Sonia El Kamelin äiti on Suomesta ja isä Egyptistä. Hannamari Shakya kuvasi muotokuvia naisista, jotka ovat täältä ja toisaalta.

Valentina, 22. Äiti Kolumbiasta, isä Suomesta.

Suvi, 23. Äiti Japanista, isä Suomesta.

Yasmine, 22. Äiti Suomesta, isä Marokosta.

Anne, 27. Äiti Etiopiasta, isä Suomesta.

Mala, 24. Äiti Suomesta, isä Nepalista.

Jennifer, 24. Äiti Thaimaasta, isä Suomesta.

Nina, 32. Äiti Keniasta, isä Suomesta.

Nita, 31. Äiti Suomesta, isä Chilestä.

Alessia, 23. Äiti Suomesta, isä Italiasta.

Lumanti, 6. Äiti Suomesta, isä Nepalista.

Isältä on tullut Facebookissa viestejä: Nyt voitko puhea? Hyvää nimi päivää Sonia, ja hyvää matka. Moi Sonia, as every day. Mita kuuluu? Missa sa olet? So could you call me now?

Keskustelemme isäni kanssa harvakseltaan ja aika lyhyesti. Olemme silti hyvissä väleissä. Kuulumisten selittäminen vain on usein liian työlästä, koska meillä ei ole yhteistä äidinkieltä.

Minun äidinkieleni on suomi, isäni egyptin­arabia. En puhu arabiaa, isäni puhuu suomea mutta ontuen.

Kun olin vauva, isäni ei halunnut puhua minulle arabiaa. Hänestä meidän kummankin olisi opittava ensin puhumaan suomea.

Sonia El Kamel

Malli on tuttu monesta perheestä, jossa toinen vanhem­mista on muuttanut Suomeen muualta. Äidin tai isän äidin­kieli saa kumartua ääkkösten edessä.

Ja niin vain käy, että lapsi yleensä oppii puhumaan suomea paljon paremmin kuin vanhempansa. Jos vanhemman kieli ei saa sijaa lapsen elämässä, yhteinen kieli on sellainen, ettei vanhempi voi sillä täysin ilmaista itseään ja asiaansa.

Isälle ja minulle on muodostunut oma tapamme puhua suomea. Se on sekoitus kirjakielistä suomea (isäni ei ymmärrä puhekieltä) ja isäni väärin­käsityksiä siitä, miten jotkin sanat kuuluu suomeksi ääntää (väärin­käsityksiä on paljon).

Muistele, millaista olivat pari­keskustelut vieraan kielen tunneilla yläkoulussa. Samanlaisia ovat suomen­kieliset keskusteluni isäni kanssa. Puhe pulppuaa merkitys­virheitä, oikeita sävyjä on vaikea ilmaista. Huumori ei kumpua vitseistä vaan takeltelevasta puheesta. Turhauttaa.

Aina tuntuu, että jotain jää sanomatta.

Vuosituhannen vaihteessa lensimme perheen kanssa kesälomalle Egyptiin isäni sukulaisten luo. Olin hädin tuskin kouluikäinen. Ympärilläni oli suku, josta kenenkään kanssa minulla ei ollut yhteistä kieltä. Kun oli jotain asiaa, turvauduin elehtimään, ääntelehtimään tai piirtämään.

Vanhemmat laittoivat minut koulussa iltapäivä­kerhoon, jossa opetettiin arabiaa. Kun suurin osa kavereistani käveli koulun jälkeen leikkimään, jäin pänttäämään standardi­arabian aakkostoa. Opin koukeroiset kirjaimet ja lukemaan oikealta vasemmalle.

Ongelma oli, etten ymmärtänyt yhtään, mitä luin. Muistin ulkoa vain muutamia sanoja, kuten Masr (Egypti), hina (täällä), giddu (isoisä), humaar (aasi) ja asfuura (pikkulintu).

Turhauduin. Arabia jäi, mikä on kaduttanut. Olisin voinut saada yhteisen kielen isäni kanssa.

Nykyisin puhun isäni kanssa yleensä englantia. Sekään ei ole meille yhteinen kieli mutta yhteisin.

Voiko toista tuntea, jos yhteistä kieltä ei ole?

On paljon pareja, ystävyksiä ja sukulaisia, joilta yhteinen kieli puuttuu. Olisi kamala sanoa, etteivät he tunne toisiaan oikeasti. Luulen, että kielimuuri vain leikkaa ihmisestä siivun.

Isoäitini kanssa minulla ei ollut yhteistä kieltä, mutta väitän silti ymmärtäneeni, millainen hän oli ihmisenä. Älykäs, aika hauskakin. Perheen pomo.

Sitä paitsi, onhan perheenjäseniä, jotka puhuvat samaa kieltä mutta eivät silti ymmärrä toisiaan, tai perheitä, joissa istutaan ruokapöydässä hiljaa.

Silti kadehdin ystäviäni, jotka soittelevat isilleen puheluita yhteisellä kielellä. Miten vaivattomalta kaikki kuulostaa! Haluaisin kertoa isälle jonkin monimutkaisen tarinan – tai edes yksinkertaisen vitsin.

Pari viikkoa sitten isä kysyi matkalla metroon, miksi puhun asioistani mieluummin äidilleni. Vaivaannuin, mutta isäni nauroi.

Isä kuulee kuulumiseni yleensä äitini kautta. Äidilläkään ei ole yhteistä äidinkieltä isän kanssa, mutta ainakin hän on kärsivällisempi.

Hannamari Shakyan kuvat ovat teoksesta Tyttö joka ei mennyt naimisiin puun kanssa. Tarinansa kertoo 34 naista, joiden tausta on useammasta etnisestä ryhmästä.

Hannamari Shakya, kuvat

Sonia El Kamel HS, teksti

Anni Kössi HS, verkkotaitto