Mistä me puhumme, kun puhumme maratonista? Puhumme 42 kilometristä ja 195 metristä. Puhumme pisimmästä olympiamatkasta. Puhumme legendasta, jonka mukaan kreikkalainen sotilas Feidippides juoksi Marathonin kylästä Ateenaan ilmoittaakseen persialaisten kukistamisesta taistelussa. Sitten hän lyyhistyi maahan ja kuoli.
Puhumme äärisuorituksesta, mutta 17-vuotiaalle Alisa Vainiolle Kullervo-maraton viime syksynä oli ihan tavallinen pitkä lenkki. Hän oli juossut maratonin pituisia pätkiä vaikka kuinka paljon, pidempiäkin. Joskus Lappeenrannasta Imatralle äidin työpaikalle tai kotoa Venäjän rajalle ja takaisin.
Lämpötila oli 14 astetta. Tuuli puuskittain, mutta muuten sää oli hyvä.
Alisa Vainio juoksi kovaa.
Kovempaa kuin kukaan sillä maratonilla. Hän voitti myös kaikki miehet.
Kovempaa kuin kukaan suomalainen nainen 2000-luvulla.
Kovempaa kuin kukaan 17-vuotias eurooppalainen nainen ikinä.
Vainion aika, 2.33.24 on Suomen naisten kaikkien aikojen kuudenneksi paras. Se oli yli 11 minuuttia nopeampi kuin Rion olympialaisten tulosraja.
Maaliin päästyään Alisa Vainiosta oli tullut Suomen lupaavin nuori juoksija. Hän voi olla suomalaisen kestävyysjuoksun pelastaja, sellainen, jota Rion olympiakisoissa ei nähty.
Auto omakotitalon pihalla on valkoinen, ja sen kylkeen teipatussa kuvassa juoksee nuori nainen ryhdikkäästi ponnari heiluen. Auton omistaja on saanut ajaa sponsoriautoaan nyt kuusi päivää. Inssi meni edellisellä viikolla läpi ensimmäisellä yrittämällä.
Alisa Vainio avaa lapsuudenkotinsa oven. Hänellä on yllään tuulitakki, lyhyet sortsit eli ”vireenit” ja siniset juoksusukat. On elokuun ensimmäinen torstai, ja aamutreeni, ”kevyt kymppi”, on juuri tehty.
”Mie tykkään tehä pääharjoituksen aamulla, mut nyt teen vasta illalla”, Vainio selventää. Hän ei pyydä sisään vaan kehottaa jäämään lasitetun terassin sohville. Siellä voi olla rauhassa.
Terassille tulevat myös perheen kaksi labradorinnoutajaa. Musta Vivi on ollut perheessä kuusi vuotta, Lumikki eli Lumppa hankittiin Vainiolle juoksukaveriksi kaksi vuotta sitten.
Kun koira oli puolivuotias, selvisi, että sillä on nivelvamma. Joko perhe maksaisi leikkauksen tai sitten koira lopetettaisiin. Leikkaus tehtiin, mutta juoksijaksi Lumpasta ei ole.
Siitä irtoaa tukoittain karvaa.
”Mie oon aatellu, että siltä irtoaa karvaa sillon, kun sen niveliä särkee”, Vainio sanoo.
Myös Vainiota on särkenyt viime aikoina. Pitkin kevättä lehdissä ihmeteltiin, mihin hän katosi mahtavan viime vuoden jälkeen. Sillä mahtava se oli: EM-pronssia 3000 metrin esteissä 19-vuotiaiden kisoissa, naisten SM-kultaa Kalevan kisoissa 10000 metrillä ja hopeaa 5000 metrillä hurmioituneilla juoksuilla. Ja sitten vielä se syksyinen maraton.
Haastatteluja hän ei ole joulun jälkeen juuri halunnut antaa, vaikka kyselyjä on riittänyt.
”Pitää olla joku tulos, mistä kirjottaa, eikä taas joku vamma”, Vainio sanoo.
Vammoista Vainio on saanut kärsiä. Joulukuussa jalkaan tuli tulehdus. Huhtikuussa jalasta löytyi kaksi rasitusmurtumaa.
Tavoitteena oli yleisurheilun EM-kilpailut Amsterdamissa heinäkuussa. Vainio nimettiin niihin ensimmäisten urheilijoiden joukossa. Siellä Vainio olisi vielä voinut alittaa 10 000 metrin aikarajan ja päästä Rion kisoihin.
Olympiamaratonille hän oli liian nuori. Maratonin osallistujien on olympiakisojen sääntöjen mukaan täytettävä saman vuoden aikana vähintään 20 vuotta. Vainio on vasta 18. Sekään ei auttanut, että Kullervo-maratonin jälkeen internetiin perustettiin adressi, jossa vaadittiin Alisa Vainiolle poikkeuslupaa.
Toukokuun lopussa Vainio ilmoitti, ettei hän lähde Amsterdamiinkaan. Mikään ei tuntunut sujuvan. Juoksu tyssäsi usein neljään kilometriin, vaikka Vainio on tottunut juoksemaan 150 kilometriä viikossa. Monta kertaa Vainio joutui soittamaan kesken lenkin isän hakemaan.
Kun Vainio vihdoin kesällä kävi lääkärissä, selvisi, että hänellä oli todennäköisesti ollut hoitamaton mykoplasma. Mykoplasma-bakteerit estävät normaalin rasituksesta palautumisen. Urheilijat kärsivät niistä usein.
Vainio ei ole urheillut omalla tasollaan viime syksyn jälkeen. Hän jäi lopulta myös ilman valmentajaa, kun yhteistyö Rami Virlanderin kanssa päättyi kesällä. Virlander kertoi, että yksi syy tähän oli Kullervo-maratonin juokseminen ilman hänen lupaansa. Vainio sanoo, että luottamus oli mennyt jo aiemmin.
Mutta nyt elokuussa 2016 Vainio on ilmoittautunut juuri täällä Lappeenrannassa järjestettäviin nuorten SM-kilpailuihin, jotka alkavat seuraavana päivänä. Vainion nimi on kolmen matkan kohdalla: hän aikoo juosta 1500 metriä, 3000 metriä ja 3000 metrin estejuoksun.
Tosin se ei ole varmaa.
”Mie en oo vielä päättäny, kisaanks mie.”
Kullervo-maratoninkin juoksemista Vainio empi vielä samana aamuna vaikka tiesi olevansa kunnossa. Sitten hän ajatteli, ettei kukaan huomaisi hänen nimeään tuloslistasta.
Nyt Vainio ei tiedä kunnostaan. Hän on tehnyt kovia treenejä vasta pari viikkoa. Ja kaikki tuntuvat odottavan häneltä ihmeitä.
Hän haluaisi juosta rauhassa, itseään varten. Kokeilla, kuinka juoksu kulkee. Mutta rauhaa ei ole. Paikallismediassa on intoiltu monta päivää: Alisa Vainio palaa radalle! Isän kännykkään tulee tekstiviestejä: Juokseehan Alisa?
Ja nytkin tässä terassilla toimittaja kyselee.
”Miul ei oo hajua, et onks se minuutti miun ennätyksestä vai pääsenks mie yhtään lähemmäs. Vai tuleeks totaalinen seinä vastaan.”
Kullervo-maratonista tiesivät vain Vainion vanhemmat. He seisoivat kannustamassa reitin varrella. Maraton oli Alisan unelma. Hän oli jo seitsemänvuotiaana halunnut lähteä mukaan, kun vanhemmat olivat juosseet maratonin.
Lähtö tapahtui kello yksitoista urheilukentältä. Kirkonmäeltä juostiin Lampikankaan ja Pulpin alueille. Aikatavoitetta ei Vainiolla ollut. Kunhan maaliin pääsisi.
Hän ei ollut tankannut hiilihydraatteja, vaikka maratonille valmistautuessa yleensä tehdään niin. Matkalla kuluu jopa 3000 kaloria. Eihän hän tankannut lenkeillekään.
Voimaa antoi myös ärtymys. Edessä olivat lyhyen matematiikan ylioppilaskokeet. Lisäksi viikkoa aikaisemmin käyty Suomi–Ruotsi-maaottelu harmitti vieläkin. Hän olisi halunnut juosta 10 000 metriä, mutta liitto oli päättänyt, että Vainio juoksee 3000 metrin esteet.
Se ei ole Vainion lempimatkoja. Hän olikin jäänyt neljänneksi, kahden ruotsalaisen ja suomalaisen Camilla Richardssonin taakse.
Vainio tiesi, että maratonin juokseminen auttaisi pahaan mieleen. Siksi hänen vanhempansakin olivat suostuneet ideaan.
Kun kilpailu alkoi, tuntui hyvältä. Ensimmäiset viisi kilometriä sujuivat kevyesti. Mutta vähän ennen 10 kilometrin kylttiä Vainio huomasi, että ajatukset harhailivat. Hän alkoi kuunnella katsojien kannustushuutoja ja miettiä, keitä huutajat ovat. Askel alkoi painaa.
Hänestä alkoi tuntua, että hän oli jossain muualla kuin siinä asvaltilla juoksemassa elämänsä ensimmäistä maratonia. Vainio kaivoi taskustaan esiin Siripiri-glukoositabletin.
Kun Alisa Vainio syntyi, Lappeenranta oli vielä leppoisa keskikokoinen kaupunki. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin siihen on liitetty myös Joutseno ja Ylämaa. Yhteistä rajaa Venäjän kanssa on nyt noin 70 kilometriä.
Vainion äiti työskentelee pankkivirkailijana ja isä energialaitoksella. He asuvat edelleen talossa, joka oli Vainion lapsuudenkoti. Se on tavallinen suomalainen omakotitalo, monta makuuhuonetta, vaalea sohva, Unikko-kuosia ja muutama valokuva esillä.
On jotain poikkeavaakin. Keittiön pöytä on täynnä ravintolisiä, ja yläkerran vitriiniin on ahdettu Alisan palkintoja. Osa niistä on tullut muista lajeista, jääpallosta, jääkiekosta, jalkapallosta ja pikaluistelusta.
Alisan lapsuudenaikainen huone on melkein entisellään. Tapettiin on printattu mustavalkokuva New Yorkista, ja seinällä lukee motto: ”Work hard and be nice to people.”
Hyllylle on aseteltu lenkkareita. Yhteensä Vainiolla eli perheen kesken Alilla on niitä yli kahdetkymmenet. Yksillä lenkkareilla voi yleensä juosta 700–2000 kilometriä. Se tarkoittaa, että Vainion pitää vaihtaa lenkkareita vähintään kolmen kuukauden välein.
Lenkkarit ovat tärkeät. Kun hän vaihtoi hetkeksi merkkiä viime jouluna, jalat kipeytyivät heti. ”Kun sai adidakset jalkaan, oli kuin kotiin olisi tullut”, Vainio sanoo.
Edes juoksumattoa ei ole viety pois. Sillä Vainio on juossut talven räntäsateilla katsellen samalla pari kolme elokuvaa Netflixistä.
Huoneessa on tallella myös pinkki matto.
”Oommie ollu prinsessaki sillon ku mie olin taitoluistelussa. Emmie ikinä millään prätkähiirillä leikkiny. Mut emmie kyl barbeillakaan.”
Taitoluistelun Vainio aloitti kolmevuotiaana, mutta jo ala-asteella tärkeämpää oli olla kahta jääkiekkoilevaa isoveljeä nopeampi luistelija. Pian hän olikin.
Vainio pelasi pari ottelua tyttöjen jääkiekkojoukkueessa, mutta siirtyi sitten poikien joukkueeseen. Hän oli niin paljon parempi luistelemaan kuin muut tytöt. Poikajoukkueessa hän pärjäsi hyvin, kunnes pojat alkoivat kasvaa eikä Vainio enää pärjännyt heille kontaktipelissä. Nyt hän on 163 senttiä pitkä ja painaa 43 kiloa.
15-vuotiaana Vainio muutti urheilulukioon Kuortaneelle, toiselle puolelle Suomea. Siellä hän aloitti naisten jääkiekkojoukkueessa. Hän luuli pääsevänsä osaksi kurinalaista urheilijaelämää mutta joutuikin keskelle ensimmäistä kertaa yksin asuvien teinien kotibileitä. Jääkiekkokin turhautti – tuntui, ettei lopputulokseen voinut joukkuepelissä vaikuttaa tarpeeksi. Hän rupesi tekemään yhä pidempiä aamulenkkejä.
Puolen vuoden jälkeen Vainio muutti takaisin Lappeenrantaan ja vaihtoi päälajikseen juoksun. Sen jälkeen se on vienyt suurimman osan ajasta. Joskus kunnianhimo meni niin pitkälle, että Vainion äiti joutui piilottamaan tyttärensä lenkkarit.
Isä Jyrki Vainio auttaa tytärtään harjoittelussa. Oikealla valmentaja Jarmo Viskari.
Miten kävi? Vainio juoksi kävelykengillä.
Ja kun pari vuotta sitten Vainion akillesjänne repesi, Vainio teippasi nilkkansa niin, ettei hän tuntenut mitään. Sitten hän lähti lenkille. ”En mie mitään kovin pitkää juossut, ehkä joku parikymmentä kilsaa vaan.”
Muistona tuosta kokeilusta Vainion akillisjänteeseen on jäänyt rustopahkura. Nykyään Vainio ei tekisi mitään noin typerää, mutta kyllä hän vieläkin lenkkeilee ihan joka päivä, jos ei ole juoksemista estävää vammaa.
Lenkillä voi myös hoitaa asioita. Vainio saattaa juosta moikkaamaan jompaakumpaa Lappeenrannassa asuvista mummoistaan, viettää siellä pari tuntia ja juosta takaisin. Tai sitten hän lähtee lenkille kavereidensa kanssa. Tosin Vainion tahti ja matkat saattavat olla heille liian kovat. Vainion ystävät, juoksijapariskunta Satu Kähkönen ja Kalle Lipiäinen tulevat usein mukaan pyörällä. Tai sitten valitaan sellainen reitti, jossa Vainio voi kiertää ylimääräisiä lenkkejä.
Keväällä Vainio muutti vuokrakaksioon lähelle Kimpisen urheilukenttää. Hän näyttää kuvaa iPhonestaan, jossa on muoviset leppäkerttukuoret. Kuvassa olohuoneen ikkunasta näkyy veneitä. Ikkunan edessä on kuntopyörä ja ikkunalaudalla pöytätuuletin. Sohva on harmaa ja keittiön seinäkello suuri. Vainiosta on kivaa, että uuteen kotiin on saanut valita itse pelkistetyn ja vaalean sisustuksen.
”Aluksi jännitti, mutta Lumppa on ollu miun luona, niin ei se sit ole ollut enää niin jännää.”
Suurin osa Vainion koulukavereista pääsi ylioppilaaksi toukokuussa, mutta Vainio ei. Hän uusii lyhyen matematiikan syksyllä. Muita aineita hän ei ole vielä kokeillut kirjoittaa.
Nuorempana Vainiota harmitti, että hän oli vain kasin oppilas, mutta enää se ei tunnu niin tärkeältä. Juoksu on se, mitä hän haluaa tehdä ja mitä hän rakastaa. Hän ei aio löysätä harjoittelutahtiaan ja viettää enemmän vapaa-aikaa.
”En mie tiiä, uskallanks mie lähtee kokeilee mitään sellasta. Mie aattelen vaan, et jos se aiheuttaa miulle sen, et yhtäkkii miuu ei huvitakaan. Se ei vaan kuulu miulle.”
Rajojaan Vainio on koetellut vain juoksussa. Häntä ei saanut baariin edes 18-vuotissyntymäpäivänä viime marraskuussa.
”Mie oon absolutisti.”
Siripiri tehosi ja verensokerit nousivat. Kymmenen kilometrin jälkeen Alisa Vainiosta ei enää tuntunut raskaalta. Juoksu oli helppoa, nopeaa ja yksinkertaista. Sitten maailma katosi ympäriltä.
Kun puolet maratonista oli juostu, hän kiihdytti tahtia. Mutta hän ei pohtinut, kuinka kovaa hän juoksee. Hän ei pohtinut mitään.
Tätä kutsutaan flow-tilaksi. Sen voi saavuttaa, jos osaa jotain todella hyvin. Lahjakkaat ihmiset kokevat tällaisia asioita.
Alisa Vainio ei kuitenkaan miettinyt omaa lahjakkuuttaan. Hän ei miettinyt mitään sellaista, mitä muut ihmiset pohtivat.
Toiset saattavat ihmetellä, miten joku voi olla niin hyvä. Ja miten on mahdollista, että juoksu voi näyttää helpolta kuin tanssi. Ehkä he pohtivat hänen hapenottokykyään, varusteitaan, lenkkareitaan, askellustaan ja siroa rakennettaan. Ja sitä, miten kova treenaus on muuttanut hänen kehoaan: lihaksia, verenkiertoelimistöä, hermostoa ja aivoja. Sydäntä, jonka tilavuus on monta sataa millilitraa enemmän kuin tavallisella ihmisellä.
Heidän mieleensä tulee ehkä sekin, kuinka Vainio on hyötynyt siitä, että hän on harjoitellut niin erilaisia lajeja. Tai ehkä he aprikoivat, miksi harjoitus tehoaa eri ihmisiin eri tavalla. Jotain tekemistä sillä on geenien kanssa, mutta minkä geenien, sitä kukaan ei tarkalleen tiedä.
Ehkä he myös miettivät, käyttääkö Alisa Vainio dopingia, koska hän on niin hyvä.
Muut yrittivät ymmärtää Vainion uskomatonta juoksua, mutta Vainio vain juoksi. Olisi juossut pidempäänkin, jos maraton olisi jatkunut.
’Hyi, joku pieras! Se oli Lumppa!”
Pitäisi syödä treeniä edeltävä välipala. Vainio istuu pöydän ääressä ja hajottaa ravintolisätabletit mustikkapiirakan makuisen Skyr-rahkan joukkoon.
”On inhottava ottaa kaikkii lääkkeitä, ku mie en saa nielastuu niitä tabletteja silleen kunnolla. Mie en osaa kuvitella ottavani vapaaehtosesti jotain dopingii”, Vainio sanoo.
Särkylääkkeetkin pitää puolittaa.
Dopingin takia Vainiolla ei ole enää idoleita. Tuntuu, että kaikki käryävät. Vainio uskoo, että huippusuorituksiin voi pystyä puhtaana. Pitää vain elää urheilulle – treenata ja treenata.
Eli: Ylös kuuden seitsemän aikoihin. Jos treenit ovat edellisenä päivänä sujuneet, lihaksiin sattuu. Ensimmäinen ajatus on, että tänään mie en juokse yhtään. Mutta kun lihakset on vetreytetty, tekee mieli lähteä heti.
Aamupalaksi vähän puuroa ja sitten päivän päätreeni. Palauttava välipala, lounas, päiväunet, iltatreeni, illallista niin paljon kuin jaksaa. Nukkumaan viimeistään kymmeneltä.
Tällaisesta rutiinista Vainio pitää. Kerran viikossa hän juoksee yli 30 kilometriä. Melkein kaikkialta Lappeenrannasta löytyy sopivan mäkistä mastoa. Lisäksi lyhyempiä lenkkejä ja vetoja. Niitä hänen varsinkin pitäisi tehdä. Räjähtävää nopeutta olisi hyvä saada lisää.
”Jos miult jää päivässä vaik toinen harjotus tekemättä, vaik sen takia et mie oon liian väsyny, niin tuntuu et koko päivä on menny ihan pilalle. Vois vaan käydä nukkumaan ja herätä sit huomiseen. Niinku uuteen päivään.”
Vielä kauheampaa on, jos ei voi juosta ollenkaan. Viime keväänä Vainio oli kuukauden juoksematta. Hän oli kuin masennuspotilas, kaikki tuntui sumuiselta ja vähän turhalta. Ei auttanut, että hän teki korvaavia harjoituksia.
Juoksemisen aloittaminen tauon jälkeen tuntui hirveältä. Mikään ei sujunut. Jo ennen lenkkiä päässä jyskytti pelko: tyssääkö tämä taas neljään kilometriin? Hän toivoi, ettei kukaan näkisi häntä, koska juoksun täytyi näyttää kauhealta. Hän on joskus pyytänyt blogissaan vanhemmiltaan anteeksi sitä, että he joutuvat katsomaan hänen huonoa juoksuaan.
Silloin kun Vainio oli hyvässä kunnossa, hän ei juuri miettinyt muiden suorituksia. Mutta loukkaantuneena tuntui kuin alla olisi ollut nuora, jolta voi pudota milloin vain. Vainio katsoi jatkuvasti kilpailuja telkkarista ja pohti, kuinka paljon hän jäisi jälkeen muista. Hän mietti, miten he treenaavat.
Mitä hän on tehnyt väärin, kun ei pysty siihen, mihin muut?
Näin oli vielä tänä kesänä, kunnes yhtenä päivänä heinäkuun lopulla tapahtui jotain. Vainio oli lenkillä, äiti pyöräili vieressä. Taas yksi epätoivoinen, pettymykseen päättyvä yritys. Hän oli kääntymässä takaisin, kun äiti sanoi, että kokeillaan vielä ihan hetki.
”Kävin uittamassa järvessä jalkoja. Sit myö jatkettiin, ja sit se alko kulkee tosi hyvin. Aluks myö käveltiin kaikki ylämäet, mut se kulki silti hyvin. Ja sit mie juoksin.”
Sen jälkeen on ollut joka päivä helpompaa. On ollut iltoja, jolloin kaikki tuntuu olevan hyvin. Treenejä, joiden jälkeen on voinut hyvillä mielin palkita itsensä: korkata Pepsi Maxin tai hypätä suoraan lenkiltä järveen. Sellaisina iltoina Vainio ei ole ajatellut mitään. Tunne on niin ihana, ettei hänellä ole sille sanoja.
Alisa Vainion tavoite on olla koko ajan parempi. Jonain päivänä hän haluaa juosta maratonin vähintään aikaan 2.20. Ehkä nopeammin. Niin nopeasti kuin hän vain ikinä pystyy. Naisten maailmanennätys on 2.15.
”Ku mie juoksen, tuntuu, et tää on se, mitä mie osaan tehä. Muuten mie oon ihan tavallinen, en erotu mitenkään muuten”, hän sanoo.
Vainiota alkaa väsyttää. Hän nostaa Skyrin jääkaappiin, ruoka ei maistu. Tänään päiväunetkin ovat jääneet välistä.
Kullervo-maratonin jälkeisenä päivänä Alisa Vainio käveli. Hän oli luvannut vanhemmilleen pitää vapaapäivän. Se oli maratonille osallistumisen ehto.
Puhelin alkoi soida. Uutinen hurjasta maratonajasta oli levinnyt. Kaikki halusivat osansa 17-vuotiaasta, joka oli tehnyt urheiluhistoriaa. Puheluita tuli toimittajilta ja yöllä joltain humalaiselta. Numero vaihdettiin salaiseksi.
Soitot ja viestit tulivat nyt Vainion vanhemmille. Vainio alettiin tunnistaa lenkeillä. Ihmiset ajoivat autolla eteen ja ottivat kuvia. Hänet valittiin Vuoden nuoreksi urheilijaksi ja Vuoden lappeenrantalaiseksi. Hän päätyi jopa Aku Ankkaan nimellä Eliisa Niitty.
Alisa Vainio katsoo kelloa levottomana. Hän menee sohvalle ja alkaa hieroa jalkojaan.
”Kuin paljon siihen kuvaukseen menee aikaa?”
Nuorten SM-kilpailut alkavat 21 tunnin päästä, eikä Vainio ole vieläkään varma, osallistuuko hän. Pitää tehdä päivän päätreeni, kokeilla piikkareita radalla ja hypätä vähän esteitä. Sitten hän tietää.
Mutta vielä pitäisi ottaa kuvat tähän juttuun. Vainio on itse ajatellut, että pääsee treenaamaan jo neljältä, mutta managerin kanssa on sovittu, että jutun tekemiseen on aikaa viiteen. Kuvaus on sovittu kolmeksi, ja vielä täytyy löytää sopiva kuvauspaikkakin.
Vainio vaikuttaa yhä huolestuneemmalta.
Kuvaaja saapuu. Vainio ei jaksa enää puhua. Hän on jutellut jo yli kolme tuntia, siinä ajassa olisi juossut maratonin. Juoksemaan pitäisi päästä, niin nopeasti kuin mahdollista.
Vainion isä Jyrki lupaa auttaa hyvän kuvauspaikan etsinnässä. Hän hyppää sponsoriauton rattiin. Alisa ei halua ajaa. Hän tuijottaa puhelintaan ja kääntää radiokanava NRJ:n päälle.
Alkaa sataa. Sataa kovemmin kuin koko kesänä Lappeenrannassa. Vesivanat huuhtovat uuden auton tuulilasia. Kello lähenee neljää, mutta hyvää kuvauspaikkaa ei löydy.
Lopulta on pakko mennä Kimpisen urheilukentälle. Siellä Alisa Vainio juoksee kuvaajaa varten. Edestakaisin, uudestaan ja uudestaan. Se näyttää ihmeellisen kauniilta, kimmoisalta ja sulavalta, mutta Vainiota vain itkettää.
Viikko on ollut kiireinen. On ollut tapahtumia, tämä haastattelu ja muitakin. Urheilija urheilee, ja kun on liikaa muuta ohjelmaa, kaikki alkaa tuntua raskaalta. Jopa juokseminen.
Kuvaus loppuu vähän yli neljä. Vainio menee takaisin autoon sanomatta sanaakaan. Isä kysyy, haluaako Alisa vielä treenaamaan.
Ei Alisa halua. Hän haluaa kotiin.
Perjantai valkenee aurinkoisena. Puoli viideltä juostaan 3000 metrin esteet. Se on ensimmäinen matka, jolle Alisa Vainio on ilmoittautunut.Kimpisen urheilukentän edessä on kojuja. Urheilijoita kävelee kentällä edestakaisin numerolaput rinnassaan.
Jyrki Vainio kuuluu huoltojoukkoihin. Ihmiset kyselevät, missä Alisa on – hänhän voittaisi kaikki matkat vaikka takaperin juosten.
Mutta Alisa Vainio ei ole täällä. Hän on päättänyt, että ei kilpaile.
Vähän estekilpailun jälkeen Vainio tulee paikalle Lumikki-koiran kanssa. Hänellä on yllään iso collegepaita ja sortsit. Hiukset ovat samanlaisella sykeröllä kuin Pikku Myyllä.
Vainio tuli moikkaamaan kavereita. Kaikki Suomen nuoret yleisurheiluhuiput ovat täällä. Espoolainen kävelijä Taika Nummi lähtee Alisan kanssa lenkille. Kennedy Charichan kanssa Vainio juoksi jo aiemmin päivällä.
Vainio palaa ennen 1500 metrin kilpailua mutta jää portille. Hän vilkaisee kisaa kulmat kurtussa kuin empien, kannattaako katsoa.
Miten menee?
”Ihan hyvin. Tai no emmie tiiä.”
Sataviisikymmentä naista vyöryy liikkeelle lähtöportin läpi. Neonkeltaisia juoksukenkiä, valkoisia lippalakkeja, muovisankaisia aurinkolaseja. On elokuun 14. päivä, ja kello on puoli kymmenen paikallista aikaa. Lämpötila on 19 astetta ja ilmankosteus lähes 80 prosenttia. Naisten maraton Rion olympialaisissa on alkanut.
Jokainen Rion olympiamaratonille osallistuvista kilpailijoista on juossut maratonin vähintään aikaan kaksi tuntia 45 minuuttia. Suomalainen Anne-Mari Hyryläinenkin juoksee mukana. Hänen tänä keväänä juostu ennätyksensä on kaksi tuntia 34 minuuttia 12 sekuntia. Hän on 20 vuotta vanhempi kuin Alisa Vainio.
Joku ottaa aloitteen ja juoksee kärkeen. Ne jotka pystyvät, seuraavat. Kaikki eivät pysty. Kahden tunnin jälkeen alkaa olla selvää, ketkä kolme juoksijaa ottavat olympiamitalit.
Kaksi päivää maratonin jälkeen Alisa Vainio vastaa puhelimeen lapsuudenkodissaan.
Mitä hän ajatteli Rion maratonista?
”Emmie kattonut”, hän sanoo.
Alisa Vainiolla on ollut muuta tekemistä. Elokuun puolivälissä tuli tieto, että hän on aloittanut yhteistyön uuden valmentajan Jarmo Viskarin kanssa. Nyt pannaan Vainion harjoittelu kuntoon, jotta huippujuoksijan loukkaantumiskierre saadaan katkaistuksi.
Vainio ei ole katsonut edes Rion maratonin tuloslistaa.
Harjoitukset ovat uuden valmentajan kanssa alkaneet sujua niin hyvin, etteivät muiden ajat merkitse. Ne ovat mitä ovat. Oma juoksu on alkanut tuntua omalta, ja vain sillä on väliä.
Rion maratonin voitti kenialainen Jemima Sumgong ajassa 2.24.04.
Sillä ajalla, jonka Alisa Vainio juoksi 17-vuotiaana ilman valmistautumista Joutsenon Kullervo-maratonilla, hän olisi ollut Rion olympialaisissa sijalla 25.
