Kuun valloitus alkoi Apollo 11 -lennolla 16. heinäkuuta 50 vuotta sitten. Kahdeksan päivän kuluttua 24. heinäkuuta Apollo 11:n miehistö palasi Maahan. Jättimäisestä kantoraketista oli jäljellä enää pieni komentomoduulin kärkiosa. Mukanaan astronautit toivat vain tärkeimmät – noin 21,5 kiloa kuukiviä.
16. heinäkuuta 1969.
”Kuuhun! Go! Menkää Kuuhun!”
Yli miljoona ihmistä mylvi ja taputti Floridassa, sen rannoilla ja teiden varsilla, lähellä Kennedyn avaruuskeskusta. He olivat tulleet kaikkialta Yhdysvalloista katsomaan ihmisen lähtöä Kuuhun.
Vip-vieraiden katsomo oli täynnä Yhdysvaltain ja maailman silmäätekeviä. Lehtimiehiä oli saapunut maailman joka kolkalta noin 3 500.
Tämä Apollo 11 -kuulento oli lähes vuosikymmenen uurastuksen ja harjoittelun tulos. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy oli luvannut puheessaan kongressissa toukokuussa 1961, että Yhdysvaltain kansalainen astuu Kuuhun ennen vuosikymmenen loppua. Nyt lupaus oli toteutumassa.
Jättimäinen yli 111 metriä korkea kantoraketti Saturn 5 kohosi taivaalle ensin kuin hidastettuna, sitten vauhti kiihtyen. Raketin jyrinä kantautui vasta hetken päästä yleisölle, joka oli yli viiden kilometrin päässä lähtöalustalta 39A.
Raketin nokassa olivat komento-, huolto- ja kuumoduulit. Komentomoduulissa matkasi kolme astronauttia, Neil Armstrong, Edwin Aldrin ja Michael Collins. He kaikki olivat alle 40-vuotiaita ja kokeneita koe- ja taistelulentäjiä. Jokainen oli 1960-luvun aikana jo käynyt kerran avaruudessa.
Jättimäinen noin 111 metriä korkea kantoraketti Saturn 5 kohoaa taivaalle. Aluksi hyvin hyvin hitaasti, sitten kiihtyen.
Apollo 11 kiersi Maan vain kerran. Jo toisella kierroksella raketin kolmas vaihe ohjasi Apollo 11:n avaruuteen kohti pistettä, jossa Kuu olisi neljän päivän kuluttua.
Lähtöpäivän iltana kolmas vaihe lähetettiin pois tieltä, kauas Aurinkoa kiertävälle radalle.
20. heinäkuuta 1969.
Kolumbia jarrutti Kuuta kiertävälle radalle neljän matkapäivän jälkeen. Matkalla Kuuhun astronauteilla oli vielä luppoaikaa. He kävivät läpi tarkistuslistoja ja esiintyivät Yhdysvaltain tv-kanavilla.
Armstrong ja Aldrin siirtyivät kuumoduuliin kello 19.47 Yhdysvaltain aikaa ja kytkivät virrat päälle.
Se irtosi komento- ja huoltomoduuli Kolumbiasta 111 kilometrin etäisyydellä Kuun pinnasta. Kolumbian pilotti Michael Collins jäi Kuuta kiertävälle radalle. Hän tarkasti kuumoduulin ulkoisen kunnon emoaluksen ikkunasta.
Ok, ei näkyviä vaurioita.
”Kotkalla on nyt siivet”, Armstrong sanoi. Kuualus Eagle eli Kotka oli nyt omillaan. Se alkoi laskeutua kohti Rauhallisuudenmeren länsireunaa.
Laskeutumispaikka Rauhallisuudenmeri oli valittu tarkoin. Edellisellä Apollo 10 -lennolla keväällä 1969 astronautit kuvasivat jo melko läheltä tuota basalttitasankoa. Apollo 10:n kuumoduuli kävi vain 15 kilometrin päässä Kuun pinnasta.
Pilotti Neil Armstrong ei paljoa puhunut. Armstrong tunnettiin ilmailualan insinöörinä, joka ei lähtenyt turhiin hölötyksiin. Amerikkalaisittain hän oli hyvin hiljainen.
Hän oli päätellyt mielessään, mikä oli todennäköisyys saada Apollo 11:n kuumoduuli Kotka Kuun pintaan ja sitten päästä sillä elossa takaisin Kuun kiertoradalle: noin 50 prosenttia. Tämän hän oli kertonut tiettävästi vain joillekin Houstonin lennonjohdossa.
Harvalla lentäjällä oli varaa ja taitoja arvioida kuulentoa yhtä hyvin kuin Armstrongilla. Hän oli lentänyt eri hävittäjillä Korean sodassa 1950-luvun alussa ja koelentänyt kymmeniä konetyyppejä koko elämänsä sen jälkeen. Hän oli esimerkiksi käynyt X-15 rakettikoneella lähes avaruudessa.
Keväällä ja kesällä 1969 Armstrong oli harjoitellut yli 160 tuntia pelkästään Apollo 11:n kuumoduulin laskeutumista. Toisen mokoman hän oli käyttänyt puhumalla kuumoduulista astronauttien kanssa, jotka olivat kokeilleet sitä.
Kun Armstrong ja toinen kuumies Edwin Aldrin olivat Maan päällä simulaattorissa uudelleen ja uudelleen harjoitelleet laskeutumista, kouluttajat olivat järjestäneet heille koko ajan pahoja ongelmia.
Aina Kuuhun ei päästy.
Kenraaliharjoitus oli tehty vielä 14. heinäkuuta. Nyt 20. heinäkuuta 1969 oli tosipaikka. Ongelmat oli hoidettava sekunneissa tai sitten palattava äkkiä ylös, Kuuta kiertävälle radalle Kolumbiaan turvaan.
Lennonjohdossa Houstonissa istui tärkeimmillä paikoilla joukko nuoria, enimmäkseen insinöörejä. Heidän keski-ikänsä oli vain 26,5 vuotta. Jokainen tuijotti omaa ruutuaan. Monitorit kertoivat olennaisia tietoja Apollo11 -kuumoduulin tilasta: polttoaineesta, tietokoneesta, tutkien säädöistä, hapen määrästä.
Armstrongilla ja Aldrinilla oli ihossaan myös antureita, joiden avulla lennonjohto seurasi astronauttien sykettä ja elintoimintoja.
Apollo 11 saapuu Kuun kiertoradalle.
Kuuhun laskeutumista johti Houstonin lennonjohdon konkari Gene Krantz. Hän kysyi apulaisiltaan, oliko kaikki valmista laskeutumiseen Kuun pinnalle.
”Go-go-go-go-go...Valmis, valmis”, vastasivat kaikki vuorollaan. Näin hento rakennelma Kotka lähti alas.
Seuraava puolituntinen ratkaisisi sen, pääseekö Kotka Kuun pinnalle vai ei.
Armstrong: ”Nyt me painumme Valtatie ykköselle”. Siten lentäjät nimittivät laskeutumisaluetta.
Kotka lensi ”Valtatie ykköstä” alas kaaressa, joka oli noin 500 kilometriä pitkä. Sen toinen pää oli Rauhallisuudenmeressä.
Noin 14 kilometrin korkeudessa Kuun pinnasta alkoivat laskeutumisen ratkaisevat vajaat 13 minuuttia.
Kotka lensi nyt lähes kyljellään. Näin astronautit näkivät kunnolla alas. He etsivät Kuun pinnasta tuttuja maamerkkejä, joita edellinen kuulento Apollo 10 oli kuvannut.
Tutka syötti nyt lennonjohdolle ja astronauteille koko ajan tietoja nopeudesta ja vauhdista, jolla Kotka eteni.
Aldrin alkoi lukea niitä ääneen: ”Kaksi jalkaa, 160, kolme, 170...”
Tietokone sai liikaa laskettavaa. Siksi se alkoi huutaa keltaisella valolla ongelmista: ”Hälytys 1201!”
Onneksi lennonjohdon insinöörit Steve Bailes ja Jack Garman tiesivät sen harjoituksista. Ei hätää, he kuittasivat. Go!
Koodi 1201 tarkoitti, että tietokone ei sillä erää kyennyt laskemaan kaikkia tehtäviä. Jälkeenpäin syyksi selvisi se, että kone laski yhtä aikaa kahden tutkan tietoja.
Kotka oli laskeutunut viime minuuttien aikana liian nopeasti. Sen tutkat antoivat uusia tietoja koko ajan ja laskelmat sekosivat. Kotkan liikettä nopeuttivat ehkä Kuun painovoiman pienet massan keskittymät Rauhallisuudenmeren alueella. Niitä ei osattu ottaa ennalta huomioon.
Kun Kotka oli laskeutunut viisi minuuttia, oli Kuun pintaan enää 1 800 metriä.
Tietokone vilkkui taas varoituksia, kolmannen, neljännen ja viidennen kerran. Kotka sai jatkaa, mutta se alkoi ohjautui kohti isoa kraatteria.
Armstrong päättää siksi siirtyä ajoissa käsiohjaukseen. Kuun pintaan on enää alle 170 metriä.
Hän ohjaili vasemmalla kädellään 16:ta pientä rakettimoottoria kuumoduulin kyljessä. Ne olivat pieniä suuttimia neljän rykelmissä kuumoduulin kyljessä. Niiden avulla hän saattoi ohjailla kuumoduulia mihin suuntaan tahansa, vähän kuin helikopteria.
Oikea käsi piteli ohjaussauvaa. Armstrong kallisti kuumoduulia enemmän pytyasentoon, koska Kuu oli jo niin lähellä.
Kotka keinui. Sitä oli vaikea ohjata. Hutera kuumoduuli ei muistuttanut niitä kymmeniä eri hävittäjiä, joilla Armstrong oli ehtinyt urallaan lentää.
Joku oli laskenut, että Armstrong oli joutunut taistelulennoilla Korean sodassa ja eri koelennoilla peräti seitsemän kertaa kuolemanvaaraan. Yhdessä kuulennon harjoituksessa hän pelastautui heittoistuimella vain 0,5 sekuntia ennen kuin kiikkerä harjoituslaite räjähti tulipalloksi. Laite oli kuumoduulin versio Maan päällä.
Lähellä Kuun pintaa Armstrong ohjasi Kotkan vielä ”jalkapallokentän kokoisen” kraatterin yli.
Kun Kotka oli 33 metrin korkeudella, hän kuuli taas varoituksen, että Kotkan polttoaine on loppumassa: ”30 sekuntia [polttoainetta]”, muistutti lennonjohto.
Nyt oli päästävä loppumetrit alas ja äkkiä. Aldrin luetteli yhä korkeus- ja matkamittarin tietoja: ”Kaksi ja puoli eteenpäin, hyvä. Kaksi ja puoli, nostattaa hieman pölyä...”
Pöly tuli Kuun pinnasta, kun Kotkan jarrutusmoottorin paine osui siihen. Se hämärsi näkymää pienestä ikkunasta. Kotkaa oli siksi lähes mahdotonta ohjata.
Kotkan varjo näkyi jo ikkunasta Kuun pinnalla. Enää muutama metri. Nyt ei haittaisi, vaikka laskeutumiseen varattu polttoaine loppuisi. Kotka tipahtaisi Kuun pinnalle vaarattomasti.
”Kosketusvalo!” Aldrin huudahti. Yksi Kotkan jalkojen 170 senttiä pitkistä ”tuntosarvista” oli saanut kosketuksen Kuuhun.
Kolme sekuntia myöhemmin Kotkan kaikki neljä jalkaa olivat kuuperällä. Jalkojen ohuet tuntosarvet murtuivat Kotkan painon alla, kuten pitikin.
Sitten seurasi kieltä, jota vain lennonjohto ja astronautit ymmärsivät.
”Ohjaus pois päältä. 413 on päällä.”
”OK. Moottori sammunut. ACA – pidäke irti ”, sanoi Aldrin.
”Pidäke irti. Auto”, kuittasi Armstrong.
Armstrongin olisi pitänyt heti sammuttaa Kotkan laskeutumismoottori, mutta hän unohti sen.
Vasta noin 15 sekunnin kuluttua Armstrong lausui: ”Houston. Täällä Rauhallisuudenmeren tukikohta. Kotka on laskeutunut.”
Lähdöstä oli kulunut 102 tuntia, 45 minuuttia ja 43 sekuntia. Kello oli noin 22.17 Suomen aikaa.
Lennonjohto vastasi: ”Saitte monta kaveria täällä pidättämään henkeään. He olivat jo ihan sinisinä. Nyt me hengitämme taas. Kiitokset.”
Anturit paljastivat Houstonissa, että lehmänhermoistaan tunnetun Armstrongin pulssi oli viime hetkillä 156. Se palasi pian normaaliksi.
Kotka oli laskeutunut, mutta minne? Kukaan ei tiennyt. Se oli ajautunut vajaan seitsemän kilometrin päähän ennakoidusta paikasta.
Sitä eivät Armstrong ja Aldrin vielä ehtineet miettiä. Heillä oli yhä kiire. Astronauttien piti valmistautua hätälähtöön, jos jokin menisi heti vikaan. He olivat siihen valmiina kolme eri kertaa kahden seuraavan tunnin aikana. Joka kerta lennonjohto antoi luvan jäädä. Go!
Lopulta astronauteilla oli jo aikaa kuvailla näkymää ikkunasta.
”Maisema on vasemmasta ikkunasta melko tasaista. Siinä on kohtalaisen paljon kraatteita, erikokoisia aina metristä yli kymmeneen metriin...Etäällä näkyy kumpu. Vaikea arvioida, ehkä se on puolen mailin tai mailin päässä.”
Miehistön piti ennakkosuunnitelman mukaan nyt levätä muutama tunti, mutta kumpikaan ei halunnut nukkua. He alkoivat valmistautua kuukävelyyn.
Kuuhun suunniteltu avaruusasu oli iso ja painava ja aika mutkikas pukea. Sen piti elättää ihmistä muutaman tunnin ajan maastossa, joka oli vihamielisen kuuma ja tuntematon.
Asun uloin kerros oli nailonia. Vaalean puvun piti myös suojata avaruudessa liikkuvilta pieniltä kappaleilta eli meteoroideilta. Kaikkiaan asussa oli 21 kerrosta.
Puvun vatsassa oli liitokset selkäpakkaukseen, joka tarjosi happea kypärään ja jäähdytysvettä aluskerrastoon. Uloin silmikon kerros suojasi myös ultravioletilta valolta.
Kokonaisuus oli melko outo. Se oli kuin yhdistelmä keskiajan ritaria ja nykyajan sammakkomiestä.
Kuun pinnalla oli jo yli sata astetta lämmintä, vaikka Aurinko oli vasta alkanut paistaa Rauhallisuudenmeren alueella. Kuun kahden viikon yö oli vaihtumassa kaksi viikkoa kestäväksi päiväksi.
Kotkasta laskettiin paineet, ja Armstrong avasi aluksen luukun. Aukko oli ahdas kuuasuiselle astronautille. Armstrong ahtautui ulos ja alkoi laskeutua Kotkasta jalat ja selkä Kuuhun päin. Hän etsi kuutossuillaan tikkaiden ensimmäistä pienaa. Aldrin ohjaili liikkeitä Kotkan sisältä.
Tikkaiden yläpäässä Armstrong avasi taljasta vetämällä rahtiruuman, joka oli Kotkan alaosassa. Kun kansi avautui, sen sisältä paljastui ensiksi tv-kamera.
Kuva välittyi heti Houstoniin, mutta oli nurin päin. Houston korjasi sen äkkiä.
”Ok, Neil. Näemme sinut nyt laskeutumassa tikkaita.”
Kuvassa erottui utuinen hahmo. Mustavalkea kuva ei ollut hyvä senkään ajan mittapuulla. Matkalle varatun kameran piti oli mahdollisimman kevyt. Siksi sen kuvan laadussa oli parantamisen varaa.
Armstrong pääsi portaiden alapäähän helposti. Hän seisoi läpimitaltaan noin 90-senttisellä lautasella tai tasolla, joka oli laskeutumisjalan ja tikkaiden päässä.
Vieressä oli Kuun pinta, joka oli Armstrongin mielestä kuin ”hiekkaista puuteria”. Hän kuvaili pintaa hetken ja sanoi:
”Irtaudun nyt kuumoduulista.”
21. heinäkuuta 1969 noin kello 4.56. Suomen aikaa.
Armstrong nosti vasemman jalkansa ja painoi raitapohjaisen tossun Kuun pinnalle.
”Tämä on pieni askel ihmiselle, suuri harppaus ihmiskunnalle.”
Arvion mukaan noin 600 miljoonaa televisionkatselijaa seurasi suorana tätä hetkeä. Radiota kuunteli arviolta sata miljoonaa ihmistä.
Armstrong asettui seisomaan molemmin jaloin Kuun pinnalle. Hän tapaili ensimmäisiä askelia ja etsi oikeata tapaa liikkua Kuussa, jossa hän painoi kuudesosan siitä mitä Maan päällä.
Hän asetti ruotsalaisen Hasselblad-kameran avaruuspukunsa rinnuksille pieneen telineeseen, joka oli varta vasten viritetty sitä varten. Näin astronautin molemmat kädet jäivät vapaiksi ja kuvia oli helpompi napata.
Armstrong otti heti muutamia kuvia. Lennonjohto kehotti pian, jo toistamiseen, että kuvaaminen pitää lopettaa ja Armstrongin pitäisi ottaa näytteet Kuun pinnasta.
Armstrong otti ne jonkinlaisella vavalla, jonka päässä oli pieni kauha. Se oli kuuasun oikean polven alapuolella taskussa. Kun Armstrong sai kiven ja pölyn pussiin, hän irrotti vavan ja heitti sen menemään. Se lensi pitkälle.
Ensi askeleista oli kulunut jo vajaat parikymmentä minuuttia. Aldrinin oli aika tulla alas Kuun pinnalle. Nyt Armstrong antoi ohjeita.
”Sinähän olet kuin hämähäkki.”
”Pidä varasi, etten sulje luukkua.”
Astronautit vitsailivat. Luukun sai tietenkin auki myös ulkoa. Mutta oli tärkeää sulkea se ja jättää vain hieman raolleen, sillä kuumoduuli Kotkan sisätilat saatiin näin pidettyä viileämpänä.
Aldrin tuli alas.
”Kaunista, eikä olekin?”
”Kaunista, kaunista. Näkymät ovat todella mahtavia.”
Aldrinin ensimmäisiksi sanoiksi Kuun pinnalla kirjattiin: ”Mahtavaa autiutta.”
Oli aika paljastaa teräksinen muistokyltti, joka oli kiinni laskeutumisjalassa tikkaiden takana. Siinä oli kuvattu maapallon puolikkaat ja sen alla oli isoin kirjaimin teksti:
”Täällä planeetta Maan ihmiset astuivat ensi kertaa Kuun pinnalle, heinäkuu 1969. Tulimme rauhan ihmisinä koko ihmiskunnan puolesta.”
Sitten Armstrong siirsi tv-kameran uuteen asemaan kuumoduulin pohjoispuolelle. Nyt se näytti yleisnäkymää koko seudulta, jonne Kotka laskeutui. Tv-kameran polttoväliä korjattiin.
Aldrin asensi jo laitetta, joka mittaa aurinkotuulta. Se oli ohut alumiinilevy, joka purettiin kääröltä. Se oli kiinni kepissä, jonka Aldrin iski Kuun pintaan. Tarkoitus oli että avattuun kääröön kiinnittyy parin tunnin aikana varautuneita hiukkasia, esimerkiksi jalokaasuja, jotka ovat tulleet Auringosta.
Aldrin hyppi eteenpäin vähän kuin kolmiloikkaa. Hän sanoi, että jos haluaa pysähtyä, pitääkin ottaa useita askelia. Yksi ei riitä. Myös kengurutyylillä pääsi eteenpäin, mutta eteneminen oli helpompaa, jos hieman hypellen jäljitteli tavallista kävelyä.
Varusteineenkin hänen painonsa Kuussa oli vain 30 kiloa.
Tähän mennessä astronautit olivat viipyneet Kuun pinnalla noin 45 minuuttia.
Oli aika pystyttää lippu. Yhdysvaltain kongressi oli päättänyt, että Kuuhun laitetaan Yhdysvaltain tähtilippu eikä esimerkiksi YK:n lippua. Lipun tanko ei tahtonut upota kuuperään.
Aldrin tervehti lippua, joka oli teräslankojen ja tukivarren avulla saatu liehuvaan asentoon.
Lipun vierellä astronauteille tuli soitto Maan päältä presidentti Richard Nixonilta. Viisiminuuttisen puhelun tärkein maininta oli ehkä, että nyt ”taivas on tullut osaksi ihmisen maailmaa”.
Lääkäri huomautti Houstonista puhelun jälkeen, että astronautit ovat erinomaisessa kunnossa. Näin kertoivat kehon anturit.
Sitten astronautit asensivat loput mittalaitteet paikoilleen. Tarkka seismometri alkoi heti mitata Kuun järistyksiä, ja se rekisteröi myös astronauttien liikkeet.
Kolmas laite oli laserpeili. Sen heijastumien avulla voitiin myöhemmin laskea Maan ja Kuun välinen etäisyys jopa 21 sentin tarkkuudella. Laserpeili toimii yhä. Nyt tiedämme, että Kuu etääntyy Maasta noin 3,8 senttiä vuodessa.
Näytteitä otettaessa Aldrinin piti lähes moukaroida, jotta hän sai reikäisen kairan syvemmälle Kuun pintaan. Kovaa kalliota tuli vastaan jo noin viidentoista sentin kohdalla.
Miehille alkoi tulla kiire. Kuuasujen ylläpito eli esimerkiksi happi alkoi hiipua selkäpakkauksesta. Viimeisiä kiviä heiteltiin vielä laatikkoon.
Astronautit saivat lennonjohdolta 15 minuuttia lisää aikaa Kuun pinnalla. Myöhemmin Armstrong harmitteli, että aika jäi vain hieman yli kahteen ja puoleen tuntiin. Olo oli kuulemma kuin lapsena karkkikaupassa.
Aldrin palasi ensin tikkaille. Sitten he nostivat yhdessä väkipyörän avulla näytelaatikot ylös kuumoduuli Kotkaan köyden avulla. Hetkeksi avattu ja sitten rullattu aurinkopurjekin nostettiin Kotkaan.
Astronautit palauttivat paineet kuumoduuliin. Sitä ennen kaikki tarpeeton tavara heitettiin ulos luukusta: muun muassa vaaleat selkäpakkaukset, kuusaappaat ja ulostepussit. Kuumoduuli oli parasta saattaa niin kevyeksi kuin mahdollista.
Armstrong vietti Kuun pinnalla noin 2 tuntia ja vajaat 37 minuuttia, Aldrin noin 20 minuuttia vähemmän.
Armstrongin ja Aldrinin oli määrä nukkua kuumoduulissa onnistuneen kuukävelyn jälkeen. Armstrong lepäsi nousumoottorin katteen päällä jalat koukussa. Aldrin oli kippurassa lattialla.
Kuumoduuli oli nukkumiseen todella ahdas, eikä nukkumisesta siksi oikein tullut mitään.
21. heinäkuuta 1969.
Pienen aamiaisen jälkeen koitti hetki, jota Armstrong piti lennon vaarallisimpana. Se oli kuumoduulin nousu Kuusta Kuun kiertoradalle, kohti huoltomoduuli Kolumbiaa. Sitä ei ollut koskaan harjoiteltu.
Kuumoduuli oli hento rakennelma. Seinät olivat ohuet, kuin paperia, metallinen kuori vain millimetrien osia. Jokainen ylimääräinen gramma oli karsittu pois.
Syy oli selvä. Seitsenmetrisen ja hämähäkkimäisen laitteen ainoa tarkoitus oli viedä kaksi miestä Kuun pinnalle ja tuoda heidät kuukivineen takaisin Kuun kiertoradalle.
Nyt se joutuisi kovaan testiin.
Kiertoradalla odottivat Kolumbia ja sen komentaja Michael Collins. Hänellä ei kuitenkaan olisi mitään keinoa laskeutua Kuuhun hakemaan kahta astronauttia, jos kuumoduulin nousumoottori ei käynnistyisi.
Mitä tapahtuisi, jos niin kävisi? Armstrongilla ja Aldrinilla olisi Kuun päällä eri keinoja kohdata kuolema. Riutua nälkään ja janoon ja odottaa, kunnes happi loppuu. Tai avata nopeasti paineistettu luukku ja kuolla Kuun kuumuuteen tai kylmyyteen.
Jos näin kävisi, radioyhteys Kotkaan katkaistaisiin. Epäonnen varalta presidentti Richard Nixonilla oli valmiiksi kirjoitettu viesti. Siinä todettiin, että Apollo 11:n lento epäonnistui ja että miehet kokivat sankarillisen kuoleman.
Tämän välttääkseen miehet tarkistivat taas ennen lähtöä Kotkan kaikki laitteet.
Armstrong: ”Roger, ymmärrän. Olemme nyt ykkösenä kiitoradalla.”
Nousumoottori käynnistyi, ja keventynyt kuumoduuli kohosi nopeasti kohti Kuun kiertorataa noin kello 23.54 Suomen aikaa.
Kotkan oma nousumoottori nostaa Kotkan kuuta kiertävälle radalle.
Aldrin: ”Nousua... Hienoa... 26 jalkaa sekunnissa... Hyvin tasaista, rauhallista menoa.”
Noin 1 700 kiloa työntävä nousumoottori oli alkanut lyhyen nousunsa, joka kesti vain seitsemän minuuttia.
Kotka kiersi Kuuta sen takapuolella hetken aikaa noin 88 kilometrin korkeudessa, kun Kolumbia oli 112 kilometrissä. Kotkan rataa nostettiin automaattisesti.
Kuumoduuli kohtasi Kolumbian, kun se tuli Kuun takaa 26. kertaa. Molemmat olivat valmiina telakointiin.
Nyt ne näkivät jo toisensa ja lähenivät nokikkain sentti sentiltä. Kun nokat naksahtivat yhteen, yhdistelmä alkoi pyöriä.
Avaruudessa ei ole kitkaa, joka hidastaisi pyörimistä. Siksi se olisi voinut olla vaarallista. Armstrong ja Collins saivat pyörimisen kuitenkin rakettisuuttimilla nopeasti hallintaan. He olivat tehneet sen ennenkin avaruudessa Gemini-lennoilla.
Ennen kuin Armstrong ja Aldrin siirtyivät Kotkasta yhteystunnelin kautta Kolumbiaan, he puhdistivat pölyimurilla itsensä, kamerat ja näytelaatikoiden pinnat.
”On hienoa, että on paikka, jossa voi istua”, Amstrong sanoi.
”Hauskaa, että vihdoin sain seuraa”, Collins vastasi.
Magnetofoni oli ollut Collinsille pitkään ainoa ”seuralainen”, jolle hän saattoi puhua kiertäessään yksin Kuuta.
Kotka oli nyt enää taakka. Vajaan tunnin kuluttua astronautit irrottivat kuumoduulin. Sen kohtalo oli lopulta törmätä Kuuhun.
Kotkan elinaika erillisenä aluksena oli alle kaksi päivää.
Kolumbian rakettimoottori nostatti Kuun toisella puolella astronautit Kuuta kiertävältä radalta kohti Maata. Kolumbia ehti kiertää Kuun 30 kertaa. Lopultakin miehillä oli aikaa nukkua.
Lennon lääkäri ilmoitti kunnon unien jälkeen, että Aldrin heräilee.
”Hyvää iltapäivää Houston. Apollo 11 on hereillä”, kuului pian Kolumbiasta.
Samoihin aikoihin Apollo 11 ohitti kohdan, jossa Maan painovoima oli suurempi kuin Kuun painovoima. Maahan oli silti matkaa vielä 324 805 kilometriä.
Lennonjohto luki astronauteille uutisia. Sitten rataa piti vielä hieman korjata niin, että komentomoduulin pieni kärkiosa molskahtaisi sovitulle alueelle Tyyneenmereen.
Keskusteluissa lennonjohdon kanssa selviteltiin vielä paikkaa, johon Kotka oli laskeutunut. Se oli vieläkin hieman arvoitus.
Kuumiesten tv-lähetyksessä Maahan he kertoivat hieman laajemmin ajatuksiaan historiallisesta lennosta. Armstrong kiitti erikseen niitä yli 390 000:tta amerikkalaista, jotka tekivät töitä hetken tai pitempään Apollo-hankkeessa 1960-luvulla.
Aldrin sanoi, että matka kuvasti koko ihmiskunnan kyltymätöntä tiedonhalua tuntemattoman tutkimisessa.
Collins kuvaili, kuinka mutkikasta tekniikkaa oli kehitetty Apollo-ohjelmassa. Komentomoduulissa pelkästään oli hänen edessään yli kolmesataa kytkintä ja katkaisijaa. Ne kaikki toimivat lennon aikana virheettömästi.
24. heinäkuuta 1969.
Tyynellämerellä, noin 1 500 kilometriä Honolulusta lounaaseen, avaruudesta palaavia astronautteja odotti yhdeksän laivaa ja lentotukialusta. Aluksissa oli 9 000 ihmistä. Ilmassa pörräsi 54 lentokonetta ja helikopteria.
Näytti siltä kuin sota olisi alkamaisillaan. Niin paljon armeijan kalustoa oli liikkeellä.
Viimeinen vaara oli laskeutumiskulmassa. Komentomoduulin piti tulla Maan ilmakehään juuri oikeassa kulmassa. Liian loivassa kulmassa kapseli olisi sinkoutunut takaisin avaruuteen, liian jyrkässä palanut.
Ennen kuin Apollon kärkikapseli saapui ilmakehään, sysäsivät astronautit Kolumbian isomman osan eli huoltomoduulin irti.
Neljä helikopteria kierteli lasketulla alueella. Pian alkoi tulla ilmoituksia näköhavainnoista. Emolaiva Hornetin kannelta nähtiin pilviverhon aukon läpi tulipallona putoava kapseli.
Samaan aikaan laivan tutka jo tavoitti ilmakehän kuumuudessa tummuneen komentomoduulin, jonka ohjaus- ja apuvarjot laukesivat. Kolmen kilometrin korkeudessa avautui vielä kolme päävarjoa.
Merellä odotti puolentoista metrin aallokko. Kapseli pulpahti Tyyneenmereen kovaa juoksuvauhtia eli noin kymmenen metriä sekunnissa.
Ihminen oli palannut Kuusta Maahan.
Kapselin kellukkeet laukesivat heti ja käänsivät sen pystyasentoon. Kapselissa astronautit kävivät vielä kerran läpi tarkistusluettelon. Laivaston sukeltajat asensivat kellukkeen ja kumiveneet kapselin ympärille.
Kapselin luukku avattiin ja astronautit pukivat ylleen suojapuvut, kaiken varalta. He saattoivat tuoda Kuusta vieraita bakteereja, jotka olisivat Maan asukkaille vaaraksi. Kapseliin suihkutettiin bakteereja tuhoavia aineita.
Astronautit nostettiin koreissa yksitellen helikopteriin, joka vei heidät lentotukialus Hornetille. Sinetöity kapseli kuukivineen nostettiin merestä myös Hornetille.
Miehet marssivat kopterista fanfaarein ja taputuksin muutaman metrin matkan. Heidät vietiin suoraan karanteeniin eli vaunuun, joka oli aluksi heidän kotinsa muutaman päivän.
Miesten kunto tarkistettiin karanteenissa nopeasti. He pukivat siniset lentohaalarit ylleen. Oli aika tulla karanteenivaunun liian pienen ikkunan ääreen, kohtaamaan presidentti Nixon.
”Tämä oli maailmanhistorian merkityksellisin viikko”, ylisti Nixon.
”Maailman kansat ovat olleet lähempänä toisiaan kuin koskaan aiemmin.”
Karanteenivaunu lennätettiin pian Hornetilta Houstoniin, jossa miehet viettivät lopun ajan karanteenista tilavammin. Yhteensä he olivat eristyksissä 21 päivää.
Karanteenissa astronauttien aika kului paitsi levätessä, lukiessa, korttia pelatessa ja lääkärintarkastuksissa, myös keskusteluissa teknikkojen ja tutkijoiden kanssa. He halusivat tietää kaiken lennon kulusta.
Myös Armstrongin 39-vuotispäivää juhlittiin. Lisäksi he saivat hauskaa postia Yhdysvaltin tullihallitukselta: tullauskaavakkeen. Astronautit allekirjoittivat sen ja kirjoittivat kohtaan, onko tullattavaa: ”noin 22 kiloa kuukiviä”.
Kuukivet vapautuivat karanteenista vasta syyskuussa 1969. Kivien osia jaettiin tutkittavaksi 140 maahan, myös Suomeen, jossa ne otti vastaan geologi Birger Wiik.
Astronautit eivät saaneet lepoa vielä Maankaan päällä. Jo kolme päivää karanteenista vapautumisen jälkeen eli 13. elokuuta Yhdysvaltain hallituksen kone Air Force Two odotti astronautteja.
Edessä olivat paraatit Yhdysvaltain suurimmissa kaupungeissa New Yorkissa, Chicagossa ja Los Angelesissa. Ne olivat Yhdysvaltain historian suurimmat paraatit. New Yorkin kaduilla astronautteja seurasi konfettisateessa neljä miljoonaa ihmistä.
Eikä siinä kaikki. Lokakuusta marraskuun alkuun astronauttien piti vielä kiertää maailmalla Yhdysvaltain lähettiläinä.
Kaikki halusivat nähdä kuumiehet, yhdessä tai erikseen, olipa maa sitten Norja, Kongo tai Pakistan, ja myöhemmin vuonna 1970 vanha kilpakumppani Neuvostoliitto.
Armstrong joutui juhlissa monesti tarttumaan mikrofoniin, hieman vastentahtoisesti. Monesti hän sanoi tämän lauseen:
”Tämä on uuden aikakauden alku. Aikakauden, jolloin ihminen alkaa ymmärtää maailmankaikkeutta ympärillään, ja sen ajan alku, kun ihminen ymmärtää itseään.”
Hämähäkkimies ja Batman saivat väistyä, kun kuumiehen kuva ilmestyi purkkapakettiin
Astronautit olivat 1960-luvulla pikkulasten sankareita. Purkkapaketin keräilykuvasarjan himotuin oli tietysti Neil Armstrong.
Hämähäkkimies, Batman, Supermies. Tarzan.
Kaikkia näitä sankareita, tai supersankareita, sai sarjakuvina myös itäisessä Suomessa 1960-luvun lopulla. Mutta vain mustavalkoisina, muistelen.
Keväällä 1969 tähän palettiin ilmestyi uusia hahmoja. Monen pojan mielessä ne kiilasivat vanhojen sarjakuvasankareiden ohi.
He olivat astronautteja. Eläviä, aitoja sankareita.
Kansakoulumme noin 7–10-vuotiaita alkoi kiinnostaa yksi asia: Apollo-kuulennot. Toukokuussa Kuun pinnan lähellä oli jo käynyt Apollo 10, ja sitä ennen jouluna 1968 Kuun kiersi Apollo 8.
Huippu oli vasta tulossa. Ihminen menisi ensi kertaa Kuuhun heinäkuussa 1969. Sen lennon sankarit seikkailisivat elävässä elämässä.
Suurin sankareista oli tietysti Neil Armstrong, joka astuisi ensimmäisenä ihmisenä Kuuhun. Lähes yhtä arvostettu oli toinen kuumies Edwin Aldrin. Ja kyllä Michael Collins kelpasi myös, vaikka hän jäisi historiallisella Apollo 11 -lennolla vain Kuuta kiertävälle radalle.
Heinäkuun 21. päivänä vuonna 1969 me kaikki olimme kesälaitumilla. Sinä aamuna, hyvin varhain Suomen aikaa, kuukävely lopulta toteutui.
En muista juttelimmeko syksyllä koulussa siitä, kuka oli nähnyt kuumatkan suorana ja kuka ei. Joka tapauksessa kuvaamataidontunneilla ehdoton suosikkimme oli piirtää Saturn 5 -kantorakettia, uudestaan ja uudestaan. Saturn 5 oli valtava 111-metrinen kantoraketti, joka vei astronautit Kuuhun.
Tärkeää oli, että osasi piirtää rakettiin kolme eri vaihetta. Siis ne kantoraketin toisiinsa kytketyt raketit, jotka vaiheittain syttyivät ja polttoaineen loputtua sammuivat. Sitten ne pudotettiin kyydistä.
Piti myös muistaa tuhertaa kylkeen isolla kirjaimet USA.
Kuuinto jatkui, koska joskus syksyllä 1969, tai ehkä keväällä 1970, kauppoihin tuli purukumipaketti nimeltä Kuumatka Jenkki (kyllä, ilman väliviivaa). Aika nopeasti selvisi, että purukumeissa oli kuvattu kronologisesti ensimmäinen kuulento.
Koko sarjassa oli 99 kuvaa. Yksi jenkki maksoi 10 penniä, nykyrahassa 0,15 euroa eli viisitoista senttiä.
Kuumatka Jenkin kuvat olivat itäsuomalaisen kansakoulun välitunneilla kuumaa valuuttaa keväällä 1970. Tässä voit selata muutaman kortin toimittaja Timo Paukun omasta kokoelmasta.
Summan sai kasaan viemällä kauppaan tyhjiä pulloja. Sopivin väliajoin uskalsi pyytää isältä markankin. Silloin sarja täydentyi jopa kymmenellä uudella kuvalla.
Kuvien kääntöpuolella oli painavaa asiaa. Kuumatka Jenkin kuva 34 kertoi esimerkiksi, että ”Saturn 5:n ensimmäinen vaihe polttaa 15 tonnia polttoainetta sekunnissa. Ensimmäinen vaihe S-IC palaa 150 sekuntia, vie raketin 61 kilometrin korkeuteen ja antaa sille 9600 kilometrin tuntinopeuden”.
Aika moni lause jäi purkkakuvien takateksteistä päähän. Ostaminen oli arpapeliä, ja samoja kuvia tuli tavattua joskus kolmeen tai neljäänkin kertaan.
Jenkkien mukana oli tietysti purtava jenkki, kitkerältä sitruunalta maistunut purukumi. Tuo keltainen laatta ei lopulta enää maistunut vaan se lensi heti käärepaperien mukana roskiin. Tärkein oli kuva ja sen numero.
Kun sarja alkoi täyttyä, olivat oman sarjan viimeiset numerot kiven alla. Muistaakseni sarjani täyttyi viimein kuvalla 36. Siinä luki näin, kielellä, johon oli päässyt nykyisen käsityksen mukaan myös kielivirheitä:
”Valtava savupilvi, joka nousee Saturn 5 raketin lähtiessä ei niin paljon johdu pakokaasuista vaan siitä, että lähtöalustaa ja tornia lähdön aikana valellaan vedellä, joka kuumuudessa höyrystyy. Yli 4 miljoonaa litraa vettä käytetään joka lähdössä.”
Sain vaihdettua sen koulun pihalla. Elettiin ehkä toukokuuta 1970.
Sarja oli nyt täynnä! Koulupoika oli onnellinen.
Kuumatka Jenkit ovat kulkeneet mukanani noin 50 vuoden matkan katoamatta. Yksi syy on se, että olin sitonut sarjan kuvat tiukasti yhteen kengännauhan avulla. Lisäksi olin pannut tiukan paketin arvotavaroiden lipastoon.
Päällimmäinen, kuva numero yksi, on tietysti nyt pahasti rispaantunut.