Waltarit asuivat samassa asunnossa lähes 50 vuotta.

Tunturikadun hiljaisuus

Mika Waltarin koti Helsingin Töölössä on ollut koskemattomana 37 vuotta. Jo sitä ennen siellä oli hiljaista. Waltari ei pystynyt enää kirjoittamaan ja valvoi öisin.

Vuonna 1932 tuossa Tunturikadun toisella puolella sijaitsi K. V. Lehmuskosken siirtomaatavarakauppa, josta sai esimerkiksi mausteita, teetä, suklaata ja saippuaa. Siitä katua ylöspäin Kansallismuseon suuntaan oli Elannon maito- ja leipäkauppa ja sitä vastapäätä kadun tällä puolella toinen siirtomaatavaraliike.

Toisessa suunnassa, mukulakivillä päällystettyä katua alaspäin, oli Runeberginkadun kulmassa varsinainen palvelukeskittymä: elokuvateatteri Astra, Töölön kauppahalli, Törnroosin kukkakauppa, Töölön jalkineliike, Paperikauppa Aino. Kulman takana Runeberginkadulla oli Töölön kirjakauppa.

"Mikalla ja mummilla oli siellä tili. Sieltä käytiin ostamassa romaaneja", sanoo Joel Elstelä.

Hänen mummolansa sijaitsi tässä talossa, Tunturikatu 13:ssa. Sen kertoo talon seinään kiinnitetty messinkikyltti: Kirjailija Mika Waltari asui tässä talossa 1932-1979.

Joel Elstelä on Mika Waltarin ainoan lapsen Sadun poika.

Oikeastaan mummola sijaitsee tässä talossa yhä. Waltarien koti on nimittäin säilynyt ennallaan vuodesta 1979.

"Mennään sisään", Joel Elstelä sanoo ja avaa talon ulko-oven.

Asunnon oveen on ruuvattu messinkinen nimikilpi, jossa lukee WALTARI.

Waltarien asuessa täällä ovikyltti varastettiin ainakin kaksi kertaa.

"Tämä on kai hitsattu kiinni", Joel Elstelä sanoo. "Mummi kyllästyi, että ne varastetaan."

Muuttaessaan tänne Mika Waltari oli 23-vuotias ja jo kuuluisa nuori mies. Esikoisteos Suuri illusioni oli ilmestyessään neljä vuotta aikaisemmin ollut tapaus. Se keikaili urbanismilla, paheilla ja kyynillisyydellä. Edellisenä vuonna ilmestynyt Appelsiininsiemen oli sekin aiheuttanut pahennusta. Siinä helsinkiläisnuoriso ryyppäsi, koulutytötkin polttivat tupakkaa ja nuoripari harjoitti esiaviollista seksiä.

Helsinkiläinen Siltasaaressa kasvanut papin poika Mika Waltari oli nuori kirjallinen tähti.

Kun hän 47 vuotta myöhemmin elokuussa 1979 kuoli, aika Tunturikadulla pysähtyi.

Siitä lähtien Satu Waltari säilytti vanhempiensa kodin miltei koskemattomana. Kukaan ei asunut siellä. Juuri kukaan ei päässyt edes käymään siellä.

Esimerkiksi Mika Waltari -seura olisi halunnut tutustua asuntoon. Heille Satu oli sanonut leikkisästi, että se on hänen leikkimökkinsä.

Satu Waltari kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten 82-vuotiaana.

Mika Waltarin elämäkerran kirjoittaneen Panu Rajalan mukaan Satu Waltari kertoi eläytyvänsä vanhempiensa kodissa menneisyyteen niin vahvasti, että tuntui kuin mennyt aika palaisi.

Sellaiseen paikkaan siis ollaan nyt menossa.

"Älä nyt pety, tämä on ihan tavallinen asunto", Joel Elstelä sanoo yrittäessään saada turvalukkoa auki.

Olohuoneen sohvaryhmä on sama kuin 1940-luvulla.

Eteinen on pitkä ja pimeä.

Ilma tuoksuu vanhalta kerrostaloasunnolta. Se on pölyn, kirjojen, kauan sitten poltettujen savukkeiden, tuulettamattomuuden haju.

Nurkassa ulko-oven vieressä lojuu puinen lattiaharja, jonka harmaat harjakset ovat lysyssä. Varmaan Satu Waltari lakaisi sillä kengissään tullutta hiekkaa niiden 35 vuoden aikana, jotka hän piti asunnon tyhjillään.

Matot ovat vanhoja, varashälyttimet uusia.

Eteisen tapetti on kirkkaan keltainen ja sen kuviointi graafisen pelkistetty. Tapetti on selvästi 1960-luvulta. Kirkkaat värit ja selkeät kuviot tulivat silloin.

Alun perin täällä on ollut hillitymmät värit.

Sen voi päätellä myös Mika Waltarin Appelsiininsiemen-romaanista (1931), jonka kirjailija kertoi heijastavan hyvin suoraan hänen avioliittonsa alkua.

Romaanissa nuoripari sisustaa vasta hankkimaansa asuntoa Töölössä. Seinäpapereista heillä on selkeä käsitys: jotakin uutta, kuviotonta vaalea- ja himmeäväristä.

Mikan vaimo Marjatta Waltari tykkäsi sisustaa asuntoa, tyttärenpoika kertoo. Tämä tapetti on viimeksi tehdyn remontin jäljiltä.

Sitten aletaan päästä menneiden aikojen tunnelmaan: Joel Elstelä sytyttää ensimmäisen savukkeen. Sekä Mika että Marjatta Waltari olivat kumpikin kovia tupakoimaan.

Kirjailijan työhuone on yhä kuin 1970-luvulla. Vasemmalla Mika Waltari, oikealla Joel Elstelä.

Vessan ovi on ulko-ovesta oikealla. Näin suurissa töölöläisasunnoissa oli kylpyhuone ja wc erikseen.

Vessaa vastapäätä on naulakko ja sen vieressä koristeellinen peili ja senkki.

Tästä eteisestä Mika Waltari lähti dramaattisesti talvisotaan joulukuussa 1939.

Kirjailijalla oli yllään valkoinen turkki. Hän hyvästeli vaimonsa ja seitsemänvuotiaan tyttärensä hyvin vakavana. Hän lausui rohkaisevia sanoja ja piti Satua leuasta, Panu Rajala kuvaa.

Sitten kirjailija lähti bussilla matkaan, muttei kohti itää ja etulinjaa vaan kulttuuriväen yhteisellä kuljetuksella kohti länttä ja Vaasaa, jonne oli sijoitettu propagandauutisia tuottava Finlandia-uutistoimisto. Waltari oli 31-vuotias.

Matkalla Vaasaan Waltari ja runoilija Viljo Kajava ryypiskelivät matkustajakodissa Keuruulla konjakkia. Waltari valitti, että Tunturikadulle jäi viisi näytelmää ja kolme romaania.

"Jos ne nyt pommittavat sen meidän talon, niin minä tulen vihaamaan niitä koko ikäni."

Pommit eivät osuneet talvisodassa lähellekään, mutta neljä vuotta myöhemmin jatkosodan suurpommituksissa pommeja tuli korttelipihalle ja kulman taakse Oksasenkadulle.

Silloin Marjatta ja 12-vuotias Satu juoksivat Temppeliaukiolle väestönsuojaan, jossa nyt kolistellaan rautaa kuntosali Punttiksella ja tanssitaan sambaa Papagaion tanssikoulussa. Satu Waltari pelkäsi ukkosta loppuelämänsä.

Mika Waltari on Suomen käännetyin aikuisten kirjailija.

Eteisessä on kaksi suurta pahvilaatikkoa. "Näitä tulee pari kertaa vuodessa", Joel Elstelä sanoo.

Laatikoissa on tekijänkappaleita Mika Waltarin kirjojen käännösten uusista painoksista. WSOY toimittaa ne perikunnalle.

Nyt on tullut esimerkiksi Juan - El peregrino. Sen niminen on näemmä espanjaksi Nuori Johannes -romaani. Tšekin kielellä on tullut äänikirja Tajemný Etrusk, siis etruskiromaani Turms Kuolematon. Puolassa on otettu uusi painos Mikael Karvajalasta (puolaksi Mikael Karvajalka). Esikoisromaani Suuri illusionikin on julkaistu taas - Espanjassa, 88 vuotta sen kirjoittamisen jälkeen. Ei hullumpi saavutus 19-vuotiaalta kirjailijalta.

Suomessa Waltarin kirjoista otetaan uusia painoksia harvakseen.

"Kustantaja saisi julkaista muutakin kuin Sinuhea", Joel Elstelä sanoo.

Toisaalta Suomi on täynnä Mika Waltarin kirjoja. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa on yli kolmetuhatta Waltaria. Joka päivä Sinuhe lainataan pääkaupunkiseudulla kolme kertaa.

Ja tietysti Waltari on myös Suomen käännetyin aikuisten kirjailija (Tove Jansson voittaa, jos lastenkirjat lasketaan mukaan). Siksi eteiseen on taas tullut noita pahvilaatikoita.

Waltari on maailmankuulu. Kun hän julkaisi historiallisia romaanejaan, ne käännettiin samantien ja Yhdysvaltain suurimmat lehdet arvioivat ne heti. Häntä veikkailtiin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Mutta kun Waltarin nuori aviopari asettui tänne vuonna 1932, sellaisesta ei ollut tietoakaan. Marjatta oli vasta 22-vuotias, ja häneltä oli jäänyt koulu kesken. Tammikuussa heistä oli tullut vanhemmat, kun perheeseen syntyi tyttövauva.

Otto Mäkilän "Vaellus" oli Mika Waltarille tärkeä maalaus.

Eteisen päässä on pariovet ja niiden takana suuri halli. Tämä on 1920-luvun epäkäytännöllistä asuntosuunnittelua.

Talossa oli vuonna 2013 putkiremontti. Kylpyhuoneesta katosi silloin amme.

"Halliin vaihdettiin putkiremontissa matto, se mua vähän harmittaa", sanoo Joel Elstelä. "Onko se linoleumia vai mitä."

Hallin seinässä on komero. Voisikohan sinne kurkata?

"Totta kai", Joel Elstelä sanoo ja avaa komeron oven.

Sinne on tungettu kaikenlaista, laatikoita, nyssyköitä, paperikäärö, jonka sisällä on matto. Henkareissa roikkuu takkeja.

"Ne on Sadun."

Ylähyllyllä on hatturasia. Mitähän siellä on?

"No katotaan", Joel Elstelä sanoo.

Hän hakee keittiöstä tuolin, kiipeää sille ja avaa hatturasian.

"Täällä on Mikan hattuja."

Elstelä nostaa rasiasta mustan lierihatun.

Mika Waltari tykkäsi pukeutua tyylikkäästi. Vaurastuttuaan hän tilasi pukunsa hienoilta eurooppalaisilta valmistajilta.

Enää ne eivät ole täällä. Puvut vietiin putkiremontin tieltä maalle. Mutta hattu on hienoa huopaa ja ilmeisesti mittatilauksena tehty. Hikinauhaan on rei'itetty nimikirjaimet MW. Valmistaja on milanolainen hattuliike L. Cabella. Se on olemassa yhä.

Suuren kirjailijan pään koko on ollut 58.

Otto Mäkilän maalaus on yhä Tunturikadun asunnon seinällä.

Eteisestä oikealle on keittiö ja palvelijanhuone.

Palvelijanhuone toimii nyt varastona. Se on täynnä pahvilaatikoita, matkalaukkuja, kasseja - Satu Waltarin jäämistöä. Seinällä on ikoni. Niitä löytyy asunnosta monesta paikasta. Satu Waltari harrasti kirpputoreja ja haali koriste-esineitä, erityisesti ikoneja.

Asunnossa on 134,6 neliötä, viisi huonetta, halli, kylpyhuone, wc ja keittiö. Kun nuoripari osti tämän huoneiston, mies oli aloitteleva kirjailija ja rouva oli kotirouva.

Nuoreksi pariksi heillä oli valtava asunto. Kaksi kolmasosaa helsinkiläisistä asui huoneistoissa, joissa oli enintään kaksi huonetta.

Tosin täällä asui ehkä muitakin. Waltarin lapsiperheellä oli sekä lastenhoitaja että taloudenhoitaja.

1930-luvun Helsingissä oli poikkeavaa jo se, että omisti itse asuntonsa. Asunnon haltijoista kolme neljästä asui vuokralla. Vuosikymmenen alussa Helsingin Sanomat oli täynnä Vuokralle tarjotaan -ilmoituksia, mutta asuntojen myynti-ilmoituksia ei ollut juuri lainkaan. Jos niitä oli, usein myytäväksi tarjottiin vastavalmistuneen kerrostalon koko osakekanta.

Omistusasuminen oli uusi juttu. Asuntoyhtiölaki oli säädetty vuonna 1924. Aiemminkin talot olivat saattaneet olla osakeyhtiömuotoisia, mutta nyt ostamalla tietyt osakkeet sai haltuunsa tietyn asunnon kuten nykyisin.

Ehkä nuoripari sai asunnon halvalla, sillä asuntopulaa ei 1930-luvun alun Helsingissä ollut. Jonain vuosina vuoka-asunnoista oli ylitarjontaa.

Sitä paitsi oli lama. 1930-luvun alkuun sijoittuvassa Appelsiininsiemen-romaanissakin pariskunta kiertää huonekaluliikkeitä, jotka ovat konkurssin partaalla vaikean ajan takia.

Joka tapauksessa asunnon ostoon tarvittiin Marjatan perintörahoja, ja lisäksi pankista otettiin lainaa. Mika Waltari selitti valtavaa tuotteliaisuuttaan myöhemmin myös sillä, että oli pakko. Hänen piti elättää kirjoittamalla perheensä.

Duunissakin hän kävi. Vuoteen 1938 asti Waltari työskenteli Suomen Kuvalehden toimitussihteerinä.

Mika ja mäyräkoira Petteri Tunturikadun asunnossa luultavasti 1950-luvulla.

Keltaiset keittiökaapit ovat vanhat, samoin tiskipöytä, joka on paksua peltiä. Alun perin täällä oli puuliesi. Halkoja varten oli oma, kiinteä säilytyslaatikkonsa alakaapin vieressä, mutta se katosi putkiremontissa.

Joel Elstelä avaa keittiön kaapin oven.

"Näistä syötiin", hän sanoo. Elstelä nostaa pöydälle lautasen. Se on englantilaista posliinia, mutta ei mitään hienoa.

"Minusta nämä on aika nätit."

Ruokaa laittoi Marjatta Waltari. Bravuuri oli voissa paistettu lohi, joka tarjottiin keitettyjen perunoiden kera.

Keittiössä vietettiin myös arkipäiväistä seuraelämää.

"Täällä istuivat mummi ja sen kaverit."

Se oli jo 1960- ja 1970-lukua. Useimmin kävivät näyttelijät Hillevi Lagerstam ja Kirsti Ortola sekä Veera Kanerva, joka oli kuvataiteilija Aimo Kanervan vaimo.

Joel Elstelä osoittaa keittiön nurkkaan. Siellä on ovi rappukäytävään.

"Kop, kop. Tuosta ne tuli."

Sitten rouvat istuivat keittiön pöydän ääreen.

"Ne poltti tupakkaa ja juorusi. 'Ootteks te kuullu' ja 'herranen aika'. 'Istu Jopi alas!'"

Mika Waltari ei osallistunut.

"Se oli tuolla jossain omissa oloissaan ja hoiti kustannussopimuksiaan."

Mika Waltari sai myös ihailijakirjeitä kaikkialta maailmasta. Hyvin kohteliaita kirjeitä: Anteeksi, että rohkenen lähestyä teitä, mutta kirjanne Sinuhe teki minuun... Hän yritti vastata mahdollisimman moniin. Jotkut suomalaiset naiset lähettelivät hänelle rohkeita kuvia itsestään. Satu Waltari näytti niitä Joelille ennen kuin hävitti ne.

Keittiön vetolaatikosta Elstelä nostaa Hackmannin veitsiä ja haarukoita, joissa on luusta tehdyt kahvaosat. Ne eivät kestäisi tiskikonetta, mutta eipä täällä sellaista olekaan.

Tiskasiko kirjailija?

"Ei. Muistan, että se olisi joskus kuivannut astioita. Maalla."

Joel Elstelä seisoo olohuoneessa ja osoittelee: "Tuossa istui mummi, tuossa istuin minä. Mika istui tuossa."

Olohuoneen seinillä on runsaasti maalauksia, kuten muissakin huoneissa. Aimo Kanervaa, Unto Koistista, Yrjö Saarista... Waltarit pitivät kuvataiteesta ja tunsivat taiteilijoita.

Olohuoneen nurkassa on pastellimuotokuva.

"Se on musteri."

Sana on kuin Appelsiinsiemenen nuorisokieltä, jossa äiti on mursa ja isä farsa. Musteri on äidin sisko, tässä tapauksessa Marjatta Waltarin sisar, joka asui yläkerrassa. Siellä asuivat myös Marjatan vanhemmat.

Olohuoneen sohva on sama kuin vanhimmissa valokuvissa, mutta se on verhoiltu uudelleen. Vastapäätä oli 1970-luvulla väritelkkari. Sitä Joel tuli tänne katsomaan.

Mika istui omassa tuolissaan, mutta ei kiinnostunut Euroviisuista.

"Mika luki aina. Vieressä oli konjakkilasi."

Ei ole sattumaa, että Joel Elstelä käyttää isovanhemmistaan nimityksiä mummi ja Mika. Isoisä oli ystävällinen mutta omissa maailmoissaan. Hän kirjoittikin siitä joskus: syvästä yksinäisyydestä, joka on kirjailijan osa.

Mummi taas oli läheinen ja vei tyttärenpoikaansa konsertteihin ja elokuviin.

"Mummi salakuljetti minut katsomaan Kummisetä kakkosenkin. Me käytiin katsomassa myös Liekehtivä torni. Bio Rexissä nähtiin Maanjäristys, koska mummi halusi kokea Sensorround-efektin."

Mummin makuuhuone on Tunturikadulle päin.

Nurkassa on vaaka, joka näyttää olevan ajalta ennen sotaa.

Marjatta yritti saada Mikaa huolehtimaan terveydestään. Se ei oikein onnistunut. Mika ei ollut urheilumiehiä ollenkaan. Hän sanoi, ettei voi käydä edes kävelylenkillä ennen päivän kirjoitusrupeamaa. Se veisi voimia liikaa.

Maalla hän työnsi käsikäyttöistä ruohonleikkuria.

"Se oli hänen liikuntansa", Joel Estelä sanoo.

Mökkinaapuri muistaa, että kun Waltarit tulivat jokea pitkin kaupalle, Marjatta souti ja Mika istui kesäpuku yllään pitämässä perää.

Mummin makuuhuoneen seinällä on lapsenlasten valokuvat, nurkassa vanha divaani.

"Jonka edessä pöydällä oli kulho, jossa oli Siesta- ja Da Capo -patukoita", Joel Elstelä sanoo.

Yöpöydällä on puhelin, vihreä LM Ericsson, jossa on kierrettävä numerolevy. Mutta sen on Satu Waltari tuonut tänne myöhemmin. Mikan ja Marjatan eläessä käytössä oli valkoinen, kova bakeliittipuhelin.

Mikä oli puhelinnumero?

"446 196", Joel Elstelä muistaa heti. Niin usein hän soitti tänne.

Alun perin numero oli ollut 46 196. Siihen lisättiin nelonen eteen vuoden 1953 alussa. Kasvavassa Helsingissä alkoi sodan jälkeen olla puhelinnumeroista pulaa.

Kun puhelin soi, siihen vastasi mummi.

Hän toimi suodattimena kuuluisan miehensä ja tungettelevan maailman välissä.

"Haloo?" hän vastasi puhelimeen.

Joel Elstelä menee kontalleen lattialle.

"Katotaas, mitä täällä on."

Senkki on puuta, tyylistä päätellen 1930-luvulta.

Elstelä avaa senkin. Vasemmalla on pino vanhoja lehtiä. Niissä näyttää olevan juttuja Mika Waltarista. Keskellä on krusifiksi, pieni saviruukku, kiviä, rukousnauha, pahvirasia.

Pahvirasian sisällä on pienempiä rasioita. Kolmet kalvosinnapit, varmaan lahjoja jostain. Yhdessä nappiparissa on arabiankielisiä kirjainmerkkejä.

"Mika käytti kylläkin hillittyjä kalvosinnappeja."

Vanhassa lompakossa on sisällä passeja.

"Mikan passi. Katos, miltä vuodelta se on."

Se on vuodelta 1949. Silmät: harm. vihreät. Hiukset: Vaaleat. Pituus: 172. Ammatti: kirjailija, fil. kand. Passissa on leimoja ja viisumeja, Ranskaan, Italiaan, Espanjaan.

Passeja on lisää. Vuoden 1964 passi on viimeinen. Siinä ammattina onkin jo akateemikko, passikuvakin on vaihtunut.

"Se on tässä vähän pulskempi."

Sitten alkaa löytyä arveluttavaa materiaalia.

Oikealla senkissä on paperipino, jonka päällä on kirja, Emmanuelle vuodelta 1975.

Eikä siinä kaikki. Emmanuellen alla on harmahtava kutsukortti, jonka kannessa tuima kotka pitelee renkaan sisässä olevaa hakaristiä. Se on kutsu ulkomaalaisten kirjailijoiden tapaamiseen Weimarissa Saksassa lokakuussa 1942. Sisäsivulla on kansanvalistus- ja propagandaministeri Dr. Goebbelsin isännöimien illallisten istumajärjestys.

Löytö on kuohuttava, mutta Elstelä suhtautuu siihen tyynesti.

Pöytäkaavio on pientä tihrua.

"Katopa, onko Mika siellä."

Suurennuslasilla näkee, että siellä hän on, ehkä 10 tai 15 metrin päässä Goebbelsistä.

Tämähän on hurjaa: pornokirja ja todiste osallistumisesta natsikokoukseen!

Mutta itse asiassa se ei ole rajua lainkaan.

Seksuaalisuus ei ollut Waltarille mikään tabu. Hän pohti jo gradussaan taivaallista ja maallista rakkautta. Esikoisromaanista sensuroitiin pois uskalias kohtaus prostituoidun kanssa, ja historiallisissa romaaneissa esiintyy hyvin monipuolista aihepiirin käsittelyä.

Natsi-Saksan järjestämä kirjailijakokous on tuttu juttu sekin. Valtuuskuntaa johti professori V. A. Koskenniemi, ja mukana oli Waltarin lisäksi viisi muutakin suomalaista kirjailijaa. Päätöstilaisuudessa Waltari ja muutamat muut seisoivat perusasennossa, kun olisi pitänyt nostaa käsi reippaaseen Hitler-tervehdykseen natsien sankarilaulun Horst Wesselin soidessa. Mielenosoitus leikattiin saksalaisista uutisfilmeistä pois.

Enemmän huolestuttavat senkin pohjalla lojuvat savukeaskit: Gauloises, Bisonte, turkkilaiset Regie ja Bafra, John Player. Hyvin vahvaa tupakkaa. Se ei luvannut hyvää. Ja sitten vihreää ja punaista North Statea. Norttia Waltari poltti kolmekin askia päivässä. Vihreässä Nortissa ei ollut edes filtteriä, mutta tervaa siinä oli yli neljä kertaa enemmän kuin kevytsavukkeisssa, joita Joel Elstelä nyt polttaa Tunturikadun asunnossa.

Waltari saattoi polttaa kolmekin askia päivässä.

Mika Waltarin työhuone. Samanlaisena kuin silloin, kun hän teki täällä töitä.

Täällä on ajateltu paljon.

Suuret romaaninsa hän kirjoitti mökillä vinttihuoneessa, mutta pohjatöitä hän teki täällä Tunturikadun työhuoneessaan. Kun hän kevättalvella lähti maalle kirjoittamaan, romaani oli jo valmiina päässä. Maalla hänen sormensa vain tulostivat sen paperille.

Siis esimerkiksi 800-sivuisen historiallisen romaanin.

Miten se on mahdollista, sitä hän ei itsekään osannut kunnolla selittää.

Työhuone on kadulle päin. Kirjoituspöytä ikkunan vieressä.

Joel Elstelä istuu sen ääressä ja vetää laatikon auki. Sieltäkin löytyy Vihreää Norttia, ja 50-vuotisjuhlien painettuja kiitoskirjeitä, ja lasinen lääkeputkilo ja resepti.

"Paloheimo on kirjoittanut Mikalle jotain."

Martti Paloheimo oli yksi Waltaria hoitaneista tutuista lääkäreistä.

Työhuoneessa on kolmella seinällä kirjahyllyjä. Ihania, vanhoja, ruskeaselkäisiä kirjoja.

"Katos tätä", Joel Elstelä sanoo.

Hän on ottanut hyllystä vuonna 1933 tuberkuloosiin kuolleen Uuno Kailaan runoteoksen. Sen välissä on Kailaan siunaustilaisuuden painettu ohjelma. Waltari on kirjoittanut lyijykynällä sen taakse: Olin tässä tilaisuudessa. Olin parvella. Uudet kengät puristivat kovasti.

Tuossa on ranskalaisia kirjoja 1920-luvulta. Erittäin epävisuaaliset kannet, melkein pelkkää tekstiä. Sellaisia kirjankansia Ranskassa tehdään edelleenkin.

Joidenkin nimilehdillä on kirjoitettu Mika Waltari Paris -28. Ne on siis ostettu sillä Pariisin-reissulla, jolla Waltari kirjoitti Suuren illusionin. Niinpä rivissä on esimerkiksi sen hetken muotikirjailijan Paul Morandin teokset Bouddha Vivant ja l'Europe galente. Häneltä 19-vuotias Waltari imitoi mondeenia tyyliä ja asennetta.

Ranskankielisen Koraaninkin hän on hankkinut, mutta sen sivuja ei ole leikattu auki. Lukematta jäi.

Toisessa hyllyssä on melkein kaikki 1930- ja 1940-luvuilla julkaistu kotimainen kaunokirjallisuus. On ikätovereita ja kilpailijoita: Unto Seppänen, Olavi Siippainen, Riku Sarkolaa... Heidän kirjojaan ei moni enää lue. Sen kisan voitti mies, joka työskenteli tässä huoneessa.

Sitten on Olavi Paavolaisen pamfletti Suursiivous kirjallisessa lastenkamarissa (1932).

Se oli kohuteos. Paavolainen oli 29-vuotias älykkö, joka haukkui mehukkaasti vanhat kirjailijakaverinsa, myös 23-vuotiaan Mikan.

Sai Waltari Paavolaiselta tosin hiukan kehujakin: hän on loistava kaunovalehtelija ja tunteilukokki, mutta muuttuu heikoimmillaan tätimäisen tunteelliseksi moralistiksi ja itkee krokodiilin kyyneleitä. Waltarin esikoisnäytelmä on teeskentelevämmin syvämietteistä, sievistelevämmin tekopyhää, koreilevammin voivottelevaa ja yleensä kaikin puolin epäuskottavampaa draamana esiintyvää lorua, mitä Kansallisteatteri on esittänyt.

Kirjassa on omistuskirjoitus: Mika Valtarille, humoristisesti, Olavi Paavolainen 21.4.32

Huumori ei mennyt läpi.

Ystävysten välit jäätyivät.

Viimeisen kerran he tapasivat tässä samassa huoneessa 26 vuotta myöhemmin, Mika Waltarin 50-vuotispäivänä. Paavolainen tuli vanhojen Tulenkantajien porukassa onnittelemaan.

Yhteisten nuoruusvuosien jälkeen Waltarista oli tullut maailmankuulu kirjailija ja Suomen akatemian jäsen. Paavolainen oli alkoholisoitunut ja syrjäytynyt radion teatteriosastolle.

Silminnäkijäkuvauksen mukaan Paavolainen yritti pitää ironisen ja henkevän puheen. Siitä tuli fiasko. Hän sekosi sanoissa, toisti samoja asioita ja kuulosti katkeralta.

Waltari ohjasi hänet hienovaraisesti sivummalle.

Essi Renvallin veistämä Mika Waltarin pronssipää on asunnossa yhä.

Joel Elstelä istuu isoisänsä työpöydän ääressä.

Hyllyrivin toisessa päässä ovat Waltarin omien kirjojen ensipainokset. Elstelä ottaa käsiinsä Sinuhen.

"Mika on kirjoittanut tähän mummille omistuskirjoituksen", hän huomaa.

Kirjan esisivulle on kirjoitettu käsin:

Marjatalle,

ensimmäinen valmistunut kappale Sinuhea, kiitoksena kaikesta niiden vuosien aikana, jotka kuluivat tämän kirjan synnytystuskissa,

kiitoksena myös kauniista kesästä, jona tämän kirjoitin,

kiitoksena ensimmäisestä arvostelusta ja sen vaatimista, hyvin tarpeellisista korjauksista,

kiitoksena kaikesta kärsivällisyydestä sangen hermojakoettelevaa kirjailijaa kohtaan,

kiitoksena kaikesta yhteisestä hyvinä ja pahoina päivinä,

Mika, 7.11.1945.

Sinuhe oli Waltarin kansainvälinen läpimurto, mutta sitä ei silloin vielä tiedetty.

Kun nyt Twitterissä hakee Mika Waltaria, löytyy kymmeniä twiittejä pelkästään syyskuun ajalta. Espanjan, ranskan, t¹ekin, arabian, turkin, englannin kielillä. Hänen kirjojaan kommentoidaan, ja sitaattisaiteilla on näemmä hänen elämänviisauksiaan, joita jaellaan.

Waltarin kansainvälisyys näkyy asunnon käännöskirjapinoista. Tuossa on Aventuras en Oriente de Mikael Karvajalka, tuossa Kto zabit pania Skrof?, tuossa Egyptan Sinuhet.

Jos Mika Waltari eläisi, olisiko hän mukana sosiaalisessa mediassa?

Nuorena ja nykyajasta innostuneena varmasti, keski-ikäisenä tuskin. Eihän hänellä ollut työhuoneessaan edes lankapuhelinta.

Mutta varmasti hän aiheuttaisi somessa raivoa. Onhan hän suomalaisista kirjailijoista se, joka on eniten käsitellyt islamia.

Mikael Hakimissa suomalainen päähenkilö ajautuu uskonpuhdistuksen ajan Euroopasta turkkilaisen vangiksi ja kääntyy islamiin. Rappeutunut kristikunta tuhoaa itseään uskonsodissaan, mutta Osmanien valtakunnassa vallitsee rauha, päähenkilö todistaa. Allahin oppi on suvaitsevainen, Allah on suuri!

Kirjailija mädättää ja mokuttaa. Ainakin jos jätetään huomiotta romaanin syvä ironia ja verinen loppuratkaisu.

Islamisaation äärellä ollaan toisessakin historiallisessa romaanissa, Johannes Angeloksessa. Nyt ollaan vuodessa 1453, muhamettilaisten piirittämän Konstantinopolin muurien sisällä. Eletään hetkiä ennen kuin Itä-Rooman keisarikunta tuhoutuu. Lopussa sulttaanin joukot vyöryvät kaupunkiin, vanha eurooppalainen sivistys poljetaan vereen ja Konstantinopolista tulee ikuisiksi ajoiksi islamilainen Istanbul. Päähenkilö itse kuolee marttyyrikuoleman länsimaista sivistystä puolustaessaan.

Jos Johannes Angelos ilmestyisi nyt, siinä nähtäisiin epäilemättä ajankohtainen varoitus.

Niin tosin nähtiin silloinkin, kun se vuonna 1953 ilmestyi. Silloin vain Osmanien valtakunta tulkittiin Stalinin Neuvostoliitoksi.

Waltari ei varmaan itse ottaisi osaa aiheesta käytävään nettikeskusteluun.

Jo 1960-luvulla hän valitteli, miten kaikkien pitäisi nykyisin osallistua, kuten sen ajan muotitermi kuului. Ja silloinen osallistuminen oli sentään pientä verrattuna nykyajan someen.

Ryhmittymiset, keskustelut, väittelyt ja riidat ovat nuorison etuoikeus mielipiteitä kypsyteltäessä, Waltari kirjoitti 1967. Itsestään selvää lienee ettei tässä iässäni ole enää syytä sekaantua jokaiseen koiratappeluun.

Kello on yli puolenyön.

Asunnossa on aivan äänetöntä.

Joel Elstelä istuu Mika Waltarin makuuhuoneen sohvalla ja karistaa savukkeen tuhkaa juomalasiin.

Tunturikatu on päivälläkin hiljainen, mutta tähän aikaan siellä ei liiku ketään. Takapihan puolella on korttelipiha ja sen toisella puolella Museokadun kivitalot.

Mika Waltarin sänky on tyhjä.

Mika Waltari luki paljon sängyssä.

Sen vieressä on musta yöpöytä, jonka jalat ovat metalliputkea - putkifunkista siis. Appelsiininsiemenen nuori rouva rakensi iloisena kotia ja himoitsi kovin noita nikkeliputkisia funktsionalistisia tuoleja ja pöytiä, joita oli näytteillä jossakin Aleksanterinkadun näyteikkunassa.

Herätyskello yöpöydällä ei enää käy. Se on vanhanaikainen, vedettävä kello. Se on pysähtynyt aikaan yhdeksää vaille kymmenen, ehkä joskus keväällä 1979.

Marjatta Waltari oli kuollut edellisenä syksynä. Joulun Mika oli halunnut olla täällä yksin. Seuraavan kesän hän vietti maalla tyttärensä hoivissa, istui sisällä ja poltti tupakkaa. Lopulta kunto kävi niin heikoksi, että hänet piti viedä sairaalaan. Siellä todettiin, että vuonna 1967 leikattu keuhkosyöpä oli uusiutunut ja levinnyt. Elokuussa 1979 Mika Waltari kuoli.

Koko elämänsä hän oli kärsinyt piinallisesta unettomuudesta. Hän nukahti harvoin ennen kolmea yöllä. Luki sängyssä, muttei saanut unta. Kuunteli kai tuon herätyskellon tikitystä. Liikkui asunnossa.

Jos hän meni makuuhuoneen ikkunalle, hän näki vastapäisten talojen pimeät ikkunat ja tiilimuurin, joka erottaa tämän talon ja naapuritalon pihat toisistaan.

Hän saattoi nukkua vain muutamia minuutteja ennen kuin nousi neljältä keittämään kahvia. Joskus Marjatta soitti jollekin tutuista lääkäreistä, kuten Fredrikinkadulla asuneelle psykiatri Paloheimolle: Mika ei nuku, voisitko tuoda jotain?

Kirjoitusurakoiden jälkeen Waltari jäi ylivirittyneeseen tilaan, jossa unettomuus jatkui ja jatkui. Se johti sairaalahoitoon Mehiläisessä tai Kammion mielisairaalassa Taka-Töölössä.

Joel Elstelä täyttää tänä vuonna 55 vuotta. Sen ikäisenä isoisä sai valmiiksi viimeisen romaaninsa Ihmiskunnan viholliset.

Sen jälkeen: ei mitään.

Ei vaikka hän kuinka yrittää.

Joka vuosi hän yrittää kirjoittaa. Joka kevät. Romaani temppeliherrojen ritarikunnasta on jo valmiina päässä. Mutta se ei synny.

Tätä Waltari kuvaa viimeisessä kirjoituksessaan. Se julkaistiin vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän kertoo, kuinka hän kiipeää maalla vinttihuoneeseensa, kuten aina ennenkin, ja asettuu kirjoittamaan.

Kirjailija käytti mieluiten Olivetti-kirjoituskoneita. Waltari kirjoitti mieluiten työpöydän vieressä olevan pienen pöydän ääressä. Pronssipää on jäänyt yksin hiljentyneeseen asuntoon.

Ja aika kuluu. Kirjoituskoneen ääressä, mitään tekemättä, aika kuluu uskomattoman hitaasti. Kunnes on aika laskeutua alakertaan, katsella pilviä ja päivänlaskua, sydän kivistäen, kouristuksia mahassa.

Viikko viikon jälkeen hän nousee vinttihuoneeseen, joka päivä, turhaan. Mitään ei synny, ei enää koskaan.

Mielenmasennus on niin lohduton ettei pysty vastaamaan puhelimeen, kirjeet jäävät aukaisematta ja viikkojen kuluessa hiipii salakavalasti unettomuus mukaan. Ja kun on kymmenen vuotta paininut turhaan saman aiheen kanssa, tietää jo olevansa lopussa. Ja vihdoin liukuu työn intohimon tilalle kaiken lamauttava, armahtava nöyryys, harmaa nöyryys.

Hän palaa kaupunkiin, tähän huoneeseen.

Jonka verhot ovat nyt samat kuin Waltarin eläessä. Niitä ei ole vedetty aivan kiinni.

"Jossain Mikan pienoisromaanissa verhot on hiukan raollaan", Joel Elstelä muistelee. "Ja kattoon heijastuu valokaistale."

Jonka näkee, jos makaa sängyllä silmät auki valveilla ja tuijottaa kattoon.

Ja kello yöpöydällä raksuttaa. Ensin kello tulee yksi. Sitten puoli kaksi. Sitten kaksi.

Eikä uni tule.




Teppo Sillantaus, teksti
Kimmo Räisänen, uudet valokuvat
Museovirasto, Waltarin perheen kotialbumi, vanhat valokuvat
Jarmo Lundgren, koostaminen

Lähteinä on käytetty mm. Panu Rajalan kirjaa Unio Mystica, Ritva Haavikon toimittamaa Kirjailijan muistelmia, Markku Envallin teosta Mika Waltari - Suuri illusionisti, Helsingin kaupungin tietokeskuksen ja kaupunginarkiston tutkijoiden antamia tietoja sekä Panu Rajalan ja Anssi Arohongan haastatteluja.