Armeijan kenttäkeittiöissä keksittiin ruoka, jonka ainoa valmistusohje oli "lisää vain vesi" ja niin ruoka oli "hetkessä valmis". Ateriat siirtyivät pian kotikeittiöihin, mutta voisivatko ne seuraavaksi pelastaa maailman?
18 minuuttia päivässä.
Se on aika, jonka suomalainen käyttää keskimäärin ruoanvalmistukseen päivässä. Naiset 23 minuuttia, miehet 11 minuuttia. Luku saattaa olla nyt pienempikin, sillä Tilastokeskuksen viimeinen tutkimustieto on vuodelta 2010.
Ruoanlaittoon käytetty aika on vähentynyt jo pitkään. Kun mennään ajassa taaksepäin 30 vuotta, naisten ruoanlaittoon käyttämä aika oli keskimäärin 31 minuuttia, miesten 8.
Mutta nyt puhutaan siis keskiarvosta. Mukana ovat myös ne päivät, jolloin kotona ei kokata lainkaan. Kun Tilastokeskus kysyi ihmisten ajankäytöstä vuonna 2010, tutkimuspäivänä niistä henkilöistä, jotka ylipäätään laittoivat ruokaa, keskimääräinen nainen teki sitä 40 minuuttia, mies 35 minuuttia. Vuonna 1988 tutkimuspäivänä keskimääräinen nainen laittoi ruokaa 47 minuuttia, mies 33 minuuttia.
Aina on kuitenkin ollut ihmisiä, joiden mielestä ajan voisi käyttää johonkin muuhunkin. Sen tuloksena on syntynyt tukku keksintöjä.
Yksi niistä on lisää vain vesi -elintarvikkeet eli hetkessä valmistuvat ateriat. Instant food, sanovat amerikkalaiset.
Niiden tarina alkaa Yhdysvaltain armeijasta.
Ensimmäisen maailmansodan aikana ruoka kulki armeijan joukkojen mukana rintamalle säilykkeinä, mutta toisessa maailmansodassa rintamalle lähti jo huomattavasti kevyempi ratkaisu: MRE (Meal, Ready-To-Eat). Ruoka, Valmis Syötäväksi.
Nämä vuoristoon ja viidakkoon sopivat MRE-pakkaukset sisälsivät keitto- ja maitojauhetta, säilykelihaa ja voita, hiutaleita, suklaata, keksejä, kuivattuja hedelmiä, sokeria, teetä ja kahvia.
Säilykeliha Spam, joka Suomessa tunnetaan nimellä nötkötti, piti pintansa muonituksessa pitkään, vaikka myös kevyemmin pakattuja vaihtoehtoja esiteltiin armeijalle.
Armeijan pakkauksista tuttu jauhekeitto ei kuitenkaan ollut se keksintö, jonka mukana kuivamuonat levisivät tavallisten kuluttajien keittiöihin.
Ratkaiseva keksintö oli pikanuudelit.
Pastaa on syöty eri puolilla maailmaa ainakin yli 2000 vuotta. Varhaisimmat löydöt ovat Kiinasta, Italiasta ja Lähi-idästä. Kuka oli ensin, sitä ei kukaan oikein tiedä. Jonkinlaisista jauhoista, vedestä ja/tai kananmunasta tehtyjä taikinapaloja ja -pötköjä ne kaikki ovat, vaikka nimiä on monia, kuten pasta, nuudeli ja myky. Eri nimiä käytetään lähinnä siihen, että voidaan selventää mistä ruokakulttuurista ja muodosta on kyse.
Ensimmäiset pikanuudelit, nuo nauhamaiset itämaiset pastavalmisteet, syntyivät Japanissa. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa Japanissa oli edelleen pulaa ruoasta. Hallitus yritti saada kansalaisia syömään leipää, koska vehnää oli paljon.
Liikemies nimeltä Momofuku Ando oli seurannut, miten japanilaiset jonottivat ramen-kojuilla nuudeleitaan. Hän ymmärsi, että he eivät halunneet leipää vaan nuudeleita. Mutta niiden tekeminen kesti kauan ja tuottajia oli vähän.
Momofuku Ando (Kuva: Nissei)
Lisäksi tuote piti myydä heti tuoreeltaan. Ja tämä oli juuri se ongelma, jonka Ando halusi ratkaista.
Tarinan mukaan Momofuku Ando sulkeutui takapihan vajaansa vuodeksi. Hän nukkui vain neljä tuntia yössä eikä pitänyt yhtään vapaapäivää. Vuonna 1958 vajassa tehdyt lukuisat epäonnistuneet kokeilut poikivat vihdoin onnistuneen version: kananmakuisen hetkessä valmistuvan ramen-nuudelin. ”Magic ramen” eli taika-ramen, kuten sitä kutsuttiin.
Andon metodi oli tämä: hän otti tuoreet nuudelit, uppopaistoi ne nopeasti öljyssä ja kuivatti. Tuote kesti varastoimista ja kypsennysaika lyheni.
Nuudelimaailma kohisi.
Andon seuraava keksintö syntyi vuonna 1971, kun hän keksi laittaa taikanuudelinsa kuppiin. Ruokailijalla ei tarvinnut siis enää olla omaa ruokailuastiaa. Pakkaus oli kuppi, josta nuudelit saattoi nauttia suoraan. Tarvittiin vain kiehuvaa vettä, ja hetken päästä ramen-ateria oli valmis. Tämän keksinnön jälkeen maailma ei ollut entisensä.
Ando lanseerasi nyt Cup Noodles -brändin. Maailman pikanuudeliyhdistyksen mukaan näitä kuppinuudeleita myytiin vuonna 2015 yli 80 maassa, 97 miljardia pakkausta vuodessa.
”Mitenkäs sitten tuollainen mestarikokki pystyisi loihtimaan makua teolliseen, tasalaatuisen mauttomaan pussimuonaan? Pyysimme häntä heittäytymään kesämökin emännän osaan, laatimaan suussa sulavaa juuri noista ikävistä, mutta kätevistä kuivakeitoista ja miksei myös säilykkeistä.”
Näin houkutteli kotitalousopettaja Eeva Salonen lukijoita kuivaruokiin perustuvien reseptien pariin Avotakan kesänumerossa vuonna 1976.
Artikkelin otsikko oli Pidot pussista.
Salonen kertoi jutussaan, että maitojauheesta saa tehtyä piimää, viiliä ja jopa uunijuustoa. Pussikeitot puolestaan sopivat kastikkeiksi ja kuorrutuksiin. Pussikeittokastikkeet sopivat myös ohukaisten ja munakkaan täytteeksi. 1970-luvun lopulla kuivaruuat olivat jo Suomessa kauppojen hyllyillä. 1980-luvulla niiden käyttö lähes tuplaantui.
Maa- ja metsätalousministeriön vuonna 1989 julkaisemassa Suomalaiset ja ruoka -tutkimuksessa selvisi, että säilykkeiden myynti oli lisääntynyt voimakkaasti. Kaikkein eniten oli kasvanut juuri kuivakeittojen ja liemien myynti. Lisäksi tutkimus kertoo ilmiöstä maailmalla:
”Länsi-Saksassa pakataan esimerkiksi valmista spagettikastiketta yhden annoksen pusseihin. Myös muita yhdelle hengelle tarkoitettuja valmisruokia löytyy markkinoilta, esimerkiksi ateriakokonaisuuksia, joissa aterian komponentit on pakattu erillisiin pusseihin.”
Suomessa ensimmäinen mielleyhtymä lisää vain vesi -tuotteeseen monelle on Lämmin Kuppi -kuppikeitot. Lämmin Kuppi on osa Blå Band tuotemerkkiä, joka aloitti toimintansa Ruotsissa vuonna 1951. Kotirouvat olivat siirtyneet kotoa työmarkkinoille ja helposti valmistettavien ruokien kysyntä oli kasvussa. Blå Bandin ensimmäinen tuote oli kanakeitto, mutta suklaavanukasjauhe oli se tuote, joka räjäytti potin. Vaikka näiden tuotteiden valmistus oli tehty helpoksi, aikaa ne kuitenkin veivät vielä tovin.
Hetkessä valmis -tuotteet mahdollistava tekniikka oli valmis käyttöön Ruotsin tehtaalla lähes 30 vuotta myöhemmin. Lämmin Kuppi (Ruotsissa Varma Koppen), saapui Suomeen vuonna 1984. Pohjoismaisiin makutottumuksiin suunnitellut keittomaut kuten kana-, tomaatti- ja sienikeitot ovat pitäneet hyvin pintansa vuosikymmenten saatossa, vaikka makutrendit ovatkin vaihdelleet, kerrotaan Blå Bandista.
Suomessa pikanuudelien ihme koettiin ensimmäisen kerran vuonna 1994, kun Mama-nuudeleita ryhdyttiin tuomaan markkinoille. Ensimmäisen kerran niitä esiteltiin kuluttajille Tapiolan S-Marketissa vuonna 1995.
Paikalle oli tuotu thaimaalaisesta katukeittiöstä tuttu katukeittiökärry. Keitto höyrysi kärryyn upotetussa isossa astiassa, josta maistiaisia annosteltiin pieniin kuppeihin. Asiakkaille kerrottiin, että tällaista on thaimaalainen katuruoka.
Thaimaassa keittoon olisi toki lisätty lisukkeita, kuten tuoretta korianteria, kevätsipulia tai chiliä, mutta olosuhteet olivat nyt toiset. Tarjolla oli keittolientä ja nuudeleita, muistelee Marko Unhola Mama-nuudeleita maahantuovasta Indo-Baltic Oy:sta.
Ruoka oli eksoottista, mutta sen lisäksi oli myös toinen ongelma: suomen kielessä ei ollut sanaa nuudeleille.
Mama-nuudelien yhteydessä yritettiin kyllä puhua nuudeleista heti alusta alkaen, mutta asiakkaat käyttivät aivan muita sanoja. Yleensä he tiedustelivat makaronia tai spagettia. Tuote-esittelyjen myötä nuudelit tulivat tutummaksi, ja vähitellen ne levisivät yhä useampien kauppojen hyllyille.
Ensimmäisinä vuosina tarjolla oli kanan ja porsaan makuisia nuudeleita, mutta nykyisin valikoimassa on jo 25 erilaista makua. Vuodesta toiseen suomalaisten suosikkimaku on ollut kanalta maistuva nuudeliannos. Mama-nuudeleita myydään vuodessa noin 30 miljoonaa pakkausta, kertoo Unhola.
Nyt lisää vain vesi -tuotteiden kirjo on yltäkylläinen: juustojauhetta, pirtelöä, puuroa, munakasta, äidinmaitokorviketta, pannukakkuja, riisi-, pasta- ja perunapohjaisia aterioita, majoneesia, muusia, vanukasta, kastiketta, mehua, patoja, pyöryköitä ja nuudeleita.
Miten voi olla, että jauhepussi muuttuu ateriaksi, kun siihen lisätään kiehuvaa vettä – ja mitä on tuo taikajauhe?
Se on maltodekstriiniä.
Elintarvikekehityksen tutkimusprofessori Anu Hopia Turun yliopistosta auttaa ymmärtämään miten homma toimii. Jotta vesi voidaan myöhemmin lisätä, se pitää ensin poistaa.
Jauhepussit ovat kuivattua ruokaa, jonka raaka-aineita on muokattu paremmin liukenevaan muotoon. Ruoka siis valmistetaan perinteisin menetelmin ja lähes perinteisin raaka-ainein – ja sitten siitä poistetaan vesi kuivaamalla, joka on yksi vanhimmista ruoan säilömisen menetelmistä.
Kuivaustekniikoita on monia erilaisia, yksi niistä on pakkaskuivaus. Siinä ruoka, vaikkapa nyt sitten kanakeiton kanapalat ja pilkotut vihannekset, ensin pakastetaan, jonka jälkeen siitä haihdutetaan vesi pois. Haihduttaminen tapahtuu vakuumissa, eli tyhjiössä.
Vaikka samalla haihtuu myös jonkin verran ruoan aromiaineita, säilyttää pakkaskuivaus kaikista kuivausmenetelmistä parhaiten maut ja aromit. Kanakeitto on edelleen kanakeiton makuista.
Toinen tyypillinen kuivausmenetelmä on spray-kuivaus. Siinä ruoka johdetaan suuttimen läpi lämmitettyyn kammioon, jossa tuote jakaantuu pieniksi pisaroiksi, joista vesi haihtuu pisaroiden pinnalta niin, että jäljelle jää vain kuiva jauho. Spraykuivaus soveltuu vain nestemäisille ruoille, joissa ei ole isoja paakkuja.
Näin syntyvät esimerkiksi juomajauheet: maitojauhe, urheilujuoma, pikakahvi ja jauhemaiset drinkkisekoitukset.
Siis voisiko esimerkiksi oluesta tehdä jauhetta? Kyllä vain, sanoo Hopia. Mutta ennen kuin innostuu liikaa uudesta mahdollisuudesta salakuljettaa viinaa festareille Hopia muistuttaa, että tekemiseen tarvitaan teollisuustason laitteita.
”Tukankuivaajasta ja jostain ruuvipuristinsuuttimesta valmistettu oma spray-kuivaaja, saattaisi olla liian työläs.”
Jotta kuivatun ruoan saa palautettua takaisin nautittavaan muotoon, siihen pitää palauttaa vesi takaisin. Haasteena on saada vesi jakautumaan ruokaan tasaisesti niin, ettei ruokaan synny ikäviä klimppejä ja paakkuja. Tämä onnistuu muokkaamalla tai kuorruttamalla ruoan ainesosia nopeasti liukenevaan muotoon.
Yksi tällainen liukenemista helpottava ainesosa on maltodekstriini. Sitä saadaan kun pilkotaan tärkkelystä vesiliukoiseen muotoon. Maltodekstriinijauhe sekoitetaan ruoan ainesosiin, jotka normaalisti eivät liukenisi eteen hyvin. Esimerkiksi rasva on tällaista.
Maltodekstriini ympäröi ainesosat ohuella vesiliukoisella kerroksella. Näin ruoka-aineiden liukeneminen kuumaan veteen nopeutuu eikä klimppejä pääse syntymään.
Toisin kuin spray-kuivaamisella, maltodekstriinilla voi kikkailla kotioloissa. Sitä saa tilattua esimerkiksi verkkokauppa Amazonista. Maltodekstriinin avulla voi tehdä vaikka suklaasta, oliiviöljystä, maapähkinävoista tai seesamiöljystä puuterimaista jauhetta. Kun jauhe on kosketuksissa suussa syljen kanssa, se häviää puuterilumen lailla, jättäen kuitenkin maun.
Esimerkiksi molekyyligastronomiaa hyödyntävissä ravintoloissa maltodekstriiniä on käytetty muuttamaan raaka-aineiden ulkomuotoa ja luomaan aisteja hämmentäviä elämyksiä.
Miten suklaa muuttuu tomuksi - kokeile itse
Ainekset
35 g tapiokamaltodekstriiniä (esimerkiksi N-Zorbit)
50 g maitosuklaata
2 litraa valmista popcornia (pussillinen micropopcornia)
Työvaiheet
Lusikoi maltodekstriini monitoimikoneen kulhoon. Jauhe on erittäin pölisevää, joten kannattaa toimia rauhallisen määrätietoisesti.
Sulata suklaa vesihauteessa. Kaada hiljalleen puolet suklaasta jauheen päälle, sulje monitoimikoneen kansi ja hienonnusterää käyttäen, sekoita suklaa jauheeseen. Muutama parin sekunnin toisto riittää.
Lisää loput suklaasta ja jatka sekoittamista kunnes jauhe on muuttunut tasaisen vaaleanruskeaksi puuteriksi.
Kaada popcornit isoon kattilaan tai kulhoon. Kaada suklaapuuteri päälle ja pyörittele kunnes popcornit ovat kauttaaltaan sen peitossa.
Vinkki! Jos haluat tehdä öljystä puuterimaista, laita maltodekstriiniä kaksi osaa, öljyä yksi osa. Suklaassa tai maapähkinävoissa riittää vähäisempi määrä maltodekstriiniä, koska ne ovat jo lähtökohtaisesti jäykempiä ainesosia.
Lisää vain vesi -tuotteiden kysyntä on kotikaranteenin aikana kiivasta, koska niitä on helppo hamstrata. Tuotteet ovat ratkaisu kotiin linnoittautumiseen, eräretkille ja keittotaidottaman tai kiireisen ihmisen ruokailuun. Mutta voisiko niistä olla apua myös maailman pelastamiseen muoviroskaan hukkumiselta?
Jos elintarvikkeista otettaisiin vesi pois, pakkauskoot pienenisivät hurjasti ja kuljettaminen olisi paljon ekologisempaa. Iso osa elintarvikkeista on kuitenkin vain vettä.
Elintarvikekehityksen tutkimusprofessori Anu Hopia joutuu tyrmäämään ajatuksen.
”On tätä varmasti mietitty, ja avaruusruokahan on tällaista, mutta täytyy muistaa että veden poistaminen ruuasta vaatii valtavasti energiaa. Ja se on kallista. 70-95 prosenttia raaka-aineista on vettä. Sen pois saaminen on työlästä, ja lisäksi se muuttaa rakennetta ja makua. Raaka-aineessa alkaa tapahtua muutoksia, jotka aistimme havaitsee. Kokemus ei sitten enää vastaa tuoreen tuotteen syömistä tai juomista.”
Hopia muistuttaa, että ruumiimme tarvitsee nestettä ja siitä suuri osa saadaan ruuasta. Tuoreisiin tuotteisiin tuleekin himo ehkä juuri siitä syystä.
Nyt lähikauppojen tuoretiskit ammottavat usein tyhjyyttä koronavirushamstrauksen takia. Monelle on iskenyt paniikki.
”Tällaisina poikkeusaikoina varsinkin havahtuu, miten tärkeää arkiruoka ja siihen liittyvät aistinvaraisuudet ovat”, Hopia sanoo ja jatkaa:
”Tietyissä tilanteissa tämä on loistava konsepti, mutta ei se varmasti voi korvata merkittävää osaa ruuasta. Vai miltä tuntuisi, jos päivän jokainen ateria syötäisiin jauhepussista?”
Kuuntele tästä minestronekeiton tuoteseloste HS:n toimittaja Jukka Petäjän tulkitsemana, säestyksestä vastaa HS:n toimittaja Ilkka Mattila.
