Kaksikymmentä vuotta sitten Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden opiskelijoista koulittiin tulevaisuuden menestyjiä, joita Nokia-huumassa elänyt Suomi kiihkeästi kaipasi. HS Visio selvitti, mitä heille tapahtui.
Näin meille kävi
Veera Luoma-aho HS, teksti
Vuosituhannen vaihteessa työmarkkinoille kaivattiin kiihkeästi lisää diplomi-insinöörejä. Nokia oli maailman matkapuhelinmarkkinoiden ykkönen. Sen osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli ällistyttävän suuri, lähes neljä prosenttia.
Ja kun Nokia vaati Suomelta lisää tekniikan osaajia, niitä se myös sai.
Suomi oli aina ollut insinöörien maa, mutta ehkä koskaan aiemmin diplomi-insinööreihin ei ollut latautunut yhtä paljon odotuksia.
Ajan henki ja yritysmaailman tarpeet tekivät Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden laitoksesta tähtitehtaan. Koulutusohjelman maine oli kovin. Sen tiukan seulan läpäisivät vain kaikkein parhaat.
Tuotantotalouden koulutusohjelmaa oli kutsuttu aiemmin vuorineuvoslinjaksi, mutta siitä oli tullut jo tuolloin vähän vanha vitsi. Selvää kuitenkin oli, että laitokselta tulisivat suomalaisen tulevaisuuden tekijät. Ja ehkä tulevaisuus olisi jotain ihan uutta.
Syksyllä 2000 Helsingin Sanomat julkaisi toimittaja Saska Saarikosken kirjoittaman jutun tuotantotalouden ensimmäisen vuoden opiskelijoista. Täältä tullaan, menestys, kuului jutun otsikko HS:n Sunnuntai-liitteen kannessa. Pääkuvassa nuoret fuksit, ”tutalaiset”, kulkivat ylös portaita kuin kohti tulevaisuutta.
Nämä nuoret opiskelijat ovat nyt nelikymppisiä.
HS Visio selvitti, mitä heille tapahtui. Menestyivätkö Nokia-Suomen tähtitehtaan kasvatit työelämässä?
Varkaudessa oli vuosituhannen alussa 24 000 asukasta ja yksi lukio. Jos pohjoissavolaisesta pikkukaupungista jatkettiin yliopistoon, usein suunta oli Joensuuhun, Jyväskylään tai Tampereelle.
Lari Hämäläinen halusi Helsinkiin. Syksyllä 2000 hän aloitti teknillisen fysiikan opinnot Espoon Otaniemessä. Kesti kaksi viikkoa, kun Hämäläinen tajusi, että ala ei ollut häntä varten.
Hän oli kyllä fysiikassa ihan ok, mutta edes pelkkä lahjakkuus ei olisi riittänyt, Hämäläinen päätteli. Fysiikkaan tarvittiin palavaa intohimoa. Niinpä hän marssi yliopiston kansliaan ja onnistui vaihtamaan tuotantotalouteen – tai ”tutalle”, kuten sanottiin.
”Sen takia minulla oli aina kaksi erilaista kaveriporukkaa. Kärjistykset ovat vaarallisia, mutta fyysikot vetivät rakkaudesta lajiin. Tutalla taas oli tyyppejä, jotka olivat aina tehneet kaikessa parhaansa, mutta eivät halunneet missään eksperteiksi.”
Vähän naiivi kukkaislapsi, Lari Hämäläinen kuvailee nyt nuorta itseään muiden tutalaisten joukossa.
”En koskaan törmännyt tutalla keneenkään, joka olisi sanonut haluavansa olla joku tähti ja menestyjä.”
”Tein kyllä kaiken aina innoissani ja täysillä, moni muu oli aika paljon strukturoidumpi. Joku kysyi, että Lari hei, oletko hakenut kesätöitä, viikon päästä sulkeutuu hakuikkuna pankkeihin ja kuukauden päästä konsulttifirmohin. Olin, että oho.”
Opiskelukavereista oli tullut Hämäläiselle lämmin, määrätietoinen viiteryhmä. Se auttoi häntä valjastamaan kaiken energiansa ja vei häntä eteenpäin.
”Opin samalla suhtautumaan työhön kuin huippu-urheiluun: kehittyminen vaatii ponnistelua.”
Hämäläinen päätti hakea konsulttiyhtiöön, alan ehdotonta kärkeä edustavalle McKinseylle.
Leikkaus kahdenkymmenen vuoden päähän, ja Hämäläinen istuu johtajana McKinseyn toimistolla Tokiossa. Haastatteluajan on järjestänyt hänen tehokas assistenttinsa, jonka Hämäläinen esittelee Tanabe-saniksi, neiti Tanabeksi siis.
Monelle tätä juttua varten haastatellulle Lari Hämäläisen kurssikaverille hän on esimerkki tutalaisesta, joka on tehnyt menestyneen uran. Ennen Japania Hämäläinen johti McKinseyn Suomen-toimistoa.
Lari Hämäläisestä itsestään menestyspuheet tuntuivat vieraalta jo vuonna 2000.
”En koskaan törmännyt tutalla keneenkään, joka olisi sanonut haluavansa olla joku tähti ja menestyjä.”
Lari Hämäläinen
McKinsey digitalin johtaja ja osakas. Asuu Japanissa perheineen.
”Olen ollut samassa firmassa kuusitoista vuotta, viimeksi Suomen toimiston johdossa.
Jokainen työpaikka on kuin uima-allas, kun siitä hyppää pois, jäljelle ei jää reikää. Organisaatiolle itsensä uhraaminen on kylmä kohtalo. Minulla on työn lisäksi lapset, harrastukset, urheilu ja opiskeluajoista kestänyt parisuhde.
Neuvoni nuorelle opiskelijalle on, että etsi kiinnostuksesi kohteet, tee täysillä ja kuuntele tunteitasi. Seuraa itseäsi äläkä jotain ura-exceliä. Kunnioita muita. Jos joku asia tuntuu väärältä, vaihda suuntaa.”
Kirsi Aaltonen
Apulaisprofessori Oulun yliopistossa. Asuu Lopella perheineen.
”Olen kotoisin Lopelta, eikä siellä ollut kummempia vertaispaineita. Mietin etukäteen, koenko paineita tutalla, jos kaikki ovat superhyviä. Jossain ehkä puhuttiin, että olette huippujengiä. Ei siitä paineita tullut, koin ilmapiirin kannustavana.
Nykyään yritämme tietoisesti tukea opiskelijoita olemaan rakentamatta itselleen liian suuria odotuksia ja korkeaa rimaa.
Olen ollut tyytyväinen tähänastiseen akateemiseen urapolkuuni. Pidän tutkimustyön älyllisestä haasteesta, ja opiskelijoiden kanssa työskentely on merkityksellistä.
Nykyopiskelijat ovat lahjakkaita, yrittäjyyshenkisiä, aktiivisia ja helposti lähestyttäviä. Ero aiempaan on, että he haluavat toimia tosi vahvasti omien arvojensa pohjalta.”
Ville Karttunen
Uusien palveluiden johtaja Carunalla. Asuu Kirkkonummen Veikkolassa perheineen.
”Harkitsin teknillisen fysiikan opiskelua, mutta kaverini tiesi, mistä narusta vetää: tutalle oli vaikeampi päästä. Hän tiesi, että halusimme kokeilla rajojamme.
Tutalla ei ollut snobismia, vaan pieni porukka puhalsi yhteen hiileen. Muut opiskelijat ehkä vähän naljailivat hyväntahtoisesti, että oletteko se sitä kärkijoukkoa. En ottanut paineita vaan ajattelin, että enköhän minäkin pärjäile. Joku modernin analyysin perusteet -kurssi pisti jäitä hattuun, kun en päässyt edes läpi.
Vastavalmistuneena olin hämmentynyt. Muistin, että Jukka Ruusunen Fortumilta oli sanonut, että tarvitsee tyyppejä, jotka osaavat taloutta ja tekniikkaa, mutta eivät kumpaakaan liian hyvin. Se kuulosti minulta. Myöhemmin pyöritin myös firmaa sen kaverin kanssa, joka houkutteli minut alun perin tutalle.
Joku aika sitten siirryin sähkönjakeluyhtiö Carunalle, jossa johdan uusia palveluita. Uralla menestyminen on varmaan ollut tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on tehdä mielenkiintoisia juttuja. En lähtenyt perustamaan esimerkiksi yritystä rikastuakseni. Halusin kokea sen jutun.”
Osakkuuksia liikkeenjohdon konsulttiyrityksissä, suurten yrityksen johtotehtäviä, omia menestyneitä yrityksiä, professuureja, pankkiireja, asiantuntijauria arvostetuissa yhtiöissä.
Uusia opiskelijoita aloitti syksyllä 2000 yhteensä nelisenkymmentä. Kun selaa läpi heidän Linkedin-profiilejaan, ensimmäinen mielikuva on, että jokseenkin tältä teknisen ja kaupallisen alan uramenestys näyttää. Ei Lari Hämäläinenkään joukosta suuremmin erotu.
”Kaikki olivat tietynlaisia, aika kunnianhimoisia. Tavoiteltiin hyviä arvosanoja”, muistelee Petteri Toukoniitty. Hänkin on liikkeenjohdon konsultti, osakkaana kotimaisessa konsulttiyhtiössä.
Ryhmäkuvassa portaita kiipeää runsaat kymmenen fuksia. Toukoniitty oli yksi niistä muutamasta, joita myös haastateltiin juttuun.
Vuonna 2000 Toukoniitty kertoi, ettei ole kiinnostunut savupiipputeollisuudesta vaan it-alasta tai ehkä biotekniikasta, ja ihailevansa F-Securen perustanutta entistä tutalaista, Risto Siilasmaata.
Rikastuminen ei ollut mikään lähtökohta, mutta ei hän sitä nyt mitenkään vastustanutkaan.
”Kun sain sinulta nähtäväkseni sen 20 vuotta vanhan jutun, en edes tohtinut avata sitä”, Toukoniitty sanoo ja nauraa. ”Lukeminen aiheuttaisi varmaan melkoista myötähäpeää.”
Ihan turhaan. Toukoniitty kuulostaa jutussa tavalliselta, uudesta opiskelupaikastaan innostuneelta nuorelta opiskelijalta.
Petteri Toukoniitty
Osakas Maya Consulting -yhtiössä. Asuu Espoossa perheineen.
”Opiskelin aluksi lääkiksessä. Se ei tuntunut oikealta, ja päätin katsoa tuta-kortin. Se innosti heti.
Nuorena konsulttina pystyi tekemään pitkää päivää. Olin koko ajan työkeikoilla ulkomailla ja vain käännyin kotona. Kodinhoidoksi riitti, että muistin peruuttaa reissujen ajaksi paperi-Hesarin.
Kaikki eivät tykkää siitä, että asiakkaat, ihmiset ja paikat vaihtuvat koko ajan, mutta itse olen nauttinut siitä.
Matkustus on saanut jäädä. Aika aikansa kutakin. Tutalle menisin varmaan uudelleen. Talouden ja tekniikan yhdistelmä antoi hyvät lähtökohdat näihin hommiin.”
Entiset tutalaiset kuvailevat vuosituhannen vaihteen alalle tyypillisiä urahaaveita samalla tavalla: johtajaura jossain suuressa pörssiyhtiössä, liikkeenjohdon konsultointia. Tuplatutkinto kauppakorkeakoulusta ja muutamaksi vuodeksi investointipankkiiriksi Lontooseen. It-ala veti, puhuttiin innoissaan 3G-verkosta ja sen mahdollisuuksista.
Oli jo jonkin verran niitäkin, jotka tahtoivat perustaa yrityksen, mutta todellinen startup-huuma – sitä sanaa ei käytetty vielä vuonna 2000 – alkaisi yliopistolla vasta vuosia myöhemmin.
Tuotantotalouden opiskelijoista harva päätyi ajan kuumiin uusmediafirmoihin. Ainakaan mobiilipelifirma Riot-E:n kaltaiset villit kortit, jotka muistuttivat enemmän seikkailua ja hyviä bileitä kuin yritystoimintaa, eivät selvästi olleet ihan heidän juttunsa.
”Spekulativiisina aikoina pinnalla ovat all in -tyypit, eli ne jotka pistävät kaikki munat samaan koriin. Kun it-kupla puhkesi, sain itselleni aiempaa konservatiivisemmin ajattelevia ihailun kohteita”, kuvailee Intiassa, Kiinassa ja Yhdysvalloissa konsulttiuraa tehnyt Juuso Seppälä.
”Aloin arvostaa yrityksiä, jotka pyrkivät menestymään sekä hyvinä että huonoina aikoina.”
Eikä kenelläkään mitään kovin suoraviivaisia urasuunnitelmia ollut, Petteri Toukoniitty sanoo. Ei aiheesta edes niin puhuttu.
”Moni päätyi uralleen varmaan samalla tavalla kuin minä. Itse opinnot kiinnostivat, ja ura vaan seurasi sitä jotenkin luontaisesti.”
Jos kahdessakymmenessä vuodessa kertyneitä cv-merkintöjä katsoo, useimmat kuvan nuoret tutalaiset tuntuvat saavuttaneen ajalle tyypilliset haaveet. Moni ainakin tuntuu saaneen hyväpalkkaisen, arvostetun uran koulutusta vastaavalta alalta.
Varovasti arvioituna noin viidesosa on ollut ainakin joskus urallaan yrittäjä. Heillä on mennyt urallaan hyvin, ainakin realistisen nelikymppisen mittareilla.
Miksi haaveet toteutuivat?
”Moni päätyi uralleen varmaan samalla tavalla kuin minä. Itse opinnot kiinnostivat, ja ura vaan seurasi sitä jotenkin luontaisesti.”
”Kun näin 20 vuotta sitten sen Hesarin jutun otsikon, olin vähän, että argh. Tuli nolo olo, ihan kuin olisimme julistautuneet itse menestyjiksi”, sanoo Veera Siivonen.
Ehkä onkin kohtalon ironiaa, että jutun kulmasta hieman harmistuneesta Siivosesta tuli itsestään myöhemmin Helsingin Sanomien ja Sanoman markkinointijohtaja. Nyt hän on kuluttajaliiketoiminnan johtaja Terveystalossa.
Jos unohdetaan menestyspuhe, vuoden 2000 jutussa kerrotaan samaa, mitä nelikymppiset entiset tutalaiset sanovat heitä ympäröineestä ilmapiiristä nyt. Laitoksella oli seurallisia ja aikaansaavia tyyppejä, ei stereotypisiä nörttejä.
Kaksikymmentä vuotta sitten nörtti oli vielä haukkumasana, eivätkä koodarit olleet menestyneitä esikuvia.
”Ihailin opiskelukavereitani ja mietin, olenko itse riittävän hyvä”, Siivonen sanoo.
”Siihen muottiin ja ihanteeseen kuului, että oli oltava hyvä tekemään, mutta myös sosiaalisesti taitava. Oltiin harjoitustöiden kautta maailmassa, jossa oli oltava tosi timanttinen osaaminen, se piti pystyä ilmaisemaan ja vielä myymään ne projektit yrityksille. Se toi itseluottamusta.”
Veera Siivonen
Kuluttajaliiketoiminnasta vastaava johtaja Terveystalossa. Asuu Helsingissä perheineen.
”Minulle ei ollut lukiossa selvää, mitä tekisin, joten päätin maksimoida kaikki vaihtoehdot. Ajattelin, että tuo koulutus varmaan kelpaa.
Olin valmistuessakin vielä aika epävarma mahdollisuuksien maksimoija. Tein, mitä minulta odotettiin. Menin Nokialle, koska sitä pidettiin varmana valintana. Vasta yli kolmekymppisenä aloin löytää oman näkemykseni. En enää tehnyt ilmiselviä valintoja, vaan hyppäsin vetämään markkinointia. Löysin omat vahvuuteni.
Vähän aikaa sitten siirryin media-alalta Terveystaloon. Perustelin kavereille, että halusin uusia ongelmia.
Neuvoni nuoremmalle itselleni olisi, että älä pingota. Kun lopetin mailan puristamisen ja aloin luottaa itseeni ja tunteisiini, asiat alkoivat mennä paremmin. Olen tosi tyytyväinen uraani. Menisin yhä tutalle, mutta ottaisin rennosti.”
Juuso Seppälä
Liikkeenjohdon konsultti Prospe Consultingissa. Asuu Espoossa perheineen.
”En koskaan ollut mikään lahjakkuus, vaan työmyyrä. Toisaalta lahjakkaat tyypit saattavat oppia vähän laiskoiksi. Itse jouduin tekemään paljon töitä kaiken eteen.
Minuun vaikutti myönteisesti se, että ympärilläni oli näitä lahjakkaita, sosiaalisia tyyppejä, jotka tuntuivat keksivän koko ajan kaikenlaisia juttuja.
Aloitin urani analyytiikkona. Päädyin töihin Intian Mumbaihin ja viideksi vuodeksi Kiinaan. Tein töitä aamusta iltaan, mutta työ oli samalla kuin harrastus ja lounastauot pitkiä. Sen jälkeen asuin Yhdysvalloissa. Ulkomailla meni kymmenen vuotta. Perheenkin sain sinä aikana.
Luulen, että kaikki meistä ovat joutuneet kalibroimaan uudelleen, mitä menestys itselle merkitsee. Vuorokaudessani on 24 tuntia, ja mietin tarkasti, mihin ne tunnit elämässä käytän. Työn parissa viettää ison osan elämästä. Olisi hirveää hukkaamista käyttää se johonkin, mistä ei tykkää.”
Siivosesta opiskelukaverit olivat tiivis ja toisiaan tukeva kaveriporukka, jota yhdisti ongelmanratkaisukyky ja draivi.
”En tiedä, opetettiinko sitä meille vai opimmeko sitä toisiltamme. Mutta kaikki ihmiset ympärillä olivat yhtäkkiä kauhean optimistisia ja pragmaattisia.”
Kyllä sitä opetettiin, sanoo tuotantotalouden laitoksen opetuksesta vastaava apulaisprofessori Mikko Jääskeläinen.
Kun nykyään on muodikasta puhua ongelmanratkaisukyvystä tärkeänä tulevaisuuden taitona, tuotantotalouden tutkintorakenteeseen se kuului itsestäänselvänä jo vuonna 2000.
Myöhemmin Aalto-yliopisto syntyi halusta yhdistää tekniikan ja talouden opiskelu. Tuotantotalous oli yhdistänyt niitä aina.
Opiskelijoiden harjoitustehtäviä ei annettu ylhäältä päin, vaan myös yritysten ratkaistavat ongelmat piti pystyä määrittelemään itse. Samalla tutalaiset tulivat rakentaneeksi tulevaisuuden kannalta tärkeät verkostot.
Apulaisprofessorin mielestä lista vuoden 2000 fukseista ja heidän nykyisistä uristaan on kiehtova, jopa vähän pulmallinen.
”Lista on sellainen, että uskaltaakohan tätä nykyopiskelijoille edes näyttää, ettei tule liikaa paineita.”
Jääskeläisen mielestä yksi syy uramenestykseen on, että tuotantotalouden opiskelu kouluttaa ottamaan vastuuta järjestelmistä ja kokonaisuuksista. Ja usein kokonaisuuksien kehittäminen vie työuralla johtotehtäviin.
Ei tuotantotalouden laitos kuitenkaan mikään maaginen johtajatehdas ole, Jääskeläinen sanoo.
”Eihän se todellakaan mene niin, että pim, olet johtaja.”
”Lista on sellainen, että uskaltaakohan tätä nykyopiskelijoille edes näyttää, ettei tule liikaa paineita.”
Koulutuspolitiikan asiantuntijan ja suomalaista koulutustasoa tutkineen Aleksi Kaleniuksen mukaan ei ole mikään ihme, että tuotantotalouden fuksit onnistuivat siinä, mitä heiltä odotettiin.
”Korkeakoulutetut ihmiset päätyvät tekemään etupäässä koulutusta vastaavaa työtä. Se ei ole mitenkään erityistä.”
Yliopistojen ”tähtitehtaat” koostuvat Kaleniuksen mukaan monesta asiasta: opiskelija-aineksesta, sisäänpääsyn seulasta ja painotuksista, opiskelijoiden sosiaalisesta taustasta, työelämän tarpeista, koulutuksen laadusta.
Ja tietenkin koulutukseen kohdistuvista, itseään vahvistavista odotuksista. Siitä menestyspuheesta.
Jenni Heino
Sanomilla teknologian ja tukifunktioiden business control -toimintojen johtajana. Asuu Vantaalla perheineen.
”Tulin tutalle Ressun lukiosta ja olin jo tottunut siihen, että ympärillä oli ahkeria ja älykkäitä ihmisiä. Mutta tutalla piti oppia myös esittämään asioita vakuuttavasti, neuvottelemaan ja tarttumaan rohkeasti asioihin. Yhtäkkiä sitä löysi itsensä jostain Latviasta tekemässä haastatteluja ruotsiksi.
Kiinnostuin laskentatoimesta ja rahoituksesta ja aloin tehdä kahta muuta tutkintoa. Olen myös kauppatieteen ja valtiotieteen maisteri. Ei se kolmas tutkinto ollut enää ammatillisesti tarpeen, mutta olen tottunut tekemään asiat loppuun. Nyt olen kolmen lapsen äiti ja joutunut opettelemaan pois perfektionismista.
Viihdyn esimiehenä. Tuta oli hirvittävän hyvä valinta. Jos nyt lähtisin puhtaalta pöydältä, menisin lääkikseen. Mutta elämässä pitää oppia myös mukauttamaan omia unelmia. Olen päässyt toteuttamaan itseäni näinkin.”
Riikka-Leena Leskelä
Osakas ja tutkimusjohtaja Nordic Healthcare Groupilla. Asuu Tapiolassa.
”Muistan Hesarin jutun hyvin. Kyllähän se ylisuorittajan itsetuntoa hiveli.
Lukiossa ajattelin, että ei ainakaan missään tapauksessa TKK:lle. Hyvän ystäväni äiti oli tuotantotalouden laitoksella proffana, ja vakuutti, että ei siellä tarvitse kauheasti lukea fysiikkaa. Ja kyllähän se vaikutti, että molemmat vanhempani ovat teekkareita. Tupsulakki saattaisi sittenkin olla kiva juttu.
Suomalaisessa peruskoulussa oli usein vähemmistössä, jos halusi hoitaa koulunkäyntinsä kunnolla. Tutalla ei ryhmätöissä ja projekteissa sluibailtu. Tunnelma oli tiivis ja yhteisöllinen, ja yhdessä tahdottiin saada myös asioita aikaiseksi.
Itse halusin akateemiseen maailmaan ja professoriksi. Väittelin tohtoriksi, mutta tajusin, että akateemisella uralla on oltava tosi motivoitunut tutkimusaiheestaan, jotta jaksaa tähdätä huippututkijaksi. Nyt tuntuu, että tutkijan taitoni ovat paremmassa hyötykäytössä yrityksessä kuin akateemisessa maailmassa.
Nykyään puhutaan jaksamisesta, mutta me olimme kovia suorittajia. Nykyopiskelijat ovat fiksuja. He tulevat yritysvierailuille nauttimatta alkoholia, haluavat keskustella tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä ja vaativat uraltaan merkityksellisyyttä. Mutta myös oma työni tuntuu merkitykselliseltä.”
Jan von Gerich
Pääanalyytikko Nordealla. Asuu Vihdin Nummelassa perheineen.
”Olin ollut kolmiloikkaaja ja saanut urheilusta jo tietyn mentaliteetin. Olin määrätietoinen, kurinalainen ja jossain määrin sisäänpäinkääntynyt. Olin yliopistossa opintojen, en opiskeluelämän takia.
Harvalla meistä oli mitään selkeää urasuunnitelmaa. Kun itse hain kesätöitä Nordealta, en oikein edes ymmärtänyt tehtävänkuvaa, mutta onneksi haastattelija totesi, että taidat sopia tähän toiseen työhön paremmin.
Jäin Nordealle ja kävin välillä töissä Tanskassa ja Ruotsissa. Kun palasin, päällä oli finanssikriisi. Koko pankkimaailma oli yhtäkkiä ihan erilainen. Työhön tuli tempoa, mielenkiintoa ja näkyvyyttä.
Olen edelleen kilpailuhenkinen. Harrastan obstacle course racingia eli modernia estejuoksua, eräänlaista ninjailua siis.
Tämän hetken työelämässä tärkein kyky on muuntautumiskyky. Jos opiskelisin nyt, panostaisin siihen.”
”Se Hesarin juttu oli näkyvästi esillä ja siitä sai kuulla. Ei tutalla opiskelu kuitenkaan mitään kovin ihmeellistä ollut”, sanoo Nordea pääanalyytikko Jan von Gerich.
Gerichin mielestä hänelle ja monelle muulle hänen kurssikaverilleen asetettu menestysmuotti oli lähinnä ulkopuolisten kiusoittelua, mutta ei mitään, mistä olisi tullut kummempia paineita.
Osa koki menestyspuheen raskaampana. Vielä runsas kymmenen vuotta sitten Aallon tuotantotalouden opiskelijat kärsivät yliopiston omien hyvinvointiselvitysten mukaan keskiarvoa useammin psyykkisistä oireista, kuten stressistä ja masennuksesta.
Koska Nokia imi diplomi-insinöörejä ja tuotantotalouden laitos lahjakkaita opiskelijoita, moni muukin media kuin Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 2000 laitoksen opiskelijoista tulevaisuuden menestyjinä.
Osaa se hiveli, mutta osaa myös ihmetytti. Tuotantotalouden killan lehdessä julkaistiin samana vuonna nimetön kolumni, jonka mukaan ”ennennäkemätön mediavyörytys” oli leimannut kaikki opiskelijat ”menestyjämassaksi”.
Sen pelättiin luovan opiskelijoille itsestään harhaista kuvaa, josta olisi opiskelijoille ehkä pelkkää haittaa.
Osa tätä juttua varten haastatelluista vuoden 2000 fukseista tunnistaa huolen, vaikka ei yhtä dramaattisesti.
”Opiskelu oli innostavaa ja kivaa, mutta kyllähän sitä mietti, sovinko tähän muottiin ja lunastanko odotukset. Ehkä pojilla oli kuitenkin vähän helpompaa. Se Otaniemen muotti oli miesten muotti, vaikka meitä tyttöjä ei missään tapauksessa dissattu”, Veera Siivonen sanoo.
Koska sisäänpääsyn seula oli ollut tiukka, kaikki olivat tottuneita tekemään töitä.
”Ihanteena oli överikin työnteko. Aika oli erilaista. Ei silloin kukaan puhunut mistään unesta tai balanssista.”
Enemmänkin ajateltiin, että itsestään saa parhaan mahdollisen irti, jos nukkuu vähän ja maksimoi aikansa työhön ja opintoihin, Siivonen muistelee.
”Tunnelma oli aika stressaava. Eikä sille paineelle silloin kauheasti tehty yliopistollakaan mitään.”
Jos tuotantotalouden vuosituhanteen vaihteen fuksien urapoluista rakentuu yllättävänkin selkeäpiirteinen kuva, löytyy silti niitäkin, jotka erottuvat joukosta.
Risto Pietilä harppoo vuoden 2000 yhteiskuvassa portaita etualalla, ryhmän ainoana opiskeluhaalariin pukeutuneena.
Myöhemmin Pietilä tunnettiin julkisuudessa muun muassa bitcoineilla rikastuneena sijoittajana sekä hopeaa sijoitustuotteena tarjoavan Silverbankin ja Hopea.fi-palvelun perustajana. Hän oli mukana myös superfood-bisneksissä.
Pietilä osti bitcoin-sijoituksillaan ansaitsemillaan rahoilla vanhan virolaisen kartanon. Se kuitenkin paloi 2018.
Viime vuoden elokuussa Pietilä kuoli auto-onnettomuudessa. Hän oli 39-vuotias.
Joidenkin opiskelukavereiden mielestä hän edusti lähes pakkomielteisyyteen asti juuri sitä jopa haitallista menestyskuvaa, joka tuotantotalouden opiskelijoista maalattiin.
”Tunnelma oli aika stressaava. Eikä sille paineelle silloin kauheasti tehty yliopistollakaan mitään.”
Risto Pietilä
Bitcoin-sijoittaja. Kuoli liikenneonnettomuudessa 2020.
Risto Pietilä perusti jo opiskeluaikana Jamera Networks -yrityksen, joka välitti käytettyjä oppikirjoja. 2010-luvulla Pietilä esiintyi julkisuudessa bitcoineilla rikastuneena sijoittajana.
Hän kertoi ostaneensa Virosta Mallan kartanon bitcoineilla 2014. Kartanosta oli tarkoitus kunnostaa hotelli, mutta se paloi vuonna 2018.
Pietilä perusti jo opiskeluaikana kahden opiskelukaverinsa, HS:n jutussakin samoja portaita kapuavien Heikki Laamasen ja Pekka Pirhosen kanssa Jamera Networks -yrityksen, joka välitti käytettyjä oppikirjoja. Pian Pietilä sai kuitenkin omasta firmastaan potkut.
Pietilän läheisten ja opiskelukavereiden mukaan hänessä oli paljon hyviä puolia, kuten näkemyksellisyyttä, jota hän toteutti jo varhaisessa vaiheessa. Kryptovaluuttoihinkin Pietilä lähti mukaan ennen kuin aiheesta edes puhuttiin Suomessa.
Sen jälkeen kun hänen Virosta ostamansa vanha kartano paloi, hän ehti kirjoittaa vielä rahajärjestelmää ja pankkeja arvostelevan omakustannekirjan: Money System Gone Insane: How to Benefit from the Rise of 0, Digital Currencies in The Coming Financial Crisis.
”Se ei ollut mitään perusproosaa, vaan kärkevä teos, jonka kannessa oli joku tulenpalava seteli”, Pietilän läheinen kertoo.
Risto Pietilä väheksyi tutkintojen merkitystä ja oli monien luovien, älykkäiden ihmisten tapaan hieman turhankin allerginen säännöille. Hän kapinoi vastaan sitä ajatusta, että oppia piti lukemalla kirja ja kirjoittamalla tenttivastaus käsin.
Minkäänlaisena menestyseetoksen esimerkkinä saati uhrina Pietilän läheisimmin tuntevat eivät häntä pidä.
”Risto halusi menestyä ja muuttaa maailmaa, hänessä oli uhoa ja energiaa”, läheinen sanoo.
”Kunnianhimo voi olla aina hyvä tai huono asia ihmiselle. En silti usko, että sillä oli tekemistä ulkoisten menestyspuheiden kanssa.”
Viime vuosina tuotantotalouden opiskelijoiden kokema hyvinvointi on noussut rivakasti. Siitä on tullut melkein menestystarina.
Osaltaan se johtuu teoista: sekä yliopisto, ainejärjestö Prodeko ja laitoksen entiset opiskelijat päättivät omistautua asialle. Viime vuosina opiskelijat ovat saaneet hyvinvointivalmennusta. Mukana sitä antamassa ovat olleet muun muassa valmennusyritys Hintsa Performance ja professori, filosofi Esa Saarinen.
Opiskelijat kiinnittävät Mikko Jääskeläisen mukaan itsekin valtavasti aiempaa enemmän huomiota hyvinvointiteemoihin: vastuullisuuteen, tasa-arvoon, häirintään.
Maailma ympärillä on muuttunut.
”Kunnianhimo voi olla aina hyvä tai huono asia ihmiselle. En silti usko, että sillä oli tekemistä ulkoisten menestyspuheiden kanssa.”
Se, että yrittäjyydestä on tullut arvostettu uravalinta, on Jääskeläisen mielestä parantanut hyvinvointia. On muitakin tapoja menestyä kuin arvostetut konsulttiyhtiöt.
”Yrittäjänä voit rakentaa omille vahvuuksillesi. Se vähentää vertailtavuutta”, Jääskeläinen sanoo.
Kilvoittelua on yhä, mutta laitoksen johto välttelee tähtitehdaspuheita ja menestyshehkutusta. Jääskeläisen mukaan kannustavaksi tarkoitettu puhe korostaa itse tekemisen sijaan liikaa lopputulosta ja aiheuttaa opiskelijoille turhia paineita.
”Nykyään yritämme mieluummin kannustaa opiskelijoita tarttumaan juuri edessä oleviin haasteisiin. Se eetos on muuttunut todella, todella paljon. Jos nyt sanoisi opiskelijoille, että tämä on tähtitehdas, kaikki olisivat että ääh.”
Niin tosin useimmat opiskelijat sanovat reagoineensa jo 20 vuotta sitten. Hekin puhuvat nyt merkityksellisyydestä ja siitä, että menestystä tärkeämpää on tehdä työtä, josta tykkää.
Voiko tähtitehtaista silti edelleen puhua?
Tuotantotalouden laitosta voi yhä sellaiseksi kutsua, jos termiä haluaa käyttää, sanoo Aleksi Kalenius, joka työskentelee työskentelee työllisyys-, työmarkkina- ja koulutuspolitiikan erityisasiantuntijana Suomen sosiaali- ja terveysalan kattojärjestössä Sostessa.
Muita tämän päivän eliittialoja ovat muun muassa oikeustieteellinen ja lääketieteellinen. Niissä myös opiskelijoiden kotitaustat ovat ylempää keskiluokkaa.
Silläkin on väliä, sillä vaikka tulevaisuuden tarpeita on vaikea ennustaa, opiskelijoiden sosioekonominen taustaa ennustaa Kaleniuksen mukaan hyvin menestystä työmarkkinoilla. Vaikka maailma muuttuisi, ne joilla on ollut hyvät lähtökohdat, tuntuvat putoavan jaloilleen.
Ja jos ei edes kiinnittäisi huomiota opiskelun varsinaiseen sisältöön, opiskeluala on jo sinänsä työnantajille tietty tae.
”Ajatellaan, että tuo on varmasti lähtökohtaisesti täyspäinen. Usein se riittää.”
Myös apulaisprofessori Mikko Jääskeläinen miettii, mikä on tuotantotalouden koulutuksen treatment effect, vaikuttavuus. Olisiko lahjakkaista, hyvistä koulusta tulleista ja hyvinvoivista nuorista tullut menestyneitä joka tapauksessa?
”Kun esimerkiksi tätä listaa katsoo, muodostuu selkeä urakuva. Aivan valtaosa työskentelee liiketoiminnan kehittämisen parissa, ja juuri siihen tuotantotalouden opiskelu antaa suoraan valmiuksia. Kyllä se minusta näyttää tämänkin perusteella siltä, että itse opiskelualan sisällöllä on ollut merkitystä, eikä me vaan satuttu olemaan siinä välissä.”
Vaikka maailma muuttuisi, ne joilla on ollut hyvät lähtökohdat, tuntuvat putoavan jaloilleen.
Kello on Tokiossa vähän yli kuuden. Neiti Tanaben kalenteroima aika on ylittynyt.
Lari Hämäläinen muistelee yliopistoaikoja silti vielä mielellään. Opiskelukaverit olivat hänestä maanläheistä porukkaa, jolla oli perusarvot kohdallaan.
Hän kertoo viihtyneensä samassa firmassa osittain siksi, että tunnelma on hänestä samanlainen kuin tutalla.
”Se liittyy omasta työstä koettuun itsetuntoon. Täällä ympäristö on yritteliästä, itseään saa toteuttaa, erilaisia asioita kokeilla ja roolinsa rakentaa itse.”
Hämäläinen kertoo, että on ollut aina aika omapäinen. Pelkän normeihin sopeutumisen sijaan hän on löytänyt oman tavan tehdä asioita. Ehkä hän on viihtynyt paikoissa, joissa se on ollut mahdollista.
”Olin opiskeluaikoina maalaispoika, en mikään sykkiläinen huippulukioiden kasvatti tai yritysjohtajien lapsi. Mutta en silti kokenut tutalla kertaakaan, etten kuuluisi joukkoon.”
Veera Luoma-aho, teksti
Kalle Koponen, Rio Gandara ja Juhani Niiranen, kuvat
Elisa Bestetti, ulkoasu ja koodi
Emma-Leena Ovaskainen, tuottaminen
Antti Tiainen, tekstin editointi
JULKAISTU 9.3.2021 © Helsingin Sanomat