Karaokevideot ovat katoavaa kansanperinnettä: Omintakeinen estetiikka syntyi tiukalla budjetilla vuosituhannen vaihteessa.
Laulutekstien häiritsemättömäksi taustaksi tarkoitetut videot kiinnittävät edelleen monen karaokekävijän huomion.
Ruudussa pyörivällä videolla tukeva mies juo olutta silmä mustana, ja musiikki soi.
Tämä on esimerkki omintakeisesta videolajista, jota tehtiin Suomessa laulettavien karaokekappaleiden taustalle 1990-luvun alusta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelle. Kyseinen video kuvittaa Hassisen Koneen Rappiolla -kappaletta.
Videoiden kuvakerronta on korutonta ja verkkaista, ja idea on usein hyvin simppeli: Esimerkiksi Menolippu-laulun taustalla lipuu ilmeisesti kulkuvälineestä kuvattu suomalainen metsä, Nousevan auringon talon videossa taas meren ylle lisätyn punaisen auringon päälle häivytetään tiiliseinää.
Levottomat jalat -kappaleen videolla puolestaan kuvataan – tietysti – jalkoja ja leikitellään efekteillä. Popedan Matkalla Alabamaan -kappaleen taustalla kokki tanssii talouskeittiössä.
Viimeisimpinä kuvailtujen videoiden tekijä on Jarmo ”Jape” Kantola, joka teki niitä Markku Hintsasen tilauksesta Powerviihde-yritykselle. Aiemmin muun muassa mainosten parissa työskennellyt Kantola oli törmännyt karaokeen ulkomailla ja tiesi, miten videot voisi teknisesti toteuttaa.
”Rahaa ei ollut paljon, eli piti käyttää nopeita ideoita. Ystävät ja tuttavat joutuivat aika usein kuvattavaksi”, Kantola toteaa.
Ensimmäinen Powerkaraoke-levy videoineen ilmestyi yhtiöltä vuonna 1992. Yksinkertaisuuden ja niukan budjetin taustalla oli se, että videomateriaalin kuvaus oli tuolloin hyvin kallista: Videoita tallennettiin ja editoitiin samalla raskaalla kalustolla kuin esimerkiksi mainoksia. Tekijöiksi tarvittiin ammattilaisia.
Kantolan tuotanto edusti karaokevideoiden kunnianhimoisinta laitaa, sillä kappaleesta pyrittiin löytämään videolle oikea aihe tai jopa tarina – siis sen sijaan, että taustalla pyörisi täysin satunnaista kuvaa. Sekin on tuttua monelle karaokelaulajalle.
Esimerkiksi Kantolan ohjaamalla Nylon Beatin Anna mulle -kappaleen videolla mies ojentaa lyriikkaa mukaillen rahaa ja vaatteita keikistelevälle naiselle, kunnes jäljellä ovat enää alushousut. Murheellisten laulujen maa -kappaleessa taas tekijöiden mielikuvissa korostuivat harmaantuvat mökit ja niissä yksin asuvat aikamiespojat.
”Videossa sitten kuvattiin halon hakkaamista ja sen ajan surkeutta maaseudulla. Halkoja sisään tuodessakin vielä kompastellaan.”
Kaiken lisäksi mökin ovi on mennyt lukkoon ja hahmo jää värjöttelemään ulos videon lopussa.
Kantolan videoiden esiintyjistä monet olivat ohjaajalle tuttuja musiikkiteollisuudesta. Matkalla Alabamaan -kappaleen tanssiva hahmo oli Menneisyyden vangit -yhtyeessä soittanut Hannu ”Hanski” Rantala.
”Alan ihmisillä oli päivisin aikaa, käsitys mistä on kyse ja kykyä laittaa itsensä esille”, Kantola toteaa.
Vaivanpalkaksi kuvausten esiintyjät ja taustajoukot saivat lähinnä ruokaa. Kantola toteaa kuitenkin, että työ oli hauskaa. Hän ei muista kenenkään esiintyjän katuneen mukaan lähtöä.
”Sanoin heille, että nämä klipit tulevat pysymään iät ja ajat maailmalla. Joskus sadan vuoden päästä joku vielä ihmettelee niitä ja tutkii varmaan sitä, miksi tällaista kuvaa on tehty”, ohjaaja sanoo.
Karaokevideoiden pariin saattoi päätyä myös suoraan työvoimatoimistosta. Niin kävi Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian animaatiolinjan käyneelle Tatu Pohjavirralle, joka valmistui vuonna 2000 ja ilmoittautui työttömäksi. Vuonna 2001 animaattori sai yllättäen puhelun Jarmo Kantolalta.
Taidekoulussa hitaaseen timantin pusertamiseen tottuneelle paljastui AV-tuotannon todellisuus: Budjetin ja aikapaineen vuoksi työtä tehtiin todella reippaalla tahdilla.
”Karaoken kolme kultaista sääntöä olivat: Eka idea on paras idea, se mikä ei tule helposti, ei tule ollenkaan ja biisin sanat ovat käsikirjoitus”, Pohjavirta muistelee.
Videoille päätyivät myös monet Pohjavirran ystävät, mikä teki tekemisestä erityisen hauskaa ja ikimuistoista. Esimerkiksi Kolmannen Naisen Äiti pojasta pappia toivoi -videolla Tatun hyvä ystävä Mikko Rita joi apeana kaljaa baarissa.
”Sitä on tavallaan ikuistanut omien ystävien nuoruuden.”
Kiireen välillä hellittäessä Pohjavirta pääsi tekemään myös animaatiota. Tästä ovat esimerkkejä HIM:in Join me in death -kappaleen videolla tanssivat luurangot ja Freemanin Ajetaan tandemilla -biisin pyöräilyvideo.
Ensimmäiset karaokevideot Suomessa tehtiin Finnkaraoke-levyille Musiikki-Fazer-yhtiössä. Yhtiö julkaisi kaikkien aikojen ensimmäisen suomenkielisen karaokelevyn vuonna 1991.
Mittavan musiikkikataloginsa vuoksi yhtiöllä oli alalla etulyöntiasema, ja se panosti paitsi ääneen, myös karaoketeksteihin.
”Selkeä päämäärä oli se, että teksti on mahdollisimman hyvä, selkeä ja rytmissä”, kertoo levyjä tuottanut Timo Lindström.
Esimerkiksi laulettavana olevan sanan merkitsemistapaa harkittiin huolella. Ulkomailla käytössä oli lyriikoiden päällä pomppiva pallo, mutta Musiikki-Fazerilla väripalkki koettiin kaikkein selkeimmäksi.
”Aluksi oli hieman opettelua esimerkiksi siinä, kuinka paljon etukäteen sen palkin on syytä liikkua”, Lindström sanoo.
Videoita Musiikki-Fazerin karaokelevyille tuottivat VipVision -tuotantoyhtiö ja sen edesmenneet työntekijät Jarmo Porola ja Jouko Konttinen. Molemmat olivat työskennelleet muun muassa Ylen viihdeohjelmien parissa.
”Laadin ohjelmiston ja lähetin biisilistan ohjaaja Konttiselle, jolla oli laatukamera aina mukana. Hän kuvasi paljon ja kaikkea. Niistä aineistoista hän valitsi kappaleen olemuksen mukaan videolle kuvaa”, Lindström kertoo.
Materiaalia kertyi niin kotiseudulta kuin ulkomailtakin. Esimerkiksi Kirkan Hetki lyö -käännösiskelmässä nähdään kokoelma erilaisia kellotorneja, ja Dingon Autiotalo-kappaleeseen löytyi Hämeenkyröstä lyriikoihin sopiva, hylätyltä vaikuttava rakennus.
Lindström tarkisti musiikin, videon ja tekstin yhdistävän materiaalin etenkin laulamisen helppouden kannalta. Kuviin Lindström ei juurikaan joutunut puuttumaan.
Yhtenä poikkeuksena hän muistaa liian vihjailevan materiaalin.
”Joissain kappaleissa tamperelaisessa ravintolassa kuvatuilla tanssijanaisilla oli vähän kevyempää pukeutumista. Ei mitään roisia, mutta hieman provosoivaa.”
Silloin Lindström totesi, että tällaista emme voi tehdä. Kyseessä oli jo noin 150. levyille tuotettu kappale, ja karaoke oli levinnyt laajalle esimerkiksi risteilyille. Yleisössä ja laulamassa oli usein myös lapsia.
”Totesin, että voisiko joku mukava maisema olla mieluummin”, Lindström sanoo ja nauraa.
Finnkaraoke-levyillä ja siten monien ravintoloiden karaokemateriaalissa on kuitenkin yhä mukana myös Konttisen kuvaamia, niukasti pukeutuneita naisia esimerkiksi kappaleiden Dirlanda, Levoton tuhkimo ja Jätkän humppa taustalla.
Kantolan, Konttisen ja Pohjavirran tapaan tuttujaan hyödynsi karaokevideoissa Petri Ylönen. Hänen tuotannossaan ote oli ehkä vielä hullunkurisempi. Videot syntyivät vuosina 2002–2009 Filmiteollisuus Oy:n tytäryhtiön Media Stationin ja Edel Recordsin yhteistuotantona tehdyille karaoke-dvd:ille.
Tuotannon ensimmäisillä levyillä oli ollut yhden miehen studion tekemää korutonta, toisteista 3d-animaatiota, jota pidettiin vähän liiankin karuna. Sen tilalle päätettiin tehdä videoita itse kuvaamalla.
”Se oli kavereiden hauskanpitoa. Haettiin esimerkiksi Punanaamiosta erilaisia vaatteita ja lähdettiin kylille heilumaan”, Ylönen muistelee ja nauraa.
Tuotantopäällikkönä Ylönen toimi niin kuvituksen ohjaajana, kuvaajana, leikkaajana kuin dvd:iden ohjelmoijanakin.
”Budjetit olivat pienet, mutta emme kuitenkaan halunneet tehdä perinteistä ’nainen tanssii jumppapuvussa harson takana’-materiaalia”, Ylönen kertoo.
Materiaalia ei hiottu otsa rypyssä.
”Kun musiikkitaustat olivat valmiina, kuunneltiin biisejä ja mietittiin, millaista pöljäilyä ja camp-henkistä juttua siihen sopisi tehdä”, Ylönen kuvailee.
Genret vaihtelivat suuresti: Oli suomipoppia, iskelmäkaraokea, tangoa, rockia ja jopa virsikaraokea. Kunnollisia käsikirjoituksia kappaleiden taustavideoille ei tehty, ja tahti oli tiivis. Eri sarjojen dvd:itä tehtiin lopulta lähes kymmenen, ja kun kappaleita oli kullakin 17, videoitakin kertyi Ylösen mukaan noin 300-400.
”Yhdessä illassa tehtiin 4–5 videota. Mitä pidemmälle sarjoissa mentiin, sitä erikoisemmaksi [videoiden] touhu meni: huulisynkkaamisesta varjoissa siihen, että kuminuijilla hakataan isoa porukkaa, ja toiset ovat pukeutuneet avaruusolioiksi.”
Muutamalla Ylösen videolla esiintynyt Laura Timonen muistaa kuvaukset hauskana kokemuksena. LaraC-artistinimellä esiintyvä laulaja tapasi Ylösen Kuuluisa-risteilyllä vuonna 2008 ja oli mukana tuotannon loppupään videoissa.
”Nehän olivat aika hulvattomia. [Radiojuontaja] Jaajo Linnonmaa esiintyi yhdessä videossa pukeutuneena leijonaksi. Kaikki olivat pukeutuneet eläimiksi, oli hiirtä ja oravaa”, Timonen kertoo.
Ideoita heiteltiin usein koko työryhmän kesken.
”Marilyn-biisissä saimme Petrin kanssa idean, että kuvaaja voisi pukeutua naiseksi. Ehdotin myös, että hän vähän vilauttaisi toiselle videolla mukana olevalle kuvaajalle”, Timonen muistelee.
Timonen kertoo esittävänsä nykyään paitsi musiikkia myös stand upia. Lisäksi hän on tehnyt sketsisarjaa Helsingin Lähiradioon.
”Karaokevideoiden tekeminen oli tavallaan minulle lähtölaukaus komediaan”, Timonen toteaa.
Jotkut Media Stationin ja Edel Recordsin tekemät karaoke-dvd:t osoittautuivat niin suosituiksi, että niistä tehtiin kotikäyttölevyjen ohella ammattilaispainoksia. Ylösen videoita saattaa siis edelleen bongata joissain ravintoloissa. Ylönen kertoo monen ihmetelleen, mitä niissä oikein tapahtuu.
”Ne menivät vähän sellaisina huonosti näyteltyinä ja suunniteltuina B-luokan camp-sketseinä. Videot lähtivät elämään omaa elämäänsä.”
Edel Records Finlandin tuotantopäällikkö Ilkka Vainio muistutti Ylösen mukaan artisteja siitä, että videot eivät ole loukkauksia ketään kohtaan, vaan ne on tehty pilke silmäkulmassa.
Ylösen pääasiallinen työ oli karaoken kultakaudenkin aikaan yritysvideoiden ja tv-ohjelmien tuotannossa. Kieli poskessa tehdyt karaokevideot toimivat niille hyvänä vastapainona.
”Ei tarvinnut noudattaa brändiohjeistusta, vaan laitettiin kuminaamari päähän, mekko päälle ja lähdettiin johonkin pusikkoon pyörimään.”
Toisin kuin videoita, karaokeäänityksiä tehtiin monessa yhtiössä 1990- ja 2000-luvuilla huolella.
Niissäkin tekotahti oli toki kova. Esimerkiksi Musiikki-Fazerilla, joka siirtyi Warnerin omistukseen vuonna 1994, Finnkaraoke-levyjen suosio johti kiireeseen. Pahimmillaan tehtiin kolmea tuotantoa samanaikaisesti. Studiossa saattoi olla kahden viikon aikana työstettävänä jopa 60 kappaletta.
”Olihan se aika teollista hommaa, mutta myös luontevaa ja helppoa, koska monissa biiseissä olivat mukana myös ne alun perin levyttäneet muusikot”, yhtiölle työskennellyt Timo Lindström toteaa.
Kokeneita tekijöitä oli mukana myös Jussi Alangon studiolla äänitetyillä karaokelevysarjoilla. Äänitysten tasosta kertovat Loistava Laila Kinnunen -karaokealbumin työstön seuraukset.
”Opaslaulajana oli Laila Kinnusen tytär Milana Mišić. Hän yllättyi siitä, miten hyvin pohjat oli tehty – ne eivät hävinneet lainkaan alkuperäisille.”
Jotain oli jopa korjattu: kun alkuperäisellä Kinnusen albumilla oli epävireinen käyrätorvi, karaokelevyllä se oli vireessä. Alangon mukaan Mišić innostui laadukkaiden taustojen takia levyttämään äitinsä kappaleita ensimmäistä kertaa.
Karaokealbumi julkaistiin vasta Mišićin albumin jälkeen, jotta asioiden oikea kehityskulku ei paljastuisi. Alangon mukaan karaoketaustaa häpeiltiin suotta.
”Jos kerran musiikkitaustat on tehty laadukkaasti, niin so what? Karaokea on jollain tapaa pidetty musiikkialan tunkiona tai halpisalueena, mitä se ei suinkaan ole. Sillä on oma tarkoituksensa ja merkityksensä”, Alanko sanoo.
Karaoken suosio alkoi hiipua 2000-luvun lopulla, jolloin alalla oli jo paljon yrittäjiä eikä kallis tuotanto enää kannattanut. Tuotanto oli siirtynyt järeiltä ld-levyiltä dvd:ille. Levyjen hinnat laskivat, mutta ne kestivät huonommin ammattilaiskäytössä.
Moni lähti alalta viimeistään vuoden 2008 aikoihin.
”Silloin jo tukkuun myytyjä karaokealbumeita kuskattiin Kuusankosken kierrätysfirman käsiteltäväksi. Se [karaoke] lakkasi vetämästä jotenkin”, Alanko toteaa.
Tuolloin myös Media Stationin ja Edel Recordsin karaoke-dvd-sarjat lähenivät loppuaan. Ylösen mukaan kymmenennet levyt Suomipoppia- ja Iskelmäkaraoke-sarjoihin olivat lähellä jäädä tekemättä hiipuneen suosion ja omistajavaihdosten vuoksi.
Nyt karaokevideot edustavat katoavaa kansanperinnettä: Useat ravintolat ovat siirtyneet tai siirtymässä perinteisistä karaokelevyistä Singa-palvelun kaltaisiin, pelkkiä taustakuvia hyödyntäviin digitaalisiin palveluihin. Niidenkin talous tosin on vaakalaudalla.
Ikoninen estetiikka ei kuitenkaan vielä vaivu unholaan. Esimerkiksi taiteilija Tatu Pohjavirta, joka tekee nykyisin animaatioelokuvia, toteaa karaoke-estetiikan vaikuttaneen häneen. Ilmeinen esimerkki tästä on runoilija Eino Santasen kanssa vuonna 2003 toteutetut Runokaraoke-projektin videot.
Kumarruksia karaokevideoiden perinteelle ovat videoissaan tehneet myös monet artistit, kuten Jaakko Laitinen & Väärä Raha ja Vesta.
Ja vielä tänäänkin monissa ravintoloissa ympäri Suomen pyörivät samat vanhat karaokelevyt sekä Kantolan, Pohjavirran, Konttisen ja Ylösen niille tekemät videot.
Juttua varten on haastateltu myös karaoken parissa työskennellyttä Jokke Blomsteria. Lisäksi lähteenä on käytetty Pirjo Kesselin kirjaa Karaoken ABC – Kun Suomi tarttui mikkiin (F-Kustannus, 2007) sekä Antti Helinin ja Juuso Westerlundin kirjaa Karaokekansa, tarinoita laulun voimasta (Avain, 2007).