Mutta kiinnostavinta on arki

Aivan 1980-luvun alussa kaksi nuorta miestä istui Helsingin Sanomien toimituksessa vierekkäisissä työpisteissä. Jos oli luppoaikaa, he lueskelivat amerikkalaista National Geographic -lehteä. Ja kun lehti oli luettu, se haukuttiin.

Arvostettu julkaisu tunnetaan suurista, eksoottisista kuvareportaaseistaan, mutta kolmekymppisen Markus Jokelan mielestä lehden kuvat olivat kliseisiä.

Ja vieressä istuneen Ilkka Malmbergin mielestä jutut oli kirjoitettu tylsästi.

Kaveruksissa virisi ajatus.

”Ajateltiin, että jotakin samanlaista olisi kiva tehdä, mutta paremmin”, Markus Jokela sanoo.

Siitä käynnistyi Malmbergin ja Jokelan yhteistyö. He alkoivat tehdä reportaasimatkoja ensin omalla ajallaan ja omilla rahoillaan.

”Kun Kuukausiliite oli perustettu, saimme joitakin juttuja julki siellä.”

Ja pikku hiljaa reportaaseja pääsi tekemään myös työajalla.

Mutta siinä missä National Geographic vie lukijansa usein kauas ja eksoottiseen, Jokela ja Malmberg halusivat etsiä aiheita läheltä ja tavallisesta.

Tällä viikolla Helsingin Sanomien toimituksessa on saattanut kuulua pientä jupinaa. Markus Jokela täyttää tänä vuonna 67 vuotta, ja helmikuun lopussa hän jää eläkkeelle. Yksi viimeisistä työtehtävistä on ollut tämän ison kuvakoosteen tekeminen.

Niinpä Jokela valitteli parille kollegalleen alkuviikosta, että ”lehdessä oli aukko eikä ollut mitään muuta julkaistavaa, ja nyt ne joutuvat julkaisemaan mun kuvia”.

Kollegan mukaan tämä on tyypillistä Jokelaa. Hän vähättelee tekemisiään, on vaatimaton ja huumorintajuinen.

Toinen työtoveri ihmettelee, kuinka niin ujohko ja rauhallinen persoona voi tuottaa niin intiimejä ja räyhäköitä kuvia.

”Markus on kävelevä kuvajournalismin ensyklopedia. Hän tuntee kuvaajat ja uusimmat valokuvakirjat. Aina, kun tarvitsemme kuvajournalistista näkemystä ja ymmärrystä, kysymme ensin Markukselta. Markuksen merkitys suomalaiselle journalismille on järkälemäinen. Kaveri omaksui brittiläisen väridokumentarismin ja kehitti siitä oman, paikallisen tavaramerkkinsä”, kollega sanoo.

Tässä se kooste nyt on: paperilehdessä julkaistaan kahdeksan ja verkossa 39 Jokelan ottamaa kuvaa. Ne kuvaavat Suomea 1980-luvulta 2010-luvulle.

Jokela aloitti Helsingin Sanomissa ensin toimittajana, mutta siirtyi sitten kuvatoimittajaksi ja valokuvaajaksi.

”Mä olin älyttömän huono toimittaja. Multa puuttui sellainen tiedollinen intressi asioihin, mikä toimittajalla pitää olla. Sen sijaan mulla on visuaalinen mielenkiinto maailmaa kohtaan. Että miltä asiat näyttävät.”

Siirtyminen kuvaajaksi taisi kannattaa. Maailman arvostetuimmassa kuvajournalismin kilpailussa World Press Photossa Jokela on palkittu kolme kertaa, viimeksi pitkien kuvausprojektien sarjassa. Kotimaassa hänet on valittu Vuoden lehtikuvaajaksi vuosina 2003, 2015 ja 2016, ja muitakin palkintoja riittää.

Lehtikuvaajan työ on täynnä kiireisiä uutiskeikkoja, mutta Jokelan suuri rakkaus on aina ollut suomalainen arki. Mitä arki on? Mitä siinä tapahtuu, miltä se näyttää?

Jokela ja Malmberg innostuivat arjesta 1980-luvun alussa, ja vuosikymmenten mittaan työnjako toimi sujuvasti. Jokela kuvasi, Malmberg kirjoitti ja Helsingin Sanomien lukijat pitivät lopputuloksesta.

”Ilkan ajatus oli, että eksotiikka on perseestä. Ettei pidä lähteä kauemmas, vaan paljon kiinnostavampaa on se, mitä on tässä lähellä.”

1990-luvulla kaksikko sai myytyä pomoilleen ”proosallisia aiheita”. Hyvin tavallisista asioista tehtiin hyvin suuria kuvareportaaseja.

Aihe saattoi olla vaikka suomalainen lauantai. Tai se, miten pitsasta tuli Suomen kansallisruoka. Sitä varten Malmberg kiersi sata pitseriaa – ja söi aika monessa.

Arjen kuvissa näkyy sohvia, pihoja, koiria, takkoja, tuulipukuja ja maitopurkkeja. Mummoja papiljotteineen.

”Se oli silloin uutta. Ei tällaisia kotimaan aiheita tehty isoiksi värireppareiksi.”

Jokela sanoo halunneensa kuvata tavallisuutta humoristisesti ja twistillä, siis pienellä kierteellä.

”Valokuvan huumorin pitää olla hienovaraista. Sellaista, joka avautuu vasta, kun vähän aikaa katsoo.”

Jokelan mukaan valokuvaajan ammatissa yksi työväline on ylitse muiden.

”Aika.”

Sitä pitää olla riittävästi. Kuvaaja ei voi soittaa perään, vaan kuva pitää saada siitä paikasta.

Parhaat kuvat tulevat sitten, kun kävelee, roikkuu, etsii ja odottaa tarpeeksi pitkään. Niin kauan, että ihmiset unohtavat kuvaajan.

Tällä metodilla syntyivät yhteisjutut Ilkka Malmbergin kanssa aina vuoteen 2016 asti. Silloin Malmberg kuoli haimasyöpään.

Viime aikoina HS:n luetuimpia verkkojuttuja ovat olleet Kuvia Suomesta -sarjan jutut. Niitä on julkaistu sunnuntaisivuilla ja Kuukausiliitteessä kaksi vuotta. Jokela on toiminut sarjassa portinvartijana ja kollegoidensa sparraajana.

Jokelan mukaan kuvallisten juttujen suosioon on kaksi syytä. Ensinnäkin se, että ideat on pidetty kuvatoimituksen omissa käsissä. Lähtökohtana ei ole ollut teksti, kuten sanomalehdessä yleensä, vaan valokuva.

Jokelan mukaan hyvän kuvareportaasin aihe on sellainen, ettei siitä edes voisi tehdä tavallista juttua, vaan on löydettävä pieni tarina, joka on kerrottavissa kuvina.

”Vaikkapa Outi Pyhärannan kuvat siitä, kuinka pienten lasten vanhemmat syövät lounasta. Eihän siitä oikein voi kirjoittaa mitään, mutta kuvina ne toimivat ja ovat tolkuttoman hauskoja.”

Toinen syy on ajankäyttö. Kuvia Suomesta -sarjan tekemiseen kuvaajat ovat yrittäneet löytää muiden töiden keskeltä aikaa, ja paljon on tehty myös omalla ajalla.

”On yritetty tehdä niin kauan, että on valmista.”

Sitten tulee kritiikkiä.

Jokela ei ole tyytyväinen siihen, mihin suuntaan kuvan käyttö ja kuvaajan työ ovat menossa. Lehdessä ja verkossa julkaistaan liikaa huonoja kuvituskuvia ja arvottomia pärstiä.

Kuolleita kuvia, kuten Jokela sanoo.

Valokuvaajan pitää päästä ulos toimituksesta, tekemään havaintoja ja kertomaan näkemänsä lukijalleen.

”Nyt meidän rooli on usein kuvittaa. Harvoin päästään asian ytimeen.”

Omakin lehti saisi parantaa.

”Talo voisi alkaa palauttaa Hesarin vanhaa kuvajournalistista traditiota, joka katkesi kuin seinään, kun tulivat tabloid- ja digiuudistukset. Nyt se on onneksi vähän parantunut.”

On netissä puolensakin. Kuvat näyttävät kirkkailta ja sävykkäiltä. Ja tilaa riittää.

”Mutta netti on vielä aivan alussa.”

Tämä juttu on Jokelalle kauhistus. Tekstiä on aivan liikaa, ja se kertoo hänestä itsestään.

”Kai sinne vähän kuviakin mahtuu?”

Tämä artikkeli on osa HS:n Kuvia Suomesta -sarjaa. Voit lukea sarjan aiempia osia verkossa osoitteessa hs.fi/kuviasuomesta.

Markus Jokela, kuvat

Esa Lilja, teksti

Ea Vasko, verkkotaitto

JULKAISTU 24.2.2019, © Helsingin Sanomat