin helikopterista vaijerin varassa aaltoihin etsimään eloon jääneitä.
Nyt Ala-Lahti seisoo Turun meripelastusyhdistyksen moottoriveneen takakannella ja katselee vettä vaitonaisena. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Ala-Lahti vierailee Estonian onnettomuuspaikalla kohtalokkaan yön jälkeen.
Hän on tuonut mukanaan kimpun kukkia.
Ala-Lahti muistaa hetken, jolloin helikopterin ovi aukesi onnettomuuspaikan yllä, ja hän katsoi mereen.
Oli sysipimeää, mutta valonheittimen keila paljasti lohduttoman näyn. Kerrostalon kokoiset aallot nousivat ja laskivat pimeydessä heitellen pelastuslauttoja ja -liivejä.
Myrskytuuli eteni jopa 23 metriä sekunnissa, helikopteri keikkui. Aallot olivat mäkiä, jotka tempoivat ihmisiä ylös harjalleen ja lähettivät sitten liukuun alas, kohti seuraavaa ylärinnettä. Nousut ja laskut olivat jyrkkiä, koska Itämeri on matala. Itämeren aalto on lyhyt ja terävä – hätään joutuneen kannalta pahin mahdollinen.
Meren kouriin joutuneita pystyi pelastamaan ainoastaan helikopteri ja pintapelastaja. Silja Europa, Silja Symphony sekä Viking Linen Mariella ja Isabella olivat jo paikalla, mutta ne eivät voineet tehdä käytännössä mitään.
Mekaanikko vinssasi Ala-Lahden vaijerin varassa alas. Ala-Lahti toivoi, ettei törmäisi laivasta irronneeseen rojuun, jota aallot viskoivat. Mutta se oli tervettä pelkoa. Sellaista, joka paransi suorituskykyä.
Ensimmäiseltä lautalta Ala-Lahti löysi muutaman laivan henkilökunnan jäsenen. He olivat väsyneitä ja läpimärkiä, mutta melko hyvässä kunnossa. Hän kiinnitti nostovaijerin ensimmäiseen pelastettavaan ja antoi merkin helikopteriin: saa nostaa. Seuraava pelastuslautta oli tyhjä. Ala-Lahti merkitsi käyneensä lautalla viiltämällä kattoa puukolla.
Jotkin lautat kelluivat meressä ylösalaisin. Musta pohja kiilteli valonheittimen keilassa. Tyhjät lautat pyörivät aallokossa kuin markan rahat, Ala-Lahti ajatteli.
Monen lautan keskellä makasi vainajia. Ympärillä eloon jääneet välttivät katsomasta kuolleisiin. He olivat mykkiä kylmästä ja järkytyksestä. Monen omainen tai ystävä ei ollut selvinnyt edes ulos laivasta. Toiset hukkuivat tai paleltuivat hengiltä odottaessaan apua.
Juho Ala-Lahden työ oli äärimmäisen raskasta. Välillä hän imeytyi aaltojen alle ja tempautui taas ilmaan. Hän tunsi itsensä onkimadoksi siiman päässä. Jossain vaiheessa hänen teki mieli huutaa: tulkaa nyt jumankauta auttamaan, ei tässä yksin pärjää!
Ala-Lahti uurasti ainoana pintapelastajana melkein kaksi tuntia. Sitten työ todettiin liian vaaralliseksi ja helikopteri nouti paikalle toisenkin suomalaisen pintapelastajan, Risto Leinon.
Estonian hautapaikalla aallot keikuttavat venettä. Juho Ala-Lahti seisoo takakannella ja pitelee kukkakimppua.
Kimppuun on kiinnitetty valkoinen nauha, johon on kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla muistosanat ja allekirjoitukseksi kirjaimet ”RVL”. Se tarkoittaa rajavartiolaitosta, joka oli Ala-Lahden työnantaja Estonian onnettomuuden aikana. 59-vuotias Ala-Lahti jäi eläkkeelle kolme vuotta sitten.
Ala-Lahti kohottaa kukkakimpun ja lukee valkoisesta nauhasta:
”Estonian uhrien muistoa kunnioittaen, rajavartiolaitoksen vartiolentueen pintapelastajat.”
Hän kyykistyy veneen kannelle ja asettaa kukkakimpun veteen. Se lipuu nopeasti etäälle veneestä. Keltaiset kukat pilkahtelevat esiin aaltojen välistä. Laineet ovat tänään matalat.
Ala-Lahti katsoo horisonttiin. Avomerellä ainoastaan navigaatiolaitteen koordinaattilukema vahvistaa, että kellumme Estonian uppoamispaikalla. Silti Ala-Lahti sanoo, että paikka tuntuu samalta kuin onnettomuusyönä kaksi vuosikymmentä sitten.
Sitten hän on hetken hiljaa.
”Kyllä täällä käyminen oli mulle iso juttu. Sain heittää hyvästit”, hän sanoo.
Onnettomuutta seuranneena päivänä Ala-Lahti nousi taas helikopteriin ja lensi avomerelle. Hän puki ylleen pintapelastajan valjaat, laskeutui vaijerin varassa mereen. Vielä täytyi noutaa vainajat.
Taakkaa kevensi se, että sää oli muuttunut. Tuuli oli yhä kova, mutta aallot madaltuneet. Aurinkokin pilkisteli.
Myrsky päättyi.
”Niin. Ja jätti jälkeensä surua ja kaipausta.”
Tarina on koostettu vuosina 1995, 2004 ja 2014 ilmestyneistä Kuukausiliitteistä.
