Oliko 2000-luvun taitteessa alkanut suomiräpin valtaisa suosio sittenkin vain hetken huumaa, muoti-ilmiö, josta ei olisi pysyväksi suosikkimusiikiksi?
Siltä tuntui, kun vuoden 2004 tienoilla alkoi suomalaisen rap-musiikin hiljaisempi vaihe.
Se ei kuitenkaan kestänyt montaa vuotta. Jo vuonna 2006 oli nähtävissä ensimmäisiä merkkejä uudesta suosiosta, kun soolouralle siirtyneen Elastisen kappale Anna soida nousi kohtuulliseksi hitiksi ja radioiden listoille. Suomiräpin suuren suosion uusi tuleminen antoi kuitenkin vielä odottaa.
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun mennessä muun muassa Fintelligens oli tehnyt jo paluunsa ja villitsi jälleen yleisöä ympäri maata. Hittikappale Mikä boogie julkaistiin vuosikymmenen taitteessa ja se takasi viimeistään Fintelligensin uuden suursuosion. Samalla tavalla muun muassa Petri Nygård viritteli comebackia.

Vanhojen tekijöiden vastapainoksi oli noussut esiin myös joukko uusia nimiä.
Heistä yksi oli suosiossa mitattuna lopulta ylitse muiden: suomiräpin uuden hittiaikakauden suurimmaksi artistiksi nousi Lahdesta kotoisin oleva räppäri Jare Tiihonen. Tiihosen ura rap-maailmassa oli alkanut yli 20 vuotta aiemmin, kun hän koululaisena kiinnostui rap-musiikista ja alkoi kirjoittaa omia riimejä. Uransa alkuvaiheessa Cheek liittyi lahtelaiseen räppiryhmään Fifth Elementiin ja räppäsi englanniksi.
Myöhemmin hänestä tuli muutamaksi vuodeksi osa Rähinä-porukkaa.
Selvänä merkkinä Cheek-nimisen räppärin hämmästyttävästä suosiosta voi pitää viimeistään sitä, kun räppäri julkaisi keväällä 2008 kappaleensa Liekeissä.
Mikko Aaltosen kirjoittamassa Cheek-elämäkerrassa JHT – Musta lammas (Otava) Tiihonen kertoo, että Liekeissä-kappale oli tarkoituksella albumin kepeä kappale, jolla kerättiin suuren yleisön huomio, jotta hän voisi tehdä muunkinlaisia kappaleita.

”Kun harjoittelin työstövaiheessa olleen Liekeissä-biisin räppejä ensimmäisiä kertoja kämpilläni Museokadulla ja Rähinän studiossa Hertsikassa, naureskelin usein Iso H:lle, etten osannut kuvitella, kuinka pystyisin tekemään vielä tyhmemmän biisin. Se ei tarkoittanut, etteikö biisi olisi ollut mielestäni aivan helvetin hyvä. Tyhmyys ja huonous eivät aina ole synonyymejä. Kaikkien aikojen tyhmimmät Cheek-biisit ovat varmastikin Liekeissä ja Sokka irti”, Tiihonen kertoo kirjassa.

Samassa yhteydessä Tiihonen kertoo ottaneensa heti alusta lähtien tietoisesti kontolleen klubiräppärin roolin: aseman räppärinä, jonka tunnetut biisit ovat sanoituksiltaan yksinkertaisia mutta villitsevät bileissä.

Simppeli rap-poljento oli juuri sitä, mitä suuri yleisö oli halunnut. Se pysyi soittolistojen kärkipaikoilla koko kesän, pauhasi jokaisella suomalaisella festarilla ja se valittiin myös kesän 2008 viralliseksi kesähitiksi.
Liekeissä-kappaleen jättisuosio osoitti viimeistään sen, että rap oli tullut takaisin valtavirtaan.
Räpin uutena keulakuvana toimi tyylitelty Cheek, joka poseerasi levyn kansikuvassa näyttävät aurinkolasit päässään ja riimitteli kappaleillaan omasta erinomaisuudestaan.
Cheek alkoi kerätä paljon vihaajia, eli ihmisiä, jotka eivät voineet sietää Tiihosen tekemää musiikkia. Tiihonen itse pohtii muun muassa elämäkerrassaan asemaansa ”Suomen vihatuimpana artistina”.

”Minulla ei ole koskaan käynyt mielessäkään, että olisi olemassa artisteja, joita ei vihata. Olin opetellut ajattelemaan, että menestyksestä joutuu maksamaan aina sen hinnan, että osa ihmisistä vihaa. Ja lujaa”, Tiihonen kertoo kirjassa.

Cheek-ilmiö kasvoi joka levyn jälkeen entistä suuremmaksi. Tuli kaksi keikkaa loppuunmyydyllä Olympiastadionilla. Tuli elämäkerta. Tuli Veljeni vartija -elokuva. Samalla tuli myös todella paljon rahaa.
Tiihonen tosin kertoo kirjassa, että hän ei ole tehnyt musiikkia vain rahan vuoksi, vaikka raha hänelle onkin tärkeää. Tiihonen kertoo kirjassa, että kieltäytyi esimerkiksi kolmannesta Olympiastadionin keikasta, vaikka sillä olisi tienannut ison summan, koska halusi hoitaa kokonaisuuden kunniakkaasti.

”Alkuperäisten budjettilaskelmien mukaan minulle oli jäämässä stadionkeikasta 700 000 euroa rahaa. Toisesta keikasta jäisi vähintään samanlainen summa. Se oli siinä pöydällä edessäni, säkissä, se raha, vapaasti otettavissa. Heitä Jare keikka, saat siitä hyvästä säkin, muutaman touhutonnin. It’s all yours. Vai eikö kelpaa?” Tiihonen kuvailee kirjassa.

Kirjassa Tiihonen kertoo, että lopulta alkuperäiset laskelmat eivät toteutuneet, koska kulut olivat nousta 800 000 euroa arvioituja suuremmaksi. Stadionkeikkoja edeltävinä kuukausina Tiihonen käytti itse paljon aikaa järjestellen kohtia, joissa voi säästää.

Lopulta räppäri päätti uransa vuonna 2018, kun ei omien sanojensa mukaan ”pystynyt saavuttamaan enää mitään, mitä ei olisi saavutettavissa”.
Se oli teko, joka sopi Cheekin tarinaan. Yleensä taiteilijan uraa ei ole ajateltu minään saavutuksen listana vaan luomisprosessina, joka kestää niin kauan kuin on inspiraatiota. Cheekin uralle olennaista oli kuitenkin vuosien ajan suunnitelmallisuus. Tuo suunnitelmallisuus huipentui siihen, että Jare Tiihonen oli aikatauluttanut oman uransa päättymisen jo vuosia ennen kuin viimeistä keikkaa oli edes ilmoitettu.

Vaikka 2010-luvun taite muistetaankin parhaiten Cheekin Liekeissä-kappaleen ja Fintelligensin Mikä boogie -hitin tyylisen kevyen bileräpin uudesta nousukaudesta, valtavirtaan alkoi nousta uudestaan myös monipuolinen räppi ja sen joukossa yhteiskunnallinen materiaali.
Poliittista sanomaa sisältävän räpin suuren yleisön tietoisuuteen toi viimeistään Paleface vuonna 2010 julkaistulla levyllään Helsinki–Shangri-La. Se oli poliittisessa kriittisyydessään ja vasemmistolaisessa sanomassaan vähän kuin uuden ajan versio Avaimen Punaisesta tiilestä.
Paleface, oikealta nimeltään Karri Miettinen, kuuluu jo 1980-luvulla hiphop-kulttuurista innostuneisiin räppäreihin, jotka kirjoittelivat englanninkielisiä riimejä 1990-luvun puolivälissä, jolloin rap ei ollut vielä minkäänlaisessa suosiossa.

”1990-luvun puolivälissä perustimme Hoax-yhtyeen, jolla teimme keikkojakin. Olimme silloin sellainen erikoisuus keikoilla. En tavannut montaakaan tyyppiä, jotka olisivat räpänneet”, Miettinen kertoo.
”Räppääminen ei ollut mitenkään tarkoitushakuista toimintaa. Teimme sitä, koska se oli kivaa. Ei meillä ollut mitään käsitystä, että siitä voisi tulla ammatti jollekin tai että siitä voisi saada mitään järkeviä tuloja. Maailma muuttui nopeasti 1990-luvun lopussa.”

Ensimmäisen räppihuuman aikana Paleface siirtyi sooloartistiksi ja alkoi julkaista englanninkielistä räppiä. Muun muassa vuonna 2001 julkaistu The Pale Ontologist oli kohtuullisen suosittu albumi, ja 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Paleface kävi keikkailemassa muun muassa Saksassa ja Hollannissa.

Silti Suomessa Palefacen nimi tuli koko kansan tietoisuuteen vasta, kun Miettinen vaihtoi räppäyskielensä suomeksi ja julkaisi suomenkieliset debyyttikappaleensa.
Miettisen mukaan kielen vaihtaminen ei ollut mikään tietoinen kikka.

”Suomiräppi alkoi hyytyä, ja suurin kiinnostus tekemiseeni alkoi vähentyä vuoden 2007 jälkeen. Oli alettava miettiä uutta suuntaa omalle musiikille. Matkustin Länsi-Afrikkaan, ja siellä ollessa aloin löytää omiakin musiikillisia juuriani Suomesta muun muassa kuplettien, rekilaulujen ja työväenlaulujen avulla. Sieltä syntyi idea suomenkielisestä tarinankerronnasta”, Miettinen kertoo.

Levyn ylivoimaisesti suurimmaksi hitiksi nousi sen nimikkokappale Helsinki–Shangri-La, joka poikkeaa erityisesti biitiltään merkittävästi normaalista rap-kappaleesta. Tehotuotetun koneellisen taustan sijaan kappaleen taustasoinnut kuulostavat enemmän folk-henkisiltä. Miettisen mukaan kappaletta ei oltu alun perin suunniteltu singleksi ollenkaan.

”Sen piti olla vain levyn ensimmäinen sellainen intro-kappale. Että kun rap-fani ostaa levyn, se ihmettelee, mikä tämä kappale oikein on”, Miettinen kertoo.

Kappaleen julkaisun aikaan Palefacen ympärillä oli sopivasti kiinnostusta, koska ennen Helsinki–Shangri-La -kappaletta oli julkaistu jo Talonomistaja ja Syntyny rellestää, jotka molemmat keräsivät hyvin soittoja. Sitten Helsinki–Shangri-La julkaistiin ennakkona Ilta-Sanomien nettisivuilla, josta se levisi kaikkialle.

”Sille videolle tuli hetkessä miljoonia näyttökertoja. Siitä alkaneella matkalla tässä yhä ollaan”, Miettinen sanoo.

Kappaleen toimivuus perustuu Miettisen mukaan juuri sen sanoituksiin.

”Siinä piirretään Suomi-kuvaa aika mustasti. Olin kirjoittanut sen ensimmäiset säkeistöt jo vuonna 2007, kutsuin sitä perussuomalaiseksi jenkaksi. Se oli lamaan syöksyvän Suomen kappale. Siinä oli paljon asioita, joihin ihmiset pystyivät samaistumaan.”

Kun suomalainen rap alkoi nousta uudellaan suursuosioon, aallonharjalla ratsasti uuden sukupolven räppäreistä lahtelainen Cheek. Suomiräppi oli noussut kovaa vauhtia soittolistojen kärkisijoille ja toukokuussa 2011 tuntui siltä, että koko Suomi kuunteli vain yhtä rap-kappaletta.
Se ei kuitenkaan ollut Cheekin tuotantoa, vaan kappaleen takana oli vasta uransa alussa oleva helsinkiläiskaksikko Jare & VilleGalle.
Myöhemmin JVG:ksi nimensä muuttaneen yhtyeen yksi ensimmäisistä singleistä oli jättihitti Häissä.
Urheilu- ja biletysteeman yhdistävä kappale oli valittu Suomessa jääkiekon MM-kisojen viralliseksi tunnuskappaleeksi. Kun Suomi voitti sensaatiomaisesti historiansa toisen jääkiekon maailmanmestaruuden, Häissä raikasi kaikkialla.
Jääkiekkoliitto tilasi tuolloin 23-vuotiaat Jare Brandin ja Ville Gallen esittämään kappaleen kymmenille tuhansille ihmisille maailmanmestaruuden torijuhlissa Helsingin Kauppatorilla. Vuonna 1995 oli Den Glider In, vuonna 2011 oli Häissä.

JVG:lle Häissä oli kuitenkin vasta alkusysäys huippusuosiolle, joka on jatkunut koko 2010-luvun. Kun Cheek lopetti uransa, JVG on nyt yksi Suomen isoimmista rap-nimistä.
”Suomiräppinörtiksi” itseään kuvaileva VilleGalle innostui rap-musiikista alun perin Fintelligensin ja Rähinä-porukan musiikkia kuuntelemalla. Vähitellen hän alkoi kirjoittaa omia riimejä ja tutustui yläasteella Jare Brandiin. Ennen kuin kaksikko alkoi tehdä yhdessä musiikkia, VilleGalle pääsi nauttimaan rap-elämästä keikkailemalla koulusta asti tuntemansa räppärin Junon mukana.
VilleGallella oli kuitenkin palava halu tehdä omaa musiikkia. Niinpä hän alkoi yhdessä Brandin kanssa tehdä kappaleita, joita he julkaisivat ensin Youtubessa. Videoista tuli yllättäviä hittejä, jolloin rap-musiikkiin keskittynyt itsenäinen Monsp-levy-yhtiö teki levytyssopimuksen JVG:n kanssa.
Sitten syntyi Häissä.

”Tiesin, että Sakke Aalto -niminen tuottaja oli tehnyt Fintelligensin kanssa kappaleen Mikä boogie. Ajattelin, että meidän on saatava joku kunnon hitti ensimmäiselle levylle. Laitoin Sakelle viestiä, esittelin meidät ja kysyin, olisiko sillä tarjota mitään biittiä. Sakke vastasi vasta pari kuukautta myöhemmin, ja heti ensimmäinen sen lähettämä biitti oli Häissä-kappaleen tausta. Ajattelin, että tässä on jotain.”

VilleGallella oli selvä visio siitä, että hän halusi tehdä kappaleesta biletysbiisin. ”Häissä” oli kaveriporukan termi juhlimassa olemiselle. ”Mua vähän ärsyttää, että jengi pitää sitä kappaletta urheilujuttuna. Mulle se on ollut aina sellainen puhdas ryyppybiisi. Se on ensimmäinen hittini ja ne on aina ensimmäisiä tekeleitä. En mä sitä kappaletta ole koskaan hävennyt.”
Kappaleen keräämä valtava huomio tuntui VilleGallesta käsittämättömältä.

”Yhtäkkiä tulee viesti jääkiekkoliitolta, että nyt tulette torille vetämään tämän kappaleen. Mikään ei ole koskaan jännittänyt niin paljon. Sen jälkeen menin ensimmäistä kertaa Tigerin vippiin, jossa Duudsonit, Mikko Leppilampi ja Jasper Pääkkönen bilettivät sitä kappaletta. Ajattelin, että ’Ei vittu. Nyt mun elämä on muuttunut täysin.’”

Jos suomalaisen 2010-luvun rap-musiikin monipuolisuus pitäisi tiivistää yhteen henkilöön, hyvä vaihtoehto olisi Pyhimys, oikealta nimeltään Mikko Kuoppala.
1990-luvun lopussa ystävänsä, nykyisen yhtyetoverinsa Heikki Kuulan kanssa ensimmäiset riiminsä kirjoittanut Kuoppala on pystynyt poikkeukselliseen laaja-alaisuuteen. Hän on miellyttänyt helppoja bilekappaleita vaativaa suurta yleisöä ”2010-luvun huumorirap-yhtyeeksi” kutsutussa Teflon Brothersissa. Samaan aikaan hän on saavuttanut niin sanottujen rap-puritaanien keskuudessa mittavaa kulttimainetta vakavaa räppiä tekevässä Ruger Hauer -yhtyeessä.
Kaiken tämän päälle Pyhimys on julkaissut soololevyjä uransa alusta lähtien, ja vuonna 2018 nimenomaan hänen soolotuotantonsa nousi jättisuosioon ja keräsi jopa enemmän huomiota kuin Teflon Brothers. Vuonna 2018 Pyhimyksestä tuli yksi Suomen suosituimpia räppäreitä, ja Jättiläinen-kappaleesta yksi vuoden kuunnelluimpia kappaleita. Emma-gaalassa Pyhimys palkittiin kuudella Emma-patsaalla.
Kuoppala itse sanoo, ettei näe yhtä aikaa käynnissä olevissa erilaisissa musiikkiprojekteissa mitään ongelmaa.

”Joudun vastaamaan aina tähän kysymykseen. Pitäisi varmaan alkaa sanoa, että se vaatii erityistä lahjakkuutta. Eri biisit ovat erilaisia. Eri projektit ovat erilaisia. Tärkeää on pysyä monipuolisena.”

Pyhimys ei alun perin tavoitellut soolouralleen valtaisaa suosiota. Hän ehti jo 2010-luvun alussa ilmoittaa lopettavansa soolouransa, mutta palasi sen pariin vuonna 2015.

”Paluulevy tehtiin faneille, jotka jatkoivat vanhojen levyjen kuuntelemista. Sitten kuuntelumäärät jatkoivat vain kasvuaan ja samalla alkoi tuntua siltä, että Ruger Hauer oli nähty, minkä takia se lopetettiin vuonna 2016. Aloin tehdä seuraavaa levyä, jonka toivoin nostavan oman soolotuotannon seuraavalle tasolle.”

Niin myös kävi. Pyhimys myöntää, että hänen suureen suosioonsa on vaikuttanut myös muun muassa se, että ”Cheek lopetti oikeaan aikaan”.

Kuoppalan rap-uran alkamisen isoina vaikuttimina olivat olleet Eminem ja Fintelligens. Vaikka Kuoppala oli tehnyt musiikkia jo 1990-luvun lopusta lähtien ja julkaissut soolomusiikkiaan 2000-luvun puolivälistä alkaen, iso yleisö saattoi kuulla hänen räppäämistään ensimmäisen kerran vasta vuoden 2012 lopussa. Tuolloin julkaistiin Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja Volin muodostaman Teflon Brothers -yhtyeen kappale Seksikkäin jäbä.
Teflon Brothers oli alun perin syntynyt erikoisena projektina: sen oli tarkoitus olla underground-yhtye, joka teki musiikillaan parodiaa valtavirtaan pyrkivästä klubiräpistä.
Seksikkäin jäbä -kappale tarjosi yhtyeelle kuitenkin mahdollisuuden nousta valtavirtaan. Päätös ei ollut helppo.

”Halusimme samaan aikaan syödä kakun ja säästää sen. Olimme huolissamme siitä, että ihmiset eivät tajua tätä meidän juttua, kun kuulevat tuon kappaleen. Sitten tuottaja Riku Mattila sanoi, että meidän pitää päättää, mitä haluamme. Kaikkea ei voi saada. Jos haluaa nousta suuren yleisön suosioon, ei voi selittää vitsejään.”

Seksikkäin jäbä -kappaleen tausta oli päätynyt Teflon Brothersille vaihtokaupan kaltaisessa tilanteessa. Alun perin tausta oli tehty JVG:lle, mutta he eivät saaneet kappaletta toimimaan. Samaan aikaan Teflon Brothersilla oli tietokonemusiikkia muistuttava tausta, josta he eivät kuitenkaan tehneet kappaletta. Yhtyeet vaihtoivat taustoja keskenään. Lopputuloksena oli JVG:n Nelisilmä ja Teflon Brothersin Seksikkäin jäbä.

Teflon Brothers -kolmikon lisäksi kappaleella esiintyvät Stig ja pitkän linjan iskelmätähti Meiju Suvas. Erityisesti Stigin (oikealta nimeltään Pasi Siitonen) osallistuminen kappaleelle on myös suomiräpin historian näkökulmasta merkittävää: Siitonen oli aloittanut vuonna 2006 amerikkalaista hiphop-kulttuuria parodioivan hiphopin tekemisen Stig Dogg -nimellä, ja esimerkiksi tuottaja DJPP:n kanssa vuonna 2007 julkaistu kappale Stigidilaatio on edelleen kulttimaineessa räppipiireissä. Siitonen on sittemmin vaihdellut musiikkityyliään selvästi ja tehnyt myös puhtaasti pop- ja country-tyylistä musiikkia.

”Sen kappaleen tekeminen oli massiivinen projekti, mutta siitä se meidän hittiputki alkoi. Se muutti Teflon Brothersin suosion. Mulle sen kappaleen tekeminen oli vaikeinta: sanoa biisissä, että olen tämän baarin kuumin ja seksikkäin jäbä”, Kuoppala sanoo.

Voiko naisen tekemä rap-kappale olla Suomessa listojen kärkisijoilla? Vuosikymmenten ajan tuntui siltä, että se olisi mahdotonta. Vaikka Suomessa oli jo 1980-luvulla naispuolisia räppäreitä, naisräppärit loistivat lähes kokonaan poissaolollaan 1990-luvun alun ja vuosituhannen vaihteen räppibuumien aikaan.
2000-luvun alussa esille nousivat Mariska ja Kana. Varsinkin Mariskalla oli myös muutamia suosittuja kappaleita, mutta silti todellista kaikkialla soivaa naisen tekemää rap-kappaletta ei kuultu vielä tuolloinkaan. Naisräpin historiaa on käyty perusteellisesti läpi vuonna 2019 julkaistussa Heini Strandin kirjassa Hyvä verse (Into).
Ensimmäinen naisen tekemä jättimäinen räppihitti syntyi vasta vuonna 2013.
Tuolloin yhden kesän ajan kaikkialla baareista kauppoihin ja festareista radioihin soi Sini Sabotagen kappale Levikset repee. Sabotage oli noussut käytännössä tyhjistä singlelistan kärkeen ja osoittanut samalla, että suomalaiset ovat valmiita bilettämään yhtä lailla naisen kuin miehenkin tekemän räpin tahtiin.
Sabotage, oikealta nimeltään Sini-Maria Makkonen, kertoo innostuneensa räpistä kunnolla nähtyään Erykah Badun esiintymässä Pori Jazzeilla vuonna 2001.

”Kirjoitin jo pienenä runoja, ja tuntui siltä, että räpissä pystyi yhdistämään monta itselle rakasta asiaa.”

Makkonen muutti Kokkolaan 2000-luvun puolivälissä ja silloisen poikaystävänsä innoittamana hän alkoi tehdä räppiä entistä enemmän tosissaan.

Lopullinen läpimurto tapahtui, kun Makkonen tutustui VilleGalleen ja Jareen. He esittelivät Makkosen tuottaja DJPP:lle. Tämä oli tehnyt yhdessä Jaakko Salovaaran kanssa aamuyön pikkutunneille biitin, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Levikset repee -kappaleen taustana.

”Mun fiilis aluksi oli, että oho. Vaikeilimme VilleGallen kanssa pitkään, että mitä tästä tulee. Aina välillä olimme sitä mieltä, että ei tämmöistä voi kukaan kuunnella. Sitten kun kappale julkaistiin, se oli yhtäkkiä kaikkialla. Se oli mulle aika sekavaa aikaa, mutta samalla tosi hienoa ja upeaa. Mua muistutettiin nauttimaan siitä ajasta, mutta juoksin kuin päätön kana paikasta toiseen.”

Makkonen ei ajattele, että hänen olisi ollut naisena vaikeampi päästä räppäriksi.

”Olen aina nauttinut siitä, että olen mennyt jonnekin, mikä on ollut miehinen ala. Musta se on ollut siistiä. Huomion on saanut helposti, mutta sitten se pitää pystyä myös lunastamaan.”

Sabotage tekee edelleen uutta musiikkia. Uusin single Sä oot siin julkaistiin marraskuussa. Hän sanoo toivovansa, että on voinut toimia tietynlaisena naisräpin uranuurtajana.

Sabotagen hitin onnistuminen ei nostanut naisten tekemää rap-musiikkia vielä valtavirtaan, mutta viime vuosina naisräpistä on puhuttu Suomessa kiihtyvään tahtiin. Naispuolisia räppäreitä nousee enemmän esille, ja kappaleet päätyvät myös muun muassa Spotifyn soittolistoille.
Viime aikoina paljon huomiota ovat keränneet muun muassa äskettäin EP:n julkaissut Etta ja vuoden 2018 Flow-festivaalin keikalla kriitikot vakuuttanut Dreamgirls-kollektiivi.
Dreamgirlsiin kuuluva Adikia, oikealta nimeltään Kirsikka Ruohonen, oli ehdolla Kriitikoiden valinta -kategoriassa Vuoden 2019 Emma-gaalassa.

”Muistan kun Sinin kappale tuli. Se kiritti muakin tekemään omaa musiikkiani. Vielä silloinkin musta tuntui silti siltä, että Suomessa ei ollut sellaista naisten tekemää räppiä, jonka olisin kokenut omakseni. Nyt sellaista alkaa olla”, Ruohonen sanoo.

Monien nyt nousussa olevien naisräppäreiden kappaleissa yksi keskeinen sanoma on ollut rap-maailmaan kuuluvan maskuliinisuuden ja naisvihan murentaminen.

”Räppi on ollut tähän asti korostuneen misogyynistä. Siksi mulle on ollut tärkeää korostaa omaa feminismiäni uran alussa tehdyillä kappaleilla. Nyt voin alkaa räpätä muustakin, kun ihmiset jo tietävät, kuka olen”, Adikia sanoo.

Kun vuonna 2013 kesä oli vaihtunut syksyksi ja Sini Sabotagen Levikset repee -kappaleen suuri nousu oli ohi, listojen kärkeen nousi jälleen uuden artistin tekemä debyyttisingle.
Tällä kertaa vuorossa oli Musta Barbaari, oikealta nimeltään James Nikander. Nikanderin kappale Salil eka salil vika oli yksi loppuvuoden suurimmista hiteistä.
Nikander kertoo tutustuneensa rap-musiikkiin alun perin isoveljensä avulla. Isoveli oli näyttänyt Nikanderille Tupacin musiikkivideon ja kertonut enemmän legendaarisen räppärin taustoista. Ei ole sattumaa, että Tupac mainitaan myös Mustan Barbaarin hittikappaleen sanoissa.
Vaikka Nikander kiinnostui räpistä jo vuosituhannen taitteessa, matka omaan räppiuraan oli pitkä. Sitä ennen Nikander oli ehtinyt tutustua räppäri Ruudolfiin. 2010-luvun alkupuolella hän pääsi Ruudolfin kiertueelle paitamyyjäksi.

”Olin tosi paljon kiertueilla mukana, ja vähitellen mut upotettiin paidanmyynnistä osaksi show’ta. Olin jo pari vuotta aikaisemmin kehitellyt itselleni Musta Barbaari -hahmon, koska olin aika kovassa kunnossa silloin. Sitten aloin nousta Rudyn keikoilla lavalle ja repiä paidan pois. Se oli osa show’ta.”

Seuraava askel oli se, kun Ruudolf kysyi Nikanderilta, osaako tämä räpätä.

”Rudy sanoi, että näistä keikkamatkoilla heitetyistä vitseistä saisi tehtyä biisin, jos mua kiinnostaa.”

Keikkamatkoilla heitetyistä vitseistä syntyi Salil eka salil vika, joka yhdistelee lyriikoissaan sen ajan bodausilmiötä ja rasismin vastaisuutta.
Vaikka maailmalla rap oli ollut ensisijaisesti tummaihoisten muusikoiden tekemää musiikkia, Suomessa käytännössä kaikki tunnetut räppärit olivat olleet valkoisia. Nikander oli yksi ensimmäisistä ei-valkoisista räppäreistä, jotka nousivat kappaleillaan valtavirtaan Suomessa.

”Yksi iso asia Salil eka salil vika -kappaleen suosioon oli ehdottomasti oma taustani. Kappale oli röyhkeä, kantaaottava ja sopivan humoristinen”, Nikander sanoo.

Nikander sanoo, ettei ollut osannut varautua kappaleen saavuttamaan valtaisaan suosioon – varsinkaan kun hänellä ei ollut esitettävänään muita kappaleita.

”En osannut odottaa, että lennän Rovaniemelle esittämään yhden biisin ja saan siitä törkeän summan rahaa. Jotain osasin kyllä odottaa tapahtuvan, koska viikko ennen sen julkaisua olin irtisanoutunut töistäni.”

Nikander on sittemmin ilmoittanut luopuvansa Musta Barbaari -taiteilijanimestä ja keskittynyt musiikin tekemisen sijaan muun muassa televisioesiintymisiin.

Vaikka Musta Barbaari oli jonkun aikaa näkyvin, hän ei ollut todellakaan ainut ei-valkoinen räppäri, joka nousi esille 2010-luvun alussa. Huomiota ovat keränneet muun muassa Noah Kin, Ekow, Pastori Pike, Kingfish ja Prinssi Jusuf.
Räppipiireissä paljon arvostusta keräsi muun muassa Kongon demokraattisessa tasavallassa syntynyt Gracias, oikealta nimeltään Deogracias Masomi. Hän julkaisi kehutun Gracias EP:n vuonna 2011 ja Globe-albumin kaksi vuotta myöhemmin.

”Olen sitä sukupolvea, jotka kasvoivat alun perin englanninkieliseen räppiin. Fintelligensin avulla kiinnostuin kuitenkin myös suomenkielisestä räpistä, ja aloin kirjoittaa rap-kappaleita sekä englanniksi että suomeksi”, Masomi kertoo.

Masomi on puhunut haastatteluissa monikulttuurisuuden puolesta.

”Tämän hetkinen suomalainen yhteiskunta on monikulttuurinen ja sen pitää myös näkyä. Tarvitsemme televisioon tumman jätkän, jonka nimi on Petri ilman, että asiaa tarvitsee erikseen alleviivata”, Masomi sanoi HS:n haastattelussa vuonna 2017.

Aluksi lähinnä englanniksi räpännyt Masomi julkaisi ensimmäiset kappaleensa jo vuonna 2007 nimellä Luminate. Silloin suomiräpin tilanne oli hyvin toisenlainen.

”Olen ehtinyt nähdä urani aikana monet eri vaiheet”, Masomi sanoo.

Masomi on työstänyt pitkään suomenkielistä albumia, jonka ensimmäinen single Toleka julkaistiin syksyllä 2017. Alkuvuodesta 2019 julkaistiin uusi single Mis ollaan.

Vuonna 2015 levylistojen kärkeen nousi yllättävä rap-albumi. Paperi T -nimeä käyttävän Henri Pulkkisen levy Malarian pelko soi yhtäkkiä radiokanavilla, ja Paperi T oli hetkessä buukattuna esiintymään kaikille merkittäville festareille. Kaikki suuret mediat halusivat haastatella Paperi T:tä, ja muutaman kuukauden ajan Paperi T tuli esille joka paikassa.
Seuraavan vuoden Emma-gaalassa Paperi T palkittiin vuoden tulokkaana.
Sooloartistina Pulkkinen oli ehdottomasti tulokas, mutta rap-maailmaa seuranneille Paperi T:n nimi oli tuttu jo vuosien ajan. Ensimmäisen kerran Paperi T oli noussut esille Ruger Hauer -yhtyeessä, jossa hän teki räppiä Pyhimyksen ja Tommishockin kanssa. Vaikka myös Ruger Hauer nautti lopettamiseensa asti vankkaa kulttisuosiota, ei siitä koskaan tullut samanlaista ilmiötä kuin Paperi T:stä. Pulkkisen ”taideräpiksi” kutsuttu, lyriikoiltaan monipuolinen ja kulttuuriviittauksia vilisevä musiikki poikkesi täysin esimerkiksi ”tyhmästä klubiräpistä”, jolla Cheek oli noussut suosioon.

Porvoosta kotoisin oleva Pulkkinen oli alun perin kiinnostunut räpistä tutustuttuaan erityisesti New Yorkin itärannikolla tehtyyn räppiin, jota hän alkoi tilata kotiinsa paikallisten levykauppojen avulla.
Suomalaiseen räppiin Pulkkinen muistaa törmänneensä ensimmäisen kerran koulun atk-tunnilla yrittäessään hakea hakukoneella hiphop-musiikkia.

”Yritin hakea netin hakukoneella jotain Wu Tang Clania ja päädyin kuuntelemaan suomalaista räppiä. Se ei ollut suoranaisesti siistiä, vaan ennemmin jännää tai vähän outoa”, Pulkkinen sanoo.

Kun Fintelligensin aloittama suomenkielinen rap-aalto pääsi vauhtiin, Pulkkinen vierasti sitäkin aluksi.

”Olin ihan penska, ja oli todella tärkeää miettiä, mikä on aitoa. Ajatus oli, että eihän suomeksi voi tehdä räppiä.”

Vähitellen ajatus alkoi kuitenkin muuttua, ja lopulta Pulkkinen alkoi itse kirjoittaa suomenkielisiä riimejä. Samalla hän oli saanut huomata, että Porvoossa oli muitakin räpistä innostuneita kuin hän itse.

”Räpin tekeminen oli mulle pitkään harrastus. Oli oleellista, että olin kirjoittanut vuosien ajan biisejä ennen kuin mitään julkaistiin. Siksi tuntuu outoa, että nykyisin 18-vuotiaat saattavat julkaista heti ensimmäisen biisinsä.”

Vuonna 2015 ilmestyneeltä debyyttisoololevyltä isoksi hitiksi nousi esikoissingle Sä jätät jäljen, joka kertoo erotilanteesta.

”Osa Malarian pelko -levyn kappaleesta on sellaisia, että siellä on jotain riimejä, jotka ovat peräisin vanhoista teksteistäni. Sä jätät jäljen on yksi niistä. Se lause löytyy joistain vanhoista kirjoituksistani”, Pulkkinen sanoo.

”Kappale syntyi tosi helposti, ja kun se julkaistiin, ihmisten suhtautumisessa oli tosi iso ero verrattuna siihen, miten he suhtautuivat Ruger Hauerin kappaleisiin. Yhtäkkiä tuntemattomat ihmiset alkoivat puhua mulle siitä kappaleesta.”

Esikoislevynsä jälkeen Pulkkinen julkaisi runokirjan Post-alfa ja palasi uuden musiikin pariin vuonna 2018 julkaisemalla toisen levynsä Kaikki on hyvin.

Useissa listauksissa Cheekin, Elastisen ja JVG:n ohella yhdeksi 2010-luvun suosituimmaksi räppäriksi on nostettu uutta räppärisukupolvea edustava Mikael Gabriel, oikealta nimeltään Mikael Sohlman.
28-vuotias Sohlman on juuri jäänyt määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Kyse ei ole Cheekin tapaisesta uran lopettamisesta, mutta Sohlman on silti myös yksi niistä räppäreistä, jotka katoavat ainakin toistaiseksi julkisuuden valokeilasta.
Sitä ennen hän on ehtinyt saavuttaa jo paljon. Vielä vuonna 2007 Sohlman osallistui Idolsin koelauluihin mutta putosi jatkosta. Samoihin aikoihin hän lataili omaa musiikkiaan Mikseri.net-sivulle, jossa Sohlmanin kappaleet nousivat suosituiksi. Ensimmäinen Sohlmanin kappale oli nimeltään Elämän vaiheet.
Lapsesta asti kirjoittamisesta pitänyt Sohlman oli alkanut kirjoittaa ensimmäisiä riimejään jouduttuaan lastensuojelulaitokseen. Kappaleilla hän käsitteli nuoruutensa vaikeita tapahtumia ja ajatuksiaan, joista ei ollut suostunut puhumaan kenellekään.
Esikoislevynsä Sohlman julkaisi Helsingin nuorisoasiainkeskuksen omistaman Freedom Recordsin kautta 2009. Pian sen jälkeen kiinnostuivat isot levy-yhtiöt, ja 2010-luvun alussa Universal julkaisi ensimmäisen Mikael Gabriel -albuminsa. Kevyttä poppia, herkkää laulua ja räppiä yhdistelevä Mikael Gabrielin musiikki nousi erityisesti nuorten kuuntelijoiden suureen suosioon.

Sohlman on puhunut haastatteluissa avoimesti rankasta lapsuudestaan. Nuorena Sohlman joutui Tuomas-koti-nimiseen lastensuojelulaitokseen Hyrynsalmelle käytettyään päihteitä ja tehtyään näpistysten ja autovarkauksien kaltaisia rikoksia. Hänen äitinsä oli auttanut Sohlmanin huostaanotossa.
Sohlmanin elämästä on julkaistu maaliskuussa 2019 Anton Vanha-Majamaan ja Laura Frimanin kirjoittama kirja Alasti (Otava).
Sohlman kertoo kirjassa muun muassa, kuinka joutui Tuomas-kodissa aluksi kolmen kuukauden täydelliseen eristykseen. Hän joutui viettämään lähes kaiken aikansa omassa huoneessaan. Puhelin, telkkari ja muut laitteet otettiin pois. Sohlman kertoo kirjassa kolmen kuukauden ajan ”tuntuneen keskitysleiriltä”.

”Mun on vaikea kuvailla, millaisessa sokissa olin: helsinkiläispoika lähiöstä oli kuljetettu vasten tahtoaan satojen kilometrien päähän, eikä mulla ollut mitään hajua, koska pääsisin pois. On katkera fiilis tajuta, että oma äiti on junaillut suunnitelman ja haluaa, että oma lapsi viedään kauas asumaan”, Sohlman sanoo kirjassa.

”Mä olen malmilainen jäbä. Turpaan voi saada, mutta pointti on siinä, miten se vaikuttaa henkisesti. Joku saattaa mennä tosi rikki, eikä siinäkään mitään pahaa ole. Mutta mä olen vahva henkisesti”, Sohlman sanoi jo vuonna 2015 julkaistussa Nyt-liitteen haastattelussa.

Vuonna 2015 Sohlman osallistui Vain elämää -ohjelmaan, joka viimeistään nosti Mikael Gabrielin koko kansan tietoisuuteen. Ohjelmassa kuultiin Chisun versioimana myös yksi räppärin isoimmista hiteistä Älä herätä mua unesta.

”Välillä oikeastaan kun mä menen kotiin, mietin että onko tämä totta. Viimeiset kaks vuotta mä olen ymmärtänyt nauttia elämästä. Musta tuli iloinen. Aloin hymyillä. Se on se isoin juttu”, Sohlman kertoi kappaleen herättämistä tunteista ohjelman kuvauksissa vuonna 2015.

Lahtelainen Nikke Ankara, oikealta nimeltään Niiles Hiirola, on yksi uusimmista räppäreistä, jonka voi sanoa vakiinnuttaneen asemansa suuren yleisön suosikkiräppärinä.
Ankaran suosiossa ei ole enää kyse yksittäisistä hittibiiseistä, vaan kaksi albumiakin julkaisseella räppärillä on vain muutaman vuoden kestäneestä urasta huolimatta kymmenkunta isoa Spotify-hittiä.
Hiirola kiinnostui räpistä jo ala-asteikäisenä isoveljensä innoittamana. Aluksi Hiirola kiinnostui englanninkielisestä räpistä, mutta sitten Fintelligensin, Seremoniamestarin ja Avaimen kaltaiset nimet nousivat esille.
Suomiräpistä innostunut Hiirola alkoi haalia käsiinsä kaikenlaista räppiä, mitä Suomessa tehtiin. Hän kirjoitti ensimmäiset riiminsä jo 11-vuotiaana.
Teini-ikäisenä Hiirola tutustui muihin samanikäisiin, jotka olivat myös kiinnostuneita räpistä. Nuoret räppärit alkoivat yhdessä äänittää biisejään, kuvata niitä videolle ja vetää freestyle-tyylisiä rap-esiintymisiä.

”Eivät ne kappaleet olleet niin hyviä, että olisin halunnut julkaista niitä missään. Äänenkäyttö oli ihan liian ujoa, ja välineet eivät olleet tarpeeksi hyviä”, Hiirola sanoo.

Paikallista mainetta Hiirola alkoi kerätä, kun hän esiintyi Lahden klubeilla järjestetyissä rap-battle-kilpailuissa ja onnistui nousemaan niissä voittajaksi.
Seuraava vaihe oli se, että Hiirola pääsi kiertämään Suomea Aste-nimisen räppärin kanssa keikoilla. Keikkojen aikana Hiirola pääsi myös esittämään yhden oman kappaleensa.

Nikke Ankaran esikoissingle Perjantai 13. julkaistiin jo kesällä 2014, ja se sai kohtuullisesti myös radiosoittoa. Vuoden lopussa näytti kuitenkin vähän aikaa siltä, että Ankaran ura päättyisi ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan.
Ankara vajosi päihteiden käytön seurauksena psykoosiin ja ilmoitti alkuvuodesta lopettavansa koko uransa. Toisin kuitenkin kävi: loppukeväästä 2015 Ankara teki paluunsa. Samalla hän oli myös alkanut kirjoittaa kappaleita, joissa käsitteli päihdeongelmaansa ja vaikeita aikojaan.
Yksi niistä kappaleista oli Ettei nyt vain sattuis mitään, josta on tullut yksi Nikke Ankaran isoimpia hittejä.

”Olin suljetulla osastolla, kun aloin kirjoittaa sitä kappaletta. Olin aluksi kirjoittanut sen ihan toisenlaiseen biittiin, mutta sitten Henri Lanz tarjosi mulle uutta taustaa siihen kappaleeseen. Oli hämmentävää, miten niin synkästä teemasta kertova kappale sopi niin iloiseen biittiin. Nyt jengi pitää sitä jonkinlaisena dokausbiisinä, vaikka alun perin se on ollut ihan muuta.”