Maailman tunnetuin rockfestivaali pidettiin 50 vuotta sitten maaseudulla White Lakessa.
Myyttisiin mittasuhteisiin kasvanut Woodstock on kaikkien myöhempien rockfestivaalien kantaäiti.
Se keräsi lähes puolen miljoonan yleisön.
Maineikas Woodstock oli suurin ja kaunein musiikkifestivaali. Sen jälkeen maailma ei ollut entisensä. Mutta miten Woodstock syntyi? Tarvittiin monta käännettä ennen kuin se saattoi alkaa.
Joskus historia ei piittaa tosiasioista. Viisikymmentä vuotta sitten, 15.–17. elokuuta 1969 järjestetty Woodstockin rauhan, rakkauden ja vapauden rockfestivaali on tästä hyvä esimerkki. Rockfestivaalin pitopaikka ei nimittäin ollut Woodstock New Yorkin osavaltiossa vaan noin viiden kilometrin päässä Bethelin pikkukaupungista sijaitseva piskuinen White Laken kylä valtatie 17B:n varrella. White Lake sijaitsee noin sata kilometriä Woodstockista lounaaseen.
1960-luvun idealistisen hippikauden päättänyt iso joukkotapahtuma on kuitenkin jättänyt historiankirjoihin ja ihmisten mieliin sellaisen epämääräisen harhaluulon, että hippisukupolven musiikkifestivaali olisi järjestetty tapahtuman nimen mukaisesti Woodstockissa.
Historian oikut eivät lopu tähän. Kolmepäiväistä rockfestivaalia ei ollut suunniteltu pidettäväksi alun alkujaan Woodstockissakaan. Hankkeen parikymppiset puuhamiehet John P. Roberts, Joel Rosenman, Michael Lang ja Artie Kornfeld halusivat järjestää noin 50 000 kävijälle tarkoitetun vapaamuotoisen festivaalin keskellä luontoa, kaukana kaupunkimiljööstä. Sen toteuttamiseen nelikko käytti tammikuussa 1969 perustamaansa yhtiötä Woodstock Ventures, josta kukin omisti 25 prosenttia. Roberts oli miljoonaperijä, Rosenman pääomasijoittaja ja käsikirjoittaja, Lang promoottori ja Kornfeld levytuottaja.
Vuotta aiemmin Lang oli ollut mukana järjestämässä Miami Pop Festival -tapahtumaa, jonka yleisömäärä oli noussut noin 25 000 kävijään.
Woodstock Ventures -yhtiön nimissä nelikko halusi perustaa Ulsterin piirikunnassa sijaitsevaan idylliseen Woodstockin kylään hippihenkisen retriittistudion muusikoille ja alkoi suunnitella ulkoilmakonserttia, jolla rahoittaa viimeisen päälle suunnitellun äänitysstudion rakentaminen. Woodstockin vetovoimaa lisäsi se että Bob Dylan oli asunut Woodstockissa jo lähes kolme vuotta. Siellä vaikuttivat myös Jimi Hendrix, van Morrison, Janis Joplin ja The Band. Studio jäi lopulta rakentamatta, ulkoilmakonsertti sen sijaan toteutui.
Nelikko valitsi hippisukupolven kosmiseksi kirkastusjuhlaksi kaavaillun ulkoilmakonsertin pitopaikaksi noin 10 000 asukkaan Wallkillin pikkukaupungin Orangen piirikunnassa, joka on Ulsterin piirikunnan eteläinen naapuri. Siitä festivaalin Hair-musikaalin hengessä kehitty nimi An Aquarian Exposition: 3 Days of Peace & Music.
Miljöö kuitenkin herätti ristiriitaisia tunteita. Esimerkiksi Michael Lang ei pitänyt paikasta, koska konsertti olisi järjestetty entisellä, hylätyllä teollisuustontilla, Mills Industrial Parkilla. Lupa oli saatu 10 000 dollarilla keväällä 1969. Myös kaupungin asukkaat nousivat vastarintaan. Kun Wallkillin asukkaille selvisi festivaalin yleisötavoite, kaupunki alkoi etsiä epätoivoisesti syitä perua festivaali. Nopeasti valtuusto keksi kieltää kaikki yli 5 000 ihmisen yleisötapahtumat.
Virallisesti valtuusto esti festivaalin järjestämisen vasta 15. heinäkuuta 1969, jolloin se lähetti asiasta kirjeen Woodstock Venturesille. Syynä olivat festivaalin järjestäjien puutteelliset suunnitelmat ja konserttialueen liian korkeat turvariskit. Virkamiehet myös muistuttivat, että kaupungin järjestyssäännöt kielsivät ulkovessojen pystyttämisen konserttipaikalle. Myös kaavailtua vesihuoltoa pidettiin riittämättömänä.
Viesti oli rivien välissä. Wallkilliin ei haluttu hapon ja ruohon psykedeelisessä valtakunnassa vaeltavia hippejä. Ties vaikka joukossa olisi kommunisteja.
Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan lannistaneet konsertin järjestäjiä. Michael Lang halusi keksiä nopeasti ratkaisun ongelmaan, koska haave oli jo niin lähellä toteutumista. Lähes kaikki yhtyeetkin oli jo buukattu. Osa esiintymispalkkioista oli jo maksettu. Kiire pani pyörät pyörimään.
Michael Lang saapui helikopterilla Elliot Tiberin motellin pihaan 15. heinäkuuta 1969 ja aloitti heti tämän pehmittämisen – hän oli liikkeellä jo samana päivänä, jolloin Wallkillin valtuuston päätös tuli julki. Ratkaisua konsertin uuteen pitopaikkaan ei haettu kylmiltään, sillä Lang ja Tiber olivat tutustuneet jo aiemmin New Yorkissa, jossa Woodstock Ventures piti toimitilojaan. Langilla oli kiire, hän oli jo pannut konserttiin kaksi miljoonaa dollaria. Satakunta rekkaa äänentoistolaitteineen, vesijohtoineen ja vessoineen oli vyörymässä kohti Wallkilliä. Palat loksahtivat nopeasti paikalleen. Tiber tajusi, että hän voisi tarjota vuosikymmenen rohkeimmalle konsertille sekä luvan että pitopaikan.
Rekat koukkasivat Orangen piirikunnasta läheiseen Sullivanin piirikuntaan, jossa White Lake sijaitsi. Raskas rekkakolonna tukki lähitienoon tiet, ja näytti siltä kuin äkillinen avustussaattue olisi ollut matkalla katastrofialueelle.
Lupa konsertin järjestämiseksi heltisi, koska paikallisella motellinomistajalla Elliot Tiberillä oli jo entuudestaan White Laken kunnanvaltuuston myöntämä lupa järjestää White Lake Music and Arts Festival. Sen ohjelmarungoksi oli kaavailtu pienimuotoista kamarimusiikkitapahtumaa. Uudessa tilanteessa rock kuitenkin jyräsi klassisen musiikin. Se aiheutti närää valtuustossa, mutta lupaa ei peruttu.
Jo samana päivänä alkuillasta paikallinen radiokanava kertoi uutisen, joka muutti pysyvästi White Laken elämän ja nosti paikan elimelliseksi osaksi rockmusiikin historiaa.
”Ääni radiossa sanoi: Juuri tulleen tiedon mukaan Mike Lang, Woodstock-festivaalin tuottaja, tapaa White Laken DeLeo’s-ravintolassa El Monaco -motellin Elliot Tiberin ja Yasgurin maitotilan Max Yasgurin. He keskustelevat suunnitelmasta siirtää Woodstock-festivaali White Lakeen”, Elliot Tiber muistelee teoksessa Taking Woodstock – Rakkauden vallankumous.
49-vuotias Max Yasgur tuli kuvioihin mukaan, koska Elliot Tiberilla ei olisi ollut tarjota kuin noin kuuden hehtaarin kokoinen maa-alue konsertin pitopaikaksi. Yasgur vuokrasi Mike Langille yli 240 hehtaarin alueen 75 000 dollarilla. Max Yasgur oli Elliot Tiberin vanha ystävä eikä hän kavahtanut hippejä.
Iso maa-alue oli tarpeen, sillä ulkoilmakonsertti veti arvioiden mukaan paikalle lopulta noin puoli miljoonaa nuorta. Ennakkoon myytiin noin 180 000 lippua. Mike Lang ystävineen päätti tässä vaiheessa muuttaa Woodstockin ilmaiskonsertiksi, koska valtaisan tungoksen tähden he eivät pystyneet organisoimaan lipunmyyntiä paikan päällä.
Vielä yksi käänne, joka ei sekään kuulunut Woodstockin alkuperäiseen suunnitelmaan. Arnold Skolnickin suunnittelema Woodstockin mainosjuliste sisältää virheen. Kolmepäiväiseksi mainostettu festivaali ei loppunut 17. päivänä elokuuta 1969 vaan vasta seuraavan aamuna 18. päivänä elokuuta Jimi Hendrixin koko 1960-luvun symboliksi nousseeseen esiintymiseen, jota monet pitävät Woodstockin kohokohtana.
Festivaalin alkukaan ei sujunut käsikirjoituksen mukaan. Richie Havens avasi sen virallisesti perjantaina elokuun 15. päivänä kello 17.07 yhdeksän biisin setillä. Ohjelman mukaan Havensin ei pitänyt suinkaan esiintyä ensimmäisenä, mutta hän oli ainoa artisti, joka oli siihen aikaan ehtinyt konserttipaikalle.
”Tiet olivat joka suuntaan tukossa, eikä niillä päässyt liikkumaan. Ainoa keino saada esiintyjät White Lakeen oli kuljettaa heidät sinne helikopterilla. Mike Lang rukoili Havensia nousemaan lavalle, ja tämä suostui vastahakoisesti”, Elliot Tiber muistelee.
Toinen muutos tuli kello 22.50, jolloin yllättävä sadekuuro piiskasi konserttialuetta. The Incredible String Band kieltäytyi nousemasta lavalle. Tuuraajaksi hyppäsi Melanie, joka aloitti seitsemän biisin settinsä kappaleella Close to It All. Edes sade ei viilentänyt villinä käyvää yleisöä. Kollektiivinen rakkaus ja musiikki tekivät yleisöstä oman heimonsa, josta politisoituneen vastakulttuurin nokkamies Abbie Hoffman käytti myöhemmin nimeä Woodstock Nation.
Kovaan liitoon itsensä piiskannut Jimi Hendrix lopetti oman settinsä maanantaiaamuna kymmentä yli yksitoista 18. päivänä elokuuta 1969. Se oli uuden alku, koska nelipäiväiseksi venähtäneen, White Laken kylässä järjestetyn Woodstockin rauhan ja rakkauden musiikkifestivaali merkitys ei suinkaan lakannut sinä hetkenä, kun viimeiset soundit kajahtivat Hendrixin valkoisesta Fender Stratocaster -kitarasta. Kaikkea muuta. Legendaarinen Woodstock on vahvasti hengissä vielä 50 vuotta päättymisensä jälkeenkin. Siitä on tullut kaikkien rockfestivaalien myyttinen symboli.
Woodstock on kaikkien myöhempien festivaalien isä ja äiti.
Oman tehtävänsä rockfestivaalin kuolemattomuudelle on tehnyt se, että Woodstock on jatkanut sitkeästi elämäänsä levyillä. Woodstock on todennäköisesti poikinut enemmän levyjä kuin mikään toinen rockfestivaali. Sen isosta tarjonnasta on tuotettu sekä kokoomalevyjä että yksittäisten artistien koko keikan taltiointeja.
Levyn muotoon Woodstock pantiin ensimmäisen kerran 15. päivänä elokuuta 1970, jolloin julkaistiin Woodstock: Music from the Original Soundtrack and More -livealbumi. Konsertin nauhoittivat Eddie Kramer ja Lee Osbourne. Albumin koosti tuottaja Eric Blackstead. Se julkaistiin alun perin kolmoisvinyylinä. Tupla-cd:nä se tuli kauppoihin vuonna 1994.
Jatkoa seurasi 12. päivänä heinäkuuta 1971. Silloin ilmestyi live-albumi, jonka nimi oli ytimekkäästi Woodstock II. Se julkaistiin alun perin tuplavinyylinä. Tupla-cd:nä se julkaistiin yhtä aikaa kuin Woodstock: Music from the Original Soundtrack and More vuonna 1994. Tuplan ensimmäisen levyn koko a-puoli oli varattu Jimi Hendrixille. Moni yhtye kuitenkin vastusti levytyksiä. Esimerkiksi The Bandia ja Grateful Deadia ei kuulla kummallakaan näistä levyistä, koska ne eivät antaneet levy-yhtiö Atlanticille lupaa käyttää niiden live-taltiointeja Woodstockista.
”Me olimme niin pöllyssä, että keikka on varmasti yksi yhtyeen heikoimmista. Äänentoistokin mätti pahasti eikä lavatekniikka toiminut. Silti Woodstockissa oli aivan mieletön fiilis”, Grateful Deadin kitaristi Jerry García on muistellut.
Molemmat kokoomalevyt ovat Michael Wadleighin yli kolmetuntisen dokumenttielokuvan ääniraitoja. Elokuva ei noudata konsertin oikeaa aikajärjestystä, koska ohjaaja on halunnut rakentaa tapahtumalle elokuvallisemman dramaturgian. Liioin kaikki yhtyeet eivät päätyneet elokuvaan. Wadleighin dokumentin tähden useimmille on jäänyt väärä käsitys siitä, miten Woodstock lopulta eteni.
Tämän jälkeen kokoomalevyjen jatkumossa seurasi parinkymmenen vuoden tauko. 14 esitystä sisältävä Woodstock Diary julkaistiin vasta 30. päivänä elokuuta 1994. Se sisälsi jo aikaisemmilta kokoomalevyiltä tutuilta artisteilta sellaisia live-taltiointeja, joita ei ollut aiemmin levyn muodossa vielä kuultu. Samaan aikaan julkaistiin myös neljän cd-levyn boksi Woodstock: Three Days Of Peace And Music, joka kokosi yhteen Atlanticin lähes 25 vuotta aiemmin julkaisemat levyt Woodstock: Music from the Original Soundtrack and More ja Woodstock II.
Nyt mukana oli myös muutama irtokappale esimerkiksi yhtyeiltä Creendence Clearwater Revival ja The Band.
Yksittäisten artistien tai yhtyeiden live-taltiointeja on puolestaan julkaistu vuosikymmenten saatossa toistakymmentä. Julkaisuajankohdat osuvat pääosin 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun. Näitä yhden settilistan soololevyjä ovat esimerkiksi seuraavat tallenteet: Joe Cocker: Live at Woodstock, Jimi Hendrix: Live at Woodstock, Ravi Shankar: At the Woodstock Festival, Mountain: Live at the Woodstock Festival/New Canaan, The Band: At Woodstock, Creedence Clearwater Revival: Woodstock ’69, Grateful Dead: Warlock Stock – Woodstock ja The Who: Woodstock 1969.
Näistä kuusi viimeistä taltiointia on epävirallisia bootleg-levytyksiä.
Levy-yhtiö Columbia julkaisi kesäkuun lopulla 2009 viiden oman artistinsa tuotannosta kymmenen levyn boksin The Woodstock Experience – 40th Anniversary. Mukana ovat Sly & The Family Stone, Jefferson Airplane, Johnny Winter, Janis Joplin ja Santana. Kultakin esiintyjältä on taltioitu kaikki heidän Woodstockissa esittämänsä kappaleet – näin esimerkiksi koko Janis Joplinin kymmenen biisin setti sunnuntailta elokuun 17. päivältä on nyt kuultavissa ja aistittavissa. Samana sunnuntaina Johnny Winter esitti kahdeksan biisiä, joista kolmessa mukana oli myös Edgar Winter.
Kultakin esiintyjältä on mukana boksissa myös keväällä 1969 julkaistu studioalbumi – levy, joka toi heidät Woodstockiin. Santana tosin julkaisi ensimmäisen studioalbuminsa vasta parisen viikkoa Woodstockin jälkeen 30. päivänä elokuuta 1969.
Myös festivaalin koko musiikkitarjonnasta on tehty useita kokoomalevyjä, joiden laatu on kovin kirjava. Ensimmäinen kattava taltiointi Woodstockin musiikkifestivaalin esiintymisistä julkaistiin vuonna 2003 nimellä Woodstock Complete. Se sisältää 17 cd-levyä ja 219 Woodstockissa kuultua kappaletta. Osa äänityksistä on kehnolaatuisia bootleg-taltiointeja. Myös kappaleiden esitysjärjestys on osin väärä, näin on erityisesti festivaalin toisen päivän kohdalla.
Ongelmat korjattiin vasta vuoden 2012 editioon, jota täydennettiin kahta vuotta myöhemmin. Viimeisen edition nimi on The Third Trip – Three Days of Music, Masses, Mud and Mushroom.
Se käsittää 29 levyä, noin 30 tuntia äänimateriaalia. Kappaleita ja erilaisia audioklippejä on yhteensä 433.
Woodstock Complete -boksin ensimmäinen cd-levy on omistettu ennakkohaastatteluille, radiomainoksille, uutisvälähdyksille, paikallisten haastatteluille, poliisien tiedonannoille ja liikenneruuhkista käydyille keskusteluille. Siihen on koottu myös kaikki lavajuonnot, joista vastasi pääosin Chip Monck.
Yksi laadullisesti parhaista bokseista on niin ikään kronologisesti etenevä kuusi cd-levyä sisältävä Woodstock: 40 Years on: Back to Yasgur’s Farm, johon on taltioitu esimerkiksi Sweetwaterin, Bert Sommerin, Quillin, Incredible String Bandin ja Blood, Sweat & Tearsin lavaesiintymiset, jotka ovat harvemmin päätyneet Woodstockista tehdyille kokoomalevyille. Kuuden cd-levyn sinänsä riittävän kattava tarjonta pysyttelee vielä järjellisyyden rajoissa. Kaikkiaan boksi sisältää 38 aiemmin julkaisematonta taltiointia ja esimerkiksi täyspitkän version Mountainin biisistä Blood of the Sun. Kaiken kaikkiaan kuudella cd:llä on 99 biisiä.
Oma herkkunsa on myös pahaan pilvipoutaan eksyneen Abbie Hoffmanin ja The Whon Pete Townshendin epätoivoinen välienselvittely. Hoffman yritti käyttää lavaa oman poliittisen agendansa ajamiseen. Ärtynyt Townshend yrittää huitaista Hoffmania kitaralla päähän.
Hoffman vaati Valkoisten panttereiden perustajan, MC5-yhtyeen managerin John Sinclairin välitöntä vapauttamista. Militantti Valkoiset pantterit -järjestö vastusti rotusortoa ja puolusti vähemmistöjen oikeuksia.
Politiikka oli yleisölle kuitenkin sivuseikka, tärkeintä oli musiikki, joka kokosi rauhan ja rakkauden sukupolven yhteen. Woodstockissa musiikki soi kaikkialla. ”Musiikki täytti koko tienoon. Äänentoistojärjestelmä oli itse asiassa niin tehokas, että se karkotti kaikki linnut Sullivanin piirikunnasta. Ne palasivat vasta Woodstockin päätyttyä”, kirjoittaa Elliot Tiber kirjassa Taking Woodstock – Rakkauden vallankumous.
”Edes vaikeat olosuhteet eivät laimentaneet festivaalitunnelmaa eivätkä vähentäneet ihmisten rakkauden ja välittämisen määrää. Koko viikonlopun ajan alueella oli rankkoja sadekuuroja, jotka kastelivat ihmiset läpimäriksi ja tekivät Maxin [Max Yasgur] ruohokentästä valtavan mutalammikon.”
Monia listahittejä tehnyt Creedence Clearwater Revival oli ensimmäinen yhtye, jonka Woodstockin järjestäjät saivat houkutelluksi rauhan ja rakkauden festivaalille. Yhtyeen jäsenet eivät tosin hihkuneet ilosta, kun he allekirjoittivat sopimuksen jo helmikuun lopulla 1969. Heitä ei innostanut ajatus esiintyä ulkoilmakonsertissa jossakin jumalan selän takana, maaseudulla lehmien ja muiden kotieläinten seassa.
Lähes yhtä aikaa Michael Lang ystävineen buukkasi festivaalille myös Jefferson Airplanen ja Canned Heatin, jotka molemmat olivat kuumaa kamaa. Isojen nimien lisäksi promoottorit haarukoivat myös tulevia tähtiä. Lang allekirjoitti keväällä 1969 sopimuksen ensimmäisen albuminsa vasta purkittaneen yhtyeen kanssa. Tuo yhtye oli Crosby, Stills and Nash. Woodstockissa sitä vahvisti vielä Neil Young, Stephen Stillsin bändikaveri hajonneesta Buffalo Spingfield -yhtyeestä. Esikoisalbumi Crosby, Stills and Nash tuli kauppoihin touko–kesäkuun vaihteessa.
Woodstockissa esiintyneille artisteille ja yhtyeille maksettiin kaiken kaikkiaan 180 000 dollaria. Suurimman summan, 18 000 dollaria, lohkaisi Jimi Hendrix. Nykyrahassa Hendrixin palkkio vastaisi noin 123 000 dollaria. Jimi Hendrixin kokoonpanon nimi oli Gypsy, Sun, and Rainbows. Michael Lang oli tutustunut Jimi Hendrixiin Richard O’Barryn kanssa järjestämällään Miamin popfestivaalilla toukokuun puolivälissä 1968. Miamista The Jimi Hendrix Experience lensi New Yorkiin jatkamaan käänteentekevän Electric Ladyland -tupla-albumin levyttämistä.
”Ennen Woodstockia uusi yhtyeeni ehti vetää vain kahdet treenit. Siksi päätimme vetää perussetin Woodstockissa ja soittaa kunnon rytmimusaa, vahvaa r’n’b:tä”, Jimi Hendrix summasi rytmikitaristilla ja kahdella perkussionistilla vahvistetun yhtyeen valmistautumisen lavajuonnossaan Woodstockissa.
Woodstockin toiseksi kallein esiintyjä oli Spinning Wheel -biisillä listabändiksi noussut Blood, Sweat and Tears, joka kuittasi kymmenen biisin keikastaan 3 000 dollaria alhaisemman palkkion kuin Jimi Hendrix. Hyvin menestyneen Bayou Contry -albumin tammikuussa 1969 julkaissut Creedence Clearwater Revival irtosi Woodstockiin puolestaan 10 000 dollarilla. Entistä halutumman esiintyjän CCR:stä teki se, että bändin maine oli koko ajan nousussa. Monia hittejä sisältävä uusi albumi Green River tuli markkinoille vain kymmenkunta päivää ennen Woodstockin alkamista.
Samalla summalla kuin CCR irtosi festivaalille myös Joan Baez, joka oli Woodstockin aikaan kuudennella kuukaudella raskaana. Laulajan silloinen mies David Harris oli vankilassa kieltäydyttyään lähtemästä Vietnamiin. The Band, Janis Joplin ja Jefferson Airplane kuittasivat kukin 7 500 dollarin suuruisen esiintymispalkkion. Siihen ajanoloon melko tuntemattoman Santanan järjestäjät saivat paikalle pikkurahalla, 1 500 dollarilla. San Franciscon suuruudelle, Haight-Ahsburyn psykedeeliselle rock-kommuunille Grateful Deadille pulitettiin vain 2 500 dollaria. Äänimiehenä yhtyeellä oli entinen kemisti Owsley Stanley, joka tunnettiin lsd:n hovihankkijana kirjailija Ken Keseylle ja hänen Merry Pranksters -ryhmälleen San Franciscossa.
Melanie Safkalle iskettiin esiintymisestä käteen 750 dollaria – 250 dollaria enemmän kuin Keef Hartley Bandille. The Who taas sai tukevamman korvauksen. Yhtye sai 25 biisiä sisältäneestä yli tunnin mittaisesta setistä 6 250 dollaria.
Michael Lang tosin muistaa summat hivenen toisin muistelmateoksessaan The Road to Woodstock. Hänen mukaansa Canned Heat sai esiintymisestään 12 500 dollaria, keskustelut Hendrixin palkkiosta alkoivat 30 000 dollarista. Siinä vaiheessa Hendrixille kaavailtiin kahta settiä, akustista ja sähköistä. Langilla on myös sellainen muistikuva, että Grateful Deadin sopimus oli suuruudeltaan 7 500 dollaria. Bayn Arean toinen suuruus Jefferson Airplane sai taas yli puolentoista tunnin setistä hänen mukaansa 10 000 dollaria.
Woodstock ei ollut hyväntekeväisyyskonsertti. Kaikki esiintyjät saivat esiintymisestään silloisten normien mukaiset palkkiot.
Moni suosittu yhtye jätti Woodstockin väliin, koska soittajat pitivät sitä vain yhtenä festivaalina kaltaistensa joukossa. Tuskin kukaan osasi odottaa, että Woodstockista tulisi hippi- ja rauhanliikkeen kollektiivinen sukupolvikokemus, jonka jälkimainingit velloisivat rockmusiikiin ulapalla vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Woodstock yhdisti eri sukupolvia ja myös niitä, jotka eivät itse Woodstockissa olleet, vaan seurasivat sitä Yhdysvalloissa ja eri puolilla maailmaa. Sen merkitys oli globaali. Yhtä lailla sen vaikutus ei ole sidottu tiettyyn historialliseen hetkeen elokuussa 1969, vaan festivaali on murtanut ajan kahleet ja pysynyt nyt jo 50 vuotta vasta- ja nuorisokulttuurin symbolina.
Jos paikan päällä White Lakessa velloi päättymätön ihmismeri, myös kaikki lähitienoon tiet olivat tukossa. Konserttialueelta alkoi 28 kilometrin mittainen autojono. Noin sadan kilometrin matka New Yorkista White Lakeen kesti autolla vähintään kahdeksan tuntia. Arvioiden mukaan lähes 300 000 ihmistä ei koskaan päässyt festivaalipaikalle, koska kaaos ja tungos estivät heidän aikeensa.
Yksi epäonnisimmista yhtyeistä oli Iron Butterfly, joka oli buukattu festivaalille sunnuntaiksi, mutta ei pääsyt paikalle. Yhtyeen nimi on painettu mainosjulisteisiin. Yhtye jäi jumiin LaGuardian lentokentälle New Yorkissa. Soittajat toivoivat lentokentälle helikopteria, jota järjestäjät eivät heille hankkineet. Bändi sai kuitenkin pienen korvauksen.
Ennakkoon painetuissa mainosjulisteissa Jeff Beck Group oli merkitty esiintymään sunnuntai- iltapäivällä, mutta yhtye ehti hajota vain muutamaa viikkoa ennen Woodstockin alkamista. Bändin pianisti Nicky Hopkins soitti Woodstockissa Jefferson Airplanen kokoonpanossa. Myöhemmin Jeff Beck katui, että bändi ei soittanut Woodstockissa. Hän ei tajunnut, millainen sauma se olisi ollut yhtyeelle.
Kieltäytyneiden lista on sekin pitkä. Bob Dylan ei tullut Woodstockiin, koska hänen lapsena oli sairastunut, lyönyt pahasti päänsä. Procol Harum taas jätti festivaalin väliin, koska kitaristi Robin Trowerin vaimo oli juuri synnyttämässä. The Doors pakitti sopimuksen allekirjoittamisesta viime hetkellä. Soittajat luulivat, että Woodstockista tulisi jonkinlainen Montereyn pop-festivaalin kalpea jälkinäytös. Lisäksi laulaja Jim Morrison suhtautui avoimiin paikkoihin vainoharhaisesti, koska pelkäsi mahdollisia salamurhaajia.
Jethro Tull jätti puolestaan Woodstockin väliin, koska yhtyeen nokkamies Ian Andersson ei kestänyt nähdä sekoilevia hippejä. Myös Led Zeppelin painoi jarrua. Yhtye ei halunnut olla vain yksi bändi muiden bändien joukossa. Woodstockin aikaan yhtye esiintyi Asbury Parkin Convention Hallissa New Jerseyssä.
Joni Mitchell puolestaan kieltäytyi kutsusta, koska hänen agenttinsa halusi laulajan näyttävän tuoreelta Woodstockin jälkeisen viikon alussa Dick Cavett Show:ssa. Myös The Moody Blues kieltäytyi kutsusta. Yhtye ei ollut Yhdysvalloissa, vaan esiintyi Pariisissa. Niin ikään The Rolling Stones sivuutti Woodstockin, koska Mick Jagger oli kuvaamassa Australiassa elokuvaa Ned Kelly.
Woodstockista tuli kuitenkin yhden aikakauden musiikin ja ideologian huipentuma. Se oli ehdottomasti juuri se paikka, jossa soittajien ja yleisön kannatti olla elokuussa 1969, jos halusi tuntea nahoissaan ajan hengen. ”Olimme jo entuudestaan kulttimainetta nauttiva yhtye, mutta Woodstock sementoi meidät pysyvästi rock-musiikin historialliselle kartalle”, summasi The Whon laulusolisti Roger Daltrey oman näkemyksensä festivaalista Michael Langin teoksessa The Road to Woodstock.
”Musiikki tuli sisältäni ja vyöryi kohti valtaisaa yleisömassaa, josta se sinkosi takaisin kohti minua itseäni. Se tuntui aika pelottavalta”, kuvasi nuori Carlos Santana omia tuntemuksiaan Woodstockin lavalla.
Vaikka Woodstockin rockfestivaali oli rauhan, rakkauden ja ruohon festivaali, se on syöpynyt monien mieliin myös Vietnamin sodan vastaisena arkkikuvana, paljolti kiitos Jimi Hendrixin esittämän raa’an ja väkivaltaisen version Yhdysvaltojen kansallislaulusta The Star Spangled Banner. Se riitasoinnitti ja distortoi kansallislaulun virallisen eetoksen – ja iski rikki Yhdysvaltojen virallisen julkisivun.
Toki Woodstockissa kuultiin muitakin sodanvastaisia ääniä. Suoranaisesti Vietnamin sotaa ja kutsuntoja vastusti Country Joe McDonald, jonka biisistä I-Feel-Like-I’m-Fixin’-to-Die tuli siitäkin lähes pakollinen elementti kaikkiin Vietnamin sodan traumoja purkaviin dokumentteihin. Samoin Joan Baez tarjosi vahvan pasifistisen sukupolvikokemuksen hipeille.
Silti Woodstockin hengen ruumiillistumaksi käy parhaiten ehkä sittenkin Janis Joplin, joka nosti musiikin sellaisiin sfääreihin, että korkeuksista laskeutumiseen tarvittiin vähintäänkin laskuvarjoa. Woodstock oli nimittäin ennen muuta musiikkifestivaali. Se teki myös uusia tähtiä – sellaisia kuten Santana, Joe Cocker ja Crosby, Stills, Nash & Young.
Jimi Hendrixin lisäksi Woodstock nosti esiin monia muitakin merkittäviä kitarasankareita. Heitä olivat muun muassa Leslie West, Alvin Lee, Johnny Winter, Freddie Stone, Miller Anderson ja Howard ’Buzzy’ Feiten, joka oli juuri korvannut Elvin Bishopin The Butterfield Blues Bandissa.
Hendrixin kovasta maineesta kertoo sekin, että Woodstockissa esiintyneen Sha Na Na -yhtyeen laulaja Jocko Marcellino on epäillyt, että yhtye päätyi Michael Wadleighin Oscar-palkittuun dokumenttielokuvaan Woodstock (1970) lopultakin vain siksi, että kuvausryhmä odotti jo aamuyöstä Jimi Hendrixin esiintymistä. Aikansa kuluksi kuvausryhmä taltioi Sha Na Nan setin.
Isot nimet antoivat vastinetta rahalle White Lakessa. Woodstock ei haalistanut The Bandin, Canned Heatin tai Blood, Sweat & Tearsin kovaa mainetta. Yön pimeydessä soittanut Creendence Clearwater Revival antoi niin ikään yleisölle, mitä se halusi, vaikka yhtyeen jäsenet eivät olleet siitä aivan varmoja, kiitos pimeyden.
”Saavuimme Woodstockiin yöllä. Oli säkkipimeää, emmekä nähneet yhtikäs mitään. Lavalla oli koko joukko teknisiä ongelmia, äänentoisto ei ollut lähimainkaan kunnossa, mutta aloimme soittaa ja homma alkoi luistaa hyvin. Ensimmäisen biisin jälkeen emme vieläkään tienneet oliko paikalla ylipäänsä ketään. Samassa kuului ääni yleisöstä: olemme kanssanne”, CCR:n basisti Stu Cook muistelee tunnelmia Holly George-Warrenin vetämässä paneelissa From South By Southwest’s Woodstock syksyllä 2009.
Uusia tajunnan ja tietoisuuden väyliä ilmentänyt Woodstock avasi oven sekä oman minän sisäiseen maailmaan että yhteiselle kokemus- ja arvomaailmalle perustuvaan yhteisöllisyyteen. Itämaisen maailman ilmensi yleisölle ehkä puhtaimmin Ravi Shankar. Pilvenkatkuinen ilma oli sakeana käsitteistä saṃsāra, dharma, om ja atman. Jos Woodstock oli rauhan ja rakkauden rockfestivaalina yleisölle poikkeuksellinen kokemus, se oli sitä myös esiintyjille. Hekin muodostivat kollektiivin.
Ernesto Assante muistuttaa teoksessa Woodstock – The 1969 Rock & Roll Revolution, että Woodstock oli kautta aikain ensimmäinen rockfestivaali, joka tarjosi esiintyjille kunnon backstagen, bäkkärin siinä mielessä kuin se nykyään ymmärretään. Aiemmin esiintyjät olivat saapuneet festivaaleille vain soittamaan oman settinsä ja poistuneet sen jälkeen nopeasti paikalta. Nyt moni esiintyjä oli paikalla koko festivaalin ajan. Bäkkärin pitkä pitopöytä näytti siltä kuin sille olisi tyhjennetty apteekin hyllyt.
Muusikot hilluivat bäkkärillä myös siksi, että festivaalin aikataulut venähtivät ja monien esiintyjien setti siirtyi yömyöhään. Woodstockissa soitti myös monia tunnettuja muusikoita, joiden nimet eivät ole kuitenkaan jääneet isosti historiaan, koska he eivät esiintyneet festivaalilla solisteina. Yksi näistä rivimuusikoista oli Tim Hardinin yhtyeessä soittanut jazzkitaristi Ralph Towner, josta tuli 1970-luvulla maailmantähti, paljolti kiitos ECM-levymerkin. Towner luuli soittavansa White Lakessa jollakin pienellä folkfestivaalilla.
JOPLINLiioittelematta voi sanoa, että Woodstockin rockfestivaali kuuluu niihin harvoihin historiallisiin hetkiin, joiden voi väittää muuttaneen ihmisten käsitystä yhtä hyvin musiikista kuin todellisuudesta ja maailmasta.
Country Joe McDonaldin mukaan Woodstock oli vastakulttuurin turvasatama, jossa etsittiin toisenlaista todellisuutta ja paettiin keskiluokan syvään juurtunutta kaksinaismoralismia. ”Vuonna 1969 vastakulttuuri ei ollut suinkaan mikään turvasatama. Iso enemmistö vieroksui vastakulttuurin edustajia, ja sitä saattoi saada turpaansa tai joutua pidätetyksi vain siksi, että oli hippi. Siksi oli niin energisoivaa ja virkistävää päästää relaan ympäristöön, jossa saattoi olla täysin vapaa – kuten Woodstockissa”, Country Joe McDonald toteaa Jack Curryn teoksessa Woodstock: The Summer of Our Lives.
JOE COCKER: FEELIN ALLRIGHT”Ollakseni täysin rehellinen täytyy tunnustaa, että Woodstock muutti koko elämäni. En tajunnut sitä suinkaan heti, mutta Woodstockin merkitys oli äärimmäisen poikkeuksellinen. Woodstock oli jotenkin elämää suurempi”, muistelee Joe Cocker Erenesto Assanten teoksessa Woodstock – The 1969 Rock & Roll Revolution.
Heti seuraavana vuonna Woodstock tuli lähes kaikkien ulottuville, kun markkinoille saatiin Michael Wadleighin dokumenttielokuva ja sen ääniraidasta tehty kolmoisalbumi. Elokuvaan ei tosin mahtunut kaikkia Woodstockissa soittaneita yhtyeitä ja artisteja. Woodstockista tuli globaali ilmiö, josta puhuttiin kaikkialla. Samana vuonna julkaistiin myös kaksi hittibiisä, joiden juuret olivat syvällä Woodstockin maaperässä. Ne olivat Joni Mitchellin Woodstock ja Melanien Candles in the Rain.
Woodstockin myytti alkoi rakentua. Vain kolmisen viikkoa aiemmin ihminen oli laskeutunut ensimmäistä kertaa kuuhun ja palannut turvallisesti maankamaralle. Kosmisiin sfääreihin kohonnut Woodstock sen sijaan jäi ikuisesti avaruuteen maata kiertävälle radalle.