Jouni K. Kemppainen, teksti

Outi Pyhäranta, kuvat ja videot

Seurakunta alkaa olla koossa. Kylän rosvokin on paikalla.

Kellot ovat lakanneet kilkattamasta, ja kutsu on kuultu. Melkein koko Lammasylängön väki on saapunut messuun.

Tänä sunnuntaina seremonia on arkisempi kuin tavallisesti, sillä sitä ei remontin takia toimiteta kirkossa vaan ahtaassa seurakuntasalissa. Lähimainkaan kaikki halukkaat eivät mahdu istumaan sisälle.

Mutta myös ulkona, Madeiran taivaan alla, on mukava tunnelma. Aurinko paistaa ja lämmittää. Taustalla vilkuttelee Atlantin valtameri.

Kylän rosvo nojaa rennosti kaiteeseen. Hän on laiha mutta jäntevä mies, jolla ei ole ylähampaita, mutta maine hänellä on. Nuorempana hän ei kuulemma kaihtanut tappeluita. Häneltä eivät olleet turvassa edes pihamaata kuopsuttelevat kanat.

Rosvon jaloissa haukottelee pieni koira. Se ei kuulu rosvolle vaan pitkälle komealle miehelle, jonka oikeaa nimeä kukaan ei muista. Miestä kutsutaan Mykäksi. Syy on selvä: miehen puhekyvyn vei lapsena sairastettu aivokalvontulehdus.

Salissa kirkkokuoro virittää ensimmäistä numeroaan. Moniäänisessä laulussa stemmat osuvat vaappumatta kohdilleen, eikä ihme, sillä kuoroa johtaa kylän matriarkka, 84-vuotias leskirouva Maria Fernandes, joka viettää päivät omassa kodissaan mutta yöpyy tyttärensä talossa, koska pelkää aaveita.

Täällä Lammasylängöllä tällainen väenpaljous kirkon tilaisuudessa on aivan tavallista.

Ja silloin, kun tapahtuu jotain erityistä, meno on vielä hurjempaa.

Muutama vuosi sitten täällä vietettiin kylän rautakaupan myyjän hautajaisia, ja niistä puhutaan edelleen. Silloin iso kirkkosali oli tupaten täynnä ja pihakin pullisteli surijoista.

On selvää, että sellaisten läksiäisten päähenkilön on täytynyt olla hyväsydäminen ja rakastettu hahmo. Tosin rautakaupan myyjä oli myös parantumaton juoppo. Kun iltapäivä koitti, hän aloitteli tissuttelun työpaikallaan. Avokätisesti hän usutti asiakkaita paikalliseen baariin juomaan lasillisen hänen laskuunsa.

Mutta sitten rautakaupan myyjä äkillisesti kuoli. Niissä hautajaisissa itkettiin paljon. Ja arkku oli ikimuistoisen komea.

Messu etenee. Pappi pitää saarnansa tiiviinä, sillä hänellä on kaksi muutakin kirkkoa kaitsettavanaan. Saarnastuolissa ei parane kuhnustella.

Isä meidän -rukous hoituu ripeästi. Sen jälkeen seurakuntalaiset kättelevät sovinnon merkiksi, lähimmät halaavatkin. Sellainen on täällä tapana.

Sitten kello kumahtaa kolmasti. Ehtoollinen siis alkaa.

Säästöjen ja hygienian vuoksi vain pappi juo viinin, muut saavat tyytyä öylättiin.

Toimitusta vauhdittaa kaksi avustajaa.

Kylän peltiseppä ottaa ehtoollisen vastaan ensimmäisenä. Sitten seuraa bussinkuljettaja, levadan hoitaja ja leipomon työntekijä.

Kohta toinen avustajista saapuu tarjoilemaan ehtoollista myös salin ulkopuolelle jääneille. Hän on Maria Fernandesin tytär Alcinda.

Ulkona vain pari seurakuntalaista haluaa ehtoollisen. Alcinda ehtii melkein lähteä, kun vielä yksi sormi nousee pystyyn. Se kuuluu hattupäiselle naiselle, joka on kylän suurin puheenaihe. Ulkomaalainen, joka osti kumppaninsa kanssa talon kylän parhaalta paikalta 13 vuotta sitten.

Alcinda sujauttaa pienen valkoisen kiekon hattunaisen suuhun ja lausuu asiaankuuluvat sanat madeiralaisten kummallisella portugalilla. Hänen ruumiinsa, sinun puolestasi annettu.

”Obrigada”, Pirkko Saisio kiittää.

Tie talolle lähtee nousemaan kirkon kulmalta, ja se on jyrkkä kuin Öljymäen rinne. Mutta matka ei ole pitkä, Saisio vakuuttaa.

Ennen kuin ryhdymme kipuamaan, Saisio haluaa vielä tervehtiä pappia. Tämä on ehtinyt jo riipaista messupaidan yltään ja kiiruhtaa nyt kohti autoaan.

Saisio huiskauttaa kättään kiitokseksi papin loittonevalle selälle.

”Tämä pappi on esiintyjä, joka vetää omaa show’taan. Sillä on hyvät tauot ja painotukset, se nauttii siitä kuin stand up -koomikko”, Saisio kertoo. Sitten hän viittaa koteihinsa vaeltavan kirkkokansan suuntaan: ”Noita ärsyttää, että se on niin narsistinen.”

Edellisestä papista ei voinut sanoa samaa. Hänellä oli pullonpohjalasit eikä liiemmälti sosiaalisia taitoja. Kun Saisio ja hänen elämänkumppaninsa, ohjaaja Pirjo Honkasalo, olivat juuri muuttaneet Lammasylängölle, he menivät tietysti esittäytymään papille messun jälkeen. He kertoivat, keitä ovat ja mistä tulevat, ja kehuivat uuden talonsa, maiseman, kirkon ja lopulta koko kylän.

Pappi kuunteli ääneti. Sitten hän sanoi ilmeettömästi: ”Yes. Goodbye.” Ja poistui paikalta.

Saisio höröttää tarinalleen mutta tulee sitten ajatelleeksi, että äskeinen ehtoollinen ei sittenkään tainnut mennä aivan etiketin mukaan.

”Minähän kutsuin sitä Alcindaa sormi pystyssä kuin tarjoilijaa: garçon, yksi tänne, kiitos!”

Mutta nyt, seis! Tämä syntymäpäivähaastattelu on lipumassa aivan outoon suuntaan. Uskonasiat saattavat toki olla monelle 70 vuotta täyttävälle hyvin tärkeitä, mutta hyvänen aika, nyt puhutaan suomalaisesta kulttuuri-ikonista! Nyt puhutaan Pirkko Saisiosta!

Hän on romaani- ja näytelmäkirjailija, näyttelijä, ohjaaja ja ties mitä, ja kaiken lisäksi hän elää juuri nyt yhtä lähes 50-vuotisen uransa kukkeimmista vaiheista. Häneltä ilmestyy pikapuoliin uusi kirja, ja hän valmistautuu parhaillaan teatteriensi-iltaan ja merkittävään elokuvarooliin, joka sivumennen sanoen on syy siihen, miksi hän käyttää näyttävää olkihattua. Saisio esittää Helene Schjerfbeckin äitiä, ja roolissa hänellä on oltava pitkä tukka. Saisiolla on päässään hattu, koska ei itse vallattomista kiehkuroistaan pidä.

Mutta siis: Mitä ihmettä tämä kirkkomeininki oikein on? Onko Pirkko Saisio tullut uskoon?

Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei saada, eikä se tietysti ole ihmekään, sillä epäselviähän uskonasiat tuppaavat olemaan kaikille.

”Olen sitä mieltä, että uskosta ja hengellisyydestä on ihan mahdotonta puhua. Kaikki latistuu. Sen verran voin sanoa, että olen jollain lailla hengellinen”, Saisio pyörittelee.

Kirkkoon Saisio ei kuulu, ei ole kuulunut 42 vuoteen. Mutta häntä viehättää täkäläinen iso, romuluinen, arkinen tyyli harjoittaa uskontoa.

”Enhän minä koskaan heidän vilpittömyyttään saavuta enkä uskoakaan. Tykkään siitä, että nämä puhuvat vain sen, minkä pitääkin. En kestä luterilaisia saarnoja. Katolinen messu keskittyy pelkästään rituaalin toimittamiseen eikä ihmisten miellyttämiseen.”

Ikimuistoisimman luterilaisen hetkensä Saisio koki, kun Stadin slangi ry valitsi hänet Stadin friiduksi. Arvonimen haltijan piti osallistua slangiksi toimitettuun jumalanpalvelukseen. Isä meidän -rukouksen lausui kuusikymppinen naisrovasti, jonka puheesta kuulsi läpi itäsuomalainen murretausta: meijän faija ku budjaat siellä himmelis.

Saisio melkein punastuu myötähäpeästä yhä.

Jollain lailla hengellinen Saisio on kyllä ollut oikeastaan aina. Se on esimerkiksi syy sille, että hänellä jäi kommunistisen puolueen jäsenkirja hankkimatta 1970-luvulla.

”Otin sellaiset asiat tosissani. Minulla ei ollut tieteellistä maailmankuvaa, eli en ollut ateisti. Muuten minua olisi kyllä houkuttanut ottaa jäsenkirja vastaan ja kuulua vielä enemmän porukkaan. Tämä tuli esteeksi”, Saisio sanoo.

Puolueen houkutuksen ymmärtää, sen verran vankkoja kommunisteja Saision vanhemmat olivat. Isä päätyi lopulta työurallaan Suomi—Neuvostoliitto-seuran merkittäväksi toimitsijaksi.

Se tarkoitti, että tytärkin matkusteli tuhkatiheään Neuvostoliitossa lomamatkoilla ja katseli naapurimaata ystävyysseuran suuren mustan Volgan takapenkiltä.

Vasta isän kuoleman jälkeen Saisiolle on selvinnyt, kuinka syvällä kommunistisessa toiminnassa isä oli ollut. Tietoon tuli, että sodan aikana isä oli piilotellut peräti vuoden ajan kalliolaisessa yksiössään venäläistä vakoilijaa eli desanttia.

Tie tekee kiikkerän mutkan. Mutkassa on suuri rautaportti. Portin takana on Pirkko Saision ja Pirjo Honkasalon Madeiran-talo tai pikemminkin toinen koti, jossa he asuvat tavallisesti melkein puolet vuodesta.

Pihamaa on viehättävä ja talo hieno ja niin vanha, että kyläläisten mielestä se on ollut siinä aina. Mutta vaikuttavinta on kuitenkin pihalta länteen avautuva näköala. Näkyy merta niin kauas kuin katse kantaa.

Pirjo Honkasalo harppoo pihamaalla edestakaisin mutta keskeyttää touhuamisen hetkeksi.

”Madeiralla vallitsee täydellinen tasa-arvo maiseman suhteen. Ihminen voi olla köyhä, mutta silti hänellä voi olla järjetön näköala”, Honkasalo sanoo.

”Ei tarvii rahaa, että saa näköalan”, Saisio täydentää.

Juuri näköalaan Saisio ja Honkasalo ihastuivat niin paljon, että päättivät ostaa talon oikopäätä. Talon ostamiseen liittyy tietenkin pitkä ja monivaiheinen tarina, jossa esiintyvät muun muassa Saisiota fanittava lomaosake-esittelijä ja arrogantti asunnonvälittäjä, jolle Saisio kuuli omaksi hämmästyksekseen sanovansa ”minä haluan ostaa talon”, ja muutama muu kiemura.

Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo eivät muistaneet ostamastaan talosta muuta kuin näköalan.

Lopputulos oli kuitenkin onnellinen. Kahden viikon ensivierailu Madeiralla päättyi siihen, että Saisio ja Honkasalo istuivat paluulennolla ja tajusivat ostaneensa talon, josta he eivät muistaneet oikeastaan muuta kuin näköalan.

Pitkän remontoinnin jälkeen piha on nyt kylän komein ja talo Lammasylängön ainoa asumus, joka on lämpöinen talvellakin. Kolmessatoista vuodessa talossa ja tontilla on tapahtunut kaikenlaista. Pihalle on rakennettu muun muassa poreallas ja siipirakennukseen sauna.

Sauna herätti ihmetystä, ja kun kyläläiset kuulivat, että siellä on ollaan alasti, he kauhistuivat. Saisio ja Honkasalo rauhoittivat kyläläisiä kertomalla, että sauna on suomalaisille pyhä paikka.

Pirkko Saision lempinimi on Saikki. Pirjo Honkasaloa taas ystävät kutsuvat Honksuksi.

Saikki ja Honksu, Honksu ja Saikki.

Sen niminen parivaljakko voisi hyvinkin elää Muumilaaksossa.

Kieltämättä Muumitalo käy mielessä, kun kuuntelee, millaista elämää tässä talossa vietetään. Ovet ovat auki, outoja sattumuksia riittää, ja vieraita käy tiheään. Pari kertaa vuodessa Saisio ja Honkasalo järjestävät grillijuhlat, joihin kutsutaan ystävät ja kyläläiset.

Madeiralaisten juhlaetiketti kuulostaa suomalaisen korviin liikuttavan tutulta. Aluksi vieraat kertovat, että he tulivat vain piipahtamaan, ei heidän vuokseen olisi tarvinnut ja ihan äsken syötiin. Mutta kun vauhtiin päästään, viini virtaa ja ilonpito jatkuu aamuun saakka. Edellisissä juhlissa vieraat popsivat erilaisia lihoja ja makkaroita melkein viisitoista kiloa.

Lammasylängön väki suhtautuu suomalaiseen naispariin mutkattomasti.

Nytkin on naapuri poikennut vieraisille. Patricia Rochaan Saisio ja Honkasalo tutustuivat 13 vuotta sitten, kun Rocha koputti oveen ja kertoi, että autoon olivat jääneet valot päälle.

Saisio kehui Rochalle kyläläisten avuliaisuutta ja ystävällisyyttä. Tämä vastasi, että te olisitte voineet ostaa talon mistä tahansa, mutta te valitsitte meidän pienen kylämme. Se on meille kunnia.

Mieluinen huomio on ollut sekin, että vaikka lammasylänköläiset ovat enemmän tai vähemmän hartaita katolilaisia, he suhtautuvat naispariin mutkattomasti.

Asia valkeni naapureille viimeistään kymmenen vuotta sitten, kun Saision näyttelijätytär Elsa oli miehensä kanssa Lammasylängöllä. Kun naapurit kysyivät, missä talon emäntäväki mahtaa olla, Elsa Saisio kertoi, että he ovat juuri menossa naimisiin. Kenen kanssa, naapurit kysyivät.

Keskenään.

Hiljaisuutta kesti hetken. Viimein 74-vuotias kylän matriarkka sanoi: Niin, meillä tuollainen ei vielä ole mahdollista, valitettavasti.

Mutta minähän olen tyttö, hämmentynyt Pirkko Saisio vastasi. Miten voit olla rakastunut minuun?

Tyttö oli tuttu vain ulkonäöltä, yliopiston kuppilasta ja luennoilta, ja hän sanoi: Etkö ole katsonut ympärillesi? Nuokin seurustelee.

Mitä, Saisio puuskahti, en minä ole huomannut.

Ajatus tuntui heti kiehtovalta, pelottavalta ja hämmentävältä, mutta ennen kaikkea kiehtovalta. Lukioaikana Saisio oli monta kertaa tyrmännyt juoruilut Tove Janssonista ja Tuulikki Pietilästä ilkeämielisenä panetteluna. Hehän ovat vain ystävättäriä!

1970-luvun alun Suomessa saattoi tosiaankin olla vaikeaa ymmärtää itseään ja tunteitaan. Ainoa julkihomo oli Monsieur Mosse, eikä hänestä toden totta ollut roolimalliksi parikymppiselle kirjallisuudenopiskelijalle.

Rakkaudentunnustuksen jälkeen kului muutama päivä, ja sekasortoinen mielentila vaihtui jonkinlaiseksi varmuudeksi. Saisiosta alkoi tuntua siltä, että nyt hän ymmärtää oman yksinäisyytensä ja sen, miksi on tuntenut itsensä erilaiseksi. Ei siinä ollutkaan kyse kirjailijan urasta haaveilevan murrosikäisen harhaisesta ylemmyydentunteesta, vaan siitä, että hän taitaakin olla lesbo, vaikka pelkkä sanan sanominen tuntui vaikealta.

Moni asia menneisyydestä sai selityksen.

Kuten se, miksi hän oli rakastunut ensimmäisen kerran naiseen jo viisivuotiaana. Rakkauden kohde oli Miss Lunova, jonka Saision perhe oli nähnyt Linnanmäellä keikistelemässä uimapuvussa. Pirkko Saisio intti isälleen, että Miss Lunovalle pitää soittaa ja kertoa, että tämän pitää muuttaa heille asumaan, koska hän ei voi elää ilman Miss Lunovaa.

Tai se, miksi hän oli lukioaikana ollut niin mustasukkainen parhaan ystävänsä kissalle. Kissa vihasi Saisiota ja Saisio kissaa, sillä se sai olla hänen ystävänsä sylissä, kun he juttelivat.

Tuo vitun kissa saa koskettaa niitä rintoja ja minä en, Saisio raivosi mielessään ja ihmetteli samalla, mikä häntä vaivaa: miksi hän ylipäänsä ajattelee naisen rintoja sillä tavalla.

Mutta nyt kaikki oli toisin. Rakkaudentunnustus johti kolmen vuoden seurusteluun naisen kanssa. Ensimmäisen lesbosuhteen jälkeen tuli vielä epäröintivaihe, ja Saisio meni jopa kihloihin miehen kanssa, mutta kihlaus jäi lyhyeksi.

Seuraava suhde naisen kanssa kesti yhdeksän vuotta.

Se päättyi siihen, että Saisio sai lapsen.

Pirkko Saisio vetää tupakan savua syvälle keuhkoihinsa. Lähikaupasta ei löytynyt oikeaa merkkiä, sitä, jossa on napsahtava filtteri, ja hän tuli ostaneeksi kevytsavukkeita, jotka eivät maistu oikein miltään. Tarina kuitenkin jatkuu.

”Elsa ei ollut täyttänyt kolmea viikkoa”, hän kertoo. ”Oli aika tiukka paikka jäädä yhdeksän vuoden suhteesta yksin kaksiviikkoisen lapsen kanssa. Kaikki meni uusiksi, ihan kaikki.”

Pari vuotta tyttären syntymän jälkeen kävi niin, että Saisio ”onnistui iskemään” Honkasalon.

Lapsen kasvatukseen osallistui kokonainen kaveripiiri.

”Meillä kävi hirveästi väkeä, mutta lapsi hoidettiin hyvin. Minulla oli paljon lapsettomia ystäviä, koska silloin lesbot ei tehneet lapsia eikä homot senkään vertaa. Elsa oli sen porukan lapsi.”

Saisio kertoo, että tytär oli pienestä asti ennakkoluuloton eikä arastellut vieraitakaan aikuisia.

”Mun sukupolvi ajatteli, että työ ensin, sitten kaverit ja sitten perhe. Työ ja kaverit olivat keskiössä, eikä meillä ollut sellaisia perhearvoja. Mutta niinhän siinä kävi, että boheemien lapsista tuli perhekeskeisiä, tietysti.”

1990-luvulla Elsa Saisio oli julkisuudessa suunnilleen Suomen ainoa tunnettu sateenkaarilapsi ja Saisiosta ja Honkasalosta tuli valtakunnan virallinen homopari.

Pirkko Saisio oli se, jolta pyydettiin lausuntoa, kun käsiteltiin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia tai mitä tahansa aihepiiriin liittyvää kysymystä.

”Koetin aina sanoa, että ottakaa joku nuorempi. Oli Päivi Räsäsenkin edessä tylsää sanoa, että meitä on hirveen paljon, kun aina oli sama naama esillä. ’Kuinkas monta teitä onkaan sun lisäksi, sun ja sun kumppanin’”, Saisio muistelee.

Saisiosta ja Räsäsestä tuli taistelupari, joka otti yhteen television keskusteluohjelmissa.

Vähemmän tunnettu kohtaaminen tapahtui Linnan juhlissa presidentti Tarja Halosen aikaan. Sattui niin, että Päivi Räsänen joutui kättelyjonossa Saision ja Honkasalon edelle. Räsäsellä oli pitkä laahus, eikä Saisio voinut vastustaa kiusausta. Hän astui laahuksen päälle. Räsänen melkein kaatui, ja hänen pukunsa oli revetä.

Räsänen kääntyi katsomaan, kuka oli hänen takanaan.

Saisio sanoi: Anteeksi, se oli vahinko.

Epäilemättä tietenkin, Räsänen vastasi.

Ja nyt tulee yllätys. Saisio nimittää Räsästä rakkaaksi arkkivihollisekseen ja tunnustaa, että oikeastaan pitää Päivi Räsäsestä.

”Nyt kun mä sanon näin, niin mun oma kupla huutaa, että sä et voi, sä oot hullu. Mutta Räsänenhän on sillä tavalla hämmästyttävä henkilö, että sillä on helvetin hyvä huumorintaju.”

Sen sijaan Saisiolla on vahva tunne, että hänen omassa kuplassaan huumorintajua ja ymmärrystä on riittänyt kovin vähän.

Tilanne on ollut niin tiukka, että Saisio on joutunut muutamaan otteeseen miettimään, kenen joukoissa kukin oikein seisookaan.

”Siinä ekassa somemyrskyssä huomasin, että en kuulukaan sinne, minne luulin kuuluvani, siis heidän mielestään. Ja jonkun ajan kuluttua minusta alkoi tuntua, että en enää omastakaan mielestäni kuulunut enkä haluakaan kuulua. Ne työnsi mut pois, työntämällä työnsi”, Saisio sanoo.

"Ensimmäisessä somemyrkyssä huomasin, etten kuulukaan sinne, minne luulin kuuluvani."

Ensimmäisellä somemyrskyllä Saisio viittaa kohuun, joka nousi hänen Koivu ja tähti -näytelmän ensi-iltaan liittyvästä haastattelustaan Helsingin Sanomissa. Saisio harmitteli yhteiskunnan jakautumista ja toivoi, että erimieliset yrittäisivät keskustella toistensa kanssa enemmän.

Juuri tuolloin Rautatientorilla, aivan Kansallisteatterin edessä, pitivät leiriä sekä maahanmuuton vastustajat että maahanmuuttajat. Toimittaja viittasi jutussaan näihin kahteen leiriin, ja sen seurauksena somekuoro tulkitsi, että Saisio toivoo keskustelua niiden välille.

”Enhän minä puhunut niistä leireistä, vaan laajemmin yhteiskunnallisesta tilanteesta”, Saisio selittää. ”Se myrsky oli todella rankkaa, kuukausi siihen meni.”

Ja edelleen, kolme vuotta myöhemmin, omassa keittiössään, Saisio melkein kimmastuu taas.

”Olisiko ollut somekohun viides aamu, kun aloin ajatella, että vitut, vaikka olisin tarkoittanutkin sitä, niin tämä on ihan kohtuutonta. Että kutsutaan fasistiksi ja rasistiksi ja natsiksi ja kaikkea”, Saisio puhisee.

Toinen somemyrsky menikin jo enemmän kokemuksella. Sillä kertaa punavihreä kupla tulkitsi, että Saisio haluaa puolustaa kohun keskelle joutunutta ohjaaja Aku Louhimiestä.

”Louhimiehellä on mitä ilmeisimmin ollut kyseenalaisia ohjausmetodeja, mutta tämä työnteon estäminen ja sosiaalinen ulossulkeminen on täysin kohtuutonta”, Saisio sanoo.

Pirkko Saision ensimmäinen rakkaussuhde oli jatkunut vasta muutaman viikon, kun tyttöystävä pyysi häntä mukaan Teatterikoulun pääsykokeisiin. Siellä on ihmisiä, joista tykkäisit, hän sanoi.

Tyttöystävä pääsi kouluun, Saisio ei, mutta innostus heräsi.

Seuraavan vuoden Saisio vietti Ylioppilasteatterissa, kymmenen tuntia päivässä.

Hän oli ehtinyt olla Ylioppilasteatterissa vain nelisen viikkoa, kun oli jo televisiossa laulamassa taistelulauluja. Hän tunsi Kaj Chydeniuksen ja Kaisa Korhosen, ja elämä oli kuin ihanaa unta.

Seuraavana vuonna hän pääsi Teatterikouluun dramaturgilinjalle.

Kaisa Korhonen opetti Teatterikoulussa, ja pari vuotta myöhemmin hän ehdotti, että Saisio vaihtaisi näyttelijälinjalle.

Saisio suostui. Samana päivänä kun siirto toteutui, hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan Elämänmeno. Hän ymmärsi, ettei valmistu koulusta kirjoittajaksi, vaan hänen on itse tehtävä itsestään kirjoittaja.

Kirja julkaistiin samana syksynä, jona hän valmistui Teatterikoulusta ja sai ensimmäisen kiinnityksensä teatteriin. Paikka oli Rovaniemen kaupunginteatteri. Pesti kesti puolitoista vuotta.

Elämänmenosta tuli menestys, ja Saisio sai ensimmäisen apurahansa, joka alkoi juosta vuoden alusta. Niinpä Saisio istuutui kirjoituskoneen eteen 2. tammikuuta vuonna 1977 kello yhdeksän aamulla. Tätä on kirjailijan työ, hän ajatteli.

Muutaman kuukauden päästä kasassa oli sata sivua hengetöntä proosaa, joka sijoittui harrastajateatteriin. Saisio jätti käsikirjoituksen kesken.

Toimiva työskentelytapa löytyi myöhemmin. Nyt Saisio on julkaissut omalla nimellään kuusitoista, salanimellä Jukka Larsson kolme ja salanimellä Eva Wein kaksi proosateosta.

Elämänmeno on niistä yhä suosituin, vaikka hän voittikin Finlandia-palkinnon vuonna 2003 autofiktiivisellä romaanilla Punainen erokirja.

Pirkko Saision saksalaisvalmisteinen auto kipuaa sinnikkäästi vuoristotietä ylemmäs ja ylemmäs.

Pilvet lähestyvät. Huipulla auto sukeltaa sisään harmaaseen usvaan.

”Tällä puolella käyn aika usein”, Saisio kertoo. ”Jos mulla on töitä, Honksu odottelee kotona ja moitiskelee, että sä vaan teet työtä. No, se ei tykkää ajaa autoa. Minä liikun täällä hirveesti yksinäni.”

Yhdessä he löysivät täältä järven. Kun he tulivat sitä seuraavan kerran etsimään, sitä ei löytynyt. Seuraavalla kerralla se taas löytyi. Lopulta katoavan järven salaisuus selvisi. Se on niin matala, että se tyhjenee ja täyttyy todella nopeasti.

Saisiolla on ainutlaatuinen asema suomalaisessa kulttuurimaailmassa. Oikeastaan hän on saanut tehdä, mitä on huvittanut. Hän kirjoittaa romaaneja, jotka arvostettu kustantamo julkaisee, ja näytelmiä, joita esitetään muun muassa Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Hän saa ohjata ja näytellä ja jopa piirtää kirjoihinsa kuvat, jos sellainen sattuu huvittamaan.

”Näin se on ollut, ja olen hirveän tyytyväinen kaikkiin mahdollisuuksiin, joita olen saanut. Mutta olen minä aikoinaan pyrkinytkin paljon ja saanut usein vastaukseksi ei.”

Kerran Saisio kertoi eräälle nimekkäälle naisohjaajalle, että oli tarjonnut tekstejään eri tahoille. Ohjaaja vastasi, ettei itse ole koskaan ollut niin heikossa asemassa, että olisi joutunut tarjoamaan itseään.

”Vastasin, että silloinhan te olette naisen asemassa, odotatte kotona ja saatte töitä, jos saatte. Aina kun haluat ja pyydät jotain, on pettymisen mahdollisuus, mutta se on se hinta ja riski, että saa tehdä mitä haluaa.”

Tällä vuosikymmenellä Saisio on kirjoittanut kolme suurta musikaalia Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Niistä ensimmäinen oli ooppera Homo, ja se oli suuri menestys. Trilogian kakkososa, Slava, meni myös hyvin, mutta kolmas osa, Musta Saara, ei saanut yhtä paljon katsojia.

”Kansiksen suurella näyttämöllä taloudelliset paineet on ihan valtavat. Kyllä minä tiedän, millä panoksilla sitä lafkaa vedetään. Eikä epäonnistua saisi missään tapauksessa, vaikka silti pitäisi ottaa riskejä”, Saisio sanoo. ”Jos olisin paljon nuorempi, sanoisin, että nyt Kansalliseen tulee tauko. Mutta voihan olla, että ne on nyt tehty. Silti olen oppinut, että never say never.”

Kello on niin paljon, että on aika laskeutua vuorelta alas. Pimeällä kapeat ja mutkittelevat vuoristotiet eivät enää ole leppoisia ajettavia.

Matkalla kuulemme vielä yhden Linnan juhliin liittyvän tarinan.

Presidentti Martti Ahtisaaren aikaan kutsun itsenäisyyspäivän vastaanotolle saikin puoliso, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo.

Hän ilmoitti kotona, ettei lähde ilman Saisiota.

Oli ilta ja viiniä oli nautittu. Honkasalo päätti kirjoittaa kirjeen presidentin kansliaan. Kirjeessä Honkasalo kertoi, että ei halua tulla ilman puolisoaan. Olemme eläneet yhdessä pitkään ja kasvattaneet Suomeen vastuullisen ja yhteiskuntakelpoisen kansalaisen.

Aamullakin kirje tuntui niin hyvältä ajatukselta, että Honkasalo postitti sen.

He odottivat kaksi päivää jännittyneinä, reagoiko presidentin kanslia.

Sitten ovikello soi. Lähetti toi kotiovelle henkilökohtaisen kutsun, joka oli osoitettu Pirkko Saisiolle.

”Ehdittiin jo naureskella, että ne varmaan vastaa, että jos te semmoisen olette kasvattaneet, niin mitä sinä sitä vanhaa luuskaa tänne raahaat. Ota mukaasi se vastuullinen ja viehättävä yhteiskunnan jäsen.”

Pirkko Saisio on kirjoittanut, hän on ohjannut ja näytellyt. Hän on tehnyt, mitä haluaa.

Paras paikka katsella auringonlaskua on pihan länsireuna.

Hetken taivaanranta hehkuu oranssina. Sitten, aivan äkkiä, pihaan laskeutuu pimeys.

Vielä vuosi sitten Pirkko Saision tehokkain työaika alkoi tästä. Hän katsoi länteen avautuvasta työhuoneensa ikkunasta auringonlaskua ja ryhtyi kirjoittamaan.

Tällä metodilla on syntynyt ainakin neljä näytelmää ja viisi proosateosta.

Vuosi sitten asiat alkoivat muuttua. Saisiosta tuli aamukirjoittaja. Hän huomasi, että hänen päänsä oli päivän tapahtumista niin täynnä, ettei hän pystynyt enää keskittymään kirjoittamiseen.

”Minusta tuntuu, että viimeisen vuoden aikana minun elämykseni ovat muuttuneet niin intensiivisiksi, että en selviä niistä käsittelemättä”, Saisio sanoo pihan pimeydessä. ”Ehkä se on loppusuoran makua tai jotain. Kaikenlaiset elämykset, kaikenlaiset kohtaamiset, niissä on enemmän sisältöä, painoa ja väriä kuin ennen.”

Tuohan kuulostaa mukavalta.

”Kannatti elää seitsemänkymmentä vuotta, että sai kokea tämän. Sen takia kannatti elää se koko entinen elämä”, Saisio sanoo.

Jouni K. Kemppainen, teksti

Outi Pyhäranta, kuvat ja videot

Olli Nurminen, verkkotaitto

JULKAISTU 2.3.2019, © Helsingin Sanomat