-napistaNyt on kevät
-- laita äänet päälle tästä napista
ÄÄNEKÄS
KEVÄT
Haluatko lukea koko artikkelin?
Tilaus päättyy automaattisesti
Lue 2 viikkoa maksutta Olen jo tilaajaJouni K. Kemppainen, teksti
Jukka Gröndahl ja Benjam Pöntinen, kuvat
Ääniretki kevääseen alkaa juuri niin kuin pitääkin: peltoaukealta kajahtaa kiurun laulu.
On toukokuinen alkuilta, kello on kuusi, eikä mikään muu luontokappale sopisi tähän hetkeen paremmin kuin kiuru.
Se on virallinen kevään merkki, jonka ensihavainto on pantu merkille joka vuosi niin kauan kuin Suomessa on ollut ihmisiä ja kiuruja.
Kiurun saapuminen on uutinen sanomalehdessä. Se on tapaus, mittatikku ja ruksi allakan reunassa.
Ja juuri nyt se kailottaa taukoamatta pamppailevan sydämensä kyllyydestä kevään ilosanomaa:
Minä tein sen, minä onnistuin, tässä on minun paikkani tässä maailmankaikkeudessa, tähän minä perustan perheeni!
Vilja on jo kylvetty peltoon, mutta vielä se ei ole oraalla. Kiuru nousee ja laskee sen yllä kuin pystysuora hiihtohissi ja laulaa ja laulaa ja laulaa ja laulaa.
Samalla peltoaukealla samalla asialla on toinenkin kiuru ja vähän kauempana kolmas.
Heti kuuden jälkeen tuulen suhina alkaa laantua. Alkamassa on juuri sellainen illasta aamuun kestävä luontoretki, jollaisista retkioppaamme Lauri Hallikainen erityisesti pitää: tyyni, mutta täynnä kevään suloa ja uhoa.
Kerrankin kaikki kevään äänet erottuvat tarkasti ja selvästi.
Tällä retkellä keskitymme erityisesti tarkkailemaan sitä, miltä kevät kuulostaa, eikä siihen hommaan Hallikaista parempaa opasta olekaan. Hän on äänimaisemataiteilija, niin kuin Amerikassa hänen kollegoitaan kutsutaan.
Hallikainen menetti 20-vuotiaana armeijassa kranaatinheitinonnettomuudessa näköaistinsa, ja siitä lähtien hän on keskittynyt kuuloaistiinsa. Yli neljännesvuosisadan aikana hän on kiertänyt nauhurinsa kanssa Suomen joka kolkan ja äänittänyt luonnon ääniä. Näiden retkien tuloksia hän on julkaissut kymmenissä äänitteissä.
Mutta nyt ei äänitetä, nyt vain kuunnellaan. Tuuli suhisee, koivujen hiirenkorvat tuoksuvat ja tuomet ovat puhkeamaisillaan kukkaan.
Pelto-ojassa lirisee sateiden jäljiltä vähäinen vesinoro, ja ojan penkereellä sinnittelevässä puskassa sirahtelee pensastasku.
Etäämpänä pellolla töyhtöhyypillä on täysi soidintohina meneillään. Ne syöksähtelevät huimapäisesti ylös ja alas ja täyttävät ilman kimeillä naukaisuilla. Sen yli kohoaa vähän väliä toistuva kuovin surumielinen väräjävä valitus, joka on yksi kevään päräyttävimmistä äänistä. Se tehoaa aina.
”Tähän äänimaisemaan ei voi kyllästyä”, Hallikainen huokaa.
Mutta kevätilta on lyhyt, ja siinä on paljon kuunneltavaa. On riennettävä kohti seuraavaa ääntä.
Sitä ennen jostain kuuluu vielä keltavästäräkki, joka toistelee verkkaisesti vaatimatonta kutsuääntään trlie. Aivan kuin se sanoisi: hyvästi.
Aurinko alkaa painua verkkaisesti horisonttia kohti, mutta ei hätää. Vielä on aikaa kuunnella kuulumiset niiltä linnuilta, jotka ovat aktiivisia päivällä.
Edessä kohoaa puolikasvuinen rantaruohikko, ja sen takaa pilkottaa järvenlahti. Ranta on matala ja mutainen, mutta vieressä on rehevä rantalehto. Se kiinnostaa Hallikaista nyt.
”Kuulostellaan sitä ja odotellaan hämärän tuloa”, hän ehdottaa.
Se kannattaa, sillä lehtoon on kokoontunut aikamoinen porukka taitavia solisteja.
Ensimmäiseksi korvaan pistää laulurastas, heimonsa primus inter pares, paras vertaistensa joukossa, ja nyt se esittelee repertuaariaan.
Laulurastasta on kutsuttu jätkän satakieleksi - ehkä myös siksi, että se viihtyy parhaiten havumetsässä, mutta kuuluu sille kelpaavan myös lehtipuun latvaoksa.
Siellä se istuu ja esittää rauhallisesti ja selkeästi etenevää runoelmaansa kuin harrastajateatterin arvonsa tunteva lausujamestari. Välillä se intoutuu kimeisiin juoksutuksiin ja vikkeliin vihellyksiin, mutta malttaa kuitenkin toistaa jokaisen aiheen muutaman kerran.
Mustapääkerttu kuulostaa kokeneen ja itsevarman laulurastaan rinnalla hermostuneelta noviisilta, joka kärkkyy ensimmäistä päärooliaan. Esitys alkaa pitkällä päämäärättömällä livertelyllä, mutta loppua kohden kerttu kokoaa itsensä. Ääni voimistuu, ja se hurmaa kuulijansa kirkkailla, mutta romanttisen surumielisillä huiluäänillä.
Korskeampien laulajien rinnalla pajulinnun pehmeä, mollivoittoinen säe kuulostaa vaatimattomalta. Koko toukokuun ajan sillä on kuitenkin luonnon soittolistojen suurin hitti. Samaa säettä toistelee väsymättömästi yli kymmenen miljoonaa pajulintukoirasta Suomen jokaisella hehtaarilla.
Jostain lehdon kätköistä korviin kantautuu leppälinnun surumielinen luikautus. Se kertoo siitä, että metsikössä on vanhoja kelottuneita puita.
Ja mustarastas, tietenkin mustarastas. Lauri Hallikaisen elämässä mustarastaan laululla on ollut suuri merkitys. Kranaatinheitinonnettomuus oli kaksikymppiselle Hallikaiselle valtava kriisi.
Silmien lisäksi hän sai pahoja vammoja kasvoihin ja käsiin. Ensimmäiset puoli vuotta hän eli kivussa ja pimeydessä ja päässä pyöri vain synkkiä, itsetuhoisia ajatuksia.
Sitten tuli uuden elämän ensimmäinen kevät. Hän oli Invalidisäätiön kuntoutuksessa Helsingin Ruskeasuolla, paikassa, joka rakennettiin alun perin sotasairaalaksi.
Oli aikainen aamu. Hoitaja tuli huoneeseen ja avasi ikkunan.
Sairaalan puistossa lauloivat mustarastaat.
Ääni oli Hallikaiselle tuiki tuttu, sillä hän oli lapsesta saakka liikkunut paljon luonnossa. Mutta koskaan ennen mustarastaan laulu ei ollut kuulostanut niin lumoavalta.
”Se kauneus kosketti. Siellä ne lauloivat, ja minä ajattelin, että voi kunpa vielä joskus pääsisin ylös sängystä ja tuonne ulos, kuuntelemaan niitä”, Hallikainen kuvailee.
Hallikainen pääsi ylös sängystä, mutta vasta 24 leikkauksen jälkeen. Hän tutustui näkövammaisiin, jotka harrastivat lintuja. Ja heiltä hän oppi, että lintuharrastuksessa tärkein aisti on kuitenkin kuulo.
”Ja se piti paikkansa. Sen jälkeen aloin harrastaa lintuja suorastaan raivokkaasti.”
Rantalehdon viereisellä ruohottuneella järvellä alkaa tapahtua: silkkiuikun soidinmenot yltyvät hurjana lentoon. Se rääkyy, kotkottaa, naksuttaa, hönkäilee ja murisee.
Rakkaudessa kaikki keinot todellakin ovat sallittuja.
Ja sodassa.
Lähellä uhkailee ja mahtailee laulujoutsenpari. Näitä häirikköjä on nyt Suomen lahdet ja lämpäreet väärällään.
Ehdimme kuuntelemaan seuraavan retkikohteen ääniä juuri, kun ilta hämärtyy. Kastetta alkaa nousta heinikkoon. Kasvoja hipaisee kevätillan viileys. Hylätyssä puutarhassa villiintyneiden kasvien varjot pitenevät.
Vieressä on pusikoitunut pelto, jossa ruisrääkkä on jo aloittanut yksitoikkoisen jankuttamisensa. Sen ”laulun” matkiminen on helppoa: vetelee vain luottokorttia kamman piikkejä vasten.
Rääkkä ei houkutteluja kaipaa.
”Se on varmasti äänessä yön läpi”, Hallikainen arvelee.
Mutta niin on moni muukin lintu.
Pusikossa laulaa yksi kevään todellisista virtuooseista, viitakerttunen. Vaivattomasti ja rauhallisesti se päästelee suustaan mitä ikinä sen mieleen juolahtaa.
Käki kukkuu jossain etäämmällä, pensassirkkalintu sirisee hepokattien kanssa kilpaa ja iltavirkku kimalainen surisee möngertäessään kömpelösti yömettä etsiessään.
”Oi, tämä on suurenmoista. Haltioitumisen paikka”, Hallikainen henkäisee.
Sitten jostain kuuluu hentoinen mutta rytmikäs laulun pätkä. Aivan kuin joku toistelisi kohteliasta englanninkielistä lausetta pleased to meet you.
Mitä ihmettä, joko punavarpunen on saapunut, näin aikaisin?
Hallikainen pitää sitä mahdollisena, mutta hänellä on myös toinen veikkaus. Kottarainen on taitava matkija, ja erityisen taitavasti se osaa matkia juuri punavarpusen laulua.
Pian pusikosta kuuluu siritystä ja kitinää. Se varmistaa, että äänessä on tosiaan kottarainen.
”Se on hassun kuuloista, kun kottarainen yrittää matkia vaikkapa kuovia tai laulujoutsenta. Se menee melkein oikein, mutta jää kuitenkin hauskalla tavalla vajaaksi. Ei se pysty samaan kuin iso lintu.”
Oletteko tulleet kuunnelleeksi, miltä sade kuulostaa? Lauri Hallikainen tietenkin on.
Hänelle ei ole vain yhtä sateen ääntä, vaan melkoinen liuta erilaiselta kuulostavia sateita.
On tihkusade, joka kuuluu hentona pisarointina. Ääni syntyy, kun vettä kertyy ruohon korsille ja puiden oksille, josta ne putoavat maahan.
Sitten on voimakas, kohiseva sade, josta yksittäisiä pisaroita ei erota tarkinkaan korva.
Kun sataa suuria vesipisaroita, kuuluu rasahtava ääni, kun suuri pisara osuu ruohikkoon.
Sen vastakohta on samettinen lempeä sade, joka putoilee maahan hellinä pieninä pisaroina.
Kun taivaalta tihkuu pieniä rakeita, se sihisee. Isot rakeet taas rapsahtelevat. Ja jos toukokuussa sataa vetistä lunta, Hallikaisen korvissa se kuulostaa kuiskailulta. Sen vastakohta on helisevä pakkaslumisade.
Ja kuten arvata saattaa, räntäsade läsähtelee.
Ääneen vaikuttaa sekin, onko järven vesi kylmää vai lämmintä, kun sadepisarat osuvat veden pintaan.
Ukkoskuuro on äänimaailmaltaan ehkä monipuolisin. Se ryöpsähtelee ja sihisee ja sähisee.
Jos sateella on sata ääntä, samaa voi sanoa tuulesta.
Lauri Hallikaisen lempituuli on loppukesän vaihteleva tuuli havumetsässä. ”Korkeat männyt ja niiden ja niiden huokailu.”
Kevättuuli kuulostaa aivan omaltaan. Metsässä se kuuluu tummana ja matalana.
”Se johtuu siitä että puissa ei ole vielä lehtiä, jotka aiheuttavat korkeampia ääniä. Kevättuuli on korvia hivelevän kaunis”, Hallikainen sanoo.
Kello on kaksi yöllä, ja nyt pitää asettua parhaille paikoille yön huipennusta varten.
Tarvitaan sopiva metsäinen mäki, jossa kasvaa taimikkoa. Ympärillä on korkeaa mäntymetsää, tiheä kuusikko ja toisella puolella rehevä koivikko.
Toki tiedetään, että samaan aikaan tapahtuu myös muualla.
Toukokuussa lintujärvet eivät hiljene koskaan. Ruokokerttuset rätisevat kevään kiihkosta hullaantuneina läpi yön ja kaulushaikarat puhaltelevat syviä mylvähdyksiään, jotka kantavat tyynessä säässä kilometrien päähän.
Lokkiyhdyskunnat mekkaloivat ja torailevat. Kosteikoissa kiljuvat luhtakanat.
Mäntykankailla ja hiekkakuopilla surisevat mystiset kehrääjät.
Mutta ne saavat nyt mennä ohi korvien. Täällä on luvassa konsertti, joka vain on kuultava.
Rytmiryhmä aloittaa, kun on vielä hämärää. Palokärjellä on jo poikaset pesässä, ja se tiedottaa reviirinsä rajoista paukuttamalla jykevän haavan kylkeä.
Punarinta on metsän linnuista aamuvirkuin. Kärsimättömyys kuuluu sen laulussakin. Se on niin nopeaa, että kuulostaa siltä kuin linnun ääni sortuisi välillä sekavaksi rätinäksi.
Punarinnan lauluun yhtyy kulorastas. Se vetelee huilumaisia koukeroita samaan tapaan kuin mustarastas, mutta soundi on kirkkaampi ja rytmi nopeampi.
Aamu etenee. Seuraavaksi aloittavat peipot.
Koillisessa on jo valoisaa. Idän horisontissa hehkuu auringon punainen viiva.
Ja sitten, aivan yhtäkkiä, koko metsä herää ja alkaa soida.
Äänessä ovat nyt kaikki metsän linnut: punarinnat, peipot, punakylkirastaat, mustarastaat, laulurastaat. Hippiäinen pinnistelee saadakseen korkean ja ohuen reviirilaulunsa kuuluville.
Surumielisen säkeensä äänisoppaan tuovat pajulintu ja leppälintu. Sirittäjä surauttaa lyhyen laulunsa sopiviin väleihin.
Jostain kaukaa kuuluu kuikan huuto.
Hyönteisetkin muistuttavat olemassaolostaan. Orastavissa mustikankukissa pörisevät mehiläiset.
Konsertti kasvaa yhä kiihkeämmäksi. Eri lintujen laulut sulautuvat toisten laulujen lomaan. Niistä kasvaa harmoninen äänimatto.
”Ihan selvästi linnut kuulevat toisensa. Onhan tämä mykistävän upeaa. Kuin häivähdys paratiisia”, Hallikainen hehkuttaa.
Konsertti jatkuu tunnin pari. Aamuseitsemältä monet alkavat uupua. Yhdeksältä metsä on jo melkein hiljainen.
Lintujenkin täytyy levätä, vaikka on kevät ja kaikki pelissä.
Puhelu on kestänyt monta tuntia. Lauri Hallikaisen nauhoja on soitettu ja kuunneltu. Olo on onnellinen. Aivan kuin se pirulainen olisi täksi ajaksi kadonnut maailmasta, ja olisimme olleet oikeasti linturetkellä.
On aika kiittää Hallikaista korona-ajan virtuaalisesta linturetkestä.
”Juu, minustakin tämä oli hienoa”, hän sanoo. ”Eikä tämä ollut kuvittelua. Kaikki tämä tapahtuu luonnossa juuri nyt.”
Jouni K. Kemppainen HS, teksti
Jukka Gröndahl HS ja Benjam Pöntinen, taustakuvat
YLE Arkisto ja freesound.org, äänet
Elisa Bestetti HS, ulkoasu ja koodi
Lauri Malkavaara HS, tekstin editointi
Lilli Korhonen HS, kuvatuottaminen
Emma-Leena Ovaskainen HS, tuottaminen
JULKAISTU 3.5.2019 © Helsingin Sanomat