Saksan Dresdenin pakolaisvastaiset Pegida-mielenosoitukset ovat keränneet tuhansia osallistujia. Mielenosoittajat valaisivat Theaterplatzia 26. lokakuuta 2015.

Nationalismi velloo Euroopassa – Lue kolme lukua Heikki Aittokosken Kuolemantanssi-kirjasta

HS:n ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski vietti vuoden matkustamalla pitkin Eurooppaa ja tutkimalla henkiin herännyttä kansallisaatetta. HS julkaisee kolme lukua Aittokosken syksyllä ilmestyneestä kirjasta Kuolemantanssi, joka oli ehdolla Tieto-Finlandia-voittajaksi.

Dresden: Soihdut Theaterplatzilla

Dresdenin illassa liehuvat Norjan liput. Miksi ihmeessä? Tumma risti, ristin ympärillä vaalea reunusnauha, punainen tausta. Mutta eivät ne olekaan Norjan lippuja. Pimeys on laskeutunut, valon puute hämää. Risti on tummempi kuin Norjan sininen, ja ristin reunusnauha on valkoisen sijasta keltainen. Mikä ihmeen lippu tämä on?

”Stauffenbergin lippu”, sanoo yksi nuorista miehistä, tuhansista. Dresdenin paraatipaikalla, Theaterplatzilla, maailmankuulun Semper-oopperan edessä, on alkamassa Pegida-liikkeen jokamaanantainen mielenosoitus ulkomaalaisia vastaan. Rantatöyräältä näkee valojen heijastuvan Elbeen, joka etsii tietään mereen.

Saksan musta-puna-keltaisia trikoloreja liehuu ilmassa toki. Mutta vielä enemmän Dresdenin pimeyttä halkovat Stauffenbergin liput. Ne ovat merkki siitä, etteivät mielenosoittajat tunne yhteenkuuluvuutta Saksan nykyhallitukseen. Stauffenbergin liput ovat vastarinnan lippuja. Sitä niillä halutaan viestittää, vastarintaa nykymenoon. Vastarintaa ulkomaalaisten ”tulvalle”, Überflutung, kuten liikkeen aktiivit kerkeästi sanovat. Tulviminen on pahan kuuloinen sana, siitä tulevat mieleen pysäyttämättömät luonnonvoimat, raamatulliset vitsaukset. Seuraavaksi varmaan kaivetaan retoriikan arkusta heinäsirkkalaumat. Niin se käy.

Claus Graf (’kreivi’) Schenk von Stauffenberg oli Wehrmachtin eversti, joka 36-vuotiaana yritti salamurhata Adolf Hitlerin tämän tukikohdassa Sudenpesässä, nykyisen Puolan maaperällä. Oli 20. heinäkuuta 1944. Hitler selvisi pommiattentaatista täpärästi hengissä. Stauffenberg jäi kiinni. Hänet ja muita salaliittolaisia teloitettiin ja haudattiin tuntemattomaan paikkaan. Myöhemmin teloitettiin myös 43-vuotias Josef Wirmer. Hän oli suunnitellut uudelle Hitlerin jälkeiselle Saksalle ristilipun, jota nyt Dresdenin illassa kutsutaan Stauffenbergin lipuksi.

Pegidan aktiivit ja useat muut niin sanotut uusoikeistolaiset voimat ovat omineet symbolin ja ajavat liput hulmuten tavoitteita, joilla ei enää ole mitään tekemistä Wirmerin ja Stauffenbergin kanssa. Flaggenfritzenimisestä verkkokaupasta ”saksalaisen vastarinnan lippuja” saa tilattua hintaan 9,99 euroa.

Theaterplatzille on kokoontunut monta tuhatta ihmistä. He ovat Dresdenistä ja lähiympäristöstä. On vaikea sanoa, montako tuhatta. Ehkä kymmenentuhatta. Mielenosoittajat väittävät, että valtamedia eli ”valhemedia” (Lügenpresse) aina puolittaa mielenosoittajien määrän raportoinnissaan, sikäli kuin mitään raportointia on. Mielenosoittajien mukaan aukiolle mahtuu 38 000 ihmistä, ja koska aukio on tänä iltana puolillaan, osallistujia olisi liki 20 000. Mahdoton sanoa. Paljon heitä kyllä on. Ehkä kymmenentuhatta.

Oli luku mikä oli, Pegida on jatkanut maanantaimielenosoituksiaan sinnikkäästi. Ne alkoivat marraskuussa 2014, ja syksyllä 2015 ne ovat saaneet pakolaiskriisin takia uutta virtaa. Angela Merkelin hallituksen avoin pakolaispolitiikka – rajat auki – on herättänyt kasvavaa vastarintaa, myös äärimmäistä. Vastaanottokeskuksia on sytytetty palamaan, niin kuin Suomessakin. Kukaan ei ole onneksi kuollut tuhopoltoissa.

Maanantaimielenosoitusten nimi ja viikonpäivä on ovelasti valittu. Montagsdemonstration viittaa syksyyn 1989, jolloin silloisen Itä-Saksan eli DDR:n kaupungeissa, ennen kaikkea Leipzigissa mutta myös Dresdenissä, kansa lähti kaduille rohkeasti ja sankoin joukoin vastustamaan sortovaltaa. Samasta asiasta on kyse nyt, ainakin jos maanantaimielenosoittajilta kysyy. ”Vuoden 1945 tavoin kyse on jälleen kerran maamme olemassaolosta, ja niistä kasvoista, jotka Saksalla on jo vuosisatojen ajan ollut.” Näin sanoo kuusikymppinen Peter, joka kieltäytyy jyrkästi kertomasta koko nimeään. Niin tekevät tänä iltana kaikki Pegida-marssijat, joiden kanssa tulee ryhdyttyä juttusille. Viisikymppinen Peter on vaimonsa Irenen kanssa maanantai-iltojen vakiomarssijoita. ”Sitä tuntee olonsa voimattomaksi”, Irene sanoo. ”Tulee sellainen olo, että voi tehdä edes jotain, kun ei enää kestä, mitä tapahtuu.” Saksaan on syksyn mittaan saapunut pakolaisia noin 10 000 ihmisen päivävauhtia, niin paljon, ettei tilastointi pysy luotettavasti perässä.

”Minua surettaa, ettei tehdä eroa muukalaisvihan ja muukalaisvihan välillä”, Peter sanoo. Hän tähdentää: ”Ei viha kohdistu Afrikassa asuvaan ihmiseen, joka on musta ja asuu omassa maassaan, niin kuin hänellä oikeus on, vaan ihmisiin, jotka ovat täällä ja nukkuvat meidän vuoteissamme. Siinä on laadullinen ero. Maailmalle avoimuus [Weltoffenheit] on ontto sana, jos ei enää tehdä eroa sen välillä, mikä on täällä ja mikä on siellä. Haluan mielelläni tervehtiä muukalaisia ystävällisesti ja tarjota heille kreikkalaiseen tapaan vieraanvaraisuutta, mutta en halua tulla heidän alistamikseen.”

Liittokansleri Merkel syyllistyy Peterin ja Irenen mielestä vakavaan rikokseen, koska hän on avannut rajat. Peter sanoo: ”Hallituksen perustuslaillinen velvollisuus on toimia Saksan identiteetin säilyttämiseksi. Se tallataan tässä jalkoihin. Vaikka en olekaan juristi, niin tässä on ihan selvä tapaus, jossa rouva Merkel syyllistyy valtiopetokseen. Hänellä on selvästikin toimeksianto, tai sitten on hänen etujensa mukaista, että ylitsemme huuhtoutuu muslimien ja mustien afrikkalaisten aalto. Olette varmaan kuullut vuoden 1944 suunnitelmasta, että saksalaiset sotavangit, nuoret miehet, tapatetaan työllä eri puolilla Eurooppaa, ja sillä tavalla muutetaan Saksaa geneettisesti. Se, mitä nyt tapahtuu, täyttää kansanmurhan kriteerit. Saksan kansa tärvellään geneettisesti, muutetaan biologisin keinoin toiseen muotoon.”

Peter on ammatiltaan lääkäri. Irenen ammatti ei käy ilmi. Hän täydentää: ”Aseena sitä käytetään, siirtolaisuutta, sehän on ase.” Peter jatkaa: ”Pitäisi kunnioittaa, että kaikilla on oma valtakuntansa [Reich], jossa heillä on valta päättää. Muslimeita on 1,2 miljardia, heillä on riittämiin tilaa arabimaissa, ja jos ei ole, niin heidän pitäisi harkita syntyvyyden säännöstelyä. Ajatelkaa vaikka Frankfurt am Mainia, se ei enää ole saksalainen kaupunki, vähän niin kuin Danzig, joka vielä vuonna 1939 oli saksalainen.”

Peter ja Irene kertovat näkemyksistään Theaterplatzilla marraskuussa 2015. Aukio oli taannoin nimeltään Adolf-Hitler-Platz. On 9. marraskuuta, natsien kristalliyön vuosipäivä. Tunnelma tiivistyy. Pegidan johtaja Lutz Bachmann tarttuu mikrofoniin. Maanantaimielenosoitus alkaa.

Bachmann kertaa hengennostatuspuheessaan marraskuun 9. päivän merkitystä Saksan historiassa. Pegidan vastustajat ovat arvostelleet sitä, että mielenosoitus järjestetään kristalliyön vuosipäivänä ja vieläpä Theaterplatzilla. Bachmann tekee arvostelijat parhaansa mukaan naurunalaisiksi. ”On silkkaa hölynpölyä, että ihmiset – tai paremmin sanottuna, nämä hyviksinä [Gutmenschen] itseään pitävät moraalisaarnaajat – julkeavat pelkistää historiamme ja kulttuurimme noihin 12 vuoteen.” Bachmann viittaa Hitlerin 12-vuotiseen valtakauteen. Yleisö viheltää ja hurraa samanaikaisesti – viheltää moraalisaarnaajille ja hurraa Bachmannille.

Lutz Bachmann on 42-vuotias, arkisen näköinen, suorastaan nallekarhumainen dresdeniläinen, jolla on monipuolinen rikostausta. 1990ja 2000-luvuilla hänet tuomittiin niin pahoinpitelystä, rattijuopumuksesta, murtovarkauksista (16 kappaletta) kuin kokaiinin hallussapidosta (94 grammaa). Vuosisadan vaihteessa Bachmann sai 3 vuoden 8 kuukauden vankeustuomion, mutta ennen sen täytäntöönpanoa hänen onnistui paeta Etelä-Afrikkaan. Bachmann karkotettiin lopulta takaisin Saksaan, jossa hän kärsi tuomiostaan yli vuoden vankilassa ja loput ehdonalaisessa. Nykyään Bachmannin vakiovaatimuksia on rikoksiin syyllistyneiden ulkomaalaisten ripeä karkottaminen. Niin se käy.

”Valhemedialle” Bachmannilta ei aikaa liikene. Kun häneltä yrittää illan kuluessa pyytää haastattelua, vastaus on ynseä: ”Minulla ei ole aikaa haastatteluille.” Kun häneltä menee kysymään uudestaan, vähän suoraviivaisemmin (”Haluatteko laajentaa toimintaanne Euroopp...”), hän tiuskaisee kesken lauseen: ”Minähän sanoin, etten anna haastatteluja!”

Syksyllä 2014 Bachmann oli saanut tarpeekseen Saksan ”islamisaatiosta” ja perusti Pegida-järjestön. Nimi on lyhenne sanoista Patriotische Europäer gegen die Islamisierung des Abendlandes. Isänmaalliset eurooppalaiset länsimaiden islamisaatiota vastaan. Länsimaat, das Abendland, on jylhä sana. Se tarkoittaa kirjaimellisesti iltamaata, iltaruskon maata. Auringon on jo kauan ennustettu laskevan Euroopan yllä, joten Bachmann ja hänen opetuslapsensa ovat tavallaan perinteikkäällä asialla. Heidän kokemansa uhka on islamisaatio, ”maahantunkeutujat” ja ”tulva”.

Samoissa auringonlaskun maisemissa samoilee Pegidan hengenheimolainen puoluekentällä, Saksan vaihtoehto eli Alternative für Deutschland. Vuonna 2013 perustettu AfD vastustaa euroa ja vaatii maahanmuuton patoamista. Saksan vaihtoehto on määritelty milloin kansalliskonservatiiviseksi, milloin oikeistopopulistiseksi voimaksi. Mielipidekyselyissä se on noussut kymmenen prosentin puolueeksi, ja se saattaa hyvinkin nousta ryminällä parlamenttiin seuraavissa liittopäivävaaleissa, jotka on määrä järjestää syksyllä 2017.

Euroopasta on vaikea sanoa, mutta Dresdenin yllä aurinko kyllä on laskenut. Niin kuin joka maanantai, Pegida-mielenosoittajat lähtevät hiljaiselle mielenosoitusmarssilleen läpi kaupungin keskustan. Ohi Zwingerin, Dresdenin barokkihelmen, Postplatzin halki, alas Marienstrassea, ohi DDR:n aikaisten kerrostalojen rivistön. Pegidalaisten rivistöt koostuvat tavallisista saksalaisista. Nahkatukkaisia uusnatseja ei näyttäisi joukossa olevan. Etenemisessä ei ole mitään sotilaallista, pikemminkin vaikuttaa siltä kuin satunnainen iltakävelijöiden porukka olisi paisunut älyttömiin mittasuhteisiin.

Pegida-marssijoiden letkalla on pituutta ehkä puoli kilometriä, ehkä enemmän, ja vaikka näkymässä ei ole mitään uhkaavaa, se herättää henkiin eurooppalaisen historiallisen refleksin: saksalaiset marssivat kaduilla. Jos nämä marssit paljonkin kasvavat ja leviävät, niin Euroopalla on ongelma. Mikään mahti ei viitoita Euroopan tietä samalla tavalla kuin Saksa, eikä ole takeita siitä, että kyseessä olisi ikuisesti juuri Angela Merkeliin henkilöityvä ystävällismielinen, maltillisen isänmaallinen Saksa.

Pegida-marssijoiden joukossa Merkeliin henkilöityy paha. Mielenosoittajien puheissa ja kylteissä Merkel on syntipukki. Yhdessä kyltissä Merkelin kasvot on sommiteltu natsiunivormuun, ja hihamerkissä on hakaristin sijasta euron symboli. Toisessa kyltissä Merkel on naamioitu kauhuelokuvamaisen synkeäksi nunnaksi, ja kuvan yllä on teksti: ”Äiti Terroresia alias Hells Angela”. Sanaleikit ovat kömpelyydessään liki taidetta. Äiti Terroresia viitannee Äiti Teresaan, Intiassa elämäntyönsä tehneeseen katolilaiseen hyväntekijänunnaan, jolle vuonna 1979 myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto. Jää epäselväksi, samalla tavalla kuin eversti Stauffenbergin kohdalla, mitä tekemistä Äiti Teresalla on syksyn 2015 pakolaiskriisin kanssa.

Parin kilometrin mielenosoitusmarssin jälkeen Dresdenin pegidalaiset palaavat lähtöpisteeseen, Theaterplatzille. On loppuhuipentuman aika. Siitä vastaa Lutz Bachmannin aisapari, 51-vuotias Tatjana Festerling. ”Hyvää iltaa, Dresden!” Festerling aloittaa ja käynnistää sitten varttitunnin mittaisen retorisen vyörytyksen, jonka kohteena on Angela Merkel, mutta ennen kaikkea suvaitsevaisto ja vasemmisto. Jälkimmäisiä Festerling syyttää ”aivopesusta” ja ”pakolaispropagandasta”, ja me-henkeä hän lietsoo ylistämällä maanantaimielenosoittajia: ”Isänmaanystävät! Vastarintamiehet ja -naiset! Vapautta rakastavat!”

Tatjana Festerlingin puhe on taitavasti rakennettu, ivallisia piikkejä satelee moneen suuntaan. Erityisesti Festerling syyttää suvaitsevais-vasemmistoa ”keinotekoisen Hitler-vainoharhan” tuputtamisesta eli loputtomasta natsimenneisyydellä syyllistämisestä. Puheen keskivaiheessa pamahtaa avainlause: ”Me julistamme täällä ja tänään, 9. marraskuuta 2015 – kun sodan päättymisestä on 70 vuotta – saksalaisen syyllisyyskompleksin 12-vuotisesta natsien valtakaudesta virallisesti päättyneeksi!”

Yleisö hurraa Dresdenin illassa. Pian lauletaan Saksan kansallislaulu. Tuhansissa kännyköissä syttyvät taskulamput, ne ovat soihtuja Theaterplatzin pimeydessä.

Näkymä Dresdenin Pegida-mielenosoituksesta. Näkymä Dresdenin Pegida-mielenosoituksesta. Pakolaisvastaisten mielenosoittajien päävihollinen on liittokansleri Angela Merkel ja hänen salliva pakolaispolitiikkansa. Dresdenin mielenosoitukset ovat pysyneet pääosin rauhallisina. Pakolaisvastaiset mielenosoittajat ovat ottaneet symbolikseen niin sanotun Stauffenbergin lipun. Näkymä Dresdenin Pegida-mielenosoituksesta. Näkymä Dresdenin Pegida-mielenosoituksesta. Dresdenin pakolaisvastaisten mielenosoittajien iskulauseet ovat olleet törkeitä. Kuvassa kaikki pakolaiset rinnastetaan raiskaajiin. Lutz Bachmann on Pegida-liikkeen johtaja. Dresdenin mielenosoituksessa puhunut Tatjana Festerling tuomitsi ”suvaitsevais-vasemmiston keinotekoiset Hitler-vainoharhat”.

Avdijivka: Sipulin kasvatuksesta

Pjotr Aleksandrovitšilla on surullinen ilme ja koura täynnä mansikoita. Hetken ihmetyttää. Ei surullinen ilme vaan mansikat. Kotitalo ympärillä on tuhoutunut. Siihen osui sunnuntain vastaisena yönä kranaatti. Nyt on maanantaiaamu, eikä mansikoiden poimimisen luulisi olevan päällimmäisenä mielessä.

Vaimo Klavdija Ivanovna on sairaalassa, ja sinne Pjotr Aleksandrovitš¹ tekee lähtöä. Siksi mansikat.

Eihän elämän tällaista pitäisi olla täällä Avdijivkassa. Pjotr katsoi lauantaina alkuillasta televisiota. Jääkiekon MM-kisat, välieräottelu Suomi–Venäjä. Suomi voitti 3–1. Ottelun aikana alkoi kranaattitulitus. Illan tunteina se kiihtyi. Pjotr laski kuulleensa 215 kranaattia. Ensimmäisellä laskennalla räjähti 95 kertaa. Sitten tuli tauko. Toisella kierroksella Pjotr pääsi 120 räjähdykseen. Yöllä kahden aikaan tuli sitten osuma Kirovinkadun numeroon 225, omaan kotiin.

Kasvimaalle tuli toinen osuma. Siinä, missä kasvoi valkosipulia, on nyt iso kraatteri. Viereiset sipulirivistöt ovat ehjiä.

Talo on vaatimaton. Pjotr ja Klavdija ovat eläkeläisiä. Molemmat työskentelivät yli kolme vuosikymmentä Avdijivkan koksitehtaalla. Pjotr kuljetti tehtaalla veturia. Hyvä työpaikka, mutta ei vailla terveyshaittoja. Valtava tuotantolaitos on kaupungin laidalla. Se on yhä toiminnassa, vaikka on sota ja Avdijivka on jäänyt rintamalinjalle.

Kranaatti iskeytyi talon seinään. Räjähdys oli huumaava. Klavdija ei aivan heti tajunnut. Hän huusi Pjotria. Talo oli tulessa, vettä, pitää sammuttaa. Pjotr huusi Klavdijalle, että katto on tulessa, ulos. Vasta silloin Klavdija tunsi vihlovan kivun. Takareisiin ja pohkeisiin oli iskeytynyt lasinsirpaleita. Ikkunat olivat repeytyneet räjähdyksen voimasta kappaleiksi.

Palomiehet tulivat, ambulanssit tulivat. Verijäljistä näkee, mistä Klavdija kannettiin. Pihamaa on lohduton näky. Rokonarpiset, nokiset seinät. Karrelle palanut yksinäinen liesi. Siitä parin metrin päässä Saturn-mikroaaltouuni, niin ikään tulen tuhoama. Do not cover. Nicht abdecken. Vääntyneitä kattopeltejä. Lisäksi paljon erilaista tavaraa, mitä nyt kotiin vuosien saatossa kertyy. Pjotr on aloittanut jälkien siivoamisen.

Talo on kaksiosainen. Vanhalla puolella on kaksi huonetta. Siellä Pjotr ja Klavdija olivat, sen seinään kranaatti osui. Toinen huoneista säästyi tuholta. Litteänäyttötelevisio on ehjä. Kaksi ikonia nurkassa. Punaisia muovikukkia ikkunalaudalla.

Uusi puoli on niin ikään kaksihuoneinen. Seinät ovat pystyssä, mutta tuli on tehnyt pahaa jälkeä. Pjotr johdattaa mustuneisiin kamareihin. Hän ja Klavdija olivat remontoineet uutta puolta monta vuotta, omin käsin, vähän kerrassaan, ja työ oli loppusuoralla. Euroremontti, niin kuin Pjotr sanoo. Se on venäjänkielinen ilmaus, jolla tarkoitetaan laatutyötä.

Millä rahalla tämäkin korjataan. Pjotrin eläke on 3600 hryvniaa kuussa. Noin 130 euroa. Klavdija saa vähän vähemmän. Koska elanto on niukassa, kasvimaa ei ole mikään harrastus. Sen antimet tulevat tarpeeseen. Perunaa, sipulia, paprikaa, kaalta, tomaattia. Arbuuseja eli vesimeloneja.

Mansikat ovat kypsyneet. Ne ovat meheviä ja makeita. Pjotr Aleksandrovitš laittaa kourallisensa lopulta pussiin ja lähtee Lada Samarallaan kohti sairaalaa. Hän antaa luvan lähteä mukaan.

Sunnuntain vastaisena yönä kranaattitulitus oli poikkeuksellisen kiivasta. Yleensä Avdijivkaa tulitetaan öisin. Kun Pjotr kaasuttaa kotitaloltaan, voi huomata, että Kirovinkadulla on entuudestaan ainakin yksi tuhoutunut talo. Katu on ihmisistä autio, moni on hylännyt kotinsa. Ehkä viisi perhettä täällä vielä asuu, Pjotr kertoo.

Avdijivka on kevään 2016 ollut Itä-Ukrainan taisteluiden polttopiste. Ennen sotaa kaupungissa oli yli 30 000 asukasta. Avdijivka on oikeastaan Donetskin esikaupunki. Donetskiin on viitisentoista kilometriä. Miljoonan asukkaan Donetsk on – tai oli – Donbassin kivihiilialueen keskus. Nyt se on Donetskin kansantasavallaksi itseään kutsuvan kapinallishallinnon tyyssija. Venäjän tukemien kapinallisten ja Ukrainan armeijan rintamalinja on Avdijivkan eteläpuolella. Kaupunki on heinäkuusta 2014 ollut Ukrainan armeijan hallinnassa. Joukot ovat kaivautuneet asemiin teollisuusalueelle.

Pjotr ajaa junaradan yli. Junia ei tarvitse varoa, niitä ei kulje. Tullaan kaupungin kerrostalokeskustaan, ajetaan tiesulun ohi. Lyhtypylväässä on resuinen sinikeltainen Ukrainan lippu. Tiesulun lähiympäristöön on kaivettu juoksuhauta ja paljon poteroita. Ne on suojattu hiekkasäkeillä.

Itäisestä Ukrainasta on tullut tiesulkujen valtakunta. Niitä on Ukrainan hallituksen alueilla, ja niitä on kapinallisten hallitsemilla alueilla. Pelkästään Avdijivkaan päästäkseen pitää ajaa seitsemän tiesulun kautta. Näin ainakin, jos saapuu pohjoisen suunnasta esikuntakaupunki Kramatorskista, josta on Avdijivkaan linnuntietä noin 80 kilometriä. Ajomatka kestää kaksi ja puoli tuntia, koska lyhintä reittiä, Donetskin moottoritietä, ei rintamalinjojen takia pääse perille saakka. Nelikaistainen moottoritie on aavemainen. Se on loistokunnossa mutta autio. Moottoritielläkin on tiesulku, ennen kuin pitää kääntyä pienille kuoppaisille sivuteille.

Avdijivkan keskustan tiesulun vieressä kohoaa kymmenkerroksinen kerrostalo, jonka seinät ovat tohjona. Talossa on kuollut ainakin kaksi siviiliä. Lauantaina 18. heinäkuuta 2015 kahdeksannen kerroksen asuntoon osui kranaatti ja 73-vuotias Anna Kostina ja hänen 20-vuotias lapsenlapsensa Sergei Malaškov kuolivat. Malaškovin ruumis löytyi rappukäytävästä, hänen isoäitinsä jäänteet asunnosta. Enää talossa ei tiettävästi asu ketään.

Kerrostalon julkisivu on etelään. Melkein kaikki kranaatiniskemät, joita Avdijivkassa näkee – ja niitä näkee runsaasti – ovat etelänpuoleisilla seinustoilla. Siitä voi päätellä, että kranaatit lentävät Donetskin suunnasta, kapinallisten alueilta.

Kranaatti-iskut ovat Ukrainan sodan kenties järjettömin piirre. Niitä tekevät sekä Ukrainan joukot että kapinalliset. Iskujen kohteet saattavat olla sotilaallisia, mutta Donbassissa sotilaskohteiden lähellä on useimmiten asutusta, tai sotilaskohteet ovat keskellä asutusalueita.

Ja osa kranaatti-iskuista on ilmeisen summittaisia. Ainakin se, joka tuhosi Pjotrin ja Klavdijan kodin. Heidän kotikortteleissaan ei ole sotilaallisia kohteita. Kranaatteja ampuvat todennäköisesti nuoret miehet. He joko eivät ajattele, kun he lataavat ja laukaisevat 120-millisiä ja 82-millisiä heittimiään, tai sitten he ajattelevat, mutta ajattelevat silti olevansa oikealla asialla.

Avdijivkan sairaala on keskustan länsilaidalla. Klavdija Ivanovna jo odottelee miestään sisäpihalla. Pjotr ja Klavdija istuvat penkille. Hyvinhän tässä kuitenkin on käynyt, hengissä ollaan ja omin jaloin kävellään. Klavdija näyttää pohkeitaan. Ne ovat verestävien arpien peitossa. Lasinsirpaleita on pitänyt poistaa paljon. Silti on ollut onni myötä. Itse kranaatin sirpaleita ei osunut. Silloin olisi käynyt todella huonosti.

Klavdija puhuu ronskeja. ”Minulla on 60-vuotispäivät kesäkuussa. Oli tarkoitus järjestää grillijuhlat, mutta olin vähällä joutua itse grillatuksi.”

Klavdija on valloittava persoona, räiskyvä kuin punainen tukkansa. Harmaahiuksinen Pjotr on rauhallisempaa sorttia. Hän ojentaa vaimolleen tuomisia, mansikoita ja hedelmämehua. Klavdija kertoo, että kun hänet sunnuntaiyönä tuotiin sairaalaan, hän pyysi lääkäriltä isoa votkapaukkua ja savuketta. Kumpaakaan ei herunut, mutta lääkäriä nauratti.

Klavdija tekee parhaansa pitääkseen hyvää tuulta yllä. Juttua piisaa. Hän istuu penkillä violetissa aamutakissaan ja polttaa ketjussa. Kävelykeppi nojaa penkinreunaan. Klavdija kertoo, että hänen huoneessaan on neljä naista, joista kaksi kuorsaa öisin. Televisiota ei ole. Kotiin tekisi mieli. Kun kodista tulee puhe, kyyneleet alkavat valua. Klavdija maalasi uuden puolen ikkunalaudat vihreiksi.

Puhelin soi. Klavdijalla on tytär ensimmäisestä avioliitosta, 40-vuotias Inna, ja kaksi lapsenlasta, 20-vuotias Katja ja kymmenvuotias Daša. Klavdija on nähnyt heidät viimeksi edellisenä syksynä, kahdeksan kuukautta sitten. Inna asuu parinkymmenen kilometrin päässä Donetskissa. Avdijivkaan päästäkseen Inna ja tyttäret patikoivat 15 kilometriä metsän läpi laitonta reittiä rintamalinjan hiljaiselta kohdalta. Vaihtoehtona olisi kulkea virallisten ylityspaikkojen kautta. Silloin matkaa kertyisi satoja kilometrejä, ja rajanylityspaikoilla pitäisi jonottaa vähintään tuntikausia. Kun Inna oli Avdijivkassa, hän istutti valkosipulit.

Klavdija Ivanovna ja Pjotr Aleksandrovitš eivät ymmärrä, miksi he ovat joutuneet keskelle sotaa. He ovat etnisiä venäläisiä, niin kuin ylivoimainen enemmistö itäisen Ukrainan asukkaista. Mutta ei väestöryhmien kesken ollut mitään vihanpitoa ennen sotaa. Rauhassa elettiin. Elämä oli hienoa, Pjotr sanoo. Normaalia, Klavdija lisää.

”Ei tämä ole sisällissota. Tämä on oligarkkien sota”, Pjotr sanoo. Klavdija sanoo, ettei ole uhrannut ajatustakaan nationalismille. ”Emme ole kummankaan puolella. Jättäisivät rauhaan. Yritämme vain kasvattaa sipuleita.”

Sairaalasta tulee pihamaalle mies valkoisessa takissa ja vihreissä housuissa. Hän on Andrei Minajev, traumatologian ylilääkäri. Kun häneltä kysyy sairaalan toiminnasta, häneltä pääsee todella syvä huokaus. ”Tuossa rakennuksessa oltiin”, hän osoittaa pihamaan toiselle laidalle. Siellä, hoitamattomana rehottavan ruohikon takana, on sairaalan päärakennus. ”Sen julkisivu on etelään. Ensimmäiset osumat tulivat syyskuussa 2014. Yksi potilas ja yksi sairaalan työntekijä kuoli.”

Päärakennuksessa olisi paljon välttämättömyyksiä. Esimerkiksi röntgenlaitteet ovat neljännessä kerroksessa, eikä hissi enää toimi. Samalla potilasmäärä on tietysti kasvanut. Minajev kertoo, että Avdijivkan sairaalassa on hoidettu 300:aa haavoittunutta siviiliä. Eniten työllistävät kranaatinsirpaleista saadut vammat. Minajev ei kerro, kuinka moni on kuollut. Sotilaiden uhriluvuista hän ei tiedä. Kuolleet ja haavoittuneet sotilaat kuljetetaan Krasnoarmijskiin, muutaman kymmenen kilometrin päähän sotasairaalaan.

Avdijivka on kaupunki, joka parhaansa mukaan pitää yllä mielikuvaa normaaliudesta. Ruokakaupassa käydään. Iltapäiväkävelyllä käydään. Töissä käydään. Pyörällä opetellaan ajamaan. Jalkapalloseura Avdijivka MetInvestin kymmenvuotiaat juniorit treenaavat kolme kertaa viikossa.

MetInvest on jättimäinen hiilija teräskonserni. Se pyörittää Avdijivkan koksitehdasta. MetInvestin pääomistaja on itäukrainalainen monimiljardööri, oligarkki Rinat Ahmetov.

Ukrainan hallituksen kommunisminvastainen ohjelma, ”dekommunisaatio”, ei ole näköjään ehtinyt Avdijivkaan asti. Pääkatu kantaa edelleen Karl Marxin nimeä. Siinä on jotain surullisen huvittavaa, koska Ukrainan sotaa on vaikea olla näkemättä Neuvostoliiton hajoamisen jälkijäristyksenä. Marx ja hänen toverinsa Friedrich Engels ajattelivat, ettei kansallisuudella ole enää väliä, kun kaikkien maiden proletaarit yhtyvät. ”Kommunisteja on syytetty siitä, että he tahtovat lakkauttaa isänmaan ja kansallisuuden”, Marx ja Engels kirjoittivat Kommunistisessa manifestissaan vuonna 1848. ”Työläisillä ei ole isänmaata. Heiltä ei voida ottaa sitä, mitä heillä ei ole.”

Karl Marx -kadulla toimii Avdijivkan ainoa pitseria, JaPizza. Tarjoilijanainen haluaa harjoitella englantia. Hän kertoo, että öisin Avdijivkan asukkaat menevät usein kellareihin, paitsi ne, joilla ei ole kellaria. Monet ovat lähteneet, ja itsekin tekisi mieli, mutta minne? Juttu keskeytyy, koska sisään rymistelee kolme asiakasta. He ovat ukrainalaissotilaita maastopuvuissaan. Yksi asettaa seinää vasten kevyen konekiväärin. He tilaavat pitsaa. Ennen kuin tarjoilija menee heidän luokseen, hän sanoo: ”Welcome to Avdiivka.”

Ampuminen alkaa myöhään iltapäivällä. Äänet kuuluvat etelästä, eivät kovin kaukaa. Konekiväärin papatusta, toistuvaa kumua. Keskustassa kukaan ei kiinnitä räjähdyksiin ja sarjatuleen huomiota, koska ne eivät tarkoita sitä, että kaupunkiin putoaisi kranaatteja. Karl Marx -kadun päässä, keskustan etelälaidalla, on sen sijaan kaksi ihmistä, joita äänimaisema kiinnostaa. Euroopan turvallisuusja yhteistyöjärjestö Etyjin tarkkailijat siellä tekevät muistiinpanojaan maastoautonsa vieressä, kypäräpäisinä luotiliiveissään. Nainen nostaa kaksi sormea pystyyn, huutaa jotain ilmansuuntiin liittyvää, ja mies tekee muistiinpanoja. Tarkkailijat eivät suostu edes paria sanaa vaihtamaan räjähdysten lomassa. Heillä ei ole lupaa puhua. Kiovaan pitäisi kuulemma soittaa, jos kaipaa Etyjiltä tietoa.

Ilmassa leijailee poppelin hahtuvia. Magdalan Marian kirkko seisoo yksinäisenä aukean laidalla. Osumilta sekään ei ole välttynyt. Parinsadan metrin päässä kirkosta, hieman piilossa, on lasten leikkipaikka. Se on ruohottunut umpeen. Telineet ovat menettämässä maalipintansa rippeet. Heinikon keskeltä pilkistää patsaita, satuhahmoja, jotka sinne on pystytetty pienten iloksi. Kolme pientä porsasta. Krokotiili Gena ja Muksis. Aku Ankka. Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Satuhahmot näyttävät orvoilta, kuin hylätyiltä vieraalle planeetalle. Yhdellä kääpiöistä, ehkä Vilkkaalla, on silmien kohdalla pelkät kuopat.

Moottoritie Donetskiin oli aavemainen, koska tie katkesi rintamalinjaan. Pjotr Aleksandrovitš poimi kranaatti-iskussa haavoittuneelle vaimolleen Klavdija Petrovnalle mansikoita. Kranaatti-isku tuhosi Pjotr Aleksandrovitšin ja Klavdija Petrovnan kodin Avdijivkassa Ukrainassa. Kranaatti-isku tuhosi Pjotr Aleksandrovitšin ja Klavdija Petrovnan kodin Avdijivkassa Ukrainassa. Kranaatti-isku tuhosi Pjotr Aleksandrovitšin ja Klavdija Petrovnan kodin Avdijivkassa Ukrainassa. Klavdija Petrovna ja Pjotr Aleksandrovitš istuivat Avdijivkan sairaalan pihamaalla. Klavdija Petrovna ja Pjotr Aleksandrovitš istuivat Avdijivkan sairaalan pihamaalla. Klavdija Petrovna. Näkymä Avdijivkan keskustasta. Kranaatti oli osunut kerrostaloon Avdijivkassa. Avdijivkan keskustassa on pieni muistomerkki kranaatti-iskuissa kuolleille. Avdijivkan keskustassa on pieni muistomerkki kranaatti-iskuissa kuolleille. Ukrainan armeijan sotilas Avdijivkan lähellä. Lasten leikkipaikka Avdijivkan keskustan laidalla on lohduton näky. Se ruohottuu, koska se on rintamalinjan lähellä.

Inkoo: Viimeiset askeleet

Kuolemantanssi osuu näkökenttään heti, kun astuu Inkoon kirkon ovesta. Se on oven vastapäisellä seinällä, pohjoisseinällä. Pitää päästä heti maalauksen lähelle. Jostain takavasemmalta kuuluu naisen ääni. Kirkko ei olekaan tyhjä. Kesäopas siellä tervehtii.

Kuolemantanssi vavahduttaa. Se on omaperäinen, aivan erilainen kuin kaikki muut Euroopassa. Tekee mieli nauraa, niin upea se on. Tuli tehtyä oikea ratkaisu, kun ei etukäteen etsinyt käsiinsä kuvia Inkoon maalauksesta.

Tyyli on naivistinen, miltei moderni. Maalauksen punertavanruskeat hahmot voisivat olla jostain sarjakuvasta. He ovat niin pelkistettyjä. Piispa näyttäisi ensi silmäyksellä kantavan jotain puupökkelöä, mutta se onkin Kuoleman käsivarsi. Kuolema on tarttunut piispaan rivakalla otteella. Tulepas, nyt mennään.

Kuolemanhahmot itse ovat epämääräisiä olentoja. Pallopäitä vailla kasvoja, mutta leveä hammasrivistö suun kohdalla. Jalat nousevat, jalat laskevat.

Inkoon keskiaikaisen kivikirkon seinällä on säilynyt fragmentteja. Koko maalaus oli pitkiä aikoja kalkin peitossa. Kalkitus tehtiin kai isonvihan jälkeen vuonna 1735. Onneksi Tanssi löydettiin ja palautettiin. Tanssipareja on näkyvillä puolisen tusinaa, vaatteista päätellen ylhäisempää väkeä. Osa maalauksesta on tuhoutunut, koska seinän keskelle on puhkaistu iso ikkuna. Osa taas on jäänyt pimentoon lehterin alle. Lehterin täytyy siis olla myöhäisempää tekoa kuin Kuolemantanssin. Tanssi on ajoitettu 1500-luvun alkuun. Sen myöhäisemmästä teoksesta ei voikaan olla kyse, koska danse macabre oli katolisen Euroopan motiivi. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa vaihtoi luterilaisuuteen vuonna 1523 – ei hurskauttaan vaan saadakseen kirkon omaisuuden –, ja mahtikäskyn myötä uskonpuhdistus levisi myös Suomeen.

Inkoon taiteilijaa ei valitettavasti tiedetä. Maalauksesta pystyy kyllä päättelemään, ettei hän ollut tietoinen modernisti. Kömpelö tyyli on tuskin ollut harkittu tehokeino. Kyse on ollut siitä, ettei osaaminen riittänyt häikäiseviin taidonnäytteisiin. Taiteilija lienee ollut jostain läheltä, kenties jopa kotikylän kasvatteja. Ei köyhällä seurakunnalla ole voinut olla varaa palkata kallista mestaria Keski-Euroopasta.

Onkohan Inkoon taiteilija ikinä edes nähnyt kuvaa Euroopan muista kuolemantansseista. Sitä on mahdoton tietää.

Todennäköiseltä se tuntuisi. Olisi outoa, jos taiteilija olisi ryhtynyt urakkaan vain suusanallisten kuvailujen perusteella, näkemättä esikuvaa. Pariisin Viattomien hautausmaan Danse macabrestakin oli painettu kirjoja jo 1480-luvulla. Ehkä yksi kappale olisi päätynyt Uudenmaan rannikolle saakka.

Ja melko läheltä Inkoota löytyi paikka, jonne taiteilija olisi suhteellisen vaivattomasti päässyt ihailemaan Kuolemantanssia omin silmin. Tallinna tietenkin. Sinne lyypekkiläinen Bernt Notke oli maalannut 1490-luvulla mestariteoksen, Totentanzin, joka nykyään tunnetaan viroksi Surmatantsin nimellä.

Tallinnaan suuntautui keskiajan Inkoosta vilkas liikenne. Talonpoikaispurjehtijat rahtasivat Suomenlahden yli turkiksia, kalaa, lihaa, voita, tervaa ja puutavaraa. Paluumatkalla alukset oli lastattu rukiilla, ohralla ja suolalla. Ei olisi ollut kummoinen temppu purjehtia mukana Tallinnaan ja käydä Nigulisten kirkossa, joka silloin oli saksalaisittain Nikolaikirche.

Herää kuitenkin epäilys, ettei Inkoon taiteilija ollut nähnyt muita Kuolemantansseja. Tai sitten hän päätti leikitellä aiheellaan. Maalauksen asetelmassa on nimittäin yksi asia vinksallaan. Kuolemantanssi-motiivin jäykkiin periaatteisiin kuului, että Kuolema vie vastahakoisia tanssipartnereitaan maallisessa arvojärjestyksessä. Ensin on paavi, sitten keisari, ja niin edelleen ja niin edelleen. Tanssi etenee vasemmalta oikealle, aina, sillä tavalla kuin kuvasarjoja Euroopassa luetaan. Hännänhuippuna Kuolemantansseissa tapaa tulla pikkulapsi, vauva. Tarkoitus on osoittaa, ettei kuolema katso ikää.

Inkoon kirkossa järjestys on rikottu. Lapsikin on aivan väärässä paikassa, pohjoisseinän vasemmassa päädyssä. Hän voisi jäädä kokonaan huomaamatta, ellei ystävällinen kesäopas kiinnittäisi asiaan huomiota. Lapsi on kooltaan pieni ja hieman lehterin rakenteiden katveessa.

Ja millainen lapsi hän on. Nappisilmät, kädet terhakkaasti lanteilla, iloinen ilme kasvoilla. Karrikoituine piirteineen lapsessa on jotain erityisen sarjakuvamaista. Hän muistuttaa etäisesti Mikki Hiirtä. Kuolema on leikittänyt lasta, kesäopas arvelee, siksi niin veitikkamainen ilme. Tuskin se julmuutta on ollut. Noutaja on vain halunnut helpottaa pienokaisen lähtöä.

Dödsdansen. Sillä nimellä Kuolemantanssia täällä kutsutaan. Onhan Inkoo eli Ingå vanhaa ruotsinkielistä aluetta. Inkoon Tanssin arvoa kohottaa, että se on Suomen ainoa.

Mutta mitä Dödsdansen haluaa meille oikeastaan kertoa?

Kuolemantanssi-aiheen uskotaan syntyneen myöhäiskeskiajan vitsauksista. Rutto, sodat ja nälkä toistuivat. Uudenmaan rannikkoseudullakin ne tunnettiin hyvin. Vaikea sanoa, onko juuri paiserutto kylvänyt tuhoa keskiajan Inkoossa, mutta muita kulkutauteja kyllä riitti.

Inkoossa, niin kuin muuallakin Euroopassa, Kuolemantanssin tehtävänä oli tuoda lohtua ja varoittaa. Tuoda lohtua sillä, että kaikki kuolevat, rikkaita ja mahtavia myöten. Varoittaa siitä, että Kuolema kutsuu silloin kun parhaaksi katsoo, joten on syytä elää kunnolla.

Kun ajattelee Euroopan tarinaa, tuntuu siltä, että Kuolemantanssit ovat julistaneet sanomaansa seinille. Historia opettaa, ettei historiasta opita. Niin kuin Saarnaaja sanoo: ”Tuuli menee etelään ja kiertää pohjoiseen, kiertää yhä kiertämistään, ja samalle kierrollensa tuuli palajaa.”

Kuolemantanssin sanoma on silti pätevä ja toistamisen arvoinen. Se vain pitää sovittaa nykyaikaan. Taide on tulkinnoille vapaa, ja Inkoon seinältä voi lukea yhtä ja toista.

Inkoon Kuolemantanssissa jo sen olemassaolo kertoo tärkeän totuuden. Suomi ei ole saari. Kaikki, mitä Euroopan taivaan alla on, löytää tänne tiensä. Ehkä hitaasti, ehkä muuttuneena, ehkä suomalaistettuna, mutta löytää. Suomi ei voi elää niin kuin muuta Eurooppaa ei olisi. Nykyaikana oikeastaan vielä enemmän: Suomi ei voi elää niin kuin muuta maailmaa ei olisi.

Me emme tiedä, mitä tuleman pitää. Se tekee Suomesta ja maailmasta jännittävän paikan. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Mutta se tekee maailmasta myös vaarallisen paikan. Me tiedämme, mitä on tapahtunut, kun pahoja asioita on tapahtunut. Ihminen osaa panna tanssit pystyyn ihan itse.

Euroopan historia on sellainen, ettei lähin joukkohauta koskaan ole kaukana. Ei Inkoossakaan. Ennen kirkolle saapumista tuli ajeltua Inkoon eri puolilla. Kerrassaan viehättäviä tienoita. Päätien laidalla Västankvarnin kohdalla osui silmiin yksinkertainen kyltti: ”Hauta 1918.”

Tie mutkitteli metsän siimekseen, todella hiljaiseen paikkaan. Siellä on muistomerkki ja kuutisenkymmentä nimeä hakattuna punaiseen graniittiin. Suurin osa on 1880ja 90-luvuilla syntyneitä. Karl ja Kaarle näyttävät olleen suosittuja nimiä.

Toukokuussa 1918 kuolemalla oli Västankvarnissa pidot. Tanssimestarina oli 26-vuotias maisteri Erik Grotenfelt, valkoisen kenttäoikeuden puheenjohtaja. Sisällissodan lopulla perustettu Länsi-Uudenmaan pataljoona, asiallisesti ottaen rankaisuretkikunta, etsi käsiinsä sodan hävinneitä punaisia lähiseudun pitäjistä. Vain kuolemantuomioita jaettiin. Punavangit teloitettiin ampumalla, ja heidät haudattiin Västankvarnin metsään.

Suurin joukkoteloitus tapahtui 26. toukokuuta, jolloin kiväärin eteen joutui 31 punaista.

Silloin teloitettiin muun muassa 17-vuotias Emil Lehtonen, punakaartilainen torpparin poika Nummelta. Kolme päivää aiemmin oli teloitettu 32-vuotias sammattilainen kauppa-apulainen Hilda Björk, joka ei edes kuulunut punakaartiin. Punakaartilainen August Palin, 25-vuotias sekatyömies Lohjalta, oli teloitettu ensimmäisten Västankvarnin uhrien joukossa 2. toukokuuta.

Millaisia mahtoivat olla heidän tarinansa? Mitä he sanoisivat, jos he nyt voisivat puhua?

Yksistään Västankvarnin uhrien lista surettaa pituudellaan. Sisällissodassa ja sen seurauksena kuoli kaikkiaan 36 000 suomalaista. Suurin ryhmä olivat vankileireillä kuolleet punaiset, 11 600 ihmistä. Kesä 1918 oli koston kesä. Valkoinen terrori oli hirvittävää, eikä yhtään kauniimmin olisi käynyt, jos kapinaan ryhtyneet punaiset olisivat sodan voittaneet ja tehneet Suomesta sosialistivaltion. Eivät siellä humaanit äänet olisi kirkkaina julistaneet sovinnon sanomaa. Ja voi arvata, minkä suuntaisia asioita Stalin olisi sosialistiselle Suomelle tehnyt.

Suomalaisen kansakunnan kertomuksessa vuosi 1918 on absoluuttinen nollapiste. Itsenäisen Suomen satavuotista taivalta juhlitaan vuonna 2017, mikä on hienoa ja paikallaan. Mutta jos juhlinnan keskellä unohtuu tyystin, mikä vuotta 1917 seurasi, tapahtuu melkoinen itsepetos.

Ei tarvitsisi enää olla niin kuin ranskalainen nationalismin teoreetikko Ernest Renan 1880-luvulla sanoi: ”Unohdus, sanoisin jopa erheellinen historia, on olennainen osa kansakunnan muodostamisessa.”

Kyllähän Västankvarnin joukkohauta puhuu meille. Se puhuu väkevää, yksinkertaista kieltä: Jos on pakko riidellä, riidelkää sivistyneesti. Älkää antako erimielisyyksienne paisua sovittamattomiksi. Repeytynyt kansakunta tekee itselleen tuhoa, johon kukaan ulkopuolinen ei kykene.

Inkoon kirkon seinällä viesti on jotakuinkin sama. Kuolemanhahmoilla on työnsä hallinnassa. Ei tarvita muita tanssittajia.

Kello lähestyy neljää iltapäivällä. Kirkossa ei ole muita vieraita. Kesäopas sanoo, että hän alkaa nyt panna paikkoja kuntoon. Se on ystävällinen vihjaus, että hänen työpäivänsä on päättymässä. Pitää poistua. Vielä viimeinen vilkaisu Kuolemantanssiin. On se hieno.

Alla olevassa videossa Heikki Aittokoski esittelee Inkoon Kuolemantanssi-maalauksen ja kertoo, miksi hänen kirjansa nimi on Kuolemantanssi.

Heikki Aittokoski, teksti
Heikki Aittokoski, Reuters, Getty Images, kuvat
Esa Syväkuru, video
Jarmo Lundgren, koostaminen

¹ Pjotr Aleksandrovitš ei halunnut kertoa omaa ja Klavdija Ivanovnan sukunimeä. Aleksandrovitš ja Ivanovna ovat heidän patronyyminsä eli isännimensä.