Mutta puhutaan siitä salaisuudesta myöhemmin, sillä tuossahan tulee Naurun presidentti. Hänen erinomaisuutensa Baron Waqa nousee mustasta maastoautosta ja astelee puhujakorokkeelle kutsuvieraiden eteen.

Kunniakaartilainen nostaa presidentin pään päälle sinisen varjon. Se ei suojaa sateelta vaan auringolta. Varjossakin lämpötila nousee lähelle 40:tä astetta. Kosteus saa hien pursuamaan.

Presidentti Waqa näyttää vakavalta. Mitään näin jännittävää Naurulla ei ole tapahtunut vuosiin. Alkamassa on nimittäin Tyynenmeren saarten foorumi eli alueellinen huippukokous.

Naurun presidentti Baron Waqa piti puheen huippukokouksessa.

Telttakatoksen alla muovituoleilla istuu presidenttejä, pääministereitä ja muita johtajia Samoalta, Tuvalulta, Marshallinsaarilta, Kiribatilta, Tongalta, Fidžiltä, Palaulta, Salomoninsaarilta, Cookinsaarilta, Niuelta, Papua-Uusi-Guineasta, Ranskan Polynesiasta, Mikronesialta, Uudesta-Kaledoniasta ja Vanuatulta. Pettymys on, että alueen suurvaltojen Uuden-Seelannin ja Australian johtajat eivät ole vaivautuneet paikalle.

Yleensä Naurulla ei käy juuri ketään, turistejakin tulee vain pari sataa vuodessa. Saari on yksi maailman vähiten vierailluista paikoista.

Huippukokouksen vuoksi Naurulle on nyt päästetty toimittajia, myös minut. Oikeasti foorumi ei minua tietenkään kiinnosta. Olen tullut tänne kertoakseni tarinan Naurusta.

Koska se on koko maailman tarina.

Maailman muutoksen ymmärtämiseksi tarvitsee katsoa vain tilastografiikkaa. Viiva jatkuu ensin tasaisena vaakasuoraan satoja vuosia. Sitten yhtäkkiä se nousee lähes pystysuoraan ylös. Grafiikka näyttää tältä:

Tuo tilasto kertoo maailman väestön määrän.

Samalta näyttää grafiikka maailmantalouden kasvusta:

Ja energiakulutuksesta:

Ja samaan tapaan on noussut esimerkiksi käytettyjen lannoitteiden määrä:

Joissain näistä tilastoista näkyy nytkähdys jo 1850-luvun puolivälissä. Silloin alkoi teollinen vallankumous. Keksittiin hiilellä ja öljypohjaisilla polttoaineilla käyviä koneita. Koneet alkoivat valmistaa tuotteita, ja ihmiset alkoivat kuluttaa niitä. Iso käänne tuli kuitenkin vasta sata vuotta myöhemmin. Vuodesta 1950 alkaen kaikki kiihtyi.

Kaksi tilastoa kertoo hillittömästi kasvaneiden tuotannon ja kulutuksen seurauksista.

Hiilidioksidin määrä ilmakehässä:

Ja maailman keskilämpötila:

Lähdetään siis saarikierrokselle, joka on sananmukaisesti kierros.

Alla olevalla videolla kierretään koko Naurun tasavalta saaren ainoaa maantietä pitkin.

Tavallinen perheasunto näyttää olevan peltikattoinen tiilitalo, joka on maalattu keltaiseksi, vihreäksi tai vaaleansiniseksi. Yleensä taloon kuuluu pieni piha. Näitä taloja on kehätien laidassa tasaisin välimatkoin.

Juuri muuta tien varressa ei olekaan. Silmiin osuu pari supermarkettia ja muutama kiinalainen ravintola.

Hotelleja Naurulla on kaksi ja baareja yksi. Valtion hallintokeskuksen muodostaa muutama rakennus kiitoradan lähellä.

Kehätien vieressä kulkee koko ajan vaaleahiekkainen ranta. Rannalla ei näy ketään.

Ylipäänsä Naurulla huomio kiinnittyy siihen, mitä ei ole:

Ei ole liikennevaloja eikä polkupyöriä, mikä on vähän yllättävää, koska hyvähän tässä olisi pyöräillä, kun mäkiäkin on vain yksi. Ei katumainoksia. Miksi olisikaan, koska kuluttajia ei ole monta, ja yrityksiä on vielä vähemmän.

Omaa valuuttaa ei ole. Rahana käytetään Australian dollareita. Virallinen kieli on nauru. Kaikki puhuvat myös kakkoskieltä englantia.

Naurulla ei ole busseja eikä takseja. Sen sijaan henkilöautoja ja moottoripyöriä on hämmästyttävän paljon. Niitä tässä kehätiellä suhahtelee.

Nyt jo ollaankin takaisin siinä, mistä lähdettiin. Naurun ympäriajo kesti 24 minuuttia.

Naurulla kuvattu video kertoo ruuhkasta saaren ainoalla maantiellä.

Keskipäivällä auringonpaiste käy tukalaksi. Pakko päästä varjoon. Kauniin valkoisen kirkon seinustalla nojailee nuori poliisimies. Kysyn, tietääkö hän, missä on lähin roskis. Poliisi opastaa heittämään roskat maahan. Naurulla ei ole roskiksia.

Istahdan poliisin viereen. Täällä ei taida olla nuorille paljon tekemistä?

”On meillä nykyisin Clash of Clans”, hän vastaa.

Clash of Clans on kännykkäpeli. Sen on luonut suomalainen Supercell-yhtiö.

Tyynimeri kuohahtelee rauhoittavasti. Saarta ympäröivä koralliriutta murtaa aallot noin sadan metrin päässä. Rantaan aallot saapuvat enää mukavina pikkulaineina.

Täällä ihminen on kuin herran kukkarossa. Keskellä suunnatonta merta, kaukana maailman murheista.

Kaikkea muuta.

Naurun historia on yhtä itkua. Ainakin siitä lähtien, kun ulkomaailma tunki tänne kaikkine murheineen.

1800-luvun lopulla valkoinen mies toi tänne viinaa ja tuliaseita. Seurauksena oli kymmenen vuoden sisällissota. Vaikka Naurun väestö on pikkuruinen, se on jakaantunut kahteentoista heimoon. Ne kaikki sotivat keskenään.

Lopulta jäljellä ei ollut yhtään viinaa ja ihmisiäkin oli enää alle tuhat. Se oli melkein Naurun kansakunnan loppu.

Sitten Naurulla salkoon nostettiin Saksan lippu. Kävi nimittäin niin, että Saksa ja Britannia jakoivat Tyynenmeren aluetta keskenään. Vuonna 1888 Naurusta tuli osa rautakansleri Otto von Bismarckin valtakuntaa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Nauru päätyi Kansainliiton päätöksellä Australian, Britannian ja Uuden-Seelannin mandaattialueeksi. Sitten alkoi toinen maailmansota, ja myös tänne keskelle tyhjyyttä tultiin sotimaan. Japani miehitti Naurun. Niinpä Yhdysvallat pommitti Naurun.

Japani myös vei yli puolet naurulaisista sotaorjiksi Chuukin saarille. Takaisin selvisi vain 737 ihmistä. Taas oli naurulaisten sukupuutto lähellä.

Eteenpäin selvittiin YK:n mandaattialueena Australian hallinnon alaisuudessa. Pian kansan parissa kuitenkin nousi nationalistinen naurunmielisyys. Vuonna 1968 unelma toteutui. Syntyi vapaa ja itsenäinen Nauru. Se otti tunnuslauseekseen: Jumalan tahto ensin.

Matkallaan aavan Tyynenmeren yli muuttolinnut tarvitsivat levähdyspaikan. Ne pysähtyivät Naurulla. Siellä ne lepäsivät, söivät ja kakkasivat. Tätä jatkui miljoonia vuosia.

Nauru on itse asiassa kasa sitä itseään. Linnunpaskasaari, kuuluu yksi lempinimistä.

Tarina kuitenkin jatkuu. Nimittäin vuosimiljoonien aikana linnunkakasta muodostui fosfaattia, josta 1800-luvun lopulla tuli haluttu mineraali. Kakassa siis piili rikkauksia.

Tarina pitää paikkansa vain osittain. Naurulla todellakin todettiin poikkeuksellisen runsas fosfaattiesiintymä 1900-luvun alussa. Linnunkakasta mineraali ei silti ole tullut. Tieteellisempi selitys on, että fosfaatti muodostui merenelävien fossiileista ja geologisista muutoksista.

Ensimmäiset 60 vuotta luonnonrikkautta ryöstettiin naurulaisilta. Australialaiset ja britit veivät fosfaatin ja pitivät rahat itsellään. Halvaksi työvoimaksi he toivat kiinalaisia, joista muodostui Naurulle etninen vähemmistö.

Itsenäistyttyään Nauru kansallisti fosfaattikaivoksen.

Siitä se riemu alkoi.

Stefani Toma asuu vastapäätä komeasti valaistua hotellia Aiwon alueella Naurulla.

Fosfaattia käytetään lannoitteissa. Ja kuten muistamme maailman tilaa selittävästä grafiikasta, lannoitteiden käyttö lähti 1950-luvulta jyrkkään kasvuun.

Naurun fosfaattia laivattiin etenkin Australiaan. Siellä lannoitteet vauhdittivat tehomaataloutta, joka tuotti ruokaa, jota taas myytiin maailmalle, jossa maailman yhä suurempi väestö söi yhä enemmän.

Raha virtasi Naurulle.

Fosfaatti rikastutti oikeastaan jokaista naurulaista. Naurun maanomistus järjestettiin jo vuosisatoja sitten omaperäisellä tavalla. Jokainen perhe omistaa palan saaresta. Perintöoikeus Naurulla kulkee poikkeuksellisesti äitilinjaa, eli maat periytyvät äidiltä lapsille. Kun fosfaattiyhtiö vuokrasi yhä enemmän maata saaren keskiosasta kaivoksen käyttöön, tulonsaajien määrä kasvoi.

Ja valtion kirstut pullistelivat. Nauru tarjosi asukkailleen ilmaisen koulun ja terveydenhuollon ja muut palvelut. Veropolitiikasta päätettiin, että veroja ei ole.

Naurulaiset alkoivat rahdata saarelleen kaikenlaisia laitteita ja tavaroita. He rakensivat isompia taloja. He hankkivat jääkaapin ja pakastimen ja sitten toisen jääkaapin ja toisen pakastimen. Yhdellä perheellä saattoi olla kolme autoa. Jotkut hankkivat nopeita urheiluautoja. Siinä oli vähän järkeä, koska saaren ainoalla maantiellä nopeusrajoitus on 50 km/h.

Kun rahaa oli liikaa, tuli tehtyä tyhmyyksiä.

Fosfaattitulot virtasivat niin runsaasti, että 1970-luvulla naurulaisista tuli maailman rikkain kansakunta henkeä kohti laskettuna.

Enää ei tarvinnut tehdä kovasti töitä, joten töitä ei tehty.

Vanhat ammatit, kuten kalastus, hiipuivat. Ruokavalio muuttui. Saarelle lennätettiin tuoreita pihvejä ja meheviä juustoja. Laivat toivat konteittain virvoitusjuomia.

Pian naurulaiset saivat toisenkin tittelin: he olivat maailman lihavin kansa. Ylipaino on muuallakin yleistynyt rajusti viime vuosikymmenet. Se on ongelma useilla Tyynenmeren saarilla, ja syynä pidetään sekä geeniperimää että kulttuurisia seikkoja. Lihavuutta pidetään nimittäin täällä menestyksen merkkinä.

Naurulaisista kuitenkin tuli ylipainoistenkin joukossa lihavimpia. Saarelaisten keskipainoksi laskettiin sata kiloa. Pian Nauru otti maailman tilastokärjen paikan myös kakkostyypin diabeteksen yleisyydessä.

Elämäntyyli oli istuva. Pidettiin grillijuhlia palmun alla ja katseltiin merelle.

Niin vuodet vierivät. Vuoteen 2001 mennessä Naurulta oli kaivettu 100 miljoonaa tonnia fosfaattia. Se tarkoitti, että saarelta oli lähtenyt fosfaattilaiva keskimäärin joka viides päivä lähes sadan vuoden ajan.

Sitten naurulaiset tekivät havainnon.

Pahus. Fosfaatti loppui.

Saaren keskiosassa on hylättyjä autoja ja elinkelvoton louhikko.

Aurinko Naurulla nousee aina tarkalleen puoli seitsemältä. Se käy nopeasti. Pimeys vaihtuu kirkkauteen noin vartissa.

Heti päivän valjettua Julie Olsson tulee autollaan noutamaan minut. Olsson on terävä ja maailmalla opiskellut nainen, joka on aktiivinen Naurun kansalaistoiminnassa. Skandinaaviseen sukunimeen liittyy pitkä tarina. Mutta tiivistetään se nyt siihen, että aikoinaan eräs norjalainen merimies jätti jälkensä Naurulle.

Olsson ajaa ylös Naurun ainoaa mäkeä. Juuri tänne Olsson haluaa aina tuoda ulkomaisia vieraita, silloin harvoin kun niitä Naurulla käy.

Retken aiheena on ympäristötuho.

Sillä niin siinä kävi, että fosfaatin kaivaminen jätti valtaosan Naurusta elinkelvottomaksi.

”Maastamme 80 prosenttia on pilalla”, sanoo Olsson. ”Teen näitä retkiä, koska ihmisten pitää nähdä tämä todellisuus. Tämä on Naurun tarina.”

Näky saaren keskiosassa on kummallinen. Vieri vieressä seisoo mustanharmaita kivipylväitä. Paikoitellen maisemaa peittävät nyt puskat ja heinät, mutta vihreys on hämäävää. Pylväät levittäytyvät loputtomina riveinä.

Laskeudun tieltä entiselle kaivosalueelle. Kivipaaden juurella huomaan, että se on ainakin viisi metriä korkea. Samoin viereinen pylväs. Seison kuopassa niiden välissä.

Olsson selittää. Hän kääntää kämmenensä ylöspäin ja nostaa sormet pystyyn. Sormet ovat dolomiittipylväitä. Niiden välissä oli aikoinaan maa-ainesta. Se sisälsi runsaasti hyvin fosfaattipitoista hiekkaa. Kaivosyhtiö keräsi hiekan pois. Pylväät jäivät.

Toisin sanoen Naurulla ei ole maata. Maa laivattiin maailmalle. Jäljellä on valtava louhikko. Siellä ei voi viljellä eikä asua.

Siksi kaikki naurulaiset asuvat sillä kapealla kaistaleella meren ja kehätien kupeessa. Siksi Naurulla ei ole yhtään peltoa. Siksi täällä ei enää kasvateta hedelmäpuita.

”Me olemme istuvia ankkoja”, Olsson sanoo. Hän tarkoittaa, että naurulaiset ovat vaarassa ja istuvat puolustuskyvyttöminä odottaen loppua.

Nigel Itaia pelaa Naurun ainoalla tenniskentällä. Pakolaisia majoitetaan parakkikylässä kehätien varrella.

”Pian meillä ei ole elinkeinoa, ei ruokaa eikä elintilaa.”

Ensimmäinen Naurulle tullut eurooppalainen oli valaanpyytäjä John Fearn. Hän seurasi nenäänsä. Naurulla kukkineet tomanopuut levittivät tuoksuaan kauas, ja siitä Fearn aavisti, että tyhjyyden keskellä oli jotain. Nähtyään värikkäänä kukkivan Naurun hän antoi sille nimeksi Pleasant Island eli Mukavasaari.

Vielä 50 vuotta sitten Naurusaaren keskiosa oli trooppinen villipuutarha. Julie Olsson muistaa sen lapsuudestaan. Oli syntyperäisiä tomanopuita, oli paljon hedelmiä, kuten mangoa, limeä ja papaijaa.

”Kävimme täällä eväsretkillä. Isot puut antoivat varjoa”, hän muistelee.

Nyt saaren keskiosassa on louhikkoisen joutomaan lisäksi iso kaatopaikka. Sinne on säilötty kaikki ne muovit, metallitölkit ja muut hajoamattomat jätteet tavaroista, jotka saarelle on rahdattu vuosikymmenten aikana valtameren takaa. Hylättyjä autonromuja lojuu kasattuna päällekkäin.

”Kun asuu kaatopaikan vieressä, sitä alkaa pitää normaalina”, Olsson sanoo.

Näin naurulaisille on hänen mielestään käynyt. Ympäristötuho ei enää hätkäytä. Silti se vaikuttaa kaikkeen.

”Luontomme on sairas, joten mekin olemme sairaita. Meillä on tuhon mielenmaisema.”

Kyllä siitä monet varoittivat. Kyllä sen käsitti ihan arkijärjellä, ettei fosfaatti riitä loputtomiin. Ja samaa sanoivat tieteelliset tutkimukset.

Sekin tiedettiin, ettei kannattaisi harjoittaa kaivostoimintaa niin, että suurin osa saaresta jää elinkelvottomaksi. Silti juuri sitä jatkettiin päättäväisesti.

Tästä asiasta haluan puhua presidentin kanssa.

Onneksi on tämä Tyynenmeren saarten foorumi, joten presidentti on poikkeuksellisen hyvin median saatavilla.

Kokouspäivä on kyllä jatkunut jo pitkään. Puheita on pidetty, ja kello on nyt yksitoista illalla. Lämpötila ei ole silti tähän mennessä paljoakaan laskenut.

Kävelen hikeä valuvana kokoushuoneeseen, joka tuntuu täysillä puhaltavan ilmastoinnin vuoksi jääkaapilta.

Presidenttikin palelee pikeepaidassaan, joka on tänään sininen.

Kysymykseni presidentti Baron Waqalle koskee ihmisen ja luonnon suhdetta: Voisiko Naurun tarina olla opetus muulle maailmalle?

”Kyllä se oli oppitunti meille itsellemmekin. Emme me suunnitelleet, että näin kävisi”, presidentti sanoo. ”Niin, voisiko muu maailma ottaa tästä opikseen? Minä todellakin haluaisin uskoa, että niin tapahtuu.”

Kun tiedemiehet esittivät tietonsa, vastaanotto oli tyrmäävä. Ei voi pitää paikkansa!

Että Maa muka olisi pallo!

Tieteellinen maailmankuva kuitenkin voitti 1500–1700-lukujen kuluessa. Ajatus oli, että tiede tuottaa tutkittuja tosiasioita, joiden perusteella ihminen voi tehdä järkeviä ratkaisuja. Hyvästi uskomuksiin perustuva maailma!

Kun tultiin 1980-luvulle, arkijärkikin jo kertoi ihmisille, että elinympäristön saastuttaminen on huono asia. Oli myös kehittynyt ilmastotiede. Suomenkin kouluissa opetettiin kasvihuoneilmiöstä: Ilmakehä maapallon ympärillä on kuin kasvihuoneen lasikatto. Auringon lämpö tulee sisään, mutta lasi estää lämpöä karkaamasta pois. Kun ihmiskunta tupruttaa kasvihuoneeseen saasteita, nekin jäävät lasin sisään. Näin huoneessa tulee entistä kuumempi.

Käänne ilmastotieteessä tapahtui vuonna 2007. Silloin Maailman hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkisti tutkimusraporttinsa. Se oli poikkeuksellinen. Tulokset perustuivat noin 6000 tutkimukseen, joita oli tehty eri puolilla maailmaa vuosikausia. Raportin laatimiseen osallistui tuhansia tutkijoita.

Johtopäätökset olivat: ilmastonmuutos on yksiselitteisesti totta, ja muutos johtuu yli 90-prosenttisen varmasti kasvihuonepäästöjen kasvusta. Eli ihmisen toiminnasta.

Tutkitut tosiasiat olivat siis tiedossa viimeistäänkin 11 vuotta sitten.

Alkoiko järkevä ihminen sen jälkeen toimia toisin?

Ei. Ihmiskunta teki niin kuin naurulaiset tekivät.

Kapteeni Miok Agirilla on vähän töitä, koska kalastus Naurulla on hiipunut.

Kapteeni Miok Agir painaa kaasua. Vene jättää kuohuvan valkean vanan Tyynenmeren vaaleansiniseen pintaan. Ajamme muutaman minuutin Naurulta itään kohti auringonnousua.

Naurusta ei näy enää paljon mitään. Vain kapea vihertävä viiva häämöttää merestä.

Itse asiassa Nauru on mahtava vuori, noin 4,3 kilometriä korkea. Saari on vuoren huippu. Historian aikana Nauru on jäänyt kokonaan meren alle pari sataa kertaa. Tämä on tapahtunut miljoonien vuosien kuluessa.

Ihmisiä Naurulle tuli alun perin Polynesian ja Mikronesian saarilta. Siitä on noin 3000 vuotta. Siitä lähtien meri on pysynyt melko vakaana. Kunnes runsaan sadan viime vuoden aikana on nähty käänne. Merenpinta on noussut jo 19 senttiä.

Kiinnostavaa on myös se, että vuoteen 1990 asti merenpinta nousi keskimäärin 1,5 millimetriä vuodessa. Sitten tahti kiihtyi. Nyt nousu on yli kaksi kertaa nopeampaa.

Tilastografiikassa se näyttää tutulta:

Pääsyy merenpinnan nousuun on se, että lämmetessään vesi vie enemmän tilaa. Toinen syy on jäätiköiden sulaminen. Suuret jääalueet, kuten Grönlanti ja Antarktis, sulavat nyt. Ne voivat sulaa kokonaan, vaikka kasvihuonepäästöt lopetettaisiin juuri nyt. Ilmakehässä on jo niin paljon hiilidioksidia, että lämpeneminen jatkuu joka tapauksessa ensi vuosisadalle.

Jäätiköiden sulaminen kiihdyttää ilmastonmuutosta entisestään. Valkoinen jää heijastaa auringonvaloa takaisin, sulava tumma jää ei. Sulaessa myös vapautuu jäähän varastoitunutta metaania, joka on paljon hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu.

Monien muuttujien vuoksi tulevasta on hyvin erilaisia skenaarioita. ICCP:n ennuste on, että seuraavien 80 vuoden aikana meri nousee 28–98 senttiä. On rajumpiakin ennusteita.

Tätä on hyvä pohtia veneessä keskellä Tyyntä valtamerta. Alla on monta kilometriä vettä. Tähän päälle metri lisää. Onko se niin paljon?

Ihmiskunta on pakkautunut rannikoille. Nouseva meri on vaara Floridalle, Alankomaille, Bangladeshille, Shanghaille, Rio de Janeirolle, Mumbaille, Lontoolle ja monelle muulle miljoonien ihmisten asutuskeskukselle.

Vähempikin kuin metri riittää nostamaan meren Naurun rantatielle. Sille ainoalle elinkelpoiselle maakaistalle, jolla kaikki asuvat.

Vene kaartaa lähemmäksi Naurua. Rannasta törröttää kaksi valtavaa romahtanutta laituria. Ne ovat muistoja romahtaneesta fosfaattiteollisuudesta.

Ohitamme yksinäisen kalastajan, joka vetää käsin siimaa kapeaan kanoottiinsa. Muita kalastajia ei näy. Ei näy kanoottia, ei kunnon kalastusvenettä, ei ketään verkkojen, vapojen tai atraimien parissa.

Ja nyt ollaan korallisaaren edustalla, kuhisevan merielämän äärellä.

Mitä ihmettä?

Kapteeni Agir näyttää surkealta, kun hän selittää tilannetta. Silloin kun naurulaisilla oli rahaa yllin kyllin, kalastaminen hiipui. Ei jaksettu vaivautua, kun ei tarvinnut. Nyt ammattimaisen kalastuksen osaajia ei oikein enää ole. Ei ole kunnon kalastusveneitä, eikä homma lyö leiville.

Polttoainekin tuodaan kaukaa, joten se maksaa paljon. Kalastaminen käy kalliiksi, joten kalat ovat kalliita.

”Ei ihmisillä ole varaa ostaa edes tonnikalaa”, kapteeni Agir sanoo.

Sataman vieressä on betonikatos, jonka päällä lukee Naurun kalatori. Siellä ei ole ihmisiä eikä kalaa. Silloin kun mereltä jotain haetaan, saalis myydään saaren muutamaan kiinalaiseen ravintolaan, Agir kertoo.

Kun pääsemme rantaan, riennän supermarkettiin. Sen nimi on Eigugu. Nimi juontaa naurulaisesta kansantarusta, jonka mukaan kuussa asuva Eigugu-neito kylvi siemenen, josta kasvoi korkea puu, jonne Eigugu kiipesi ja löysi puun latvasta siirappista totia keittävän Enibarara-nimisen naisen, jonka Eigugu paransi sokeudesta silmiin puhaltamalla.

Tarinassa ei ole mitään järkeä, eikä ole myöskään Eigugu-supermarketin valikoimassa.

Kaupassa ei ole tuoretta ruokaa. Ei kalaa, ei rapuja, ei lihaa. Hedelmä- ja vihannesosasto koostuu kolmesta laarista. Sipuleita, perunoita ja banaaneja, jotka maksavat 9,99 Australian dollaria kilolta eli runsaat kuusi euroa.

Sen sijaan supermarketissa on hyllyrivi toisensa perään täynnä säilykepurkkeja. On salaatinlehtiä liemessä, kokonaisia säilöttyjä porkkanoita, kuivattua naudanlihaa, hiutaloitua tonnikalaa. Purkkeja on tuotu tänne Kiinasta, Australiasta, Italiasta, Thaimaasta ja vaikka mistä.

Nauru elää purkkiruualla.

Supermarketissa myydään naurulaisten pääasiallista ruokaa, säilykkeitä.

Ei naureta naurulaisille. Myös muun maailman ruuantuotanto on täynnä kummallisuuksia.

Maatalouden suurmaassa Yhdysvalloissa viljelyalasta vain 27:ää prosenttia käytetään kasvattamaan ihmisten ruokaa, kuten viljaa, vihanneksia ja hedelmiä. Sen sijaan 67:ää prosenttia käytetään kasvattamaan rehua.

Eli kasvatetaan ruokaa eläimille, jotta voidaan syödä eläimiä.

Maailman kasvihuonepäästöistä viidennes syntyy maataloudessa. Mutta jos mukaan lasketaan energiankäyttö ja kuljetukset, ruuantuotannon osuus on jopa 40 prosenttia päästöistä.

Viljaa, mausteita ja teetä on ikiajat laivattu pitkien matkojen taakse. Nykyisin lennätetään Norjan lohta Etelä-Afrikkaan, Argentiinan pihvejä Kiinaan ja Israelin persimoneja Suomeen.

Kun fosfaatti loppui, Nauru teki vararikon vuonna 2001. Valtio myi kaiken omaisuutensa. Silti tarvittiin hätäapua ulkomailta. Naurun pankit kaatuivat. Saarella alettiin elää käteistaloudessa. Työttömyysaste nousi yli 90 prosentin, ja kodeissa tuli pulaa ruuasta.

Silloin kun pankkeja vielä oli, Nauru oli toiminut veroparatiisina. Se oli yksi tavoista hankkia tuloja muustakin kuin fosfaatista. Väitetään, että Venäjän mafia pesi Naurun pöytälaatikkoyhtiöiden kautta miljardeja.

Nauru on myös hankkinut tuloja diplomatialla kikkailemalla.

Edelleenkin se tunnustaa Kiinan tasavallan, siis Taiwanin, hallituksen. Siitä Taiwan tietenkin maksaa Naurulle.

Konkurssin jälkeen piti keksiä jotain uutta. Silloin Australia teki ehdotuksen. Australian hallitus julisti, ettei maa ota enää vastaan yhtään veneellä saapuvaa turvapaikanhakijaa. Heidät käännytetään. Mutta minne?

Päätettiin säilöä heidät 4500 kilometrin päähän Naurulle.

Taivas meren yllä värjäytyy oranssiksi ja keltaiseksi. Auringonlasku on upea. Ja lempeä merituuli viilentää iltaa mukavasti. Tällaisena hetkenä Nauru vaikuttaa paratiisilta.

Vierelläni on kaunis nainen, joka sanoo: ”Olemme onnettomia, haluamme pois täältä.”

Naisen nimikirjaimet ovat A. S. Nimeä ei voi julkaista, koska hän pelkää joutuvansa ongelmiin toimittajalle puhumisesta.

Istumme rannalla A. S:n ja hänen kolmen ystävänsä kanssa. He kaikki ovat Iranista. He ovat niitä Naurulla eläviä pakolaisia.

Tämä on se salaisuus, jolle Naurun hallitus ei halua mediahuomiota.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat arvostelleet Naurulla pidettävien turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oloja. Raporteissa kerrotaan seksuaalisesta ahdistelusta, pahoinpitelyistä ja huonoista oloista aidatuilla telttaleireillä, joista ei pääse pois.

”Totta. Kaikkea tuota tapahtuu”, A. S, sanoo.

Kerron iranilaisille, että pari tuntia aiemmin kuuntelin Naurun presidenttiä, joka sanoi, että pakolaiset elävät saarella yhteisön jäseninä samoin oikeuksin kuin naurulaiset itse.

”Se on vale!” A. S. sanoo puuskahtaen.

A. S. lähti Iranista pakoon tukahduttavaa pappisvaltaa. Viimeisen etapin piti olla venematka Indonesiasta Australiaan. Mutta Australian rajavartiosto pysäytti veneen. Kyydissä olleet turvapaikanhakijat käännytettiin Joulusaarelle. Sieltä heidät tuotiin Naurulle.

Siitä on nyt viisi vuotta.

Aluksi turvapaikanhakijat sijoitettiin Naurulla ”käsittelykeskukseen” eli aidattuun telttaleiriin. Leirit rakennettiin entiselle kaivosalueelle saaren keskiosaan.

A. S. sanoo eläneensä ensin telttaleirillä kaksi vuotta. Hänellä on kännykässään kuvia: nuhjuisia muovitelttoja, patjoja maassa, korkeat aidat leirin ympärillä.

Ihmisiä pidetään leirillä, kunnes heidän turvapaikkahakemuksensa on käsitelty. Jos saa pakolaisstatuksen, pääsee asumaan johonkin niistä muutamasta parakkikylästä, joita näkyy kehätien varressa muun asu-tuksen seassa. Silloin saa liikkua Naurulla vapaasti, kuten A. S. ja hänen kaverinsa saavat tehdä nyt.

Australian käännyttämät turvapaikanhakijat sijoitetaan Naurulla aluksi telttaleiriin.

Mutta pois saarelta ei pääse. Opiskelumahdollisuuksia ei juuri ole, työpaikkaa on vaikea saada.

”Emme voi rakentaa elämäämme. Emme tiedä mitään tulevasta, jäämmekö tänne, pääsemmekö pois. Se on ahdistavaa”, A. S. sanoo.

Hän kertoo siskonsa masentuneen niin, että yritti itsemurhaa lääkkeillä. Viime kuukausina useampikin pakolainen on Naurulla tappanut itsensä. Myös jotkut lapset ovat vahingoittaneet itseään.

Sodat ovat aina ajaneet ihmisiä liikkeelle. Nykyisin on myös ilmastopakolaisia. He pakenevat kuivuutta ja menetettyjä satoja. Tai tulvia ja hirmumyrskyjä. Ilmastopakolaisista kertova tilasto on sitä tuttua mallia: jyrkkää nousua viime vuosikymmenet.

Naurullekin on päätynyt ihmisiä Bangladeshin veden peittämiltä alueilta.

Australian käännyttämiä ihmisiä on saarella nyt vajaat 800. Heistä valtaosa elää nykyisin naurulaisten keskuudessa. Leirejä on enää yksi.

On ymmärrettävää, että Naurua ärsyttää ikävä mediahuomio. Kyse on kuitenkin pääasiassa Australian politiikasta, eikä Naurulla talousvaikeuksissaan ollut mahdollisuutta kieltäytyä. Australialaiset yritykset myös pyörittävät leirejä, ja turvapaikanhakijoiden huonosta kohtelusta syytetyt vartijat ovat pääasiassa australialaisia.

Nauru hyötyy järjestelystä arviolta kymmeniä miljoonia euroja vuodessa. On syntynyt työpaikkoja, ja Australia rahoittaa erilaisia hankkeita saarella.

Naurun talous on elpynyt. Nyt saarella on taas toimiva pankkikin.

Naurun bruttokansantuote on vain vajaat sata miljoonaa euroa, vähän Forssan kaupungin budjettia pienempi.

Iranilaisen A. S:n ja muiden jumiin jääneiden pakolaisten toivo on Australian ensi kevään vaaleissa. Työväenpuolue on esittänyt, että pakolaiset pitäisi siirtää sinne, minne nämä alun perin halusivatkin eli Australiaan.

Se olisi pelastus pakolaisille, mutta isku Naurun taloudelle.

Presidentin pikeepaita on tänään punainen. Alamme jo olla tuttuja. Vitsailen, että olen ensimmäistä kertaa Naurulla mutta olen puhunut presidentin kanssa joka päivä. Presidentti Waqa hymähtää.

Kysyn Naurun ympäristöstä ja naurulaisten sairauksista. Onko naurulainen elämäntyyli kestävä, siis selviytyykö Naurun kansakunta tätä menoa?

Presidentin mukaan asennemuutos on alkanut. Terveys ja hyvinvointi ovat alkaneet kiinnostaa naurulaisia. Suosituksi kuntoilumuodoksi on tullut kävellä iltaisin porukalla kiitoradan ympäri.

”Tälläkin hetkellä saarellamme on käynnissä monia laihdutuskilpailuita”, presidentti kertoo. ”Minäkin yritän pudottaa painoa.”

Laihdutuskilpailuissa palkinnot ovat hyviä. Voi voittaa jopa lennon pois Naurulta.

On aika nousta kuuntelemaan Naurun kansallislaulua.

Nauru bwiema, ngabena ma auwe. Ma dedaro bwe dogum, mo otota bet egom!

Naurunkielinen yhteislaulu kajahtaa komeasti. On menossa Tyynenmeren foorumin virallinen loppuseremonia.

Atsin ngago bwien okor, ama bagadugu! Epoa ngabuna ri nan orre bet imur. Ama memag ma nan epodan eredu won engiden. Mi yan aema ngeiyin ouge, Nauru eko dogin!

Laulu on komea, varsinkin torvisäestyksellä. Ja sen viesti on tärkeä. Vapaasti suomentaen:

”Oi Nauru kotimaamme, syvää sinuun on rakkautemme. Puolestasi rukoilemme ja nimeäsi ylistämme. Ajoista kaukaisista olet ollut koti esi-isiemme. Ja kotinamme pysyt tuleville sukupolville. Yhdessä kunnioitamme lippuasi. Ja me julistamme: Nauru ikuisesti!”

Ja vielä kerran: Nauru eko dogin! Nauru ikuisesti!

Huippukokouksen päätteeksi Tyynenmeren saarivaltioiden johtajat antavat julkilausuman. Ilmastonmuutoksesta puhutaan kohdassa turvallisuus. ”Suurin yksittäinen uhka alueen turvallisuudelle, elinkeinoille ja hyvinvoinnille on ilmastonmuutos.”

Järkisyyt eivät aina saa ihmistä toimimaan. Usein meitä johdattelevat pikemminkin tunteet.

Ehkä on niin, että ilmastonmuutos ei herätä kaikissa tunteita, koska asia jää etäiseksi. Minäkin olen matkustanut raportoimaan kaukaiselle saarelle, vaikka maailmassa on alueita, joilla ilmasto lämpenee jopa kaksi kertaa nopeammin kuin muualla.

Sellainen alue on Suomi.

Suomen keskilämpötila on noussut 1800-luvun puolivälistä jo yli kaksi astetta. Talvet ovat lämmenneet vielä enemmän. Joulukuu on nyt keskimäärin viisi astetta lämpimämpi kuin vuonna 1847.

Tilasto näyttää tältä:

Ennen suomalaiset tunsivat valkean joulun. Nyt joulu on etelässä yleensä musta. Muutos on tapahtunut yhden ihmiselämän aikana.

Mutta ehkä ilmastonmuutoksesta puhutaan myös liian toivottomaan sävyyn.

Miten arvioit Suomen kasvihuonepäästöjen kehittyneen vuodesta 1990? Siis lähes 30 vuoden aikana, jolloin on poltettu hiiltä, hankittu autoja, lennelty, syöty ja kulutettu yhä enemmän.

Suomen päästöt ovat laskeneet. Itse asiassa ne ovat laskeneet huomattavasti, 22 prosenttia. Se tilasto näyttääkin erilaiselta:

Koko EU:n alueella päästöt ovat laskeneet vielä hieman enemmän.

Suomen ja EU:n kehitys ei riitä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen. Se kuitenkin kertoo, että ei päästöjen vähentäminen kovin vaikeaa ole. On tuotettu sähköä toisin menetelmin, rakennettu paremmin lämpöä pitäviä taloja ja tehostettu teollisuuden toimintaa.

Elämä ei ole tästä radikaalisti muuttunut. Elintaso ei ole romahtanut.

Toisin sanoen pystymme hillitsemään ilmastonmuutosta, jos niin valitsemme.

Naurun piti valita uusi suunta. Päädyttiin kuitenkin siihen, että jatketaan kaivostoimintaa.

Nimittäin uusissa tutkimuksissa todettiin mahdollisuus niin sanottuun toissijaiseen kaivostoimintaan. Dolomiittipylväiden juurelle on jäänyt fosfaattihiekan jäämiä. Ne aiotaan nyt kaivaa pois. Sen jälkeen syvemmällä odottaa vielä lisää fosfaattia, josta ei aiemmin tiedetty.

Uusi kaivostoiminta alkoi pari kuukautta sitten. ”Uskomme kaivavamme täällä ainakin 25 vuotta”, sanoo fosfaattiyhtiö Ronphosin australialainen toimitusjohtaja Robert Mencel.

Hänen mukaansa uudet todetut fosfaattivarannot olisivat nykyhinnoilla noin kahden ja puolen miljardin euron arvoiset.

Nauru voi siis selvitä ainakin 2040-luvulle.

Kaikki eivät silti ole innoissaan. Tämähän tehtiin jo. Piti ottaa opiksi.

Moni naurulainen haluaisi mieluummin, että maa entisellä kaivosalueella elvytettäisiin. Voitaisiin raivata pelto tai istuttaa papaijapuita. Tai edes rakentaa alueelle asuntoja.

Itsenäistymisen aikaan 1960-luvun lopussa Naurun väestö oli noin 2500 ihmistä. Nyt se on viisinkertainen. Kehätien varressa alkaa olla ahdasta.

Nauru on kirjaimellisesti kaivanut maata jalkojensa alta. Sadan vuoden kaivostoiminnan seurauksena saari on jo madaltunut arviolta parikymmentä metriä. Uusi kaivostoiminta vie lisää metrejä pois.

Nauru laskee, meri nousee.

Ei tarkkaan tiedetä, mistä Nauru on saanut nimensä. Ehkä nimi tulee naurunkielisestä sanasta anáoero. Se tarkoittaa: ”Menen rannalle.”

Todennäköisesti naurulaiset joutuvat menemään tulevaisuudessa jollekin toiselle rannalle asumaan.

Kun meri nousee Naurun rantatielle, maailma on jo muuttunut erilaiseksi. Merivirrat ovat heikentyneet. Maatalous on sekaisin. Monet kasvit, eläimet ja ihmiset eivät enää selviä siellä, missä ne nyt elävät.

Maailma on mennyt mullin mallin.

Siksi kannattaa pitää silmällä pientä saarta Tyynellämerellä.

Niin kauan on toivoa, kun on Naurua.