Anni Pasanen HS, teksti

Rio Gandara HS, kuvat

Mies pysäköi autonsa, mustan perhemallisen Nissanin, avasi oven ja astui ulos. Hän liukastui heti.

Oli maaliskuinen perjantai-ilta vuonna 2018. Nollakeli. Edellisenä yönä oli ollut pakkasta, ja nyt kotipihan parkkipaikkaa peitti petollisen musta jää.

Pitipä sattua!

Miten rumasti nilkka vääntyikään. Oli noustava takaisin auton etupenkille, hengiteltävä hetki. Viikonloppu menisi mönkään.

Ja enemmänkin. Tuli kahden viikon sairausloma. Vahinko sattui konttorilta kotiin palatessa, joten kyseessä oli työmatkatapaturma.

Ilmaside jalassa ei helposti liikuttu, mutta kylmä data kyllä ampaisi matkaan. Arto Miettinen kertoi liukastumisestaan työnantajalleen. Työpaikan tapaturma-asiamies ilmoitti siitä sähköisellä lomakkeella Valtiokonttorille, joka maksaa valtion työntekijöille korvauksia töissä sattuneista turmista. Valtiokonttori puolestaan raportoi onnettomuudesta Tapaturmavakuutuskeskukselle, joka tilastoi suuren osan suomalaisten työtapaturmista.

Tällä tavalla valtaosa tilastoista Suomessa syntyy. Hallinnollisen lomakemyllyn, tässä tapauksessa lakiin perustuvan vakuuttamisen, sivutuotteena. Työtapaturmatilastoon päätyminen tosin käy hitaasti, koska tilastontekijät haluavat tietää, mitä onnettomuuksista seuraa. Kuinka moni joutuu tapaturman takia eläkkeelle?

Tiedot Arto Miettisen liukastumisesta jatkavat matkaansa tämän vuoden keväällä, kaksi vuotta turman jälkeen. Silloin Tapaturmavakuutuskeskus lähettää datan suojattuna sähköpostina Tilastokeskukseen, jossa kootaan kattava, virallinen työtapaturmatilasto.

Sähköpostin liitetiedostossa ovat kaikki vuoden 2018 työtapaturmat, jotka sattuivat palkansaajille, ja lisäksi huomattava osa yrittäjien turmista. 110 000—120 000 riviä muun muassa henkilötunnuksia, loukkaantumisten syitä ja tietoja työkyvyttömyyden kestosta. Myös Maatalousyrittäjien eläkelaitos Mela lähettää oman taulukkonsa.

Sitten Tilastokeskuksen yliaktuaari käy datan kimppuun. Hän muokkaa aineistoa SAS-nimisellä tilasto-ohjelmalla ja tarkistelee, ettei luvuissa ole mitään epäilyttävää.

Itse ei tarvitse laskea. Kaikki käy klikkailemalla painiketta, jossa lukee run, aja. 100—200 klikkausta, ja joka kerta ohjelma muokkaa aineistoa tai tekee siitä taulukon.

Työtapaturmien lukuja pyörittelee Tilastokeskuksessa päätyönään yksi yliaktuaari. Arto Miettinen.

Lopulta hän julkaisee luvut Suomessa vuonna 2018 sattuneista työtapaturmista Tilastokeskuksen verkkosivuilla. Tämä tapahtuu maanantaina 30. marraskuuta 2020, aamulla kello kahdeksan.

Silloin hän päätyy omaan tilastoonsa.

Keitä me olemme? Mistä me tulemme?

Suomea alettiin toden teolla rakentaa vajaat 200 vuotta sitten, mutta ensin piti tietysti keksiä suomalaisuus.

Siihen tarvittiin runebergeja, lönnroteja, snellmaneja ja muuta sivistyneistöä, jotka kokoontuivat Lauantaiseuraan skoolailemaan ja puhumaan kulttuurista ja politiikasta.

Tarvittiin Väinämöinen, sisu, pettu, suo, kuokka, sauna, järvi, hanki, puukko ja perkele, myöhemmin myös Rokka, kiekkoleijonat, eukonkanto, Muumipeikko, Nokia, Lordi ja Pisa. Tarvittiin roppakaupalla romantisoituja tarinoita.

Mutta ne eivät yksin riitä. Johonkinhan ne on ankkuroitava. Tarvitaan järeitä faktoja.

Montako meitä on? Miten paljon voi kerätä veroja, ja mihin rahat riittävät? Tuleeko pelloilta tarpeeksi satoa kaikille, tehtaista tiiliä ja tulitikkuja? Mihin on rakennettava uusia kouluja, päiväkoteja, vanhainkoteja ja sairaaloita? Asuntoja, uimahalleja, lentokenttiä, hypermarketteja?

Tarvitaan lukuja, rivejä, sarakkeita, diagrammeja. Tarvitaan tilastoja.

Ne ovat kuin käänteinen mikroskooppi: auttavat meitä näkemään suuria asioita, joita ei pelkällä paljaalla silmällä havaitse.

Tilastot kertovat, että Suomi on maa, jossa on eniten kesäolympiamitaleja asukaslukuun nähden, jossa ollaan kahvin ja maidon juojina maailman kärkeä ja jossa on Ruotsin jälkeen toiseksi eniten saaria. Ja jossa viisi prosenttia kansasta ei pidä lainkaan yhteyttä ystäviin tai sukulaisiin.

Jos Suomen tarina pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, se ei välttämättä olisi upeinkaan Gallen-Kallelan tai Järnefeltin maalaus. Se saattaisi hyvinkin olla Suomen väkiluvun kehitystä kuvaava diagrammi, joka näyttää tältä:

Siinähän piirtyy komea draaman kaari! Käyrän notkot kertovat kohtalonhetkistä. Suomen sota 1808—09, koleraepidemia 1831, nälkävuodet 1860-luvulla, 1900-luvun sisällissota, toinen maailmansota ja muuttoaalto Ruotsiin.

Tai miten olisi seuraava kuvapari:

Vasemmanpuoleinen, pyramidin muotoinen kaavio kuvaa väestön ikärakennetta Suomen itsenäistymisvuonna 1917. Oikeanpuoleinen on vuodelta 2018. Se ei enää muistuta pyramidia vaan tuhkauurnaa, koska vaurastunut ja kouluja käynyt kansa synnyttää vähän ja elää pitkään. Suomi ikääntyy. Jo 19 prosenttia kuolemista johtuu dementiasta.

Sodan jälkeisten vuosien perintönä diagrammissa on pullistuma, suuret ikäluokat. Silti yhteiskunnan kehitys näyttää melko vakaalta, jos vertaa vaikkapa Kiinan väestöpyramidiin:

Röpelöinen kuin vaahteranlehti.

Suomessa ei ole sentään tarvinnut sietää laajoja nälänhätiä sitten 1860-luvun. Yhden lapsen politiikasta nyt puhumattakaan.

Aulan kivilattia on harmaa. Seinät ovat harmaat. Ylempien kerrosten kokolattiamatto, verhot ja auditorion penkit ovat harmaita. Laitoksen logo, puoliksi harmaa. Maisemakin, joka vyöttää jyhkeää tiilitaloa, on tähän aikaan vuodesta mitä asiallisinta harmaan sävyä.

Tilastokeskus seisoo keskellä Helsingin Kalasatamaa, kauppakeskus Rediä vastapäätä. Se on valtion virasto, jonka yli 800 työntekijää tuottavat noin 160:tä tilastoa yhteiskunnassa merkittäviksi katsotuista asioista, kuten onnellisuuden tunteesta (jota 75,8 prosenttia tuntee suurimman osan ajasta), ruokailuun keskimäärin käytetystä ajasta (tunti ja 23 minuuttia vuorokaudessa) ja siitä, kuinka suuri osa työttömistä kuuntelee metallimusiikkia (30 prosenttia).

Se, mitä milloinkin on pidetty tilastoinnin arvoisena, kertoo yhteiskunnan muutoksesta. Kansallista tarinaa sekin, numeroiden Kalevalaa.

Vuonna 1907 mielisairaaloihin otettujen sairastumisen syiksi oli kirjattu muun muassa uskonnon ja rakkauden vaivat, harmit ja kaihot, omantunnonvaivat, sosialistinen kiihoittaminen ja jopa vauriot Amerikassa.

Vuonna 1916 katsottiin tarpeelliseksi raportoida, että Suomen maalaiskansakoulujen kasvitarhoissa kasvoi yhteensä 3 518 kirsikkapuuta ja 8 864 raparperipensasta.

Vuoden 1921 tilastoista selvisi, että köyhäinapua sai Suomessa laiskuuden tai huolimattomuuden takia 639 henkilöä ja irstaan elämän takia 579 henkilöä.

Vuonna 1870 väestötilastoissa oli muun muassa seuraavia ammattiryhmiä: taideniekka, hansikkamaakari, pensionilla elävä, kaikenlaisten masinain valmistaja, wuorensärkijä, lyhdynsytyttäjä, kylpijä, wiraton henkilö, yhteinen nainen ja Mahometilainen Mollah.

Nyt Tilastokeskuksen ammattiluokituksesta on turha etsiä lyhdynsytyttäjiä, mutta siellä on muun muassa sovellusarkkitehtejä, web- ja multimediakehittäjiä, tietokantasuunnittelijoita, teknisiä piirtäjiä, voimalaitosten prosessinhoitajia ja käytön tukihenkilöitä.

Taulukoihin halutaan nykyisin vangita myös se, että seitsemän prosenttia palkansaajista työskentelee robottien kanssa ja että kolmessa prosentissa kodeista on kamerakopteri.

Muissakin virastoissa, esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa, Tullissa ja Luonnonvarakeskuksessa, syntyy tilastoja, muttei lainkaan samassa määrin kuin Tilastokeskuksessa, jonka työntekijät pyörittelevät päivästä toiseen taulukkomatriiseja kannettavilla tietokoneilla kuulosuojaimet päässään. Omat huoneet vaihtuivat pari vuotta sitten sähäkkään monitilatoimistoon, josta puuttuvat vakituiset työpisteet.

Lukujen linnakkeessa rakastetaan numeroiden lisäksi lyhenteitä. GSBPM (Generic Statistical Business Process Model), Tyti (työvoimatutkimus), STS (EU:n asetus lyhyen aikavälin tilastoista), HITS (hintaindeksien yhteinen tietojärjestelmä), ESS (Euroopan tilastojärjestelmä), ESAW (Euroopan työtapaturmatilasto).

Lyhenteitä käyttää runsaasti myös Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun, mutta juuri nyt, istuessaan Matriisi-nimisessä neuvotteluhuoneessa, hän rykii, yskii, niiskuttaa ja hämmentelee hunajaa teehensä. Häntä piinaa viheliäinen flunssa.

Myös pääjohtajan tarina on tavallaan Suomen tarina. Bruunista piti tulla suvun pienen maatilan jatkaja, joten hän kouluttautui maatalous- ja metsätieteiden maisteriksi, mutta sitten ajat muuttuivat, pitikin olla suuri ja tehokas, joten vähäiset pellot vuokrattiin suurtilalliselle ja Bruun päätyi monen mutkan kautta johtamaan harmaata virastoa harmaassa jakkupuvussa.

Tästäkin kehityksestä tilastot kertovat, totta kai. Maatilojen määrä on kutistunut seitsemäsosaan 60 vuodessa ja puolittunut vielä vuoden 1995 jälkeen.

Mutta ei nyt takerruta siihen. Jos pitäisi nimetä Suomen kannalta kaikkein tärkein yksittäinen tilasto, mikä se olisi?

”En ole koskaan miettinyt tuota”, Bruun vastaa hetken harkittuaan.

1900-luvun alussa Suomi oli maailman suurin puisten lankarullien valmistaja. Nyt Suomi on suurin kuminantuottaja.

”Mutta onhan kansantalouden tilinpito tärkeä, koska sen pohjalta suunnitellaan valtiontaloutta. Mietitään, mihin Suomella on varaa.”

Tilinpidon keskeisin luku on bruttokansantuote, jonka kasvua on viime vuosikymmeninä pidetty likimain synonyymina hallitusten onnistumiselle. Se saadaan ynnäämällä yhteen kaikki maassa tuotetut tavarat ja palvelut, jokainen kampaamokäynti ja kassahihnalle nostettu eineskinkkukiusaus.

Mutta lukua on pirullisen vaikea saada tismalleen oikein. Aineisto, johon kuuluu yli 30 miljoonaa saraketta, kerätään kymmenistä tietokannoista, kuten verottajalta sekä yritysten ja kuntien tilinpidosta. Samat vehnänjyvät eivät saa päätyä laskelmaan ensin jauhoina, sitten sämpylänä ja lopulta pikaruokaravintolan hampurilaisena.

Taloustilastot kertovat Suomesta tietysti paljon muutakin kuin hirviömäisen kokonaistuotantoluvun.

Kuten sen, että vuonna 2018 Suomessa ei valmistettu teollisesti yhtäkään karttapalloa, kuulakärkikynää, hammasharjaa, monoa, leivänpaahdinta tai hiustenkuivaajaa. Tai sen, mikä oli minkäkin tavaralajin viennin arvo mihinkin maailmankolkkaan lokakuussa 2019: leluja, pelejä, urheiluvälineitä tai niiden osia Etelämantereelle (200 euroa), kumia tai kumitavaraa Uuteen-Kaledoniaan (2 598 euroa), sähkölaitteita Samoalle (1 548 euroa) ja muovia tai muovitavaraa Surinameen (50 euroa).

Ajatella nyt sitäkin, että aikoinaan Suomi oli maailman suurin puisten lankarullien valmistaja. Vuonna 1910 rullia valmistettiin käsittämättömät 1,1 miljardia kappaletta.

Nyt Suomi loistaa esimerkiksi maailman suurimpana kuminantuottajana. Vuonna 2019 kotimainen kuminasato oli ennätysmäiset 15,3 miljoonaa kiloa. Maustetta viljeltiin jo suuremmalla alueella kuin perunaa.

Ja tällaistakin Suomessa tilastoidaan: Vuonna 2018 kotitaloudet käyttivät hiukan enemmän rahaa huumeisiin kuin suklaaseen. Prostituutioon taas törsättiin enemmän kuin pastaan.

Valtakunnan talous oli kuralla 1700-luvun alkupuoliskolla.

Suomi kuului vielä Ruotsiin. Kuningaskuntaa olivat raastaneet pitkät, veriset sodat, joissa oli kuollut paljon ihmisiä.

Valtio piti saada kiireesti jaloilleen. Onnistuminen taas riippuisi väestön runsaudesta.

Mutta paljonko väkeä olikaan?

Kysymys ei ollut uusi. Asukkaiden määrä oli kiinnostanut hallitsijoita läpi historian, Babyloniasta Roomaan ja Kiinaan. Miten paljon ihmisiltä saisi kerätyksi veroja? Riittäisikö asekuntoisia miehiä? Selvittäminen vain oli työlästä ja kallista.

Ruotsissa oli tarjolla ratkaisu. Lasketaan koko väestö kirkonkirjoista! Kuuluivathan liki kaikki luterilaiseen kirkkoon, joka oli jo yli sata vuotta laatinut luetteloita kastetuista, vihityistä ja haudatuista.

Valtakunnanneuvosto empi. Mitä jos kävisi kuin Raamatun kuninkaalle Daavidille, joka tahtoi laskea kansansa vastoin Jumalan tahtoa? Ehkä Ruotsiinkin iskisi rangaistuksena rutto.

Tiedonhalu voitti, ja toimeen ryhdyttiin vuonna 1749. Tietoja kerättiin kolmella lomakkeella, jotka sisälsivät useita pienempiä taulukoita. Kastetut, haudatut ja vihityt. Sukupuoli, ikä, sääty ja siviilisääty.

Seurakuntien kirkkoherrat ja kaupunkien maistraatit täyttivät lomakkeet. Sitten ne lähetettiin tuomiorovasteille, jotka laativat rovastikuntien yhteenvedot, joista laadittiin läänien yhteenvedot, joista Tukholmassa toiminut kansliakollegio laati koko maan yhteenvedot.

Tulokset valmistuivat vuonna 1755. Vallanpitäjille ne tulivat järkytyksenä. Maa oli kyllä laaja mutta väkeä vähän: 2 175 124 asukasta, joista 410 400 Suomessa. Tätä ei missään tapauksessa saisi kertoa vihollisille.

Luvuista tuli valtionsalaisuus.

Tietoja päätettiin silti kerätä jatkossakin. Niin sai alkunsa maailman vanhin säännöllisesti laadittu väestötilasto.

Sen laatimista jatkettiin Suomessa myös Venäjän vallan aikana. Historian saatossa maan asukkaista onkin ehtinyt kertyä yhtä jos toista tietoa. Kuten se, että vuonna 1900 yleisin syy avioeroon oli puolison karkaaminen. Se johti yli puoleen eroista.

1800-luvun lopulla puolestaan paheksuttiin aviotonta syntyvyyttä. ”Yhteiskunnan samein lähteensuoni”, sitä kuvattiin virallisessa tilastojulkaisussa vuonna 1871. Vuosina 1861—70 syntyneistä lapsista 7,3 prosenttia oli aviottomia.

Vuonna 2018 yhteiskunnan samein lähteensuoni suorastaan tulvi: vastaava luku oli 44,6 prosenttia.

Entäs kuolema sitten? Traagista mutta myös kummallista. Suomen asukkaita on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kuollut muun muassa synnynnäiseen kuppaan, sikaruusuun, afrikkalaiseen trypanosomiaasiin eli unitautiin, päärynänmuotoisen syvennyksen syöpään, tiamiininpuutteeseen, peräpukamiin, keuhkopöhöön, hammaskariekseen, selluliittiin, puusta putoamiseen, jyrkänteeltä putoamiseen, skorpionin kosketukseen, höyrypannun räjähdykseen tai repeytymiseen ja ihmismassan puristamana, työntämänä tai polkemana.

Pälvikaljuuteen tai alligaattorin puremaan ei sentään kuollut kukaan, vaikka sellaisetkin kategoriat tilastossa ovat.

Kun tultiin 1900-luvun alkuun, Suomi oli jäänyt tilastoinnin kehityksessä jälkeen. Monessa muussa maassa väestötiedot oli jo pitkään kerätty lomakkeilla suoraan kansalta. Suomessa tilastoviranomaiset käyttivät yhä pappien täyttämiä kirkonkirjoja, jotka eivät antaneet asukkaiden määrästä riittävän tarkkaa kuvaa.

Rahapula esti laajat laskennat, joissa tiedot kerättäisiin kysymällä niitä kerralla koko väestöltä. Ensimmäinen tällainen laskenta saatiin tehdyksi vasta vuoden 1950 viimeisinä päivinä.

Se oli valtava ponnistus Tilastokeskukselle, silloiselta nimeltään Tilastolliselle päätoimistolle. Lomakkeisiin käytettiin 40 000 kiloa, siis rekkalastillinen, papereita, jotka 15 000 väestönlaskijaa jakoivat jokaiseen kotiin. Tarvittaessa he myös opastivat täyttämisessä, kun palasivat muutaman päivän päästä keräämään vastaukset.

Lopulliset tulokset valmistuivat tammikuussa 1953: 4 029 803 asukasta.

Suuressa osassa maailmaa vastaavia järeitä tiedonkeruita tehdään yhä. Ajatellaan vaikka sellaista kehittynyttä mahtivaltiota kuin Yhdysvallat. Siellä väestö lasketaan työläästi kymmenen vuoden välein.

Edellisessä, vuoden 2010 laskennassa Yhdysvalloissa käytettiin paperilomakkeita, jotka piti täyttää käsin. Vastaaminen oli pakollista, mutta kymmenet miljoonat kotitaloudet jättivät paperinsa palauttamatta. Tarvittiin 600 000 tilapäistyöntekijää, jotka kävivät haastattelemassa heitä kotona. Laskennasta tuli historian kallein: runsaat kymmenen miljardia euroa, yli kolmekymppiä asukasta kohden.

Suomessa väestönlaskennat pujahtavat nykyisin ohi huomaamatta.

Ja hinta? Noin 20 senttiä asukasta kohti.

Selitys on se, että Suomi on jo pitkään ollut muiden Pohjoismaiden kanssa rekisterien paratiisi. Kun täällä syntyy ihminen, sairaala ilmoittaa siitä sähköisesti väestötietojärjestelmään, yleensä jo samana päivänä. Kun ihminen kuolee, terveydenhuollon ammattilaiset ilmoittavat sen heti samaan järjestelmään.

Välissä ihminen käy kouluja, muuttaa, menee naimisiin, eroaa, ostaa ehkä asunnon tai auton, perustaa yrityksen tai erehtyy tekemään rikoksen. Kaikesta tallentuu merkintä viranomaisten sähköisiin rekistereihin.

Rekistereitä on niin sankasti ja niitä pidetään niin hyvin ajan tasalla, että nykyisin väestönlaskennat onnistuvat pelkästään niiden varassa. Ovat onnistuneet jo vuodesta 1990, maailman toisena maana Tanskan jälkeen.

’Olisiko meillä jotain sanottavaa policymakereille?”

Yliaktuaari Niina Lesonen tuikkii tarmoa joogatrikoissaan. Hän on tullut suoraan ensiapukurssilta tiiminsä iltapäiväkokoukseen, jonka hän on itse kutsunut koolle.

Pirteän värisessä työtilassa on istuimia ja pöytiä jokaiseen makuun ja ryhtiin. Osallistujat parkkeeraavat itsensä sohvalle, availevat kannettavia tietokoneitaan, vitsailevat ja hörppivät juomapulloistaan.

Tiimi laatii työkseen ympäristötilinpidon tilastoja, jotka kuvaavat luonnon ja talouden suhdetta, kuten luonnonvarojen käyttöä, ympäristöveroja, kasvihuonekaasupäästöjä ja jätteitä. Osa tilastoista on niin tuoreita, etteivät poliitikot ole vielä edes löytäneet niitä.

Se harmittaa Lesosta. Lukuja lasketaan juuri poliittisten päätösten tueksi.

Nykyhallituksen tavoitteena on saada Suomi hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä. Mistä päästöjä kannattaisi vähentää niin, että talous kärsii mahdollisimman vähän ja ympäristö hyötyy mahdollisimman paljon?

Sen laskemisessa ympäristötilinpidon luvuista olisi apua.

Nyt kokouksessa mietitään yhdessä, miten tietoa tilastoista voisi levittää.

”Mikä maa se oli, jossa tehtiin oluttuopinalusille tilastojuttuja ja jaeltiin niitä lähipubeihin?”

”Mutta halutaanko me, että juuri olutpubin tyypit käyttää meidän tilastoja?”

”Kyllä päättäjätkin käyvät oluella!”

Lesonen on kahden pienen lapsen äiti, ja ilmastouutiset vaivaavat häntäkin. Niinpä hänkin kierrättää jätteitä, kokeilee kotona uusia kasvisruokia, sammuttaa valot huoneesta lähtiessään ja pyöräilee tai käyttää joukkoliikennettä parhaansa mukaan.

Mutta riittääkö se? Tai edes se, että kaikki suomalaiset lopettaisivat lihansyönnin ja lentämisen heti huomenna?

Miten ihmeessä me voimme vaikuttaa?

Tiedolla, tietysti. Puskemalla maailmalle taulukoita ja diagrammeja.

Niin Lesonen haluaa ajatella.

Myyttiä on kerrottu niin usein, että sen tuntevat kaikki.

Suomi rynni maailmankartalle Tukholman olympialaisissa 1912, kun juoksija Hannes Kolehmainen murskasi maailmanennätyksiä kestävyysmatkoilla.

Mutta harvemmin muistellaan sitä, että tilastopiireissä samankaltainen temppu tehtiin jo kymmeniä vuosia aiemmin.

Vuonna 1869 Haagissa järjestettiin kansainvälisen tilastokongressin kokous. Suomesta mukana oli tilastoviraston johtaja Karl Erik Ferdinand Ignatius, 31-vuotias lommoposkinen suomalaisuusaatteen kannattaja.

Tilastollinen toimisto oli perustettu Suomeen vain muutama vuosi aiemmin, syksyllä 1865. Se oli aloittanut Senaatintalossa, nykyisessä Valtioneuvoston linnassa, arkistonhoitajan huoneessa. Aluksi henkilökuntaan kuuluivat vain johtaja, avustaja ja vahtimestari.

Haagissa Ignatius jakoi Suomen väestöstä kertovia ranskankielisiä esitteitä, jotka oli laadittu nimenomaan kongressia varten. Ne herättivät ihastusta. Seurauksena Suomi pääsi moniin kalentereihin, joihin kerättiin tilastotietoa eri maista. Mukaan muiden kansakuntien joukkoon, vaikka kuuluikin tiukasti Venäjään.

Huomio kansainvälisillä areenoilla ei miellyttänyt Venäjän vallanpitäjiä. Haagin tapahtumista paisui skandaali, jota selviteltiin lopulta Venäjän sisäministeriä myöten.

Ignatius joutui selittelemään käytöstään Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä. Närää herätti Alankomaiden kuninkaan vastaanotto, jolle hän oli saapunut osana Venäjän valtuuskuntaa.

Juhlapaikalla hän oli saanut tietää, että hänen nimensä puuttui esiteltävien listalta. Eihän hän ollut minkään maan virallinen valtuutettu.

Miten noloa. Ignatius erkaantui Venäjän valtuuskunnasta ja yritti vaivihkaa lipua kohti ovea. Se ei aivan onnistunut. Joidenkin silmissä se näytti yritykseltä hivuttautua F-kirjaimella alkavien maiden valtuutettujen joukkoon.

Ignatius oli yrittänyt esiintyä erillisen valtion edustajana! Niin venäläiset lehdet väittivät.

Jatkossa Suomen oli pidettävä kansainvälisissä kokouksissa matalampaa profiilia.

Enää ei tietenkään tarvitse.

Tilastoinnin kehittäminen oli jo 1800-luvulla hyvin kansainvälistä, ja nyt se on sitä tietysti monin verroin enemmän.

Se, mitä kaikkea Suomessakin tilastoidaan, perustuu suureksi osaksi Euroopan unionin säädöksiin. EU:n tilastotoimisto Eurostat julkaisee koko unionin kattavia tilastoja ja huolehtii siitä, että jäsenmaat tuottavat vertailukelpoisia tietoja.

Eurostatin konttori sijaitsee Luxemburgissa, Auchan-nimisen ostoskeskuksen yläkerroksissa. Korukauppa Twice as Nicen vieressä on vaatimaton ovi, jonka kyltissä lukee Commission européenne.

Siitä myös Tilastokeskuksen yliaktuaari Johanna Vuorio kulkee, kun hän osallistuu EU-työryhmänsä kokouksiin kaksi kertaa vuodessa.

Tarkoituksena on kehittää yhdessä indeksiä, joka kuvaa toimitilojen hinnanmuutoksia. Siinä riittääkin kehitettävää, koska moinen indeksi puuttuu lähes kaikilta jäsenmailta.

Tilastokeskuksessa Vuorion työnsarkaa ovat asumisen tilastot. Monet niiden luvuista, kuten kerrostalo-osakeyhtiöiden hoitokulut, saattavat äkkiseltään vaikuttaa jännittäviltä kuin passikuva. Silti juuri ne voivat järisyttää maailmaa.

Mistä lähti liikkeelle vuonna 2008 alkanut taantuma? Yhdysvaltojen asuntokuplasta, joka poksahti.

Entä voisiko vastaavaa ehkäistä seuraamalla hintakehitystä entistä tarkemmin?

Niin EU:ssa toivotaan. Tähän myös Vuorion Luxemburgin-matkat liittyvät.

”Maailmalla on paljon kysyntää tällaiselle tiedolle”, hän sanoo.

Virallinenkaan tilasto ei ole aina totuus. Mutta erinomainen arvio se on, maksimaalinen määrä varmuutta epävarmassa maailmassa.

Tai no.

Viime syksynä Ruotsin tilastovirasto SCB joutui noloon tilanteeseen: edellisten kuukausien työllisyystilastoja oli korjattava.

Taustalla oli pyrkimys säästää. Virasto kilpailutti tutkimushaastattelujen tekemisen vuonna 2017. Voittaja, tutkimusyhtiö Evry, tarjoutui tekemään työn noin kolmasosalla summasta, joka kului SCB:n itsensä tekemiin haastatteluihin.

Sitten työllisyysdatasta alkoi löytyä merkillistä vaihtelua. Selvisi, että aineistossa oli ollut puutteita kesästä 2018 lähtien.

Kun tilannetta ryhdyttiin selvittämään, suurin virhe löytyi helmikuulta 2019. Työllisyysluku näytti peräti 0,9 prosenttiyksikköä todellisuutta paremmalta.

Epäiltiin, että osa Evryn puhelinhaastattelijoista oli tekaissut haastatteluita. Oli paineita rivakkaan työtahtiin. Työntekijöiden kerrottiin tienaavan enintään 1 400 euroa kuukaudessa, ja palkasta vähennettiin vessatauot.

Esimerkkejä tilastojen virheistä tai vääristelystä olisi tietysti pilvin pimein. Eikä tarvitse osoitella Ruotsia tai taloustilastojaan vuosikausia kaunistellutta Kreikkaa. Voi katsoa ihan vain Suomea.

Viime syksynä Helsingissä väiteltiin kiivaasti siitä, pitäisikö kaupunkiin rakentaa keskustatunneli. Keskustelussa esiin nousivat alueen työpaikat.

Selvisi, että Tilastokeskuksen luvuissa keskustan työpaikoista vuodelta 2000 oli 10 000 työpaikkaa liikaa. Syy: Kaupungin keskusta-alueen sosiaali- ja terveyspalvelut olivat ilmoittaneet kaikille työntekijöilleen saman osoitteen, joka oli keskustassa. Osa kävi oikeasti töissä esimerkiksi Meilahdessa.

Valhe, emävalhe, tilasto. Hokema on jo raihnainen, mutta jos sattuu työskentelemään tilastovirastossa, voi odottaa kuulevansa sen usein.

Niin kuulee myös erikoistutkija Anna Pärnänen, joka laatii Tilastokeskuksen työelämätilastoja, kuten työvoimatutkimusta. Sen luvuista saadaan esimerkiksi Suomen virallinen työllisyys- ja työttömyysaste.

Joskus kritiikkiä tulee siitä, että tutkimuksessa työllisten joukkoon pääsee tekemällä vain tunnin töitä viikossa.

VIRALLINEN TILASTO EI OLE TOTUUS, MUTTA SE ON ERINOMAINEN ARVIO, MAKSIMAALINEN MÄÄRÄ VARMUUTTA EPÄVARMASSA MAAILMASSA.

Valetyöllisyyttä, työttömyyslukujen kaunistelua ja hallitusta pönkittävää propagandaa!

”Työllisyyden määritelmä perustuu Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksiin, joita Tilastokeskuskin noudattaa”, Pärnänen selittää.

Työvoimatutkimus on puhelinkysely, joka tehdään joka kuukausi 12 000 ihmiselle. Viralliset työttömyysluvut saadaan siis kysymällä suoraan ihmisiltä itseltään, ei katsomalla työ- ja elinkeinotoimistojen rekistereistä, kuten työ- ja elinkeinoministeriö tekee omassa tilastoinnissaan.

ILO:n määritelmän sijasta Pärnästä huolettaa se, että yhä useampi tutkimukseen valittu jättää vastaamatta. Erityisesti ne, joilla menee työmarkkinoilla heikoimmin: nuoret, työttömät, pienituloiset, matalasti koulutetut. Ja mitä vinoutuneempi aineistosta tulee, sitä enemmän sitä joutuu korjaamaan matemaattisilla painokertoimilla.

Se taas tuo tilastoihin epävarmuutta.

”Hienoa, että monet kyselyihin valitut kuitenkin ymmärtävät asian tärkeyden.”

Henkilöstöravintolan kabinetissa istuu totinen kaljupää.

Arto Miettinen. Sama yliaktuaari, joka liukastui kotipihallaan maaliskuussa 2018 ja päätyy pian omaan työtapaturmatilastoonsa.

Turmien jatkuva pyörittely on välillä masentavaakin, hän sanoo. Varsinkin työkuolemien. Nehän ovat aina suuria tragedioita.

”Mutta välillä on helpottavaa, että voi vain käsitellä lukuja eikä niiden taustalla olevia tapahtumia. Numerot ovat neutraaleita. Eivätkä ne väitä vastaan, kuten ihmiset joskus.”

Itseään voi myös yrittää piristää ajatuksella, että tapaturmalukuja saatetaan hyödyntää työturvallisuuden parantamisessa.

”Tilastojen perusteella voi sanoa, että erityisesti miesvaltaisilla, riskialttiilla aloilla, kuten rakentamisessa, teollisuudessa ja kuljetus- ja varastointialalla, ennaltaehkäisyyn kannattaa panostaa.”

Niin, miesten ja naisten erot. Jos noin seitsemän kymmenestä työpaikkojen tapaturmasta sattuu miehille, niin työmatkoilla suhde on lähes täsmälleen päinvastainen. Naiset ovat selkeästi enemmistössä.

Miettisellä on siihen lyhyt selitys: korkokenkä.

”Tai no, eihän tilastoilla oikeasti pääse kiinni siihen, millainen kenkä jalassa on, mutta se saattaa selittää tapaturmia jonkin verran.”

Valtaosa työmatkojen vahingoista sattuu nimittäin samalla tapaa kuin Miettiselle itselleen. Liukastumalla tai kompastumalla.

Pidempi selitys naisten turma-alttiudelle liittyy liikkumistapaan. Naisten työmatkat ovat keskimäärin lyhyempiä, joten he matkaavat töihin useammin jalan tai polkupyörällä.

Arto Miettinen hieraisee päälakeaan. Siitä omasta tapaturmasta vielä: liukastuminen on pieni onnettomuus verrattuna siihen, mitä hän todella pelkää.

Myös Miettisen on käytävä Luxemburgissa säännöllisesti, Eurostatin kokouksissa. Siellä ostoskeskuksessa.

”Pelkään lentämistä.”

Vuonna 1965 André-François Raffray, 47-vuotias ranskalainen juristi, ajatteli solmineensa nerokkaan sopimuksen.

Asunto sijaitsi Arlesin kaupungin keskustassa Etelä-Ranskassa. Vanha rakennus, toinen kerros, monta isoa huonetta.

Omistaja oli iäkäs rouva. Raffray tarjoutui maksamaan tälle 2 500 frangia kuukaudessa niin kauan kuin nainen vain eläisi. Ehtona oli, että Raffray saisi asunnon omakseen, kun nainen kuolisi.

Tuskin siihen monta vuotta menisi. Tilastot kertoivat vastaansanomattomasti, että keskiverto ranskalaisnainen eläisi 74,5-vuotiaaksi. Ja rouva oli jo 90.

Päätelmä meni pahasti pieleen.

RANSKALAISROUVA JEANNE CALMENT UHMASI TILASTOJA, JA SE TULI KALLIIKSI RAHANAHNEELLE JURISTILLE.

Ensin kuolikin Raffray itse, mutta hänkin vasta 30 vuotta sopimuksen tekemisen jälkeen. 77-vuotiaana, joulupäivänä 1995. Siihen mennessä hän oli ehtinyt maksaa yli kaksinkertaisen markkinahinnan asunnosta, jota ei koskaan saanut omakseen. Kaiken huipuksi Raffrayn leski joutui jatkamaan kuukausieriä.

Asunnon omistajan nimi oli Jeanne Calment. Hänestä tuli kaikkien aikojen vanhin ihminen. Hän kuoli 122-vuotiaana, 32 vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen.

Tilastoilla on tietysti rajansa. Kaikki elämä, etenkään poikkeuksellinen, ei kerta kaikkiaan mahdu sarakkeisiin.

Ei tosin ole tarkoituskaan mahtua.

Tilastot eivät oikeastaan kerro mitään minusta, sinusta, vanhuusennätysten rikkojista tai edes turmataulukkonsa luvuksi kutistuvasta yliaktuaari Arto Miettisestä. Niiden idea on tavallaan kauniimpi.

Tilastot kertovat, keitä me olemme yhdessä.

Anni Pasanen, teksti

Rio Gandara, kuvat

Teppo Sillantaus, tekstieditointi

Konstantin Neugodov, Boris Stefanov ja Antti J. Hämäläinen, ulkoasu

Lilli Korhonen, kuvatuottaminen

Juho Salminen, verkkotuottaminen

JULKAISTU 1.2.2020 © Helsingin Sanomat