Loppukesästä Yoji kuoli Tokiossa. Hänen ruumistaan painui jälki bambumattoon, eikä kukaan jäänyt kaipaamaan.
HS oli mukana, kun kuolemansiivooja kävi läpi Yojin pienen kodin, katsoi valokuvat ja heitti ne sitten roskiin.
Japanissa on tavallista kuolla yksin ja unohdettuna – ja näyttää siltä, että se voi olla Suomenkin tulevaisuus.
Kerran jääkaapista löytyi sanomalehteen kääritty vasen jalka.
Se oli outo juttu. Kylpyhuone oli veressä, se siivottiin ensin, ja sitten siirryttiin olohuoneeseen. Keskellä huonetta, suoraan ulko-ovea vastapäätä, seisoi valkoinen jääkaappi. Jalka oli katkaistu polven alapuolelta ja pantu keskiritilälle.
Asunnosta löydetyllä vanhuksella oli molemmat nilkat tallella. Poliisi vei vuokraisännän, joka väitti säilyttäneensä jalkaa jonkun toisen puolesta.
”Todella erikoinen työpäivä”, sanoo Yuki Kojima päätään pudistellen.
Kojima on kalmansiivooja. Hän tyhjentää työkseen sellaisia koteja, joissa vainaja on ehtinyt maata pitkään, joskus vuosia. Mitä tahansa voi tulla vastaan – kuten jalka.
Tämänpäiväinen keikka on kuitenkin paljon tavallisempi, ja juuri siksi se on meille suomalaisille olennainen.
Yoji kuoli loppukesästä.
Hän oli seitsemänkymppinen ohuttukkainen mies, jonka elämä päättyi lattialle. Lampun alle ja sanomalehtipinojen keskelle.
Tämä oli hänen kotinsa: pieni harmaa talo Bunkyossa nimettömän kujan varrella. Asunnossa on kaksi huonetta. HS vierailee asunnossa sukulaisten luvalla.
Perimmäisen huoneen bambumattoon on painunut tumma läikkä kohtaan, josta Yoji löytyi.
Ovensuussa roikkuu punainen suuri taskulamppu sen varalta, että maanjäristys vie sähköt. Se on Tokiossa aika yleistä.
Yksinäisyydessä kuolemisesta on tullut Japanissa ilmiö. Sille on oma sanakin: kodokushi.
Asiantuntijat arvioivat, että joka vuosi vähintään 30 000 ihmistä kuolee niin, ettei kukaan muista kaivata heitä. Usein vainajat ovat vanhuksia. Kymmenen vuoden päästä luvun uskotaan olevan jo 100 000.
Suomessa voi olla sama ilmiö edessä. Mekin olemme usein yksin asuvaa ja joskus yksinäistä kansaa. Vaikka unohdettu kuolema on monen vanhuksen pahin pelko, silti pitkään maanneita ruumiita löytyy säännöllisesti jo nyt.
Vuokraisäntä löysi Yojin ruumiin syyskuussa. Tokion päällä maannut helle oli ehtinyt tehdä sille tuhojaan – kesä oli poikkeuksellisen kuuma Japanissakin.
”Kaukaiset sukulaiset väittävät, että hän ehti maata kuolleena viikon. Olen kuitenkin tehnyt näitä hommia sen verran kauan, että tiedän, ettei viikossa jää tällaista jälkeä. Sanoisin, että hän ehti odottaa löytäjäänsä vähintään kuukauden”, sanoo Yuki Kojima seistessään keskellä Yojin asuntoa.
”Sukulaiset valehtelevat, koska heitä hävettää, ettei kukaan kaivannut miestä.”
Kodokushin yleistyminen johtuu suurelta osin siitä, minkä moni jo tietääkin: Japani harmaantuu. Maan väestöpyramidi kääntyy sadan vuoden aikana lähes kokonaan ympäri, katso itse:
197020152060
Japani on ensimmäinen kehittynyt maa, joka kohtaa ikääntyvän väestön mukanaan tuomat ongelmat.
Yojin kuolema on yksi esimerkki ongelmista. Kukaan ei tiedä, kuinka pitkään hän oli maannut kotinsa lattialla ennen kuolemaansa. Yojilla oli ankara reumatismi ja diabetes, mutta häntä ei kaivannut edes lääkäri.
Hän oli aktiivi seurakunnassa, mutta sieltäkään ei kyselty. Vielä heinäkuussa Yoji osallistui uskonveljiensä tapaamiseen.
Lipaston laatikossa on nippu tilaisuudesta otettuja valokuvia, joissa seisoo kahdeksan miestä pyhäpuvuissaan. Yoji on eturivissä. Kuoressa on kahdeksan kopiota samasta kuvasta.
”Kuvat menevät roskiin. Otan muutaman talteen, mutta sukulaiset sanoivat, että he eivät oikeastaan ole kiinnostuneita valokuvista”, Yuki Kojima sanoo.
Hän nakkaa pinkan oranssiin muovipussiin. Säästettävät tavarat menevät pahvilaatikoihin.
Japanissa joka viides ihminen on 70-vuotias tai vanhempi. Kun samaan aikaan syntyy ennätyksellisen vähän vauvoja, maa on suurten kysymysten edessä. Väestö on kutistunut jo vuosia. Kuka vanhustenhoidon tulevaisuudessa maksaa?
Grafiikasta näet, että jo vuosien ajan Japanissa ihmisiä on kuollut enemmän kuin syntynyt:
Japani on kokeillut monia keinoja. Kansalaisia on kannustettu seksin harrastamiseen ja vanhemmuuteen. On luvattu lisätukea perheille ja samaan aikaan otettu kehitysloikkia huipputeknologian ja robotiikan saralla.
Se ei ole auttanut. Vuonna 2017 mentiin ensimmäistä kertaa vuosiin alle miljoonan vauvan:
Ikääntyneiden osuus on Japanissa on ylivoimaisesti suurin koko maailmassa. Suomessa suunta on sama: jo nyt yli 70-vuotiaita on 15 prosenttia väestöstä.
Japanin kysymykset ovat siis myös Suomen kysymyksiä.
Grafiikasta näkyy, miten molempien maiden kohdalla ikäihmisten määrän ennustetaan jatkavan kasvuaan:
Japanissa vanhusten yksinäisyyden pelkoa on yritetty helpottaa roboteilla. Älypatja esimerkiksi voi kertoa, jos sängyllä makaaja ei liiku tai peti pysyy tyhjänä liian kauan.
Mutta ollaanpa realisteja. Vaikka Japanilla on supermoderni maine ja huipputeknologia on jo käytössä monissa laitoksissa, Yojin asunto käy esimerkiksi siitä, ettei robottiapu yllä vielä arjen tasolle.
Yoji oli Japanin versio Pihtiputaan papasta.
Hän pesetti pukunsa pesulassa, luki paljon sanomalehtiä ja käytti sähköpostia, mutta hänen kotinsa on silti pieni, vähän sotkuinen ja talvisin jäätävän kylmä. On vaikea kuvitella robottia buddhalaisen alttarin viereen. Nurkassa seisoo luuta.
Siivooja Yuki Kojima on nähnyt paljon koteja. Tämä on kodokushipaikaksi siisti, hän sanoo. Ja japanilaisen vanhuksen asunnoksi tavallinen.
”Yojilla ei tainnut olla vaimoa eikä lapsia, ainakaan ei ole tullut vastaan mitään heihin viittaavaa. Tai sitten taustalla on jotain surullista. Ei sekään ole harvinaista.”
Japanissa perhekäsitys on muuttunut hiljalleen viime vuosikymmeninä.
Ennen lapset huolehtivat iäkkäistä vanhemmistaan, mutta hyvinvoinnin ja vaurauden lisääntymisen myötä vanhustenhoito on siirtynyt yhä enemmän laitoksiin. Kaikki eivät kuitenkaan niihin pääse tai edes halua, vaan pysyvät kotona – vaikka sitten yksin.
Kodokushin yleistymiseen on vaikuttanut myös Koben maanjäristys vuonna 1995: 100 000 taloa meni ja 6 000 ihmistä kuoli. Monet vanhukset joutuivat muuttamaan pois kotiseudultaan ja elivät sen jälkeen yksinäisen loppuelämän uudessa kaupungissa.
Myös heikot talousvuodet lisäsivät yksinäisyyttä. 1990-luvun laman myötä moni eläkeikää lähestynyt mies sai potkut. Japanissa monelle suurten ikäluokkien miehelle työ on usein kaikki kaikessa. Kun se meni, meni kaikki.
Bloomberg uutisoi keväällä, että Japanissa ikääntyvät naiset ovat alkaneet tehdä pikkurikoksia, kuten myymälävarkauksia, koska haluavat vankilaan. He uskovat, että elämä vankiyhteisössä on parempaa kuin yksinäinen elämä vankilan ulkopuolella.
Ei silti pidä luulla, että Japanissa kaikilla vanhuksilla on pelkästään kurjaa, koska ”yhteiskunta nyt vain on sellainen”.
Ohashi Kazuo päätti, että hän ei suostu yksinäiseksi.
Ohashi on 90-vuotias entinen leipuri ja kauppakeskuksen vartija. Työelämän päättymisestä on vierähtänyt jo neljännesvuosisata. Mutta mitäpä siitä, hän sanoo, huiskauttaa kättään ja nauraa.
Ohashilla on kirkas mieli ja jalat, joita hän itse kuvailee sanalla ”hyödyttömät”. Silti hän köpöttelee niillä pitkin katua sateenvarjoon ja kävelykeppiin tukeutuen.
Ohashi on ollut yksin kolmekymmentä vuotta. Vaimon kuolemaan totuttelussa kului vuosikymmen. Sitten hän alkoi katsella ympärilleen.
”En kaivannut uutta rakkautta vaan ihan vain seuraa”, Ohashi sanoo. Siitä sai alkunsa viikkokaraoke, joka pidetään joka torstai kello 13.
”Rakastan karaokea. Siksi.”
On torstai, ja kello on 12.15. Ohashi Kazuon torstait ovat alkaneet samalla tavalla jo pitkään: ensin hän käy syömässä kotinsa lähellä olevassa ravintolassa ja sitten karauttaa vartin matkan tänne Toshiman alue talolle. Talo näyttää aika lailla samalta kuin Suomen palvelutalot, pakastetun karjalanpiirakan sävyiseltä.
Toisen kerroksen perällä on varasto. Se oli ennen vanhusten kylpypaikka, mutta sitten eräs mies hukkui altaaseen ja palju otettiin pois, Ohashi kertoo etsiessään hyllystä lauluvihkoja.
Nykyisin karaokessa käy kolmetoista ihmistä. Kaikki tulevat paikalle aina.
Kun japanilaiset ikäihmiset puhuvat lehdissä yksinäisyydestä, moni kertoo pyytäneensä naapureita tarkkailemaan verhoja. Jos ne eivät nouse aamulla, jokin on huonosti.
Karaokekerhossa on kyse samasta asiasta. On porukka, johon kuulua.
”Käyn joka viikko myös tunnistamassa lintuja hautausmaalla. Sielläkin on ystävä, joka ihmettelisi, jos minua ei näkyisi.”
Karaoke alkaa. Voit katsoa videolta, millaista siellä oli:
Elinaikana Yojin talo ei houkutellut vierailijoita, mutta kuolema on kerännyt ihmisjoukon harmaan talon etupihalle. He katsovat, miten kalmansiivoojat kantavat miehen historian pois laatikko kerrallaan.
Tihuttaa vettä. Kun talo rakennettiin 1950-luvulla, se kuului maisemaan, mutta nyt se on kuriositeetti kerrostalojen keskellä. Aitaan on jo kiinnitetty kyltti, jossa paikallinen metroyhtiö ilmoittaa hallinnoivansa tonttia.
Sukulaiset ovat ilmoittaneet siivoojille, että heitä kiinnostavat arvoesineet. Yuki Kojima on löytänyt makuuhuoneen lipastosta pankin kirjeen. Sen mukaan tilillä oli heinäkuussa melkein 50 000 euroa.
”Koti kertoo ihmisestä paljon. On surullista, että tuntematon siivooja on ainoa, joka käy hänen elämänsä ajatuksella läpi.”
Yuki Kojima osallistuu keskimäärin viiteen siivousurakkaan viikossa. Se kuvaa kodokushin yleisyyttä Tokiossa. Töitä riittää.
Yuki on 26-vuotias nainen, harvinaisuus alalla. Työ on fyysistä ja henkisesti vaativaa. Siivouskohteet ovat vaikeita, niin kuin nyt vaikka se alussa mainittu asunto, josta löytyi jalka.
Kerran futonin alta löytyi miljoona jeniä. Silloin paikalla oli poikkeuksellisen paljon serkunkumminkaimoja.
”Oli etukäteen tiedossa, että vanhus säilöi rahaa asunnossaan. Silti hänkin ehti maata kuukausia yksin.”
Yukille itselleen kuolemansiivoojan työ on jonkinlainen kutsumus. Isä oli juoppo. Yuki kyllästyi sen katselemiseen 16-vuotiaana ja muutti pois. Viikkoa myöhemmin äiti teki samoin.
Kahden viikon kuluttua, kun äiti haki tavaroitaan, isä löytyi makaamasta wc:n edestä. Isä oli 52-vuotias ja saanut aivoinfarktin. Hänet vietiin sairaalaan, mutta mitään ei ollut tehtävissä.
”Tajusin silloin, kuinka lähellä oli, ettei hän olisi kuollut yksin vanhassa kodissamme. Liian moni kuolee sillä tavalla. Se pysäytti.”
Yuki mietti pitkään, mitä hän voisi tehdä kodokushin eteen. Ja että olisiko hänestä siihen? Pohtiessaan Yuki jakoi postia, myi meikkejä ja oli hetken töissä tv-tuotantoyhtiössä.
Neljä vuotta sitten hän päätti alkaa kuolemansiivoojaksi.
Työ on erikoista, hän sanoo. On outoa mennä toisen kotiin, nähdä ensin jonkun koko elämä asunnossa ja heittää se sitten roskiin. Mutta työ tuntuu myös merkitykselliseltä.
”Ainakin joku pitää kädessään vainajalle tärkeitä tavaroita vielä kerran.”
Ruskeat lattiat on pesty painepesurilla ja nimikyltti irrotettu lahonneesta portinpielestä. Yojin elämän lastaaminen kuorma-autoon kesti tasan neljä tuntia.
Pikkutakkiin pukeutunut vuokraisäntä maksaa siivouksen käteisellä.
Kodin tyhjennystä katsomaan kerääntyneet lähtevät koteihinsa kumarrettuaan ensin alttarille, jonka Yuki on koonnut violetin liinan päälle. Kukkia, suitsuke, kynttilä ja suolaa. Se on siunaus kodille ja eletylle elämälle. Ennen oven lukitsemista Yuki lausuu mielessään rukouksen. Se on hänen tapansa. Yoji ehkä arvostaisi, hän oli uskonnollinen mies.
Yuki hyppää kuorma-auton hyttiin. Edessä on tänään vielä toinen samanlainen urakka.
Pihassa puhdistusaineen tuoksu sekoittuu suitsukkeeseen ja sateeseen. Savuvana on ensin ohut ja makea, sitten poissa.
