Syvällä

Helmikuun 6. päivänä 2014 viisi suomalaismiestä lähti kohtalokkaalle sukellukselle norjalaiseen Pluran luolaan. Ennen iltaa kaksi heistä oli kuollut. Loput kolme joutuivat kamppailemaan jääkylmässä vedessä tuntikausia. Mitä tuona päivänä tapahtui?

Vielä hetki sitten kaikki oli hyvin, mutta sitten sukellus alkoi mennä pieleen.

Kai Känkänen oli yrittänyt auttaa sukeltajatoveriaan, mutta jääkylmässä vedessä yli sadan metrin syvyydessä ei ole paljon aikaa.

Känkänen oli tehnyt niin kuin hänet oli koulutettu tekemään. Hänen piti pelastaa itsensä. Hän oli yrittänyt pysyä rauhallisena ja uinut eteenpäin.

Sitten hän näki toisenkin sukellustoverinsa kuolleena.

Känkänen suuntasi sukellusvalonsa ahtaumaan ja näki, miten ryhmän neljäs sukeltaja yritti päästä vainajan ohi. Mustat kumiset räpylät potkivat vettä raivokkaasti.

Känkäsestä näytti siltä, että potkija näännyttäisi itsensä nopeasti ja että hänkin kuolisi.

Entä ryhmän viides sukeltaja? Missä tämä oli? Känkänen ei uskonut hänenkään olevan enää elossa.

Hän ajatteli kuolevansa kohta itsekin. Eteenpäin ei päässyt, ja hänen mahdollisuutensa selviytyä takaisin pitkin samaa reittiä, jota hän oli tullut, olivat vähäiset.

He olivat päässeet perille puolenyön jälkeen ajettuaan viisitoista tuntia halki Suomen, Ruotsin ja Norjan. Torniossa oli käyty kaupassa. Aamiaiseksi oli ostettu munia ja pekonia.

Koko ryhmä oli matkustanut Jari Huotarisen isolla pakettiautolla. Sen taakse oli lastattu peräkärry täyteen tavaraa: moottorikelkka, sukellusskoottereita, parikymmentä suurta kaasupulloa ja kaikenlaista pienempää.

Loppumatkasta oli ollut liukasta. Patrik Grönqvist oli ollut nukkumassa auton takaosassa tavaroiden päälle nostetulla levyllä, kun auto oli alkanut heittelehtiä jäisellä norjalaisella maantiellä. Tietysti vielä oli tullut ongelmia navigaattorinkin kanssa.

Kello oli yli yksi yöllä helmikuun 6. päivänä, kun sukeltajien pakettiauto viimein ajoi Jordbrun maatilan pihaan Ranan kunnassa Keski-Norjassa. Pluran luolasto oli täällä.

Känkänen sammutti moottorin.

Autosta nousi viisi matkasta kankeaa miestä: 46-vuotias vantaalainen sähköurakoitsija Kai Känkänen, 42-vuotias porvoolainen palomies Patrik Grönqvist, 40-vuotias valkeakoskelainen tuotantojohtaja Jari Huotarinen, 33-vuotias hämeenlinnalainen sähkösuunnitteluyrittäjä Vesa Rantanen ja 34-vuotias espoolainen diplomi-insinööri Jari U. (sukunimeä ei julkaista omaisten pyynnöstä).

Känkänen oli alun perin suunnitellut matkaa tammikuuksi, mutta eri syiden takia moni ei olisi silloin päässyt. Oli sattumaa, että mukaan olivat lopulta lähteneet juuri he viisi.

Jotkut heistä tunsivat toisensa hyvin, kuten Grönqvist, Känkänen ja Huotarinen, jotka olivat sukeltaneet paljon yhdessä. Kaikki muutkin tiesivät toisensa jollakin tavalla, sillä vaikka Suomessa on runsaasti niin sanotun tekniikkasukelluksen harrastajia, luolasukellus on sen verran vaativaa, että piirit ovat pienet.

Valtaosa luolasukeltajista käy harjoittelemassa Lohjalla Ojamon kaivoksessa, sillä Suomessa ei ole sukellettavia luonnonluolia. Ojamolla vesi on kirkasta pohjavettä, ja siellä voi sukeltaa myös talvella.

Luolasukellus on vaarallista, ja sen oli juuri joutunut kokemaan etenkin Kai Känkänen. Edellisenä keväänä hän oli ollut mukana sukellusonnettomuudessa Montolan kaivoksessa Pieksämäellä. Hän oli menettänyt siinä pitkäaikaisen sukellusparinsa. He olivat laskeneet varusteensa avannosta veteen ja olivat olleet jään alla rantavedessä kiinnittämässä niitä, kun Känkänen oli äkkiä huomannut, ettei hänen toverillaan ollut suukappaletta.

Känkänen oli vetänyt ystävänsä jäälle ja aloittanut elvytyksen. Pelastushelikopteri oli saapunut paikalle kahdeksassa minuutissa, mutta silti se myöhästyi.

Onnettomuus oli järkyttänyt Känkästä niin, että hän oli lopettanut sukeltamisen. Tauko oli kestänyt kuitenkin vain pari kuukautta. Hän ei ollut osannut luopua, kun kaverit jatkoivat.

Sitten, elokuussa 2013, oli tapahtunut toinen onnettomuus, ja Känkänen oli silloinkin paikalla. Kahdentoista hengen suomalaisryhmä oli ollut sukeltamassa hylyllä Tallinnan länsipuolella. Aivan sukelluksen alussa yksi ryhmän sukeltajista oli äkkiä hävinnyt.

Tuolla sukellusmatkalla olivat olleet myös Patrik Grönqvist, Jari Huotarinen ja Vesa Rantanen. Kun pelastusviranomaiset eivät löytäneet uhria, Känkänen, Grönqvist ja Rantanen olivat jatkaneet etsintöjä omin päin ja löytäneet ruumiin 70 metrin syvyydestä.

Norjaan saapuneen ryhmän kokeneimmat sukeltajat olivat Känkänen ja Grönqvist. Juuri he olivat syksyllä löytäneet yhteyden Pluran luolaston kahden tunnetun suuaukon välillä. Sen jälkeen he olivat sukeltaneet reitin ensimmäisinä päästä päähän Sami Paakkarisen kanssa. Luolasukeltajien parissa tällainen ensimmäinen läpisukellus, traverse, oli hieno saavutus.

Nyt koottu viiden miehen ryhmä aikoi sukeltaa luolan uudestaan päästä päähän. Se olisi vasta toinen läpisukellus ja ensimmäinen tähän suuntaan. Luolan syvin kohta on 130 metrissä, mikä tekee suorituksesta hyvin haasteellisen. Vaikeutta lisää se, että matkalla on ahtaita kohtia ja vesi on kylmää.

He aloittaisivat lammesta, jossa oli luolaston suuaukko, ja sukeltaisivat 2 036 metrin matkan maan alla luolaston toiselle sisäänkäynnille. Se sijaitsee kuivassa mutta vaikeapääsyisessa Steinugleflågetin luolassa noin sadan metrin syvyydessä maan alla.

Edessä oleva sukellus oli niin vaativa, että ehkä kymmenkunta suomalaista luolasukeltajaa olisi saattanut siihen ryhtyä.

Känkäsen ja Grönqvistin lisäksi Huotarinen ja Rantanen olivat sukeltaneet Pluran luolassa aikaisemmin, mutta eivät näin syvälle. Vain Jari U:lle paikka oli uusi. Mutta hänkin oli sukeltanut paljon erilaisissa kaivoksissa ja luolissa Suomessa ja ulkomailla. Jari U. tunnettiin vakavana ja pedanttina sukeltajana, joka ensin mietti ja vasta sitten toimi.

Yksityiskohtia oli suunniteltu pitkän automatkan aikana. Sukellettuaan luolan päästä päähän he aikoivat jättää varusteensa Steinugleflågetin kuivaluolaan, palata sinne seuraavana päivänä ja sukeltaa takaisin.

Yötä oltaisiin Jordbrun maatilalla, jossa suomalaiset olivat ennenkin majoittuneet.

Ennen nukkumaan menoa he siirsivät varusteensa pakettiautosta autotalliin, jotta ne eivät olisi aamulla jääkylmiä.

Majapaikassa juotiin yhdet Torniosta ostetut oluet. Enempää alkoholia ei ollut tapana juoda ennen pitkää sukellusta. Jari Huotarinen ei ottanut edes yhtä vaan meni heti nukkumaan.

Sovittiin, että ennen kahdeksaa ei aamulla noustaisi ylös. Ennen pitkää sukellusta oli tärkeää levätä hyvin.

Plurajoki saa alkunsa Kallvatnetjärvestä, virtaa halki Pluran laakson ja laskee Ranjokeen Mo i Ranan kaupungista koilliseen. Vielä 1950-luvulla Plura oli oikea joki, mutta sitten Kallvatnetjärvi padottiin, ja nyt uoma on ajoittain melkein kuiva.

Jossain vaiheessa Skandinavian geologista historiaa, silloin kun Plurajoki vielä virtasi vapaana, vesi syövytti tunneleita maaperän huokoiseen kalkkikiveen. Niinpä joki kulkee edelleen osan matkaa syvällä maan alla.

Kallvatnetjärven patoaminen hidasti Plurajoen virtausta niin paljon, että veden täyttämässä luolastossa saattoi sukeltaa. Nyt Plura on pohjoisen Euroopan suurin veden täyttämä luonnonluola. Siellä ei ole kaloja eikä muuta elämää, mutta se on kaunis ja jännittävä.

Norjalaiset sukeltajat ovat tutkineet luolastoa 1990-luvulta lähtien ja vetäneet sinne linjanarua sitä mukaa kuin ovat löytäneet uusia käytäviä. Viime vuosina paikka on alkanut kiinnostaa myös suomalaisia sukeltajia. Hekin ovat kartoittaneet luolaa ja lisänneet sinne omia linjanarujaan. Jotkut heistä ovat edenneet norjalaisia syvemmälle.

Norjalaiset pitivät luolastoa omana tutkimushankkeenaan, eivätkä he olisi halunneet sinne suomalaisten naruja. ”Kirjoittamattomien herrasmiessääntöjen mukaan uusia linjoja ei saa vetää, jos luolassa on meneillään keskeneräinen kartoitushanke”, sanoo Jan Arild Aaserud norjalaisesta Reel Action Diving -ryhmästä. ”Suomalaiset sukellusryhmät eivät ole välittäneet tästä.”

Aaserudin mukaan norjalaiset halusivat itse löytää yhteyden luolaston kahden suuaukon välille. Viime syksynä suomalaiset sukeltajat ehtivät kuitenkin ensin.

”Tavoite jossain mielessä varastettiin meiltä nenän edestä”, Aaserud sanoo. ”Yli kymmenen vuoden työ menetti merkityksensä.”

Torstaiaamuna 6. helmikuuta pakkasta oli kolme astetta. Kello oli jo yhdeksän, kun aurinko jaksoi nousta tuntureiden ylle. Päivänvaloa oli luvassa seitsemän tuntia, mutta ne olisivat aurinkoisia tunteja.

Jari U. oli valmistanut aamiaista, keittänyt puuronkin kaikille, kun Vesa Rantanen, joukon suulain, nousi viimeisenä ylös. Sen sijaan palomies Patrik Grönqvist oli käynyt jo juoksulenkillä lammen rannassa tarkistamassa jäätilanteen.

Ryhmä jakautui nyt kahtia: Känkänen, Rantanen ja Jari U. lähtivät viemään varusteita Steinugleflågetin kuivaluolaan. Kun päivän sukellus olisi tehty, kaikki vaihtaisivat luolassa ylleen kuivat vaatteet ja söisivät eväät. Sen jälkeen he kipuaisivat hankalaa reittiä maan pinnalle ja palaisivat majapaikkaan.

Avannon tekeminen moottorisahalla jäi Grönqvistin ja Huotarisen tehtäväksi.

Kaikkialla oli valtavasti lunta, ja pohjoisen aurinko paistoi matalalta. Tieltä lammelle johtava polku oli jäinen ja liukas.

Grönqvist oli hyvällä tuulella.

”No niin, Hamsteri, saha käyntiin”, hän sanoi Huotariselle.

Hamsteri oli yksi Jari Huotarisen lempinimistä. Miten se liittyi siihen, että Huotarinen tunnettiin rentona ja rauhallisena sukeltajana, on vähän epäselvää. Huotarinen ei vähästä hätkähtänyt, hänelle sattui ja tapahtui. Huotarinen ja Grönqvist olivat tehneet kahdestaan pitkiä luolasukelluksia Suomessa ja ulkomailla.

Kai Känkäsen kanssa Huotarinen oli tehnyt epävirallisen Suomen-ennätyssukelluksen 210 metriin Hälvälän kaivoksella pari vuotta aikaisemmin. Sukellus oli kestänyt kahdeksan tuntia. Huotarinen oli saanut pahan sukeltajantaudin ja joutunut käymään useita kertoja Helsingissä painekammiohoidossa.

Myös Huotarisen puoliso oli sukeltanut paljon, mutta pari vuotta sitten heille oli syntynyt esikoinen, ja sen jälkeen sukeltamiseen oli jäänyt vähemmän aikaa ja reissut oli pitänyt valikoida tarkemmin. Tämän olivat kaikki panneet merkille, vaikka yleensä he eivät puhuneet kotiasioistaan.

Nyt Jari Huotarinen siirsi varusteita ahkiolla jäälle. Jää oli paksua, monta kymmentä senttiä. Moottorisahan terä ulottui juuri ja juuri sen läpi. Kun jääkylmää kaksiasteista vettä läikkyi jäälle, ohut lumikerros sen päällä suli ja paljasti hienon näyn: Jään läpi näki vaivatta kirkkaaseen veteen ja lammen kiviseen pohjaan. Vettä oli puolitoista metriä. Pohjassa olevat kivet erottuivat tarkkoina kuin jättimäisen suurennuslasin läpi.

Patrik Grönqvistin kuvaamalta videolta näkee, miten hän ja Huotarinen valmistelivat sukellusta. He pukivat varusteitaan rutiininomaisesti kuin olisivat lähdössä kalaan. He juttelivat vain vähän ja auttoivat toisiaan varusteiden kanssa. Huotarinen sulki Grönqvistin kuivapuvun takana olevan vetoketjun.

Sitten Grönqvist käänsi videokameran kohti Huotarista, joka istui valmiina lammen lumisella törmällä varusteet yllään.

”Mitä mieltä olet?” Grönqvist kysyy. ”Odotetaanko vai mennäänkö?”

Huotarinen vastaa näyttämällä oikealla kädellään alas.

”Olen samaa mieltä”, Grönqvist sanoo.

On kaunista. Joki jatkuu suvanteena tuntureiden välissä. Aurinko paistaa, taivaalla on vähän ohutta pilveä.

Kamera kuvaa.

”Famous cave diver Hamsteri”, Grönqvist sanoo. Huotarinen nauraa ja nousee ylös.

Grönqvist kääntää kameran avantoon:

”Reikä. Jumalauta, siellä on kirkasta!”

Vesi tosiaan oli ihmeellisen kirkasta.

Kun Jari Huotarinen laskeutui avantoon ja sukelsi jään alle, Patrik Grönqvist kuvasi videokameralla avannon reunalta. Paksu jää hohti turkoosina kristallina.

Kun eloon jääneet sukeltajat kirjoittivat Sukeltajaliitolle selvityksen onnettomuuspäivän tapahtumista, tekstin tässä kohdassa luki:

Ensimmäinen tiimi aloittaa avannon teon Pluran päähän, ja toinen tiimi lähtee kuljettamaan vaihtovarusteita Steinugleflågetin päähän. Toinen tiimi palaa Pluran päähän ja avustaa ensimmäisen tiimin aloittamaan sukelluksensa.

Huotarinen ja Grönqvist olivat jään alla valmistautumassa lähtöön, kun Jari U. ja Kai Känkänen saapuivat paikalle. Vesa Rantanen oli lähtenyt hakemaan omaa kuivapukuaan majapaikasta.

Jari U. kurkisti avantoon, josta näkyivät Grönqvistin mustat kumiräpylät.

”On vähän kirkasta vettä”, hän sanoi ja hymyili.

Känkänen suuntasi kameran avantoon:

”Patte ja Huotarisen Jari on lähdössä Steinugleflågetin suuntaan. Ne hetken lepäilee tossa vedessä.”

 

Jään alla Grönqvist ja Huotarinen suuntasivat kohti Pluran luolan suuaukkoa. Molemmilla oli sukellusskootterit. Niiden avulla he pystyivät etenemään nopeammin kuin uiden ja säästämään voimiaan, sillä syvällä kovassa vedenpaineessa kaikki ylimääräinen rasitus on vaarallista.

Tällä tavalla, esteettä veden alla, ihminen oli aina haaveillut voivansa liikkua. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin se oli mahdollista:

Aluksi keksittiin laskea veteen suuria kirkonkellon muotoisia astioita avoin pohja edellä. Astian sisälle jäi ilmaa, ja ilmataskussa saattoi työskennellä jonkin aikaa jopa parinkymmenen metrin syvyydessä. Lisää ilmaa tuotiin tynnyreillä.

Ensimmäinen sukelluspuku valmistettiin 1800-luvulla. Aluksi sukeltaja saattoi oleskella vedessä vain pystyasennossa. Ilma tuli veden pinnasta letkua pitkin ja poistui kypärästä venttiilin kautta. Sitten keksittiin kiinnittää kypärä kauluksen avulla pukuun.

Ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin jo happipulloja, ja toisessa maailmansodassa sotilaat saattoivat sukeltaa tehokkailla ja turvallisilla scuba-laitteilla. Tällaisilla niin sanotuilla avoimen kierron laitteilla sukeltaja hengittää säiliöstä tulevaa paineilmaa ja uloshengittää sen veteen, jossa se näkyy kuplina.

Samankaltaisilla avoimen kierron laitteilla sukellusharrastus aloitetaan nykyäänkin. Useimmat sukeltajat eivät tarvitse muunlaisia laitteita, sillä esimerkiksi Suomessa syventävän jatkokurssin suorittanut harrastajasukeltaja saa sukeltaa enintään 40 metrin syvyyteen.

Sitä syvemmälle tehdyt sukellukset ovat niin sanottua tekniikkasukellusta. Se vaatii erityiskoulutuksen, sillä paineilman sijaan käytetään hapen, typen ja heliumin kaasuseoksia eli trimiksejä sen mukaan, kuinka syvälle mennään. Pintaan nouseminen voi vaatia useita tunteja, ja sukellus muuttuu kaikin tavoin vaativammaksi.

Norjaan saapuneet viisi suomalaissukeltajaa olivat kaikki kokeneita tekniikkasukeltajia. Lisäksi heillä oli täysi luolasukelluskoulutus, niin sanottu CCR Full Cave.

Avoimen kierron laitteiden sijasta he sukelsivat niin sanotuilla suljetun kierron laitteilla eli rebreathereilla. Tai rebeillä, kuten he niitä kutsuivat. Jokainen oli suorittanut myös täyden rebreather-koulutuksen.

Avoimen ja suljetun kierron laitteiden välillä on selvä ero. Reben käyttäjän uloshengitys ei poistu veteen, vaan laite suodattaa siitä hiilidioksidin, lisää siihen uutta happea ja kierrättää sen takaisin hengitettäväksi. Kuplia ei synny, ja kaasupulloja tarvitaan vähemmän. Näin rebreather-laitteilla pystyy liikkumaan ahtaammissa paikoissa ja viipymään veden alla huomattavasti pitempään kuin avoimen kierron laitteilla.

Rebreather-laitteen toimintaa ohjaa tietokone, jonka näyttö on kiinni sukeltajan ranteessa. Laitteet maksavat tuhansia euroja, ja vaikka ne ovat halventuneet, ne ovat edelleen kalliimpia kuin avoimen kierron laitteet.

Ne ovat myös vaativampia. Koska rebreatherit luonnollisesti lisäävät minkä tahansa sukelluksen riskiä, sukeltajan pitää ensin miettiä, tarvitseeko hän harrastuksessaan tällaista laitetta ylipäätään, erään valmistajan verkkosivuilla todetaan.

Kun Grönqvist ja Huotarinen uivat luolastoon, heillä oli selässään tällaiset suljetun kierron laitteet. Grönqvist oli hankkinut ensimmäisen rebensä yhdeksän, Huotarinen seitsemän vuotta sitten.

He olivat tehneet myös bailout- eli varakaasu­suunnitelman: mukaan oli otettu kolmas rebe sekä useita eri syvyyksille sopivia avoimen kierron kaasupulloja siltä varalta, että suljetun kierron laitteisiin tulisi häiriö.

Kello oli vähän yli puolen päivän torstaina 6. helmikuuta. He olivat arvioineet, että sukellus kestäisi viisi tuntia.

Porvoolainen Patrik Grönqvist on töissä palomiehenä Helsingissä Erottajan paloasemalla. Silloin kun hän vielä asui Porvoon keskustassa, hän pyöräili työmatkat: 50 kilometriä yhteen suuntaan. Talvella pimeässä pitkän vuoron jälkeen paluumatka saattoi joskus tuntua raskaalta.

Suomenruotsalainen Grönqvist on naimisissa, ja hänellä on kolme kouluikäistä tytärtä. Puolisokin on sukeltanut, aiemmin luolissakin.

Norjaan saapuneesta ryhmästä Grönqvist oli fyysisesti parhaassa kunnossa. Hän oli myös kokenein, sillä hän on sukeltanut 17 vuotta ja tekee sukelluksia myös työssään. Alkuun hän sukelsi Suomenlahden ja Norjan rannikon hylyillä ja sitten Välimeressä.

”Olen käynyt sukeltamassa lämpimissäkin vesissä, mutta kalat eivät hirveästi kiinnosta”, hän sanoo. ”Kaikki näyttää paremmalta pimeässä, kun sitä katsoo valolla.”

”Parasta on painottomuuden tunne. Sukeltaminen perustuu siihen, että oppii hallitsemaan sitä. Hyvä sukeltaja ottaa potkun ja liukuu hitaasti ja rauhallisesti eteenpäin.”

Luolat, hän sanoo, ovat vaikeimmin tavoitettavissa olevia paikkoja maailmassa nyt, kun avaruuteenkin voi ostaa matkalipun. ”Jos joskus pääsee sellaiseen luolaan, jossa kukaan ei ole käynyt koskaan, onhan se hauskaa.”

Sellaisen hetken hän sai kokea syyskuussa 2013, kun yhteys Pluran luolasta Steinugleflågetiin löytyi.

Hän on sukeltanut Espanjassa, Ranskassa, Punaisellamerellä, Yhdysvalloissa, Meksikossa. ”Kauneimmat luolat olen nähnyt Meksikossa, mutta niihin on niin helppo sukeltaa, että melkein kuka tahansa pääsee sinne.”

”Plura on toisenlainen.”

 

Kun sukeltaa Pluran luolan vedenalaisesta suuaukosta sisään, päivänvalo loppuu nopeasti. Luolassa kuvatuilta videoilta näkee, miten kalkkikivi on kerrostunut seinämissä ja katossa loputtomiksi aaltoileviksi raidoiksi. Väliin vesi on kuluttanut kiven kuopille ja seinämät ovat kuin piilukirveen jäljiltä.

Pohjassa makaa liuskeisia kalkkikiven kappaleita, joiden teräviä reunoja sukeltajien on varottava. Kuivapuvun repeäminen kaksiasteisessa vedessä olisi kohtalokasta.

Ensimmäisten vajaan 500 metrin matkalla luola laskeutuu tasaisesti 34 metrin syvyyteen ja nousee sitten ilman täyttämään jylhään 250 metriä pitkään kammioon, jossa on vettä vain pohjalla. Tämä osa luolastoa sopii tavallisille luolasukelluksen harrastajille.

Ilmakammion jälkeen luola alkaa laskea jyrkästi ensin 60 metriin, sitten sataan ja lopulta 130 metriin asti. Syvyydet mitataan luolan suuaukosta.

Näin syvälle on asiaa vain erittäin kokeneilla luolasukeltajilla. Veden syövyttämät onkalot ovat monessa kohtaa niin matalia, että ne ovat oikeastaan pelkkiä rakoja, joihin ujuttautuessaan sukeltaja joutuu työntämään itseään eteenpäin käsillään. Joka puolille lähtee sivukäytäviä, joihin voi eksyä, ellei seuraa luolaan vedettyä linjanarua.

Kun Grönqvist ja Huotarinen lähestyivät luolan syvintä osuutta, he sammuttivat sukellusskootterit ja jatkoivat uiden, niin että Huotarinen ehti katsella luolaa. Grönqvist näytti Huotariselle syvimmän kohdan 130 metrissä. Linjanarussa oli siinä kohtaa vastakkaisiin suuntiin osoittavat nuolet ja ympyrä – Grönqvist oli itse pujottanut ne siihen edellisenä syksynä Känkäsen ja Sami Paakkarisen kanssa.

He olivat kirjoittaneet vedenpitävällä tussilla pieneen pyöreään muovilätkään päivämäärän ja nimikirjaimensa. Sitten he eivät olleet malttaneet olla piruilematta norjalaisille sukeltajille. He olivat lisänneet suuntakolmioon sanat Den jävla finne.

Huotarinen huusi Grönqvistille jotain maskinsa takaa, mutta Grönqvist ei muista, mitä. Sukeltajat pystyvät ”puhumaan” toisilleen veden alla, mutta koska suukappaleen takia huulia ei voi juuri liikuttaa, sanat puuroutuvat.

Yli sadan metrin syvyistä osuutta reitillä oli kaikkiaan neljäsataa metriä. He olivat jo yli kilometrin päässä suuaukosta. Matkaa Steinugleflågetin kuivaluolaan ei ollut enää paljon.

Grönqvist oli sopinut Huotarisen kanssa, että hän harjoittelee syvällä rebreathereiden vaihtoa. Se sujui hyvin, hän hengitti pari minuuttia vara-rebreatherin kautta.

Tunneli alkoi nousta ylemmäs. Yhdessä kohtaa se tekee 90 asteen käännöksen oikealle samalla, kun se nousee. Paikka on ahdas, mutta ei reitin ahtain.

Grönqvist meni edellä. Kun hän oli päässyt läpi, hän huomasi, ettei hänen takanaan näkynyt Huotarisen valoa.

Hän kääntyi ja jäi odottamaan.

”Sitten näin, kun Jari heilutti valoaan edestakaisin”, Grönqvist sanoo.

Se on sukeltajien huomiomerkki.

”Hän huusi: ’Patte, tuu tänne!’”

Grönqvist laskeutui takaisin. He olivat nyt matalassa tunnelissa kasvotusten. Huotarinen pyysi häntä ottamaan yhden isoista varakaasupulloistaan, joka oli ilmeisesti tiellä. Sitä oli vaikea saada irti. Grönqvist kävi viemässä sukellusskootterinsa kymmenkunta metriä eteenpäin, jotta tilaa olisi enemmän.

”Jari huusi koko ajan, että tuu tänne. Huusin takaisin, että mulla menee muutama sekunti, että rauhoitu.”

Hän palasi matalaa käytävää alas Huotarisen luo ja siirsi ylimääräisen varakaasupullon skootterinsa luo.

Hän ajatteli kiskaisevansa Huotarista, jos tämä oli kiinni. Mutta se voisi pahentaa paniikkia, eikä hän siksi uskaltanut tehdä sitä.

”Edelleenkään en ymmärtänyt, miksi hän oli siinä paikoillaan. Oliko hän kiinni? Vasta silloin huomasin, että hänen moponsa naru oli jäänyt ison kiven alle jumiin. Huusin, että sulla on mopo kiinni.”

”Jari kiskoi mopoa väkisin. Ajattelin, että se oli entinen mopo. En vieläkään ymmärtänyt, miten hädissään hän oli.”

Kun skootteri irtosi, Grönqvist siirsi senkin vähän matkaa eteenpäin pois tieltä.

He olivat 111 metriä syvällä maan alla.

Kun sukellusonnettomuuksia on tutkittu, on huomattu, ettei niihin yleensä ole yhtä syytä. Ensin tulee laukaiseva tilanne. Sukeltajalta saattaa esimerkiksi loppua hengityskaasu. Tai hän voi takertua.

Kun Yhdysvalloissa käytiin läpi 947 sukeltajan kuolemantapausta vuosina 1991–2003, kävi ilmi, että joka viidennessä laukaiseva tekijä oli takertuminen ja useammassa kuin joka kolmannessa hengityskaasun loppuminen.

Jos sukeltaja ei pysty hallitsemaan yllättävää tilannetta vaan menee paniikkiin, tapahtumat etenevät nopeasti: lamauttava tekijä, lamauttava vamma, varsinainen kuolinsyy.

Seitsemässä tapauksessa kymmenestä varsinainen kuolinsyy oli hukkuminen, lopuissa valtimon ilmakuplaembolia tai sydänkohtaus.

Viime vuosina suomalaisille on sattunut 3–4 laitesukelluskuolemaa vuodessa. Virallisia tilastoja ei ole. Harrastajia on paljon, 40 000.

Suljetun kierron hengityslaitteiden koulutuksessa vaaratilanteita harjoitellaan. Yksi tavallinen vaaratilanne on esimerkiksi se, että laitteen suodatin ei jostain syystä poista hiilidioksidia riittävän tehokkaasti. Seurauksena on hiilidioksidimyrkytys.

Sukeltaja voi aiheuttaa hiilidioksidimyrkytyksen myös itse, jos joutuu paniikkiin eikä hengitä normaalisti. Tai jos rasittuu syvällä, jossa ympäröivä paine on moninkertainen pintaan verrattuna, ja alkaa hengittää liian nopeasti. Tällaisen tilanteen varalle sukeltajat harjoittelevat vaihtoa rebreatherista avoimen kierron varakaasupulloon. Tarkoitus on hengittää vähän aikaa varakaasua, niin että hiilidioksidin määrä veressä laskee ja olo rauhoittuu.

Myös akuutti happimyrkytys on mahdollinen. Se syntyy, jos sukeltaja hengittää syvällä kaasua, jossa hapen osapaine on liian suuri.

Hiilidioksidi- ja happimyrkytys tulevat yleensä ilman ennakkovaroituksia. Sukeltaja ei huomaa mitään poikkeavaa, kunnes hän yhtäkkiä menettää tajuntansa, suukappale irtoaa, hän vetää keuhkoihinsa vettä ja hukkuu.

Kun poliisi selvitti Kai Känkäsen sukellusparin kuolemaa Montolan kaivoksessa keväällä 2013, kävi ilmi, että rebreatherin happipullon venttiili oli unohtunut kiinni. Sukeltaja oli hengittänyt pelkkää seoskaasua, jossa oli typen ja heliumin lisäksi vain vähän happea.

Pluran luolassa Jari Huotarinen huusi Patrik Grönqvistiä.

”Se huusi, että anna OC-kaasua eli avoimen kierron varakaasua. Nyt tiesin, että tilanne oli vakava. Annoin suukappaleen omasta pullostani. Jari hengitti siitä ehkä kymmenen kertaa. Sitten hän vaihtoi rebeen.”

Vaihto toistui pari kolme kertaa. Kun Grönqvist huomasi, ettei Huotarisen suussa ollut mitään, hän asetti toverinsa suulle regulaattorin eli hengityssäätimen ja painoi hengityskaasun pakkosyöttönappia.

Sitten Huotarinen veti henkeensä vettä.

Kaikki oli ohi.

Grönqvist tarttui luolan seinämässä olevaan kiveen ja yritti koota itsensä.

Pelastuslaitoksen sukeltajana hän on nähnyt vedessä kymmeniä ruumiita. Vieraita ihmisiä, jotka näyttävät siltä kuin ne olisivat nukkeja. Hän on ollut ambulanssissa, kun potilaita on kuollut, tuntemattomia naisia ja miehiä.

Huotarinen oli hänen ystävänsä.

Hän piti kiinni kivestä. Hän tajusi hengittävänsä liian nopeasti. Piti rauhoittua.

Hän katsoi sukellustietokonettaan. Se laskee vedessä vietetyn ajan ja sukellussyvyyksien perusteella, kuinka monta ja kuinka pitkää paineentasauspysähdystä sukeltajan on tehtävä, ennen kuin hän voi nousta pintaan. Jos syvältä nousee liian nopeasti, saa sukeltajantaudin, ja sekin voi olla hengenvaarallinen.

Tietokoneen mukaan Grönqvistin olisi oltava kaksiasteisessa vedessä vielä yli neljäsataa minuuttia, ennen kuin hän voisi nousta turvallisesti pintaan – seitsemän tuntia!

Hän katsoi lukemia epäuskoisena. Vähän ennen onnettomuutta tietokone oli näyttänyt 120:tä minuuttia, kahta tuntia. Kuinka kauan hän oli ollut tässä? 15 minuuttia? 20 minuuttia?

110 metrin syvyydessä 12 barin paineessa jokainen ylimääräinen minuutti pidentää sukellusta yli kymmenellä minuutilla.

Hän ei voinut palata takaisin kertomaan muille, mitä oli tapahtunut. Reitti oli tukossa.

Grönqvist oli jo nyt itsekin vaarassa: viideksi tunniksi suunniteltu sukellus kestäisi kahdeksan tai yhdeksän tuntia. Jos tulisi pienikin laitevika, hän ei selviäisi. Hänellä oli varalaite, mutta siihen tarkoitettu ylimääräinen happipullo oli Huotarisella. Varakaasustaankin hän oli antanut osan Huotariselle.

Hän oli kauhuissaan.

Hän lähti uimaan eteenpäin kohti Steinugleflågetin luolaa.

Uidessaan hän ajatteli muita. Hän mietti, mitä tapahtuisi, kun Känkänen, Rantanen ja Jari U. kahden tunnin kuluttua tulisivat samaan paikkaan ja löytäisivät Huotarisen.

Grönqvist pelkäsi kaikkien kuolevan. Hän joutuisi ajamaan Huotarisen pakettiauton Norjasta Suomeen yksin. Hän mietti, kuinka hän palattuaan kävisi kaikkien neljän toverinsa kotona, kiertäisi surutalosta toiseen.

Typpinarkoosi eli syvyyshumala alkaa jo 30–40 metrin syvyydessä. Sen aiheuttaa hengitettävän kaasuseoksen typpi. Syvyyshumalan voimakkuutta on mahdotonta ennustaa: sama sukeltaja voi saada eri sukelluskerroilla erivahvuisen typpinarkoosin, eikä sitä vastaan voi kehittää sietokykyä.

Tekniikkasukelluksessa typpinarkoosia pyritään vähentämään korvaamalla heliumilla osa hengityskaasun typestä. Helium on kuitenkin huomattavasti kalliimpaa. Suljetun kierron laitteissa heliumia tarvitaan vähemmän kuin avoimen kierron laitteissa, mikä on yksi syy siihen, että syviä sukelluksia tekevät vaihtavat rebreather-laitteisiin.

Mukavimmillaan syvyyshumala voi tuntua rauhoittavalta. Sukeltajalla on hyvä olo, hän tuntee hallitsevansa ympäristöään. Juuri tämä tunne saa monet pitämään sukeltamisesta.

Mutta syvyyshumala vaikuttaa arvostelukykyyn. Sukeltajan ajattelu heikkenee, eikä hän aina pysty arvioimaan riskejä samalla tavalla kuin matalammassa vedessä. Varsinkin käsien motoriikka huononee: syvällä ei ehkä osaakaan tehdä yksinkertaista solmua eikä tuttuja venttiileitä ja liittimiä löydä yhtä helposti.

Joiltakin syvyyshumala vie suuntavaiston, toisilta aloitekyvyn. Tai muistin: sukeltaja joutuu katsomaan sukellustietokoneensa näytön numeroita vähän väliä uudestaan.

Vaaratilanteessa pienet asiat voivat johtaa kuolemaan.

Pluran luolassa 6. helmikuuta sukeltaneet viisi suomalaismiestä tunsivat typpinarkoosin vaikutukset, ja ne olivat heille tuttuja.

”Typpinarkoosi antaa mielikuvitukselle siivet”, Kai Känkänen sanoo. ”Syvällä tunteet kertautuvat. Asia, joka ei maan päällä huolestuttaisi, voi aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta. Silloin pitää pystyä hillitsemään itsensä.”

Ennen sukellusta jokainen oli valinnut oman seoskaasunsa. Syvistä sukelluksista ei ole tarkkoja tutkimustuloksia, joten sukeltaja päättää kokemuksensa mukaan, millainen seoskaasu eli diluentti hänelle sopii ja vaihtaako hän sitä sukelluksen aikana. Hapen osapainetta rebreather-laite sen sijaan säätelee sukellussyvyyden mukaan automaattisesti.

Kun Känkänen ui takaisin kohti Pluran luolan suuaukkoa, hän uskoi kaikkien neljän sukeltajatoverinsa kuolleen. Hän pohti omia mahdollisuuksiaan ja arvioi ne vähäisiksi: Hänellä oli kaksi rebreather-laitetta, mutta ylimääräistä happea oli niukasti. Toinen varakaasupulloista oli tarkoitettu luolan syvimpiin osiin, eikä sitä voinut käyttää ylempänä.

Ensimmäiset paineentasauspysähdykset piti tehdä vajaan sadan metrin syvyydessä. Syvällä dekot ovat lyhyitä, vain minuutin mittaisia, mutta sitten ne pitenevät ja pitenevät.

Känkänen oli tehnyt paljon pitkiä sukelluksia, mutta ei näin kylmässä vedessä. Pisimmillä sukelluksilla mukana oli sitä paitsi ollut niin sanottu habitaatti: ilmalla täytetty teltta, jossa odotusajan saattoi käyttää leväten ja jossa pystyi jopa juomaan ja syömään.

Vähitellen hän nousi ylöspäin, vaikka sukellustietokone näytti, että dekoja oli tekemättä vielä yli tunti. Hän kuitenkin arvioi, että hapen loppuminen oli suurempi riski kuin mahdollinen sukeltajantauti. Hän oli joskus aiemminkin joutunut jättämään etappipysähdyksiä tekemättä, mutta ei näin paljon. Kun hän saapui ilmakammioon, hän päätti hengittää siellä olevaa ilmaa säästääkseen happeaan. Jos hän jäisi kammioon, hänellä olisi käytössään rajattomasti ilmaa, mutta kuinka monta päivää hän joutuisi olemaan siellä?

Jos muut olivat kuolleet, maan pinnalla ei olisi ketään, joka hälyttäisi pelastajat. Kukaan ei saisi tietää, että hän oli elossa. Voisi kestää pitkään, ennen kuin pelastajat tulisivat, sillä vaikka ilmakammio ei ollut kaukana luolan suuaukosta, sinnekin päästäkseen piti sukeltaa yli 30 metrin syvyyteen.

Känkänen päätti jatkaa eteenpäin.

Ilmakammion jälkeen hänen sukellusskootterinsa hajosi. Se hidasti vauhtia, ja uiminen kulutti voimia. Hän oli arvioinut selviävänsä ilmakammiosta luolan suulle 15 minuutissa, mutta matka kesti 45 minuuttia.

”Silloin tuli todella pelko siitä, riittääkö happi. Viimeisen pätkän uin tuurilla.”

Hän tiesi, että jos hengityskaasussa on liian vähän happea, kaasusta tulee hypoksista, tajunta heikkenee, kunnes se äkkiä katoaa, ja sukeltaja hukkuu.

 

Patrik Grönqvist ei voinut nousta pintaan vielä moneen tuntiin. Mitä tekee ihminen, jonka on odotettava pimeässä kaksiasteisessa vedessä yksin seitsemän tuntia ja joka ajattelee toveriensa kuolleen?

Grönqvist ajatteli perhettään ja kaverien kanssa tehtyjä ryyppyreissuja. Hän piti kiinni seinämien kivistä, sillä pimeässä vedessä on vaikea pysytellä paikoillaan. Sukellusskootterin akussa oli vielä virtaa, jota hän saattoi käyttää joko lamppuunsa tai kuivapuvun alla olleeseen lämpöliiviinsä mutta ei yhtä aikaa molempiin. Oli joko kylmä tai pimeä.

Välillä hän ui ympyrää.

”Pelotti niin saatanasti, että onko ne kaikki jääneet sinne”, hän sanoo.

Hän oli tehnyt pitkiä dekoja ennenkin, mutta ei näin kylmässä vedessä.

Jossain Grönqvistin takana tappoi aikaa Vesa Rantanen, joka teki omia etappipysähdyksiään. Mutta sitä Grönqvist ei tiennyt.

Rantanen pysytteli lähellä linjanarua. Välillä hän makasi pohjassa ja odotti. Kun tuli kylmä, hän teki uintipotkuja, kädet seinämää vasten.

Hän oli hankkinut matkaa varten uuden aluspuvun, ja hänellä oli tarpeeksi argonkaasua, jota hän syötti kuivapuvun alle lämmön ylläpitämiseksi. Kömpelöiden kumihanskojen alla hänellä oli thinsulate-sormikkaat. Kuivapuvun neopreenikenkien alla lämmittivät villasukat.

Hänen pisin sukelluksensa ennen tätä oli kestänyt kuusi tuntia. Se tulisi kohta täyteen.

 

Luolan toisessa päässä Kai Känkänen teki omia paineentasauspysähdyksiään. Hän yritti tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. Hän riisui ylimääräisiä varusteitaan ja kiinnitti ne ohjausköyteen.

Oli hirveän kylmä. Kylmyys kävi päälle heti, jos oli yhtään paikoillaan. Hän ui ympäriinsä pysyäkseen lämpimänä.

Välillä hän asettui makaamaan kattoon selkä kohti pohjaa. Kun sormet alkoivat kylmettyä, hän liikutteli niitä ja nosti kätensä ylös, niin että kuivapuvun sisällä oleva ilma nousi sormiin.

Koko ajan päässä jyskytti hirveä syyllisyys siitä, ettei hän ollut pystynyt auttamaan Jari U:ta eikä Rantasta.

Hän yritti arvailla, mitä oli tapahtunut.

Hän mietti, oliko myös Grönqvist kuollut.

Tunnit kuluivat.

Hän avasi viimeisen happipullon venttiilin.

Pullon mittarin viisaria oli vaikea erottaa hämärässä, eikä hän ollut varma, paljonko happea oli jäljellä.

Hän yritti keksiä muuta ajattelemista. Kotona vantaalaisessa rivitalossa olivat puoliso ja kolme lasta, joista nuorin oli kahdeksan.

Kun ihminen sukeltaa, hänen kehonsa on kuin samppanjapullo. Sen sisällä on kuuden barin paine, yhtä suuri kuin 50 metrin syvyydessä. Tällaisessa paineessa pullossa oleva kaasu on liuenneena nesteeseen. Kun pullon avaa, paine putoaa yhteen bariin ja samppanja alkaa kuplia hurjasti.

Samalla tavalla käy sukeltajalle, joka nousee syvältä vedestä pintaan liian nopeasti. Kun ihminen hengittää ilmaa veden alla paineessa, happi palaa hiilidioksidiksi ja typpi imeytyy vereen. Paineen äkkiä vähentyessä vereen imeytynyt typpi alkaa kuplia.

Seuraa dekompressio- eli sukeltajantauti: särkyä, ihon kihelmöintiä, puutuneisuutta, hengitysvaikeuksia ja jopa halvauskohtauksia. Tila voi olla hengenvaarallinen.

Lomasukeltajille opetetaan nyrkkisääntö, jonka mukaan sukellusaika ja -syvyys eivät saa ylittää lukua 50. Jos sukeltaa 15 metriin, siellä on turvallista olla korkeintaan 35 minuuttia.

Patrik Grönqvist, Vesa Rantanen ja Kai Känkänen olivat juuri olleet 130 metrin syvyydessä, Känkänen sekä meno- että tulomatkalla. He olivat uineet neljäsataa metriä yli sadan metrin syvyydessä – Känkänen kahdeksansataa.

He olivat viettäneet syvällä paljon enemmän aikaa kuin oli suunniteltu. Rebreather-laitteiden suodattimet olivat lopussa, happi oli lopussa, miehet olivat lopussa.

Kukaan heistä ei pystynyt tekemään kaikkia tarvittavia paineentasauspysähdyksiä.

”Ajattelin, että jos pääsen edes kuuteen metriin, olen voiton puolella”, Grönqvist sanoo.

Sitten hän näki alapuolellaan valoa.

”Sukelsin ehkä 12 metriin. Se oli Vesku.”

Rantanen viesti muiden kääntyneen takaisin.

”Sain siitä lisää voimia, ja jaksoin tehdä dekot melkein loppuun.”

Patrik Grönqvist nousi pintaan hieman ennen iltayhdeksää puoli tuntia aikaisemmin kuin olisi ollut turvallista. Hänen sukelluksensa oli kestänyt suunnitellun viiden tunnin sijasta kahdeksan ja puoli tuntia.

Hän istuutui kuivaluolaan odottamaan Rantasta. Hän etsi juotavaa repuista, jotka hänen toverinsa olivat tuoneet luolaan aamupäivällä. Kuivapuvun taskussa hänellä oli vakuumipakkauksessa makkaraa – hän varasi sitä mukaan aina, koska pitkällä sukelluksella tulee nälkä.

Veden alla kuudessa metrissä omia etappipysähdyksiään tehnyt Rantanen näki Grönqvistin otsalampun valon, kun tämä istui luolassa ja odotti häntä.

Kolmen metrin syvyydessä Rantasen käsivarsia alkoi särkeä. Hän arvasi sen johtuvan sukeltajantaudista.

Grönqvist oli odottanut Rantasta luolassa tunnin verran, kun tämä nousi pintaan, lähes puolitoista tuntia liian aikaisin.

Kuivalla maalla luolassa Rantasen oikeaa polvea alkoi särkeä.

 

Kolme tuntia myöhemmin Kai Känkänen ui luolan suuaukosta Pluran lampeen. Hän valaisi lampullaan yläpuolellaan olevaa jäätä ja alkoi etsiä avantoa.

Hän kyllä muisti, missä suunnassa avanto oli, mutta joka puolella näkyi vain jäätä: heidän aamulla tekemänsä reikä oli jäätynyt umpeen.

Känkänen löysi avannon, mutta sen pintaan oli ehtinyt kertyä jo sentin paksuinen kerros jäätä. Hän sai sen rikotuksi, nosti varusteensa jäälle ja kiipesi ylös.

Missään ei näkynyt ketään. Oli pimeää, aamuyö. Kello oli puoli kaksi.

Hän oli ollut veden alla luolassa 11,5 tuntia.

Hengityslaite yhä selässään hän käveli pakettiautolle. Hän riisui laitteen auton tavaratilaan ja käynnisti moottorin.

Hän sytytti ajovalot.

 

Patrik Grönqvist ja Vesa Rantanen odottivat majapaikassa Jordbron tilalla. Vaihdettuaan vaatteet Steinugleflågetin luolassa he olivat palanneet uupuneina avannolle ja odottaneet.

Lopulta he olivat soittaneet norjalaisille viranomaisille. He pelkäsivät, ettei avannosta enää nousisi ketään.

Kello oli lähes kaksi yöllä, kun he huomasivat, että lammen rannalla joku oli sytyttänyt pakettiauton ajovalot.

He juoksivat lumista tietä pimeässä.

Känkänen makasi maassa ja puhui englantia. Hän uskoi olevansa ainoa luolasta ulos selvinnyt, ja hän luuli Grönqvistiä ja Rantasta norjalaisiksi.

Koskaan enää, hän sanoi, hän ei panisi päätään veden alle.

Uutinen kahden suomalaisen kuolemasta levisi perjantain aikana ja herätti paljon huomiota.

Kaksi suomalaista sukeltajaa kuoli onnettomuudessa Norlandissa, norjalainen VG-lehti kirjoitti.

Kaksi sukeltajaa kuoli vedenalaisessa luolassa – kolme sairaalassa, Norjan yleisradio otsikoi.

Poliisit aloittivat tutkimukset. Grönqvistiä, Rantasta ja Känkästä kuulusteltiin. Samaan aikaan Rantasen sukeltajantautia hoidettiin painekammiossa Bergenissä.

Norjan viranomaiset alkoivat selvittää, miten uhrit nostettaisiin luolasta. He kutsuivat tehtävään kolme kokenutta sukeltajaa Britanniasta – se oli käytännössä ainoa vaihtoehto.

Helmikuun lopussa britit sukelsivat luolaan Steinugleflågetin päästä mutta eivät saaneet uhria irti. He pitivät tehtävää liian vaarallisena.

Viranomaiset päättivät jättää ruumiit luolaan. He määräsivät alueelle sukelluskiellon ja myös oleskelukiellon.

Pluran luolasta tulisi hauta, niin kuin Estonian hylystä.

Pluran laaksossa oli kevät, mutta maan alla oli samanlaista kuin aina: pimeää, ahdasta, koleaa, kosteaa.

Keskiviikkona 26. maaliskuuta Steinugleflågetin luolaan kerääntyi joukko suomalaisia. Otsalamppujen keilat valaisivat ympärillä avautuvaa kivistä holvia.

He aloittivat hiljaisen hetken Jari Huotarisen ja Jari U:n muistoksi.

Paikalla oli kymmenen sukeltajaa ja seitsemän avustajaa. Kaksi sukeltajista oli naisia. Kaikki heistä eivät olleet edes tavanneet uhreja.

Toisen ruumispussin päälle oli nostettu mustat kumiset räpylät.

Grönqvistille, Känkäselle ja Rantaselle oli ollut alusta asti selvää, että he noutaisivat toverinsa. Onnettomuuspäivän iltana Steinugleflågetin luolassa Grönqvist oli ajatellut, että hän sukeltaa Huotarisen ylös seuraavana päivänä.

Se oli tietenkin järjetön ajatus.

”Halusin sinne koko ajan. En pystynyt miettimään muuta”, Grönqvist sanoo.

Kun Norjan viranomaiset olivat päättäneet jättää ruumiit luolaan, Grönqvist oli lähettänyt tekstiviestin muutamille tuttavilleen ja kysynyt, lähtevätkö he mukaan. Kaikki olivat vastanneet myöntävästi, ja asia oli ollut sillä selvä.

Myös Kai Känkänen oli halunnut lähteä takaisin Norjaan, vaikka hän oli ollut onnettomuuden jälkeen ahdistunut eikä ollut käynyt sukeltamassa. Rantanen oli sukelluskiellossa sukeltajantaudin takia, joten hän lähti avustajaksi – Suomessa hänet oli pantu takaisin painekammioon, koska vartaloa oli kihelmöinyt, jalat olivat laahanneet kävellessä oudosti ja refleksit olivat toimineet, miten sattui.

Valtava nostohanke oli onnistuttu salaamaan Norjan viranomaisilta. Samaan aikaan sitä oli valmisteltu huolellisesti. Luolaan sukellettiin nyt molemmista päistä, ja matkan varrelle vietiin 26 varakaasupulloa. Noin kilometrin päähän Pluran suuaukosta pystytettiin vedenalainen habitaatti, jossa sukeltajat voisivat tarvittaessa levätä etappipysähdysten aikana.

Ruumiit hakivat lopulta Grönqvist ja Sami Paakkarinen. Uhrit olivat lähellä toisiaan, samassa paikassa kuin onnettomuuspäivänä.

Hiljaisesta hetkestä maan alla tuli pitkä.

Seuraavana aamuna Sami Paakkarinen soitti viranomaisille. Norjalaisten pelastusviranomaisten tehtäväksi jäi kuljettaa ruumiit ulos vaikeakulkuisesta kuivaluolasta.

Operaatio sai paljon julkisuutta. Vaikka ruumiit oli haettu vastoin viranomaisten päätöstä, sukeltajia ei arvosteltu.

Kun varusteita kannettiin luolasta, kymmenkunta paikallista asukasta tuli avuksi. Jordbrun tilan isäntä lämmitti saunan.

On huhtikuun loppu. Patrik Grönqvist, Kai Känkänen ja Vesa Rantanen pakkaavat Känkäsen pakettiauton peräkärryä. Kymmenet kaasupullot kalahtelevat toisiaan vasten.

”Pullot ensin pohjille”, Känkänen sanoo. ”Sitten laitetaan ehkä mopot päälle.”

Grönqvist nostaa kärryyn monta muovikanisteria, joissa on valkoisia rakeita: kalkkia rebreathereiden suodattimiin.

Edessä on kaksi viikkoa sukellusta Espanjan ja Ranskan luolissa. Matkaa on suunniteltu edellisestä syksystä lähtien. Pluran onnettomuuden jälkeen mietittiin pitkään, perutaanko se, mutta lopulta he päättivät lähteä.

Onnettomuudesta on kulunut kaksi kuukautta ja kolme viikkoa. Uhrien ruumiit on viimein saatu Norjasta Suomeen, ja tänään on pidetty ensimmäiset hautajaiset.

He olivat kirkossa, Grönqvist kantoi arkkua. Pelastuslaitoksen juhlaunivormu roikkuu vaateripustimessa pakettiautossa.

Illalla lähtee laiva Vuosaaren satamasta kohti Saksaa. Sieltä he ajavat Pohjois-Espanjaan, jossa on Pozo Azulin hieno luola. Luolasukeltajat ovat kartoittaneet sitä 1970-luvulta lähtien, ja tähän mennessä on löydetty yli yhdeksän kilometriä pitkä reitti vuorten uumeniin.

Sen syvemmällä luolastossa kukaan ei ole käynyt.