Maapallolla elää kahdeksan miljardia ihmistä. Heistä hyvin harva on koskaan käynyt oikeassa metsässä.

Se koskee myös suomalaisia,
vaikka me luulemme elävämme metsän keskellä. Suomessa on vain muutamia oikeita metsiä.

Yksi niistä on Vesijako.
Se on saanut elää vuosisatoja koskemattomana.
Tervetuloa ikimetsään.

Kielletty
metsä

Luonnonmetsät ovat Etelä-Suomessa käyneet niin harvinaisiksi, että niitä on vaikea löytää. HS hankki viranomaisluvan, jotta voi viedä lukijansa katsomaan oikeaa metsää.

Piia Elonen, teksti

Jukka Gröndahl, kuvat ja videot

Vesijako, PADASJOKI

Tähän metsään on pääsy kielletty. Se tarkoittaa, että tästä eteenpäin ei kulje yksikään traktori, metsäkone eikä edes retkeilijä. Tässä metsässä ei kaadeta puita, mutta ei myöskään sienestetä, metsästetä eikä käydä patikoimassa.

Jokamiehenoikeudet eivät ole täällä voimassa.

Tästä eteenpäin ei kulje kukaan.

Paitsi minä – ja valokuvaaja sekä seurassamme oleva tutkija Juha Siitonen Luonnonvarakeskuksesta.

Tänne asti pääseminen ei ollut helppoa. Anomus Metsähallitukselle tehtiin syyskuussa. Lupa myönnettiin ja se lähetettiin eri tahoille mahdollisia valituksia varten. Vielä piti odottaa 30 päivää valitusoikeuden umpeutumista.

Kukaan ei onneksi valittanut, ja nyt olemme tässä. Seisomme Padasjoella Vesijaon luonnonpuiston reunassa. Meillä on maastokengät ja sadevaatteet ja kiikarit ja eväsleivät ja kahvitermarit.

Olemme lähdössä katsomaan, miltä näyttää metsä, johon ihminen ei ole vuosikymmeniin tai jopa vuosisatoihin kajonnut.

Miltä näyttää oikea metsä? Miltä se tuntuu?

Tältä Suomi näytti
1 000 vuotta sitten.

Käveleminen Vesijaolla on toista kuin vaikkapa Nuuksiossa. Polvea on nostettava kohti rintaa, koska kaatuneita puita makaa maassa vähän väliä. Rungot ovat niin pitkiä, että niitä on turha yrittää kiertää. Rungon päälle astuessa taas ei tiedä, onko pinta kova ja petollisen liukas vai uppoaako jalka rungon läpi polveen asti.

Parempi siis harpata yli.

”Tämä runko on maannut tässä vähintään 50 vuotta”, Juha Siitonen arvioi. Sen hän päättelee puun pehmeydestä ja sammaleen määrästä.

Pystyssä seisovien kuusten rungot ovat käsittämättömän järeitä. Puun halaamiseen tarvittaisiin kaksi ihmistä. Vasta sitten kädet riittävät ympäri.

Tämä kuusi voi olla 70 senttiä paksu. Juha Siitosen kädet eivät riitä ympäri.

Vielä yllättävämpää on puiden väri. Jos pitäisi piirtää puu, runkoa varten valitsisi ruskean kynän, mutta täällä Vesijaon metsässä kaikki rungot ovat parranharmaita. Väri tulee jäkälästä, jota kasvaa rungoilla tasaisena mattona.

Vanhojen haapojen latvat taas loistavat keltaista ruskaa. Aivan kuin ne olisivat tulessa.

Vesijaon metsässä vanhat puut ovat pääosin 160–200-vuotiaita, mutta joukossa on todennäköisesti myös 300-vuotiaita kuusia.

Vesijoen metsä on vähän suurempi kuin yhden neliökilometrin. Puut ovat poikkeuksellisen vanhoja. Ne ovat säilyneet, koska ihminen ei ole täällä vaikuttanut. Eteläisimmästä Suomesta ei löydy toista metsää, joka olisi säilynyt näin hyvin luonnontilaisena.

Tältä Suomi näytti, kun sitä ryhdyttiin asuttamaan joskus 10 000 vuotta sitten.

On hullua, että metsään pääsee vasta viranomaisen myöntämä lupa kädessä. Mutta Etelä-Suomen luonnontilaiset metsät ovat niin harvinaislaatuisia sirpaleita, että niitä on pakko suojata kaikin keinoin. Vesijaon metsäpläntti on määritelty luonnonpuistoksi, ja sitä koskevat sen takia kaikkein ankarimmat rajoitukset.

Suomen metsistä on luonnontilassa vähemmän kuin viisi prosenttia, kun kriteerinä on ”ihmisen toiminnan vaikutus”. Niistä pääosa sijaitsee Lapissa. Oulujärven eteläpuolella luonnontilaisia metsiä on metsämaasta alle prosentin.

Suomen luonnontilaiset metsät

(Lähteet: Keto-Tokoi&Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä sekä Taiga Resque, VMI11/Luke)

Jos ihmisen toiminnan lisäksi kriteeriksi ottaa myös puuston rakenteen ja eri ikäisen lahopuun määrän, Kainuun eteläpuolisista metsistä on luonnonmetsää vain yksi promille. Luvut on laskettu kartoituksesta nimeltään valtakunnan metsien 11. inventointi.

Lukujen perusteella voi päätellä, että hyvin harva suomalainen on koskaan käynyt oikeassa metsässä.

Tasaikäisenä kasvatettava ja avohakkuilla uudistettava talousmetsä on aivan erilainen paikka kuin tällainen luonnonmetsä, jota joskus kutsutaan myös aarniometsäksi tai ikimetsäksi.

Kuolleet puut antavat muhevan ja ravinteikkaan kasvuympäristön muille lajeille.
Tutkija Juha Siitonen harppoo Vesijaon metsässä. Täällä on lahopuuta 16-kertainen määrä vanhoihin talousmetsiin verrattuna.

Vesijaon metsässä näyttää niin erilaiselta, että mieleen saattaa tulla kysymys: mitä täällä on tapahtunut? Vastaus on: ei yhtään mitään. Metsä vain on, kasvaa ja elää. Sitä ei ole harvennettu, ei lannoitettu, ei istutettu, ei hakattu, ei siistitty eikä sitä ole ”hoidettu”.

”Ihmisiltä on luultavasti kadonnut käsitys siitä, miltä metsä oikeastaan näyttää. Kun ihminen nykyään näkee luonnonmetsää, ensimmäisenä tulee helposti mieleen, että nyt on jotain vialla. On tullut jokin tuho tai tauti, metsä on jotenkin pilalla”, tutkija Juha Siitonen sanoo.

Vesijaon metsä Padasjoella on rehevää kuusikkoa. Se tekee sen säästymisestä erityisen poikkeuksellista. Mitä rehevämpi metsä, sitä varmemmin ihminen on ottanut sen omaan käyttöönsä. Etelässä säilyneet luonnonmetsät ovat usein kalliometsiä tai muuten karuja alueita, joilla ei juuri ole ollut puustoa poimittavaksi.

Lokakuussa ikimetsä
näyttää siltä kuin
se olisi tulessa.

Vesijaolla kuusten seassa kasvaa jonkin verran koivua ja haapaa, jossain yksittäinen tervaleppäkin. Tosin lehtipuita ei ole helppo huomata. Koivun sileää valkeaa tuohta ei näy missään, vaan edessä on vain tummanharmaita, uurteisia runkoja, jotka näyttävät havupuilta. Vasta niskan taivutus paljastaa korkeuksissa kahisevat, syksyn keltaiset lehdet.

Sammal kiipeää maasta pitkin runkoja, kunnes vaihtuu pintajäkäliksi. Mäntyjä on harvakseltaan.

Lehtipuista koivua on eniten, mutta vanhassa metsässä tärkeä on myös haapa. Se on metsien monipuolisen lajiston kannalta avainlaji, sillä iso joukko sammalia, jäkäliä, sieniä ja selkärangattomia eläimiä on riippuvaisia joko elävästä tai kuolleesta haavasta.

Siellä täällä kasvaa lehtolajeja: ahomansikkaa ja sinivuokkoa, jotka kertovat rehevästä kasvupaikasta.

Puut ovat valtavia. Osa rungoista on noin 70 senttiä paksuja, ja latvat yltävät yli 40 metriin.

Jossain täällä kasvaa myös Suomen pisin metsäpuu. Se on kuusi ja 45 metriä korkea.

Vaikuttavinta on kuitenkin sammal. Se on paikoin niin paksua, että näyttää oikeastaan pensaalta. Maa jalan alla joustaa kuin kulkisi telinevoimistelijoiden rekkien alla olevassa vaahtomuovimontussa. Tekee mieli heittäytyä selälleen.

Tuntuuko ulkomaalaisista tältä, kun he näkevät ensi kerran lunta? Jalka uppoaa sammaleeseen puolisääreen. Ehkä juuri tällaisessa metsässä seikkaili Ronja Ryövärintytär Astrid Lindgrenin kirjoissa?

Vaikuttavinta on sammal.
Tekee mieli heittäytyä selälleen.

Miksi tällaisia metsiä pitää nykyään etsiä satukirjoista tai anoa sisäänpääsylupaa viranomaisilta? Mihin Suomen metsät oikein ovat kadonneet?

Amazonian sademetsien tuhosta Brasiliassa on sanottu, että se on teiden leviämisen historiaa. Sama koskee Suomen metsiä. Ne ovat huvenneet sitä mukaa, kun asutus, maanviljely ja tiet ovat ulottuneet yhä syvemmälle erämaihin.

Suomalaiset ovat aina hankkineet elantonsa metsistä. Kun väkiluku on kasvanut ja asutus levittäytynyt, ovat luonnonmetsät samalla kadonneet.

Metsää hävitettiin kaikkialla Suomessa, mutta eri paikoissa eri syistä:

Kapealla rannikkokaistalla tuotettiin puutavaraa laivanrakennukseen ja vientiin. Sisemmällä Pohjanmaalla ja Kainuussa poltettiin tervaa. Läntisellä Uudellamaalla rautaruukeissa metsiä poltettiin miiluissa puuhiileksi. Sisä-Suomessa viljeltiin kaskia, ja Lapissa metsät olivat eränkäyntiä ja poronhoitoa varten.

Kaikkein kiivainta tahtia Suomen luonnonmetsät hävisivät sotien jälkeen, kun Suomi jälleenrakennettiin pitkälti metsien kustannuksella. Evakot asutettiin, Suomea teollistettiin ja sotakorvauksia maksettiin puujalosteina. Isoja alueita vedettiin avohakkuilla sileiksi. 1960-luvulla hakkuut ylittivät metsien kasvun ja uusia sellutehtaita vietiin valtion voimin syrjäisten puuapajien ääreen Itä-Lappiin ja Pohjois-Karjalaan.

Loppusilauksen luonnonmetsien hävittämiselle antoi 1960-luvulla aloitettu ojitus. Nyt myös korvet ja suometsät hävitettiin, etenkin Etelä-Suomesta. Samalla kuivui rantametsiä ja luhtia.

Luonnonmetsiä säästyi oikeastaan vain kaikkein syrjäisimmssä kolkissa, siellä minne metsäautotiet eivät yltäneet.

Hävitys tapahtui todella nopeasti. Suomen luonnonmetsät kaadettiin vain noin 250 vuodessa – yhden puusukupolven aikana.

Vesijako on säilynyt samoista syistä kuin muutkin vanhat luonnonmetsät. Kuten nimi kertoo, kyse on vedenjakaja-alueesta.

Vesijako-järven vedet purkautuivat kahteen suuntaan: länteen Kokemäen vesistöalueen kautta Pohjanlahteen ja itään Kymijoen vesistöalueen läpi Suomenlahteen. Palsanojaa ja Sumperinjokea pitkin purkautuvat vedet ehtivät kulkea monen lammen, järven ja joen kautta ennen kuin ne kasvavat vuolaiksi virroiksi.

Ohkaiset latvavedet eivät kelvanneet kuljetusväyliksi eivätkä tukinuittoon. Se piti vedenjakaja-alueet syrjäseutuina ja säästi niiden metsiä.

1800-luvun loppupuolella valtion liikamaina olleesta Vesijaosta tuli osa Evon metsäopiston kokeilumetsiä. Virallisesti luonnonpuisto perustettiin vuonna 1956, mutta alue oli rauhoitettu jo ennen sitä.

Luonnontilaisen metsän tärkein tunnusmerkki ovat kannot – siis se, ettei niitä ole. Hakkuutähteet katoavat parissakymmenessä vuodessa, mutta suuret kannot ovat näkyvissä helposti viisikymmentä vuotta ja pidempäänkin.

Lisäksi luonnontilaisen metsän puuston tulisi olla eri-ikäistä. Kun vanhoja puita kuolee ja kaatuu, niiden jättämiin aukkoihin kasvaa uusia. Metsän latvus on monikerroksinen. Silmiinpistävä merkki on myös lahopuun suuri määrä.

Myös luppojen ja naavojen määrä kertoo metsän vanhasta iästä. Samoin lehtipuiden tyvellä ja pinnalla kasvavat sammalet ja jäkälät.

Taulakääpä, josta on kuoriutunut ainakin haisupimikkä sekä kaksi muuta hyönteislajia. Kaikilla on sopivat ulostuloaukot.
Naava on tunnusomaista vanhalle kuusikolle. Vesijaon luonnonpuistossa sitä kasvaa kaikkialla.
Laakakolvan soikeita, purusta tehtyjä kotelokehtojen jälkiä. Tikka on kuorinut kaarnan puun päältä ja paljastanut tyhjät kotelokehdot.

Etelä-Suomen talousmetsissä suurin ikäluokka ovat 0–40-vuotiaat puut. Mänty voi kuitenkin elää 450- ja kuusikin 350-vuotiaaksi. Koivut elävät 150-vuotiaiksi ja haavat 200-vuotiaiksi. Harmaalepät alkavat kuolla vanhuuteen 60–80-vuotiaina.

Ja nuo ovat vasta puiden ikiä. Vanhan metsän – jossa on keloja, lahopuita, eri ikäistä kuollutta puuta – kehittyminen vie Pohjois-Suomessa jopa tuhat vuotta ja etelässäkin 200–500 vuotta. Kerran hävitettyjä vanhoja metsiä ei saa hetkessä takaisin.

Tutkija Juha Siitonen muistuttaa, että metsät ovat osanneet olla ja kasvaa noin 300 miljoonaa vuotta ilman ihmisen apua. Suomessa jääkauden takia toki vasta kymmenisentuhatta vuotta. Mitään hätää ei puilla ollut, vaikkei ihminen metsää ”hoitanutkaan”.

Mikä sitten on vanhojen metsien arvo? Miksi niistä koohotetaan? Jotkut metsätalousihmiset varoittavat näinä kasvavan ilmastotietoisuuden aikoina, että ”pystyyn mätänevät” iäkkäät metsät muuttuvat suorastaan päästölähteiksi. Parempi olisi siis hakata vanhenevaa metsää pois ja kasvattaa tilalle nuorta metsää, joka sitoo ilmasta hiilidioksidia hiilinielu kohisten.

Väite on väärinymmärrys.

Ilmastonmuutoksen ja hiilinielujen kannalta oleellista on myös puustoon ja maaperään jo kertynyt hiili eli hiilivarasto. Vanhojen metsien hiilivarasto on valtava. Esimerkiksi Vesijaolla on puustoa 850 kuutiota hehtaarilla, paikoin enemmänkin. Talousmetsässä puuta voi hakkuuvaiheessa olla 200–400 kuutiota hehtaarilla. Kun metsän hakkaa ja rungot keittää selluksi, hiilivarasto purkautuu ja hiili vapautuu taas ilmakehään.

Jos siis tavoittelee hiilinielua, pitää katsoa nettovaikutusta eli on otettava huomioon myös varasto. Uuden istutusmetsän pitäisi sitoa hiiltä ensin niin kauan, että menetetty varasto on kurottu takaisin. Vasta sen jälkeen voidaan alkaa puhua lisähiilidioksidia imevästä nielusta.

Toisin sanoen: jos hakkaa satavuotiaan metsän, kestää noin sata vuotta ennen kuin uusi metsä on kerännyt saman varaston. Ja vasta sitten hiilinielu pääsee sitomaan uutta hiilidioksidia.

Jos haluat omin silmin nähdä, kuinka puut huokailevat hiilidioksidia sisäänsä, voit lukea täältä jutun ”Vihreän hiilinielun maa”.

Kuinka voimakkaita vanhojen metsien hiilinielut ovat? Siitä on vaikea sanoa mitään varmaa. Vaikka iäkkään puuston hiilinielu sammuisikin, maaperään hiiltä saattaa kertyä vielä pitkään. Hiiltä maaperään syöttää puista satava karike eli neulaset ja lehdet. Myös lahopuu ruokkii maahiiltä. Havupuut sitä paitsi alkavat olla vanhoja vasta 200-vuotiaina. Ja satavuotiaat puut voivat edelleen kasvaa hiilinielu humisten.

Käytännössä vanhoja luonnonmetsiä on niin vähän, ettei niiden hiilinieluilla kuitenkaan ratkaista ilmastonmuutosta – eikä edes hiilineutraalin Suomen tavoitetta.

Miksi sitten vanhojen luonnonmetsien viimeisten rippeiden suojelu ja säästäminen on niin tärkeää? Eikö vanhoja metsiä saa helposti lisää – jätetään vain talousmetsän puut kaatamatta?

Puut kyllä tulevat vanhoiksi, mutta metsä ei. Talousmetsään ei saada vanhan metsän lajistoa, vaikka puut kuinka vanhenisivat. Kun lajisto on kerran kadonnut, sitä ei mistään ilmesty takaisin.

Kääpiä ja sammalia lahopuun rungolla.
Murtuneen kuusen tyvikaarnan alla on elänyt kuusijäärän ja kuusenpikikärsäkkään toukkia.
Kuorenpalassa risteilee koivunmantokuoriaisen toukan jälkiä. Valkoinen riisinjyvän näköinen oikealla on loispistiäisen kotelo.
Kääpiä kasvaa jättiläismäisen pahkan päällä.

Tutkija Juha Siitonen tarpoo tottuneesti Vesijaon syvässä sammalessa ja pohtii vanhoja metsiä: ”Siivekkäät, kuten linnut, voivat kyllä löytää vanhapuustoiseen talousmetsään. Ja kääpiäkin voi tulla, sillä niiden itiöt lentävät tuulen mukana. Mutta suurin osa hyönteisistä, kuten kovakuoriaisista, ei voi siirtyä mistään. Niitä ei noin vain sada taivaasta.”

Eristyneisyys on ongelma myös Helsingin pienille vanhan metsän alueille. Esimerkiksi Paloheinän lähellä oleviin Haltialan aarnialueelle ja Pitkäkosken rinnelehtoihin vanhan metsän tunnuspiirteet ovat kyllä parhaillaan kehittymässä, mutta lahopuu ei vielä ole kovin vanhaa tai monipuolista.

”50 tai 100 vuoden päästä ne saattavat sinänsä näyttää samalta kuin Vesijako nyt, mutta mistään niihin ei silti tule sellaista vanhan metsän lajistoa kuin Vesijaossa on. Vesijaon arvo on siinä, että se on saanut olla rauhassa satoja vuosia, eikä sen lajistoa ole ikinä hävitetty”, Siitonen painottaa.

Juuri runsas ja eri suuntiin verkottunut lajisto tekee vanhasta metsästä vanhan. Ja juuri tästä syntyy vanhojen luonnonmetsien arvo ja merkitys.

Vesijakoa ei oikeastaan ole kunnolla edes kartoitettu. Silti sieltä on koealoilta löytynyt 55 kääpälajia ja 242 kovakuoriaislajia. Vanhassa eli hakkuukypsässä talousmetsässä samoja lajeja voi vastaavalla alueella olla puolet tästä.

Vesijaolla on eristyksiin jääneitä harvinaisia lajeja, kuten lännenkarvapehkiäinen ja idänlahopoukko. Tai erittäin uhanalainen paksukuorikääpä.

”Melkein joka käynnillä täältä löytyy lisää lajeja, hämmästyttäviä löytöjä. Ja tämä on ihan tavallista tuoreen kankaan kuusikkoa. Tässä ei ole muuta erityistä kuin se, että tämä on säästynyt metsänkäsittelyltä”, Siitonen sanoo.

Eri tutkimuksissa on päädytty siihen, että luonnontilaisissa metsissä on keskimäärin 60–65 prosenttia enemmän lajeja kuin vanhaksi kasvaneessa talousmetsässä.

Vanhojen metsien lajeilla on hienoja nimiä. Niitä ovat lahokapo, lovikerri, punakarakääpä ja kelomäihiäinen.

Tämä tässä taas on
lyhytsiipinen.

Ihminen on tottunut ihailemaan omin silmin helposti havaittavia lajeja. Sellaisia kuin kauniisti kelottunutta mäntyvainajaa, oranssinpörheää kuukkelia, vikkelää metsäkaurista tai punahehkuista pihlajaa. Yhtäkään näistä ei välttämättä näe Vesijaolla.

Sen sijaan siellä tapaa lahottajasieniä ja lahopuun sisällä mönkiviä hyönteisiä. Niiden hienous aukeaa kuitenkin tavalliselle retkeilijälle vaikeammin.

Vesijaon metsä on silti ehdottoman kaunis. Edes lokakuussa kuusikko ei ole synkkä, sillä vanhojen kuusten alaoksat ovat jo karsiutuneet.

Lajirikkaus ei kuitenkaan syöksy silmille. Metsä on täysin liikkumaton, koska tuuli ei yllä sankan metsän sisään. Yksikään lintu ei lehahtele eikä metsähiiri vipeltele. Kuolleiden puiden jättämät aukot ovat heinittyneet nopeasti kullankarvaisiksi, ja uusia kuusentaimia puskee vapautuneen valon ja ravinteiden ruokkimina.

Lokakuussa monet hyönteiset ovat jo ehtineet kuolla. Juha Siitonen onnistuu kuitenkin huomaamaan lahonneen kaarnan alta kovakuoriaisiin kuuluvan punaruskean lyhytsiipisen sekä aaltosepän toukan.

”Ne ovat vanhoissa metsissä yleisiä, mutta talousmetsistä melko mahdottomia löytää”, hän sanoo.

Yhtä runkoa koristavat laakakolvan kotelokehtojen rinkulat. Toisesta kasvaa hehkuvan keltainen helokka.

Kuolleella koivulla näkyy monenlaista elämää: koivunmantokuoriaisen toukkien reittejä, erilaisten hyönteisten ulostuloaukkoja ja tikan ruokailuaukkoja ja pesäkolo.
Juurakon paljastamalla maalla lajeja voi olla kaksinkertainen määrä ympäristön tiiviiseen metsänpohjaan verrattuna.
Helokka on yksi lahottajasienistä, joka pehmittää puuta.

Jos maisema on näin lokakuussa liikkumaton, on äänimaisema mykkä. Juha Siitonen onnistuu silti kuulemaan talitintin, närhen, hippiäisen, korpin, hömötiaisen, töyhtötiaisen ja käpytikan. Ja ehkä myös kanahaukan, mutta sen kohdalla hän epäröi.

Kuolleen maapuun rungolta voi lukea sen elämäntarinaa ajalta, kun puu oli vielä pystyssä. Puun viereen tipahtaneen kaarnan palassa on koivunmantokuoriaisen toukkien mutkittelevia uria. Rungon erikokoisista rei’istä on tullut ulos myös muita hyönteisiä. Tikka on etsinyt toukkia suuhunsa ja hakannut samalla puun pintaan suppilomaisia reikiä. Onpa se hakannut pehmenneeseen puuhun pesäkolonsakin.

Ja varsinaisia luonnon omia megalopoleja ovat pystyyn kuolleet koivut.

Koivun tyvi on kostea, mutta auringon paahteessa runko kuivuu ylöspäin noustessa. Kosteaa tyveä pitkin kiipeävät sammaleet ja siellä täällä törröttää kääpiä kuin pieniä lippakioskeja.

Ylempänä elelevät kukkajäärien toukat, joita tikat hakevat suuhunsa. Puun pinnassa näkyy jäärien ja jumien ulostuloaukkoja, joita puolestaan petopistäiset käyttävät pesinään. Ne keräävät pehmeään puuhun kuoriutuville toukilleen hyvät varastot kukkakärpäsiä, kirvoja tai hämähäkkejä. Tosin ne voivat joutua kleptoparasiittien eli varasloisten suuhun – heti sen jälkeen kun varasloinen on ensin syönyt pistiäisen munan.

Tätä vanha metsä tarvitsee elääkseen: kuolemaa.

Vesijaon metsä on
saanut olla rauhassa
satoja vuosia.

Kulku ikimetsässä on yllätyksiä täynnä. Tasaisella mustikkavarvikolla kulkiessa maa jalan alla saattaa yhtäkkiä rasahtaa kuin astuisi pari maitotölkkiä ruttuun. Sammalen alla on jo niin lahonnut puu, ettei se erotu enää kohoumana.

Neljännes Suomen metsien lajeista on riippuvaisia lahopuusta jossain vaiheessa elämäänsä. Eikä mistä tahansa tuulenkaadosta. Moni kovakuoriainen tarvitsee tietyn ikäistä lahopuuta. Siksi sen on löydettävä läheltään aina uusi sopiva elinympäristö. Luonnonmetsässä lahopuuta on helposti kymmenkertainen määrä vanhaan talousmetsään verrattuna.

Kovakuoriaiset toukkineen elävät nilakerroksessa tai lahossa kuoressa, kunnes se tippuu pois. Myöhemmin lahoavan puun sisään tulee lisää lajeja. Kun puu lopulta kaatuu, sammalet kiipeävät rungon ympärille. Sammalmatosta pistää rivistö uusia kuusentaimia, tai koristeellista riidenliekoa.

Entä elävänä kaatuneet puut? Niiden juurakot nostavat multapaakut ja pintamaan mukanaan. Paljastuneesta kuopasta tulee keidas, koska paksusammaliseen vanhaan metsään ei normaalisti niin vain juurruta. Juurakkokuopassa maa on paljaana, ja kuusentaimet pistävät siitä tiheästi kuin turkki.

”Sammallajeja voi olla kaksinkertaisesti muuhun metsämaahan verrattuna. Kuopan lajistoa rikastuttava vaikutus voi kestää satakin vuotta”, Siitonen kuvaa.

Riidenlieot ovat ottaneet maassa makaavan lahopuun uudeksi kodikseen.
Tasaisesti kosteutta antava lahopuu on mainio kasvualusta uusille kuusentaimille. Emopuun rungolla saa helposti kilpailuetua varvikossa kasvaviin taimiin nähden.

Vanhojen metsien lajeista peräti 29 prosenttia on uhanalaisia. Kaikkiaan metsälajeista uhanalaisia on yhdeksän prosenttia.

Suomessa tärkein syy lajien uhanalaisuudelle on vanhojen metsien ja kookkaiden puiden väheneminen. Seuraavaksi tärkeimpiä ovat metsien uudistamis- ja hoitotoimet sekä lahopuun väheneminen.

Ilmastonmuutoksen edetessä lajien runsaus tulee entistäkin tärkeämmäksi. Vanhat metsät toimivat lajipankkeina, joista lajeja voi levitä taantuvien tai häviävien lajien tilalle.

Suomen metsiä ei ole missään muualla kuin Suomessa. Ne ovat ainutlaatuisia. Atlantin lämpö tuo tänne eteläisempiä lajeja kuin yleensä näille leveysasteille. Kuitenkin valon määrä vastaa arktisia olosuhteita. Lajeja on tullut etelästä, idästä, lännestä pohjoisesta. Yhdistelmä on uniikki.

Suomen metsistä on suojeltu yli kymmenen prosenttia. Metsän suojeleminen ei kuitenkaan tarkoita, että metsä olisi luonnontilaista. Suojelu on voitu tehdä vain joidenkin uhanalaisten lajien perusteella. Kansallispuistoja taas on perustettu maisemallisten arvojen takia.

”Karkeasti voi sanoa, että etenkin etelän kansallispuistojen alueista lähes 90 prosenttia on entistä talousmetsää. Usein kansallispuiston ytimenä voi kuitenkin olla pieni luonnontilainen kohta”, tutkija Siitonen sanoo.

Tutkija Juha Siitonen on erikoistunut kovakuoriaisiin.

Vanhoja metsiä on edelleen ilman suojelua, joten ne on mahdollista menettää hakkuille. Luonnonmetsistä noin puolet sijaitsee suojelualueilla. Metsien säilyttämistä vaikeuttaa se, ettei niitä ole systemaattisesti kartoitettu.

Vuonna 1999 eri maiden ympäristöjärjestöt kartoittivat vanhoja metsiä Suomessa, Norjassa, Venäjällä ja Ruotsissa. Taiga Resque -nimellä kulkeneen hankkeen löytämät vanhat metsät näkyvät kartalla täällä. Kartta alkaa kuitenkin olla 20 vuotta vanha. Luonnonsuojeluliitto on tuoreessa hankkeessa kerännyt kartalle ”verrokkimetsiä” eli helposti saavutettavia paikkoja, joissa voisi päästä näkemään oikeaa metsää. Mistään kokonaiskartoituksesta ei tässäkään ole kyse.

1990-luvun alkupuolella Suomen vanhat metsät kartoitettiin valtion johdolla, ja silloin niistä parhaat kohteet myös suojeltiin.

”Silloin saatiin suojeltua todella hyviä, laajojakin kohteita. Systemaattista, viranomaisvetoista kartoitusta ei ole viime aikoina tehty”, Siitonen sanoo.

Jotain sekin kertonee vanhojen metsien arvostuksesta. On vaikea suojella jotain, josta ei tiedä.

1990-luvulla yksityisiä maita lunastettiin suojeluun. Nyt pakkolunastuksia käytetään esimerkiksi tielinjausten takia mutta ei luontoarvojen vuoksi. Se tarkoittaa, että pakkoa käytetään hävittämiseen, ei säilyttämiseen.

Nykyinen metsiensuojeluohjelma eli Metso perustuu maanomistajien vapaaehtoisuuteen. Mikään ei siten takaa, että parhaat ja luonnontilaisimmat kohteet tulevat tarjolle suojeltaviksi. Usein tarjolle tulevat kohteet ovat myös pieniä ja irrallisia.

Suomen maapinta-alasta on metsiä 75 prosenttia. Suomalaiset ovat tottuneet käymään metsissä lenkillä, marjassa, metsästämässä, sienessä, suunnistamassa, telttailemassa tai muuten vaan. Virkistysmetsät ovat kuitenkin vähintäänkin entisiä puuntuotantometsiä.

Minne siis mennä, jos haluaa nähdä luonnonmetsää? Metsää, jollaista Suomi kasvoi päästä varpaisiin ennen kuin ihminen alkoi polttaa ja kaataa puita omiin tarkoituksiinsa?

Todella luonnontilaisiin Etelä-Suomen aarteisiin kuten Padasjoen Vesijakoon tai Oriveden Sinivuoreen retkeilijällä ei ole asiaa, ja sitä on syytä kunnioittaa.

Retkeilijänkin on kuitenkin mahdollisuus päästä näkemään kohtuullisen luonnontilaista metsää. Sopivia kohteita syksyiselle viikonloppuretkelle voit katsoa tältä kartalta:

Retkelle luonnonmetsään

Vanhan metsän lajien suojelu on itsearvoisen tärkeää. Mutta ehkä kääpiä ja kuoriaisia ei kannata tuijottaa silmiään kipeiksi. Kannattaa nostaa katse ylemmäs. Jykeviin iäisyyttä huokuviin runkoihin ja korkeuksissa huojuvaan latvukseen.

Luonnonmetsät antavat kurkistusaukon tuhansien vuosien takaiseen Suomeen. Ensimmäiset metsät syntyivät Itä-Suomeen, josta jääpanssarit lähtivät ensimmäisenä vetäytymään.

Jos kärjistetään, asetelma on tämä: saavatko tulevat suomalaiset nähdä luonnonmetsää enää valokuvissa, koska meidän sukupolvellemme oli tärkeämpää keittää paljon sellua?

Metsä on kierretty ja eväät on syöty, ja olemme tulleet takaisin lähtöpaikkaamme. Luomme vielä yhden katseen Vesijaon ikuiseen metsään.

Harmaat rungot kohoavat korkeuksiin järkähtämättä. Sammal kiipeilee puunrungoilla. Naavaa roikkuu kaikkialla.

Mitään ei tapahdu. Ei ääntä, ei liikettä.

Metsä vain on.

Piia Elonen HS, teksti

Jukka Gröndahl HS, kuvat ja videot

Tuija Kivimäki HS, grafiikka

Janne Elkki HS, videoeditointi

Maria Lähteenmäki HS, kuvatuottaminen

Lauri Malkavaara HS, tekstieditointi

Emma-Leena Ovaskainen HS, verkkotaitto

Tämä juttu sai alkunsa oikeastaan puolitoistavuotiaan kuukkeli-innostuksesta ja Brasilian sademetsäkadosta: lue lisää ilmastokirjeenvaihtajan blogista.

Aarniometsien häviämisen kuvailussa on tukeuduttu Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen tietokirjaan Suomalainen aarniometsä. Juttua varten on haastateltu myös metsänhoitotieteen professori Annikki Mäkelää Helsingin yliopistosta sekä erikoistutkija Antti Ihalaista Lukesta. Tietoja vanhojen talousmetsien sekä luonnonmetsien puustomääristä ja muista ominaisuuksista on kerätty seuraavista lähteistä: Monimuotoinen metsä /Metla, Annika Mäkelä Helsingin yliopisto, Juha Siitonen Luke, Tapio Oy, VMI12, VMI11, Luke sekä Framstad ja muut (2013). Lisäksi on käytetty lähteitä: Punainen kirja 2019 sekä kirjoja Metsät Suomen luonnossa ja Metsän kätköissä.

Viranomaislupa Vesijakoon on myönnetty Metsähallituksessa 10.9.2019.

Alkuvideossa käytetty Google Earthin satelliittikuvaa.