Suomiräppi sai alkunsa yli 35 vuotta sitten. Tässä kolmiosaisessa historiajutussa käydään läpi suomiräpin vaiheet sen alusta nykypäivään. Ensimmäisessä osassa käsitellään aika alkuvaiheista huumoriräpin synnyttämään ensimmäiseen räppi-ilmiöön saakka.
Kirkuna on niin kovaa, että korvissa soi.
Eikä ihme. Suomen suosituin räppäri Cheek on astellut viimeistä kertaa urallaan Ruisrockin lavalle.
Tuhatpäinen yleisö katsoo, kun Cheek räppää vuoron perään kaikki isoimmat hittinsä. Liekeissä, Kuka muu muka, Jos mä oisin sä, Äärirajoille, Timantit on ikuisia…
Vieressäni seisovat teini-ikäiset tytöt kirkuvat innoissaan jokaisen kappaleen kohdalla.
Tähän suomiräppi on tullut 35 vuodessa.
Kun dj:nä ja toimittajana tunnettu Njassa, oikealta nimeltään Jyrki Jantunen, julkaisi vuonna 1983 kappaleen I'm Young, Beautiful and Natural, hän tuskin arvasi, että 35 vuoden päästä suomalainen hiphop olisi kehittynyt tähän pisteeseen. Njassan kappaleella on maine historian ensimmäisenä Suomessa tehtynä rap-biisinä.
Ruisrockin keikka jäi viimeiseksi Cheek-esiintymiseksi, jonka näin. Kaksi kuukautta myöhemmin Cheekin, eli Jare Tiihosen, ura päättyi. Se ei ollut mikään traaginen onnettomuus tai vahinko, vaan Tiihosen pitkään suunnitteleman ja tarkkaan laskeskeleman saagan viimeinen luku.
Cheekin uran päättänyt keikka järjestettiin massiivisesti Lahden mäkimontussa. Päätöskonsertin nimi oli ”Valot sammuu”. Cheekin uran päättävä viikonloppu oli Cheekend. Kaikki oli isoa. Niin isoa kuin Suomessa vain voi olla.
Räpin muutoksessa ei kuitenkaan ole kyse vain Cheekistä, vaan koko musiikkityylistä.
Viimeistään 2010-luvun aikana räpistä on tullut kaikkein suosituinta hittimusiikkia, joka soi aivan kaikkialla ja jota kaikki haluavat tehdä. Suosittuja suomiräppäreitä on nykyisin paljon enemmän kuin suomirokkareita.
Eivätkä kaikki räpistä pitävät todellakaan pidä Cheekistä. Räppärillä on niin paljon vihaajia, että urallaan hän ehti tehdä vihaajistaan kappaleen.
2010-luvun aikana suomiräppi on jakautunut yhä pienempiin ja pienempiin alalajeihin. Samalla valtavirtaan on noussut entistä enemmän rakastettuja räppäreitä.
Suuri vaikutus on ollut Vain elämää -ohjelmalla, joka on ollut nostamassa Cheekin lisäksi muun muassa Elastisen, VilleGallen, Mikael Gabrielin, Nikke Ankaran ja Pyhimyksen koko kansan rakastamiksi tähdiksi.
Jokaiselle räpin ystävälle on muodostunut oma suosikkiräppärinsä, rakas kappaleensa ja tärkein riiminsä.
Siksi koostamme yhteen juuri niitä vaikuttavimpia riimejä tämän vuoden aikana HS:n Sanasta sanaan -juttusarjassa. Tähän mennessä kyselyyn on tullut yli 2 500 vastausta.
Kevään, kesän ja syksyn aikana kerromme eniten ääniä saaneiden kappaleiden syntytarinat. Haastattelemme mahdollisuuksien mukaan kaikki kappaleiden tekijät, jotka itse pääsevät kertomaan, miten vaikuttavimmat riimit ovat syntyneet.
Sitä ennen käymme läpi suomiräpin historian. 35-vuotisesta taipaleesta ei voi koskaan huomioida kaikkea, mutta yritämme parhaamme.
Kolmiosaisessa juttusarjassa kuljemme suomiräpin historian läpi nostamalla esiin 20 suomiräpin tunnettua hittikappaletta, jotka ovat omana aikanaan nousseet valtavirtaan, eli ”soineet kaikkialla”. Ne ovat siis määrittäneet pitkälti sen, miltä suomalainen rap-musiikki on keskivertokuuntelijan mielestä kuulostanut.
Sen lisäksi huomioimme juttusarjassamme myös niitä räppäreitä, jotka ovat tehneet rap-piireissä arvostettuja kappaleita, vaikkeivät ne ole nousseet kaikkien tuntemiksi.
Aivan ensimmäisenä esiteltävä kappale on poikkeus. Se ei ollut omana aikanaan tunnettu eikä soinut kaikkialla, mutta myöhemmin se on saanut maineen kappaleena, josta koko suomirap sai alkunsa.
"I’m young and beautiful and oh so natural"
Kaikki alkaa aina jostain. Monien musiikkityylien alkupistettä on nykyisin lähes mahdotonta jäljittää, koska ne ovat mukautuneet epämääräisesti aikojen saatossa. Myös suomiräpin alkupisteestä on kiistaa, mutta jonkinlainen alku on silti löydettävissä.
Yleisen mielipiteen mukaan se on vuonna 1983 ilmestyneellä Art of Breeding -kokoelma-albumilla julkaistu kappale I'm Young, Beautiful and Natural: historian ensimmäinen suomalainen hiphop-kappale. Kappaleen esittäjä on General Njassa And His Lost Division.
Suomi ei ollut räpin syntymässä kovin paljon maailmaa perässä. Rap-musiikki oli alkanut kehittyä Yhdysvalloissa 1970-luvulla soulin, funkin ja diskon yhdistelmästä. Yksi historian ensimmäisistä rap-kappaleista on vuonna 1979 julkaistu Sugarhill GanginRapper’s Delight.
Suurin osa suomalaisista tuntee Njassan parhaiten Radio Cityn ja Radio Helsingin toimittajana sekä Levyraadin juontajana, ei räppärinä. Se ei ole ihme, koska historiallisen kappaleen tekemisen jälkeen Njassa ei ole koskaan palannut räpin pariin.
Noin seitsemän minuuttia pitkä, lähes psykedeelinen kappale ei edusta sellaista musiikkia, joka nykyisin tulee mieleen räpistä puhuttaessa.
Riimejä on vain vähän, eikä kokonaisia räppisäkeistöjä, eli räppikielellä versejä, ole ollenkaan. Englanniksi tehdyn kappaleen lyyrinen anti koostuu lähinnä kappaleen nimen toistamisesta sekä satunnaisesti välihuudahduksista.
Njassa itse on myöhemmin kertonut pitävänsä kappaletta ennemmin elektrofunkkina ja musiikillisena kokeiluna, mutta rap-kappaleen kriteerit se täyttää ainakin löyhästi. Taustalla soi rytmikäs biitti, johon Njassa puhuu päälle. ”I’m the rapmaster”, Njassa räppää kappaleen aikana, eikä ironiaa ole kovin vaikeaa löytää.
Ilmestyessään Njassan kappale ei ollut minkäänlainen hitti, eikä se nostanut tuolloin vielä aivan aluillaan olevaa rap-musiikkia yleisempään tietoisuuteen Suomessa. I’m Young, Beautiful and Natural on lähinnä historiallinen kuriositeetti, joka on ehdottomasti mainittava, jos haluaa puhua koko suomalaisen räpin historiasta.
Njassa on puhunut rap-menneisyydestään varsin harvoin, eikä häntä kiinnosta sen käsittely 35 vuotta julkaisun jälkeen ollenkaan. Näin voi päätellä siitä, että Jyrki Jantunen on yksi harvoista, joka kieltäytyi antamasta haastattelua tätä juttua varten.
Vaikka useissa räpin historiasta kirjoitetuissa jutuissa juuri Njassan kappaleesta on puhuttu suomiräpin historian ensimmäisenä kappaleena, täysin yksiselitteinen sen asema ei ole.
Osa rap-faneista antaa kunnian Njassan sijaan Suomen Euroviisu-edustajana tunnetulle laulajalle Kojolle, joka julkaisi Njassan kanssa samana vuonna oikean räppikappaleen.
Vuonna 1983 julkaistulla Whatugonnado?-nimisellä Kojon rap-kappaleella suurimman osan riimittelystä hoitaa tosin Hyvät herrat -tv-sarjasta muistettu näyttelijä Billy Carson.
Alle neliminuuttisessa kappaleessa on jo huomattavasti enemmän kokonaisia rap-säkeistöjä kuin Njassan kappaleessa.
Nyt – yli 35 vuotta myöhemmin – Kojo kertoo, että koko kappale tehtiin levylle ”pelkäksi täytebiisiksi”.
”Kunhan juotiin kaljaa Lontoossa sijainneella studiolla ja tehtiin jotain. Musta on hauskaa, että nyt siitä puhutaan yhtenä Suomen ensimmäisistä rap-kappaleista. Ei sitä silloin funtsattu tuolla tavalla. Billy oli enemmänkin seurannut rap-skeneä ja tiesi, että Yhdysvalloissa tehdään nyt tämän tyylistä musiikkia. Siitä tuli vain idea, että mekin voisimme tehdä.”
Samoin kuin Njassan kappale, Whatugonnado? ei noussut koskaan minkäänlaiseksi hitiksi. Kappaleen sisältänyt Time Won’t Wait -albumi oli yleisesti floppi ja tiesi alkua Kojon uran laskusuhdanteelle.
Hetken aikaa eli kuitenkin mahdollisuus siitä, että Kojosta olisi voinut tulla Suomen ensimmäinen todellinen räppäri.
Kojo kertoo, että vuonna 1983 hän suunnitteli Carsonin ja silloisen yhtyeensä kanssa, että räpin tekeminen ei olisi jäänyt vain yhteen kappaleeseen.
”Suunnittelimme Billyn kanssa oikeasti, että tekisimme kokonaisen rap-tyylisen levyn. Räppääminen oli mulle kuitenkin helvetin vaikeaa. Lopulta meillä loppuivat rahat kesken ja soittajat siirtyivät muihin yhtyeisiin”, Kojo sanoo.
Kojon ja Njassan musiikilliset rap-kokeilut julkaistiin jo vuonna 1983, mutta kumpikaan kappale ei vaikuttanut merkittävästi varsinaisen rap-ilmiön syntymiseen Suomessa.
Sen sijaan suuri vaikutus oli vuonna 1984 julkaistulla amerikkalaisella Beat Street -elokuvalla, joka nousi nuorison suosioon myös Suomessa. Hiphop-kulttuurista kertova elokuva toi Suomeen breakdancen, graffitien tekemisen ja rap-musiikin kuuntelemisen.1980-luvulla kaikki nämä hiphop-kulttuurin lajit kulkivat vielä käsi kädessä, ja hajaantuminen esimerkiksi breakdance-tanssijoihin ja räppäreihin tapahtui paljon myöhemmin. 1980-luvun puolivälin aikoihin Helsingin legendaarisessa Lepakko-keikkapaikassa alettiin järjestää räppi-iltamia.
Silloin Suomessa oli jo muutamia oikeita rap-yhtyeitä, joista suuri yleisö ei tiennyt mitään. Lepakon hiphop-illoissa kävi noin 500 henkeä, joka kerta suunnilleen sama porukka. Sitä isommaksi hiphop-ilmiö ei 1980-luvun aikana kasvanut.
”Suomalainen yhteiskunta oli siihen aikaan sellainen, että hiphop-menosta ei pidetty yhtään. Iso yleisö katseli meitä sillä ajatuksella, että ’Mitä te oikein pelleilette ja keitä te oikein luulette olevanne?’ Joitakin kertoja kadulla joutui ongelmiin, kun oli eri tavalla pukeutunut. Meno ei ollut yleisesti kovin vastaanottavaista, mutta Lepakon keikoilla oli hyvä meno”, kertoo räppäri J.A.K., oikealta nimeltään Riku Kerminen.Kerminen oli yksi ensimmäisistä Suomen oikeista räppäreistä. Siis henkilöistä, jotka tekivät säännöllisesti omaa rap-musiikkia, esittivät sitä keikoilla ja yrittivät myös levyttää sitä sen ajan keinoilla.
Kermisen yhtye oli 1980-luvun puolivälissä perustettu Damn The Band. 1990-luvun alussa Damn The Band julkaisi myös ensimmäiset oikeat levynsä. Ne olivat yksiä ensimmäisistä Suomessa tehdyistä rap-albumeista.
Amerikkalaista rap-tyyliä mukailevat ja englanninkieliset rap-kappaleet olivat kuitenkin suurelle yleisölle aivan liian erikoisia, että ne olisivat uponneet 1980-luvun suomalaiseen sielunmaisemaan.”Kun saimme levytysdiilin ja julkaisimme levyn, tuli myös vähän lehtihuomiota ja levyarvosteluita. Niissä menoamme kehuttiin, mutta kaikissa nostettiin esille sama kysymys: ’Onko tämä sittenkin vain amerikkalaisten matkimista?’ Se ärsytti silloin paljon. Me ajattelimme, että räppi kuuluu tietenkin tehdä englanniksi. Suomen kieli kuulosti ihan liian oudolta räpättynä”, Kerminen kertoo.
Nykyisin tv-persoonana tunnettu Arman Alizad teki 1980-luvulla rap-musiikkia taiteilijanimellä Eazy A. (Kuva: Ismo Henttonen)
Damn The Bandin tarina päättyi vuoteen 1998, eikä nykyisin 50-vuotias Kerminen ole sen jälkeen räpännyt säännöllisemmin.
Kermisen ohella 1980-luvun hiphop-piireissä liikkui muutamia edelleen julkisuudessa olevia henkilöitä.
Mahdollisesti ensimmäinen suomalaisen rap-yhtyeen festarikeikka nähtiin vuonna 1988 Provinssirockissa, jossa rap-nelikko Definite Four esiintyi festarin pienimmällä lavalla. Yksi Definite Four -nelikon räppäreistä oli nykyisin mediapersoonana tunnettu Arman Alizad, rap-nimeltään Eazy A.
Master Brothers -yhtyeen muodostaneet B.O.W (vas.) & Skinny La Rock olivat Suomen ensimmäisen sukupolven räppäreitä. (Kuva: Ismo Henttonen)
Definite Fourin ja Damn The Bandin ohella samantyylistä, pienelle huomiolle jäänyttä rap-musiikkia 1980-luvulla teki myös rap-yhtye Master Brothers. Sen yksi jäsenistä oli B.O.W., eli Raymond Ebanks. Tämä ei jäisi viimeiseksi kerraksi, kun Ebanks oli mukana suomiräpin historiassa.
”Kaikki halusivat olla vakavasti otettavia, aitoja. Vaikka mikään ei sinänsä ollut aitoa, apinoimme vain asioita Yhdysvalloista. Biisit olivat samanlaisia. Videot olivat samanlaisia. Kun huumoriräppi nousi 1990-luvun vaihteessa suosioon, kuvittelimme, että huumoriräppärit olivat meitä vastaan”, Ebanks kertoo.Juuri huumoriräppi nosti lopulta rap-musiikin ensimmäisen kerran Suomessa valtavirtaan.
Kokonaan oma lukunsa on se, että Juice Leskinen, yksi suomalaisen musiikkihistorian tunnetuimmista nimistä, kokeili myös rap-tyylisen lyriikan kirjoittamista jo 1980-luvun puolivälissä. Vuonna 1986 julkaistiin varsin puhdas suomenkielinen rap-kappale Heavydiggarin vuorisaarna. Sitä ei varsinaisissa rap-piireissä tuohon aikaan ymmärretty ollenkaan. Leskisen tunnetuin rap-tyylinen kappale on vuonna 1991 julkaistu Siniristiloppumme.
Leskisen yhteydessä on myös hyvä mainita, että tietyillä kriteereillä Simo Salmisen jo vuonna 1966 julkaisemaa, aikakaudellaan huumorimusiikiksi leimattua Rotestilaulua voi pitää räpin esiasteena, minkä takia Salmista on joissakin teksteissä kuvailtu puolitosissaan ensimmäisenä suomalaisena rap-muusikkona.
"Me Pääkköset emme tällaista menoa sulata, tule apuun Anja"
Samalla kun Helsingin underground-piireissä eli pieni ja räpin vakavasti ottava hiphop-yhteisö, Suomessa tapahtui jotain odottamatonta.
Sen ensimmäinen ilmentymä oli yhtye nimeltä Pääkköset. Turussa syntynyt bändi muodostui vuosien 1988–1989 taitteessa ja alkoi keikkailla vuoden 1989 keväällä.
Sitten tapahtui jotain, mitä ei ollut nähty / koettu aiemmin suomalaisessa rap-musiikissa. Pääkkösten musiikki ei jäänyt vain pienen porukan tietoisuuteen, vaan esikoiskappale Eläinrääkkäystä pamahti radioiden soittolistoille.
Pääkköset sai levytyssopimuksen, nousi suuren yleisön tietoisuuteen ja oli yhtäkkiä kaikkialla. Eläinrääkkäystä-kappaleesta tuli Suomen ensimmäinen oikea räppihitti.
Pääkkösten musiikki poikkesi lähes kaikilla tavoin siitä rap-musiikista, jota Suomessa tehtiin muuten samaan aikaan. Oleellisinta oli kieli. Toisin kuin räpin vakavasti ottavat yhtyeet, Pääkköset riimittelivät suomeksi. Se oli lähes ennenkuulumatonta.
Lisäksi Pääkkösten tyyli edusti sittemmin halveksutuksi noussutta tyylilajia: huumoriräppiä. Kappaleiden teemat pohjautuivat kevyisiin sanaleikkeihin ja vitsailuihin, eikä niissä ollut mitään tekemistä samoihin aikoihin Yhdysvalloissa suureen suosioon nousseen N.W.A:n tyylisten rap-yhtyeiden kanssa.
N.W.A. (lyhenne sanoista Niggaz Wit Attitudes) syntyi Yhdysvalloissa Los Angelesissa Comptonin alueella ja oli synnyttämässä karulta kuulostavaa gangsta rap -ilmiötä. N.W.A:n musiikki keskittyi muun muassa gettojen sosiaalisiin ongelmiin ja poliisiväkivaltaan.
Suurin osa 1980-luvun suomalaisräppäreistä ei voinut sietää Pääkkösten edustamaa huumoriräppiä, ja vuosien ajan monet olivat sitä mieltä, että huumoriräpin nousu oli pilannut koko rap-musiikin maineen Suomessa.
Pääkköset sen sijaan mukailivat häpeilemättä esikuvanaan toimivaa Beastie Boys -yhtyettä, joka edusti Yhdysvalloissa räpin kevyempää tyyliä.
Pääkkösten kappaleilla ei räpätty koneella tehtyjen taustabiittien tahtiin, vaan kuusihenkiseen yhtyeeseen kuului kokonainen bändi. Yhtyeen keulakuvana toimivat ”Eno Pääkkönen” (Jari Mäkelä) ja ”Setä Pääkkönen” (Ismo Kärppä).
”Meillä oli Jarin kanssa jonkin verran vanhaa bänditaustaa. Kuuntelin tosi paljon Run-D.M.C:tä ja Beastie Boysia. Pidin niitä kiinnostavana musiikkina, vaikken ollut minkäänlainen rap-puritaani. Ajattelin, että tätä olisi kiva tehdä itsekin. Talvella 1988–1989 aloimme esiintyä Jarin kanssa duona pikkutilaisuuksissa Turussa, ja meille kehittyi jonkinlainen kulttimaine. Sitten syntyi idea bändin perustamisesta”, Kärppä kertoo.
Pääkkösten nousu suosioon tapahtui nopeamminkin kuin oli tarkoitus.
”Teimme typerän virheen: lähetimme Eläinrääkkäystä-kappaleesta demoversion ympäri maata radioasemille. Radiot alkoivat sitten soittaa sitä demoa, joka ei ollut kovin hyvätasoinen. Olimme lähettäneet demon toki myös levy-yhtiöille, ja myös levy-yhtiöt kiinnostuivat nopeasti.”
Pääkköset julkaisi Pääkköset-nimisen kokonaisen rap-albumin vuonna 1989, ja se jäi myös yhtyeen ainoaksi levyksi. Yhtyeen viimeinen keikka järjestettiin jo vuotta myöhemmin elokuussa 1990.
”Kaikki oli tapahtunut todella nopealla vauhdilla. Kuusi jätkää oli ollut täydessä höykytyksessä. Vähitellen alkoi syntyä keskinäisiä erimielisyyksiä, ja totesimme, ettei meillä ole enempää annettavaa. On aikamoinen riesa lyödä itsensä läpi hittikappaleella. Paineet seuraavasta hitistä kävivät isoiksi.”
Toista hittiä ei tullut koskaan. Eläinrääkkäystä-kappale osoittaa kuitenkin hyvin, minkälainen rap-musiikki upposi suureen yleisöön 1990-luvun taitteessa. Kappale keskittyy lähinnä sanoilla leikittelyyn ja helppoihin vitseihin. Kappaleessa mainitaan toistuvasti Turussa 1980-luvulla tunnettu eläinsuojeluvalvoja Anja Eerikäinen.
”Kai se on niin, että nykyräppärit eivät tunnusta Pääkkösiä räpiksi. Ymmärrän sen, koska onhan nykyinen räppi tehty ihan eri pohjalta kuin meidän musiikkimme. Mutta vaikka meitä kutsutaankin huumoriräppäreiksi, meillä oli kunnianhimoiset musiikilliset tavoitteet. Tahdoimme, että bändi toimii hyvin ja että keikoilla on hyvä meno. Emme halunneet tehdä asioita vasemmalla kädellä”, Kärppä sanoo.
"Fiilis on muutenkin kuuma, kostea, hikinen, tänä yönä toimii kikka joka ikinen"
Pääkköset oli uuden vuosikymmenen vaihteessa aallonharjalla, mutta yhtyeen jäsenet eivät jääneet ainoiksi suuren yleisön tietoisuuteen nousseeksi räppäreiksi.
Vuonna 1990 Suomessa löi läpi huumoriräpin valtaisa buumi, jota edusti Pääkkösten ohella muun muassa silloin 21-vuotias MC Nikke T, oikealta nimeltään Niko Toiskallio. Toisin kuin Pääkköset, Toiskallio oli kuitenkin saanut kipinän räpin tekemiseen ”rap-puritaanien” maailmasta.
Kuten Helsingissä räppiä tehneet J.A.K. ja B.O.W., myös Toiskallio oli kiinnostunut hiphopista juuri Beat Street -elokuvan innoittamana. Ensimmäiset kappaleensa hän kirjoitti englanniksi ja julkaisi ne vuonna 1988 vakavaa räppiä tehneessä yhtyeessä Positive Noise Orchestra.
Sitten tapahtui jotain. Toiskallio omien sanojensa mukaan ”ajautui” tilanteeseen, jollaista ei ollut kuvitellut.
Aikakauden dj-kisoissa kilpaillessaan Toiskallio alkoi räpätä suomenkielisiä humoristisia lyriikoita, joita ei ollut tarkoittanut julkaistavaksi.
”Siinä ympärillä oli vanhempia dj:itä, jotka olivat sekaantuneet pop-musiikin tekemiseen. Samaan aikaan eri puolella Suomea alkoi nousta trendi huumoriräpin ympärillä. Sitten asiat alkoivat edetä niin, että päädyin nauhoittamaan niitä vitsillä heitettyjä riimejä levylle.”
Niin sanotun ajautumisen tiivistymä on MC Nikke T:n kappale Jos haluu saada.
Seksuaalissävytteinen kappale on hyvin kevyttä poppia, jota vakavasti hiphop-kulttuuriin suhtautuneet räppärit eivät voineet sulattaa.
Pienten hiphop-piirien suhtautumisella ei ollut kuitenkaan väliä, koska Jos haluu saada oli juuri sellaista menoa, mitä Suomessa nuoriso oli kaivannut. Levy myi yhteensä lähes 30 000 kappaletta ja rikkoi silloin kovana pidetyn kultalevyn rajan. Nuori ja hieman ylimielinen MC Nikke T oli kaikkialla, ja ronskilla räppärillä riitti erityisesti nuoria faneja.
Biisissä kuuluu esimakua rap-kulttuurille ominaisesta artistien keskinäisten kiistojen käsittelystä, eli biiffeistä. ”Miksi lapsille opetetaan korvien rääkkäystä, ja lahjaksi ostetaan Pääkkösten heviä”, MC Nikke T sanailee kappaleella ja pilkkaa Pääkkösten Eläinrääkkäystä-kappaleen riimittelytapaa.
Suosittu Toiskallio kiersi keikkailemassa ympäri Suomea diskoissa.
”Hetkessä alkoi tulla isoja keikkapalkkioita. Nuorena jäbänä siihen ei ollut vastaansanomista. Sitä kesti kaksi vuotta. Sitten ilmoitin, että kiitos tämä riittää”, Toiskallio sanoo.
”Olihan se sellasta outolintuilua. Nykyisin ei ole festaria, jossa ei ole räppäreitä. 1990-luvun alussa niillä kamppeilla ei ollut suosiosta huolimatta asiaa mihinkään festarille.”
Nykyisin Toiskallio suhtautuu MC Nikke T -aikoihin hyvin penseästi. Hän on kertonut myöhemmin haastatteluissa uskovansa itsekin, että huumoriräppi tuhosi vuosiksi rap-skenen Suomessa.
Niin sanotuilta oikeilta räppäreiltä Toiskallio sai kuulla rajua pilkkaa omata musiikistaan alusta lähtien. Toiskallion mukaan hänen omia hittikappaleitakin muokattiin julkaisuvaiheessa paljon alkuperäisistä versioista.
”Ei mulla siinä vaiheessa ollut mitään niitä muutoksia vastaan. Tiesin, että ei sillä musiikilla ollut paljon mitään tekemistä Amerikan meiningin kanssa. Ennemmin se tyyliltään sopi Italian italo-meininkiin.”
Toiskallio tosin huomauttaa, että MC Nikke T:n debyyttialbumilla oli mukana myös perinteisempiä rap-kappaleita, jotka eivät kuitenkaan keränneet mainittavaa huomiota.
Kahden vuoden pyörityksen jälkeen Toiskallio sai huumoriräpistä ja koko rap-piireistä tarpeekseen ja vetäytyi kokonaan taka-alalle.
Myöhemmin 1990-luvulla Toiskallio palasi räppäämään, mutta MC Nikke T:nä hän ei ole koskaan tehnyt paluuta. Sen sijaan Toiskallio on keskittynyt tekemään vakavaa suomenkielistä räppiä. Chyde-nimeä nykyisin käyttävä Toiskallio, 49, räppää edelleen ja on vuosien aikana julkaissut useita albumeita kulttimaineeseen nousseessa Ritarikunta-räppiryhmässä.
"Haluaisin suudella sinua kovasti, miksi ihmeessä isäsi on rovasti"
Rytmikäs elektroninen taustanauha alkaa jumputtaa vauhdilla. Kaikki tunnistavat heti ensirytmistä, mistä kappaleesta on kyse. Sitten ääneen pääsee karheaääninen mies, joka aloittaa aluksi hempeän mutta nopeasti härskiksi muuttuvan riimittelyn. ”Oi beibe mä rakastan sua oikein kovasti, miksi ihmeessä isäsi on rovasti.”
Kappale on tietenkin Oi beibi, yksi suomalaisen populaarimusiikin tunnetuimmista kappaleista ja samalla myös suomalaisen räpin suurimmista virstanpylväistä.
Kappale on tuttu luultavasti jokaiselle, joka on käynyt 1990-luvun aikana baarissa, yökerhossa, peruskoulun limudiskossa tai melkein missä tahansa missä on soitettu musiikkia.
Samalla kappaleesta tuli kuitenkin kirosana monille suomalaisräppäreille, jotka yrittivät luoda uraa uskottavina rap-muusikkoina Oi beibi -ilmiön jälkeen.
1990-luvun taitteen huumoriräppiaallon ja rap-musiikin ensimmäisen suosiopiikin kiistaton keulakuva on Oi beibi -kappaleen luonut hyvinkääläinen Raptori.
Jufo III -artistinimeä käyttävän Juho Peltomaan luotsaama yhtye teki samansuuntaista kevyttä rap-vitsailua kuin Pääkköset, MC Nikke T ja Hausmylly mutta vielä isommin. Yhtyeessä Izmo-nimellä tunnettu Ismo Heikkilä kertoo, että breakdance-ilmiö oli vuosikymmenen taitteessa yhtyeen jäsenille tuttu, mutta mitään rap-faneja kukaan Raptorin jäsenistä ei ollut.
”Raptorissa oli yhtä lailla elementtejä dancesta, jota kuuntelin paljon enemmän kuin räppiä. Ajattelimme ottaa elementtejä eri musiikkilajeista ja yhdistellä niitä miten huvittaa. Siihen mennessä kukaan Pääkkösiä lukuun ottamatta ei ollut tehnyt mitään kuunneltua rap-musiikkia, emmekä halunneet tehdä pastissia mistään amerikkalaisesta räpistä”, Heikkilä sanoo.
Heikkilä sanoo, että Raptorin idea oli olla ”kaikkea muuta kuin amerikkalainen räppi oli”.
”Suomessa siihen aikaan tehty englanninkielinen räppi oli sellaista otsa kurtussa -meininkiä. Se oli idolisointia, jossa yritettiin tehdä samaa musiikkia kuin alun perin Amerikassa oli tehty.”
Näistä lähtökohdista syntyi Peltomaan, Heikkilän ja Tero Kaikkosen yhtye Raptori. Se nousi suosituksi hetkessä.
Levy-yhtiö toisensa perään alkoi ottaa yhteyttä Raptoriin. Oi beibi valtasi radioiden soittolistojen kärkipaikan. Alakoululaiset lauloivat kuulemiaan pervoja sanoja koulun pihalla. Vuonna 1990 ilmestynyt levy Moe! on edelleen yksi Suomen myydyimpiä rap-albumeita.
Heikkilä itse muistaa suosion alkaneen siitä, kun Oi beibi pomppasi Radio Cityn listaohjelmassa ykköseksi.
”Silloin todettiin, että eiköhän lähdetä jätkät nappamaan pari kulhoa. Meillä ei kuitenkaan ollut edes sen verran rahaa, että olisimme päässeet Helsingin keskustaan.”
Raptori-kolmikko, Jufo III, Izmo ja Kaivo, ei olettanut Oi beibin nousevan koko kansan hittikappaleen asemaan.
”Meidän tarkoitus oli tehdä niin härski kappale kuin mahdollista ilman, että sanotaan mitään suoraan. Naureskelimme, että tällä kappaleella pääsemme ainakin soittokieltoon ja että on se jotain julkisuutta. Kuinka väärässä olimmekaan”, Heikkilä sanoo.
Heikkilä uskoo Raptorin vahvuuden olleen se, että kukaan heidän sukupolvestaan, MTV-kanavan kasvateista, ei ollut sitä ennen yrittänyt samalla tavalla tehdä todellista tanssimusiikkia.
Suosionsa huipulla Raptori veti vuodessa lähes 300 keikkaa.
Lopulta Raptorin ura jäi lyhyeksi. Yhtye lopetti aktiiviuransa toisen levyn jälkeen vuonna 1992, kun suurin suosio oli alkanut hiipua. Sittemmin sitä on nähty comeback-keikoilla erityisesti ysäritapahtumissa. Heikkilän mukaan oli alusta lähtien selvää, että Raptori olisi vain hetkellinen ilmiö.
”Kukaan meistä ei ajatellut, että tekisimme tätä lopun elämäämme. Kaikilla oli myös muita intohimoja, joita aloimme toteuttaa.”
Peltomaa on sittemmin tehnyt uran teknologiayrittäjänä ja kokeillut myös poliittista uraa. Heikkilä työskentelee nykyisin Bauer Median luovana johtajana.
Kun puhutaan huumoriräpin aiheuttamasta suuresta haitasta suomalaisen rap-musiikin uskottavuudelle, ensimmäisenä puheissa mainitaan juuri Raptori. Heikkilän mukaan Raptorin kyseenalainen maine oli yhtyeen jäsenille loputon vitsien lähde. Porukan jäsenet eivät osanneet ”koskaan ottaa vakavasti itseensä kohdistunutta loputonta kritiikkiä”.
”Pakko olla ylpeä siitä, jos pystyy tuhoamaan kymmeneksi vuodeksi musiikkityylin, joka oli maailmalla vallitseva. Mä ajattelen ennemmin, että kulttuurikonversio oli täällä tarpeen. Suomessa oli tarve muuttaa amerikkalaisempi hiphop Suomeen sopivaksi”, Heikkilä sanoo.
”Vallankumoushan syö aina lapsensa. Oli luonnollista, että kun Fintelligens ja muut nousivat pinnalle, me olimme tähtäimessä. Kun nyt kuuntelen nuoren polven räppäreitä, olen kuulevinani pientä kaikua meidän tyylistämme.”
Muun muassa Fintelligensin synty ja suomiräpin uusi nousu, Petri Nygårdin yllättävä menestys ja Pikku G:n valtaisa suosio. Lue kokonaisuudessaan 1. maaliskuuta!