Vietnamin sota nosti muutoksen tuulen

Jukka Petäjä HS

Maailma ei ollut enää entisensä vuoden 1968 jälkeen. Se oli vuosi, joka muutti kaiken. Poliittinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen globalisaatio ravistelivat instituutioiden rakenteita. Kansainvälinen vuorovaikutus iski ihmisten tajuntaan reaaliajassa. Tapahtumat Euroopassa ja Yhdysvalloissa ruokkivat toinen toistaan ja nostattivat muutoksen navakan puhurin. Ihmiset valtasivat kadut ja protestoivat rahan, pahan ja sodan politiikkaa vastaan.

”Mielenosoitus on vaiennettujen ihmisten puhetta”, Martin Luther King totesi muutama kuukausi ennen kuin hänet murhattiin Memphisissa Tennesseessa huhtikuussa 1968 hotellin parvekkeella.

Muutoksen liekki ei kuitenkaan sammunut, päinvastoin, vaikka poliisin väkivalta, sota ja salamurhat olivat arkipäivää. Seinäkirjoitus Pariisissa toukokuussa 1968 kertoi hyvin, mistä oli kyse: “Ole realisti, vaadi mahdottomia.” Tasa-arvon, uuden poliittisen järjestyksen ja kansalaisoikeuksien puolesta taistellut uusi vasemmisto, New Left, kanavoi omalta osaltaan opiskelijaradikalismia. Viesti oli: tässä taistelussa oli joko systeemin puolella tai sitä vastaan.

Kuohunta levisi kaikkialle, mikä näkyi tuon vuoden tiheästi etenevien tapahtumien kalenteristakin. Uusi sukupolvi marssi esiin. Vuosi 1968 kirjoitti historiaa uusiksi: Prahan kevät, Pariisin opiskelijamellakat, Columbian yliopiston valtaus New Yorkissa, senaattori Robert Kennedyn murha Los Angelesissa, Tommie Smithin ja John Carlosin protesti Mexicon kesäolympialaisissa, Biafran sota, My Lain verilöyly ja Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset muokkaisivat maaperää kaikkialla maailmassa.

”Joku saattaa kysyä, entä viattomat sivustakatsojat? Elämme kuitenkin vallankumouksen aikaa. Jos olet sivustakatsoja, et ole viaton”, totesi vasta- ja undergroundkulttuurin voimahahmo ja puhemies Abbie Hoffman teoksessa Revolution for the Hell of It.

Elettiin kuohuvaa aikaa jolloin henkilökohtainenkin tuli poliittiseksi. ”Vapaus merkitsee osallistumista”, luki Sorbonnen yliopiston valtiotieteen laitoksen seinässä. Enää ei voinut sulkea silmiään ja piiloutua normatiiviseksi jäykistyneen yhteiskunnan selän taakse.

Porvarillisen maailman sovinnaisuussäännöt olivat este todelliselle vapaudelle ja vapautumiselle. Koko pakka haluttiin panna kerralla uusiksi. ”Mieleen ei tule historiasta mitään toista aikaa, jolloin kuilu sukupolvien välillä on ollut niin suuri ja vaarallinen kuin nyt vuonna 1968”, kuvasi jakolinjoja opiskelijoiden valtaaman Columbian yliopiston rehtori Grayson Kirk, jolle nuorison kapina tuli täytenä yllätyksenä.

Mikään ei kuitenkaan horjuttanut nuorison optimismia ja uskoa muutokseen. Monilla oli toive paremmasta maailmasta, jossa sorrolle tai vanhoille auktoriteeteille ei ollut tilaa. Vastakkain olivat haukat ja kyyhkyt, sota ja rauha, rakkaus ja itsekkyys, vapaus ja systeemi. Juuri vaatimus pikaisesta muutoksesta ajoi nuoret kaduille protestoimaan. Nuoriso halusi kuopata vanhan maailman ja nostaa uuden sukupolven ideaalit paremman yhteiskunnan perustaksi. Nämä tunnot tiivistyivät hyvin The Beatles -yhtyeen biisiin Hey Jude, josta tuli yksi vuoden 1968 tunnuslauluista: “Take a sad song and make it better/ Remember to let her into your heart/ Then you can start to make it better.”

Myös Itä ja länsi olivat yhtä vuonna 1968. Tšekkoslovakiaan muutoksia ja uudistuksia ajanut kommunistisen puolueen pääsihteeri Alexander Dubček korosti, että ”ihmiset ovat pettyneitä puoluejohtajiin. Emme voi vaihtaa kansaa, mutta me voimme vaihtaa poliittiset johtajat.” Neuvostoliiton armeija kuitenkin miehitti Tšekkoslovakian elokuun lopulla 1968 ja pakotti maan takaisin ruotuun.

Katujen poliittinen myllerrys nousi myös teatteriin. Näyttämöillä sekä lännessä että idässä vaadittiin Vietnamin sodan lopettamista ja painostettiin hallituksia vapauttamaan poliittiset vangit. Samalla myös toisinajattelijat nousivat barrikadeille Itä-Euroopassa ja toimivat uudenlaisen vapauden esitaistelijoina. Kaikki oli mahdollista, mahdotonkin. Kaduilla nuoret kantoivat kylttejä, jossa luki Marx, Mao ja Marcuse.

Harva kuitenkaan oli jaksanut lukea muotifilosofi Herbert Marcusen pääteosta enempää kuin viisi sivua – kuten Mark Kurlansky muistuttaa teoksessa 1968. The Year that Rocked the World (2004). Nuoret kuitenkin elivät todeksi Marcusen filosofiaa. He muistuttivat valtaeliittiä siitä, että barrikadi sulki tien, mutta avasi samalla väylän kohti tulevaisuutta. Heidän mielestään unelmat olivat totisinta totta.

Vaikka vuosi 1968 osin yhdisti työläiset ja opiskelijat taistelussa establishmentia ja sortoa vastaan, tavoitteet olivat erilaiset. Opiskelijat halusivat vapauden, absoluuttisen vapauden, työntekijät taas paremmat työolot ja palkat.

Kulttuurisesti vuosi 1968 oli siinä mielessä jonkinlainen siirtymäjakso, että edellisen vuoden rockin, rauhan ja ruohon rakkauden kesä oli takana ja seuraavan vuoden Woodstock vielä edessä, vaikka Newportin Cosa Mesassa Kaliforniassa popfestivaali vetikin paikalle yli 100 000 maksanutta festivaalivierasta. Hippiaate oli kukkeimmassa kukassaan. Sodanvastainen Hair valtasi Broadwayn ja sieltä vapaan rakkauden ja Vietnamin sodan vastainen rock-musikaali aloitti matkansa muiden maiden esiintymislavoille. Vesimiehen ajasta tuli kosmisen ja henkisen muutoksen symboli.

Aika oli kypsä sekä sisäisten että ulkoisten sfäärien valtaukselle. Antropologi, kirjailija Carlos Castaneda avasi väylän ihmismielen päänsisäiseen avaruuteen, Erich von Däniken taas korosti, että maapallon ulkopuolinen elämä on vaikuttanut aikojen alusta koko inhimilliseen kulttuuriin. Astronautit Frank Borman, James Lovell ja William Anders olivat ensimmäiset ihmiset kuuta kiertävällä radalla. Kohti avaruutta ja kuuta ujelsi myös The Byrds -yhtye, joka levytti kappaleen Space Odyssey. ”In nineteen and ninety-six we ventured to the moon / Onto the Sea Of Crisis like children from the womb.” Sen verran ajoitus meni pieleen, että kuuhun laskeuduttiin jo seuraavana vuonna.

Euroopan historian toisena hulluna vuotena – Euroopan ensimmäinen hullu vuosi oli Ranskan vallankumousvuosi 1848 – radikaaleja, poliittisia muutoksia vaadittiin mm. Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Länsi-Saksassa, Portugalissa, Belgiassa, Puolassa, Jugoslaviassa, Meksikossa, Suomessa, Ruotsissa ja Tšekkoslovakiassa. Avoin kansalaistottelemattomuus ja kapinointi nousivat useissa maissa yhteiskunnallisen protestin käyttövoimaksi. Televisio toi sodat, kriisit, mielenosoitukset ja muutoksen halun ihmisten olohuoneeseen. Edellisenä vuonna kuollut vallankumoussankari Che Guevara oli näkyvämmin elossa kuin eläessään. Pop- ja rockmusiikki toimivat yhteisten tuntojen ja kokemuspinnan globaalina väylänä.

Ranskan presidentti Charles de Gaulle totesi vuoden alussa, että ”odotettavissa on rauhallinen vuosi.” Tosin kävi. Pariisin opiskelijamellakoiden johtohahmo punainen Danny, Daniel Cohn-Bendit vaati seksuaalista vapautta Nanterressa jo maaliskuussa ja korosti, että ”mellakat syntyivät siitä ankarasta ja kunnianhimoisesta työstä, jossa vallankumouksen teoriat haluttiin ottaa arjessa käyttöön.” Ranskan hallitus karkotti hänet maasta 24. päivänä toukokuuta epätoivottuna henkilönä.

”Kukaan ei lopultakaan tiedä, miksi elää. Vastauksen tietää vasta, kun käy ilmi, minkä puolesta kuoli”, sanoi Martin Luther King. Näin kansalaisoikeustaistelija ikään kuin ennusti oman kohtalonsa, mutta samalla tiivisti myös vuoden 1968 henkisen palon. Vuodesta 1968 ei voi puhua puhumatta samalla kansalaisoikeustaisteluista ja taisteluista vähemmistöjen oikeuksien puolesta.

Se näkyi myös kielessä. Neekeri-sana katosi yleisemmästä käytöstä. Se korvautui sanalla musta. Mustien panttereiden johtaja Eldridge Cleaver oli valtansa huipulla. Funkin kummisedän James Brownin sanoin: Say It Loud – I'm Black and I'm Proud. “Hiljaisuus on häpeä”, totesi stalinismia kritisoinut venäläisrunoilija Jevgeni Jetvtušenko elokuussa 1968.

Vuosi 1968 antoi vähemmistöille äänen ja puolusti myös yhteiskunnan kääntöpuolelle pudonneiden ihmisten oikeuksia. Itsekin pytyssä istunut Johnny Cash teki kuuluisan keikkansa Folsomin vankilaan Kaliforniassa. ”Nuorison kapina on jotakin, jollaista ei ole koskaan aiemmin koettu ja nähty. En usko heidän rauhoittuvan”, kirjoitti William Burroughs The Esquire-lehden marraskuun numerossa. ”Hullulle yhteiskunnalle terve ihminen näyttäytyy väkisinkin hulluna”, kirjoitti auktoriteetteja pilkkaava kirjailija Kurt Vonnegut puolestaan novellikokoelmassa Welcome to the Monkey House. Hänestä tuli nopeasti opiskelijoiden suosikkikirjailija. Vietnamin sodan, rotusorron, valtakoneiston alistamismekanismien ja kolmannen maailman riiston lisäksi tulilinjalla olivat Kreikan sotilasjuntta ja Persian šaahi.

Toistasataa naista piti kautta aikain ensimmäisen naisten oikeuksiin keskittyneen kansallisen konferenssin Chicagossa Lake Villassa marraskuussa 1968. Caroline Bird julkaisi eniten myytyjen kirjojen listan kärkipaikoille nousseen feministisen teoksen Born Female, The High Cost of Keeping Women Down. Ensimmäinen feministinen mielenosoitus pidettiin 7. päivänä syyskuuta 1968 Atlantic Cityssa, jossa naiset protestoivat Miss America -kauneuskilpailua vastaan.

Kukat ehkä kuihtuivat tai pudottivat terälehtensä vuonna 1968. Edellisen vuoden kukkaisvallankumous nimittäin taittui yhteiskunnalliseksi sissiliikkeeksi, jossa vanha poliittinen järjestelmä ja keskiluokan ahdaskatseinen arvomaailma nousivat taistelun maalitauluksi. Vuosi 1968 kuitenkin toi kansalaistottelemattomuuden lähtemättömästi katutason poliittisen toiminnan käsikirjaan. Uusi aika näkyi siinäkin, että radikaalit, poliitikot, kansalaisoikeustaistelijat ja rocktähdet ymmärsivät television voiman silloin, kun haluttiin omalle toiminnalle näkyvyyttä.

Vuosi 1968 aloitti maailmankylän aikakauden, jossa uudet kommunikointikeinot tekivät pitkistäkin välimatkoista merkityksettömiä. Kaikki elivät yhteisessä kylässä. Nuorilla oli yhtä pitkä tukka Prahassa, Helsingissä, Lontoossa tai New Yorkissa.

Sekin näkyi, että valon vieressä varjo on syvimmillään: Vuosi 1968 merkitsi myös monella tapaa optimismin ja idealismin umpikujaa. Siitä tuli osin omien ihanteidensa hauta. Se viitoitti tien 1970-luvun todellisuutta varjostaneelle terrorismille sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Tajunnan räjäyttämisen sijaan alettiin räjäyttää pommeja.

Yhdistikö vuosi 1968 kaikkia? Ehkä ei, vaikka kaikki siitä kuulivatkin. Historiantutkija Mark Kurlansky on osuvasti lainannut vuoden 1968 saldoa pohtiessaan Chicago Sun-Timesin toimittaja Mike Ryokon sanoja: ”Tuskin koskaan niin harvat ovat saaneet niin monet pelon valtaan.”