Marja-Liisa Mankan mustikkametsässä lymyää luontokato. Tämä muuttuva juttu kartoittaa myös sinun kotikulmiesi häviäviä lajeja.
iime vuonna Marja-Liisa Manka poimi mökkitien etelänpuoleisesta metsästä vain 80 litraa mustikoita. Se on Mankan mittapuulla tavallista vähemmän, sillä hyvinä mustikkavuosina hän on saanut helposti kasaan 150 litraakin.
Kangasalalainen Manka, 70, on eläkkeelle jäänyt työhyvinvoinnin johtamisen dosentti Tampereen yliopistosta, ja tähän juttuun hän löytyi, kun etsimme erityisen intohimoista mustikanpoimijaa ja luontoharrastajaa.
Marja-Liisa Manka on ollut intohimoinen mustikanpoimija lapsuudesta lähtien.
Jatkossa Manka ei enää saa mökkitien tältä puolelta moista saalista. Mäntymetsä on nimittäin kaadettu, ja paikalla törröttää enää nuoria koivuja siellä täällä. Avohakatussa maastossa ei mustikka viihdy.
Kesämökin läheisen metsän kaataminen tuli Mankalle täytenä yllätyksenä. Kun hän näki näyn ensimmäistä kertaa, hän itki.
vohakkuiden jälkeen tehdyt maanmuokkaukset katkovat mustikan maavarsia, mikä on kasville turmiollista. Luonnonvarakeskuksen kasvillisuusinventointien mukaan tällaiset menetelmät pienensivät mustikan peittävyyttä alle puoleen 1950-luvulta 1990-luvulle.
Mankan tuhoutunut mustikkametsä sijaitsee Seitsemisen kansallispuiston kupeessa Parkanossa. Eräs hänen toinen mustikka-apajansa Kangasalla kärsi saman kohtalon vajaa parisenkymmentä vuotta sitten, eikä siellä kasva vieläkään mustikkaa. Manka tietää, koska hän kävi tänä kesänä katsomassa paikkaa.
Marja-Liisa Mankan mökki sijaitsee Parkanossa. Mökkitien etelänpuoleinen metsä hakattiin tänä kesänä.
Mankalle metsä on aarreaitta, josta hän poimii mustikoiden lisäksi esimerkiksi kantarelleja ja mustatorvisieniä. Hän myös havainnoi luonnossa liikkuessaan paljon muutakin kuin syötävää saalista.
Mökkimetsässä hän on opetellut tuntemaan haukan huudostaan ja karkottamaan karhuja poronkelloja kilisyttelemällä tai virsiä veisaamalla.
Kerran karhu kävi kaatamassa Mankan mökkipihassa kompostin, ja toisen kerran Manka hääti laituriltaan kaksi sutta, joita luuli koiriksi.
Ahmankin hän on lähimetsässään nähnyt.
”Sillä onkin hauska, vähän nilkuttava askel.”
Siitä, voiko Mankan mökkimaastoissa tulevaisuudessakin seurata ahman lenkkaavaa menoa, ei ole takeita. Ahma kun on tätä nykyä erittäin uhanalainen laji.
ekä ahma että mustikka kertovatkin omat tarinansa siitä, kuinka haavoittuva suomalainen luonto on. Luonnonvaraisen elämän hiipumista maapallolta kutsutaan luontokadoksi.
Tässä jutussa pääset kurkistamaan, miltä luontokato näyttää kotikulmillasi. Mitkä tutut lajit ovat vaarassa kadota tai jo kadonneet sinun elinpiirisi luonnosta?
Aloita syöttämällä koti- tai mökkikuntasi.
Nyt niillä kaikilla on valtakunnallinen uhanalaisuusluokitus: ne ovat äärimmäisen tai erittäin uhanalaisia tai vaarantuneita.
ieltä puuttuu ainakin yksi pyöreä pikkulintu.
Hömötiainen oli 1940-luvulla Suomen neljänneksi yleisin lintu. Lajin populaatio pieneni vuosikymmenestä toiseen, mutta vielä 1990-luvulla sen kuvia piirrettiin biologian tunnilla tavallisimpien lintujen joukkoon.
2000-luvulla tapahtui kuitenkin jyrkkä muutos: hömötiainen (Poecile montanus) julistettiin erittäin uhanalaiseksi.
Nyt hömötiaisella on hyvin suuri riski hävitä myös sinun alueeltasi.
Viidesosa EU:n hömötiaiskannasta pesii Suomessa, mutta linnut eivät löydä riittävästi syötävää yksitoikkoisista ja nuorista talousmetsistä. Ne kaipaavat vanhoja puita, joista löytyy hyönteisiä helpommin syötäväksi ja joiden koloihin voi säilöä ruokaa. Etenkin talvella hömötiaisen henki on vaakalaudalla, jos metsässä ei ole tarpeeksi varttuneempaa puustoa.
Myös pesänrakennukseen hömötiainen kaipaa iäkkäitä puita, sillä se kaivertaa pesäkolonsa pienellä nokallaan pehmeään, lahoon lehtipuupökkelöön – useimmiten koivuun.
Hömötiaiskannan hupenemisen syynä on 1950–60-luvuilla alkanut avohakkuisiin perustuva intensiivisempi metsätalous, joka on nuorentanut liiaksi hömötiaiselle parhaita metsiä. 2000-luvulla katoamisvauhti kiihtyi entisestään.
Parhaiten hömötiainen menestyy tällä hetkellä Pohjois-Suomen suojelualueilla, joissa metsät ovat riittävän suuria.
Hömötiaisen lisäksi valitsemaltasi seudulta ovat vähentyneet merkittävästi nämä lajit:
Verijuotikas, Hirudo medicinalis. Suomen suurikokoisin juotikaslaji on juotikkaistamme ainoa, joka imee verta nisäkkäistä lisääntyäkseen. Se voi pitkin pituuttaan ojentuneena olla jopa 20 senttimetriä pitkä. Verijuotikas sekoitetaan toisinaan paljon yleisempään, samoin suurikokoiseen hevosjuotikkaaseen, joka ei kuitenkaan ole verenimijä, vaan etsii ravinnokseen selkärangattomia pikkueläimiä. Verijuotikas on uhanalaisuusluokitukseltaan vaarantunut, eikä sitä tavata enää kuin noin kymmenessä lammikossa Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla. Syynä sen katoamiseen on laiduntamisen vähentyminen rantavesien läheisyydestä, mikä on vienyt veriateriaksi sopivan karjan ja hevoset pois juotikkaan ulottuvilta. Verijuotikkaiden kerääminen lääkinnällisiin tarkoituksiin on myös aikoinaan vaikuttanut kantaan.
Suokukko, Calidris pugnax. Tämä soilla, kosteikossa ja rantaniityillä kahlaileva honkkeli on hävinnyt sinun alueeltasi Ahvenanmaalta, harvinaistunut Etelä-Suomessa ja pesii nykyisellään mieluiten pohjoisemmilla käsittelemättömillä soilla. Laji talvehtii Afrikassa ja Välimerellä. Laji oli viimeksi voimissaan 1980-luvulla. Suokukkokoiraat ovat keväisissä soidinasuissaan melkoisia komistuksia: niillä on hienot hapsukaulukset, vaikuttava pörhistelyn taito ja äänetön soidintanssi. Suurimpia syitä suokukon uhanalaisuuteen on pesimäympäristöjen kuivatus eli esimerkiksi soiden ojitus ja turpeenotto.
Apollo, Parnassius apollo. Suurikokoinen valkoinen apolloperhonen oli ennen tavallinen näky kuivilla niityillä, kedoilla ja nummilla, mutta se harvinaistui Suomessa 1950-luvulla ja on nykyään erittäin uhanalainen. Apollo on kärsinyt etenkin sopivien elinympäristöjen katoamisesta. Toukka tarvitsee ravinnokseen paljaalla kalliolla kasvavaa isomaksaruohoa. Jos kallio heinittyy, toukka ei enää saa tarpeeksi lämpöä. Aikuinen perhonen tarvitsee myös ravinnokseen kukkia kuten ohdakkeita ja kaunokkeja, joiden määrä on vähentynyt. On kohtalokasta, jos ravinnoksi kelpaavia kasveja ei ole toukille sopivien paikkojen lähistöllä. Ahvenanmaa ja Lounais-Suomen saaristo on niitä harvoja paikkoja, joissa apollon voi enää tavata.
Ankerias, Anguilla anguilla. Tämä ennen varsin yleinen käärmemäinen kala on nyt äärimmäisen uhanalainen koko maassa. Ankerias ei luonnostaankaan lisäänny Suomessa, vaan aikuiset ankeriaat vaeltavat kutemaan Länsi-Atlantille, jossa syntyneet poikaset vaeltavat kasvamaan Euroopan joissa ja järvissä. Jokien patoaminen on estänyt ankeriaan nousemisen useimpiin vesistöihimme. Sisävesissäkin elää kuitenkin yhä ankeriaita, mutta ne ovat istutettuja kaloja, jotka on pyydetty poikasina niiden vaellusreitiltä Länsi-Euroopassa. Hyvin vähän poikasia saapuu enää luontaisesti Suomen rannikolle. Euroopan-laajuisesti syitä vähenemiseen ovat liikakalastus, ympäristömyrkyt ja ilmastonmuutos.
Riekko, Lagopus lagopus. Riekko eli metsäkana on hävinnyt sinun seuduiltasi. Suomessa ainoastaan Ahvenanmaa ei ole koskaan ollut sen elinaluetta, mutta pohjoisessa riekko on vielä yleinen. Se on kuitenkin saanut uhanalaisuusluokituksekseen vaarantuneen, koska kannat ovat olleet laskussa metsillä ja soilla jo useita vuosikymmeniä. Syitä sen vähenemiseen on useita. Sen elinympäristöjä on hävinnyt, kun soita on ojitettu ja metsämaita muutettu viljely- ja metsätalouskäyttöön. Valkoinen talviasu on ilmastonmuutoksen myötä muuttunut haitaksi, koska lintu ei enää pysty välttelemään petoja.
Harmaalokki, Larus argentatus. Kukapa olisi ajatellut, että lokeillakin on hankalat ajat. Tuimakatseinen harmaalokki on totutusti lennellyt menemään ympäri Suomea aivan pohjoisinta tunturi-Lappia lukuun ottamatta. Sen kannat ovat olleet luontaisia olosuhteita korkeammat, koska ne ovat kalastamisen lisäksi ruokailleet leväperäisesti hoidetuilla kaatopaikoilla. Kun kaatopaikkoja on alettu säädellä, niissä ole enää linnuille ruokaa saatavilla samoissa määrin kuin aiemmin. Tämä on pienentänyt lokkien poikasmääriä, ja kanta on alkanut kutistua. Myös se, että ihmiset edelleen vainoavat rauhoittamatonta harmaalokkia, kutistaa kantaa. Vaikka harmaalokki käyttää vesilintujen poikasia ravintonaan, on huomattava, että lokeilla on myös positiivisia vaikutuksia luontoon: kun ne pesivät pesimäluodoilla, ne suojelevat haahkoja ja muita sorsia pedoilta, kuten minkeilltä ja kotkilta. Asiantuntijan mukaan harmaalokkien maine vesilintujen poikasten syöjänä on saanut epärealistisen suuren mittakaavan.
Liito-orava, Pteromys volans. Liito-orava on kärsinyt elinalueidensa eli vanhojen ja kuusivaltaisten sekametsien vähenemisestä siinä määrin, että se luokitellaan vaarantuneeksi lajiksi. Liito-oravien määrä on vähentynyt Suomessa 1900-luvun puolivälistä lähtien. Tämä harmaaturkkinen pikkuorava liikkuu seuduillasi sijaitsevalla reviirillään liitämällä puusta puuhun siipiä muistuttavien ihopoimujensa avulla. Hakkuuaukeiden pirstaloima maisema ei sovellu liito-oravan elintavoille.
Jokihelmisimpukka eli raakku, Margaritifera. Raakku on erittäin uhanalainen sekä maailmanlaajuisesti että Suomessa. Sinun alueesi joet ovat olleet sen mahdollisia elinympäristöjä, mutta nykyään sitä on hieman yli sadassa virtavesistössämme niukanlaisesti. Vain pieni osa kannoista lisääntyy enää säännöllisesti. Merkittävin syy elinympäristöjen vähenemiseen on jokiympäristöjen muokkaus. Jokien patoaminen on monin paikoin hävittänyt lohikalat, jotka ovat välttämättömiä raakun lisääntymiselle. Tämä nilviäinen on Suomen pitkäikäisin elinlaji: se voi elää jopa yli 200-vuotiaaksi.
Hämeenkylmänkukka, Pulsatilla patens. Kylmänkukat ovat kevään ensimmäisiä kukkijoita, joiden violetinsininen suuri kellomainen kukka näyttää nuokkuvan varressaan. Nimensä mukaisesti hämeenkylmänkukkaa voi tavata vain Kanta-Hämeessä, missä se taantui maankäytön muutosten, metsäpalojen vähenemisen ja näyttävien kukkien poiminnan vuoksi jo 1900-luvun alkupuolella. Nyt vain avoimilla harjumailla viihtyvä hämeenkylmänkukka luokitellaan erittäin uhanalaiseksi.
Maailman harvinaisimpiin kuuluva hylje, saimaannorppa, Pusa hispida saimensis, elelee Järvi-Suomessa nimensä mukaisesti ainoastaan Saimaalla, eniten vesistön keskiosissa. Erittäin uhanalaisen saimaannorpan kanta kasvaa hitaasti: keväällä 2022 syntyi ennätykselliset 92 saimaannorpan kuuttia. Saimaannorppa tekee pesänsä kinoksiin, ja kun talvet ovat muuttuneet vähälumisiksi, pesiminen ei enää onnistu. Kuuttien eloonjäämistä uhkaa takertuminen kalaverkkoihin. Alimmillaan saimaannorppakanta oli 1980-luvulla, jolloin niitä oli vain 200 yksilöä. Viime vuonna määräksi arvioitiin 420–430 yksilöä.
Tervapääsky, Apus apus. Mikä olikaan se pääsky, joka ei olekaan pääsky? Kyseessä on Pohjanmaan maakuntalintu tervapääsky, joka onkin lähes alati ilmassa pysyttelevä kiitäjälaji. Se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi vuonna 2019. Kannan on arvioitu puolittuneen Suomessa 40 vuoden aikana. Suurimpana syynä pidetään tervapääskyn ravinnon eli hyönteisten vähentymistä. Hyönteiskadosta ei ole virallista todistusaineistoa, koska pitkäaikaisia hyönteisseurantoja ei ole juurikaan tehty. Oletettavaa kuitenkin on, että maatalouden lisääntynyt torjunta-aineiden käyttö on vähentänyt hyönteisten määrää radikaalisti sekä Suomessa että tervapääskyn talvehtimisreiteillä.
Hirvenkello, Campanula cervicaria. Hirvenkellon kasvupaikat ovat olleet erilaisia perinteisen maatalouden, erityisesti kaski- ja karjatalouden ylläpitämiä tuoreita niittyjä sekä ahoja, ketoja ja nummia. Nykyisen maatalouden aikana hirvenkello on harvinaistunut ja siirtynyt paljolti uusympäristöihin tienpientareille, radanvarsille ja voimajohtoaukeille. Hirvenkellojen määrän on arvioitu pienentyneen yli 30 prosenttia, ja nykyään kasvi luokitellaan vaarantuneeksi. Uhanalaisuuden syitä ovat avoimien alueiden umpeenkasvu, metsänhoidon ja -uudistamisen toimet, kemiallisten haitta-aineiden eli rikkamyrkkyjen vaikutukset ja vieraslajien aiheuttama kilpailu. Erityisesti lupiini häiritsee hirvenkellon elämää tienvarsilla ja niityillä. Niittyjä ja pientareita on myös jäänyt rakentamisen alle, ja monet tienvarsiesiintymät ovat kärsineet piennarniittyjen liian intensiivisestä niittämisestä.
Itämeren lohi, Salmo salar. Ruokapöydistä tuttu suurikokoinen vaelluskala nousee merestä Tornionjokeen ja Simojokeen kutemaan. Ja nousisi se Kemijokeen aina latvavesille asti, ellei jokea olisi padottu. Jokien patoaminen ja jokivesien laadun heikkeneminen ovat hävittäneet lohen lisääntymisalueita, minkä lisäksi kalastus on kutistanut luontaisia lohikantoja koko maassa 90 prosentilla 1900-luvun alusta. Tornionjoen ja Simojoen lohikannat ovat vahvistuneet asteittain viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, ja kantojen arvioidaan saavuttaneen hyvän tilan. Koska luonnonlohikantojen tila on hyvä ainoastaan näissä kahdessa joessa, lohi luokitellaan Suomessa uhanalaisuudeltaan vaarantuneeksi.
Töyhtötiainen, Lophophanes cristatus. Töyhtötiainen tunnetaan paikkauskollisuudestaan: kun se on tarpeeksi suuren havupuuvoittoisen metsän, se ei hevin vaihda maisemaa edes talveksi. Töyhtötiainen tarvitsee pesimiseen lahoa lehtipuuta, joten sen elinympäristöksi ei käy nuori talousmetsä, josta kaikki lahopuu on siivottu pois. Nykyisellään lintu luokitellaan vaarantuneeksi.
Pyy, Tetrastes bonasia. Kun suuret metsämaat ovat pirstaloituneet, aukeita paikkoja kaihtavan pyyn elinolosuhteet ovat heikentyneet. Kuten monet muut uhanalaistuneet lajit, tämäkin metsäkanalintu suosii keski-ikäisiä tai iäkkäitä sekametsiä, joten metsienhakkuu on omiaan ajamaan sen pois. Tehometsätalouden suosimat yhden puulajin metsät eivät sitä houkuta. Ennen runsaslukuinen laji on nyt uhanalaisuusluokitukseltaan vaarantunut.
Ahma, Gulo gulo. Ihminen on hävittänyt Suomen suurimman näätäeläimen ahman lähes koko Euroopasta. Vuonna 2020 ahmoja arvioitiin olevan maassamme 385–390 yksilöä, ja laji luokitellaan erittäin uhanalaiseksi. Ahmojen suurin uhka on pyynti eli laiton tappaminen ja metsästys poikkeusluvalla. Myös ilmastonmuutos koettelee lumipesään poikasensa synnyttävän ahman mahdollisuuksia lisääntyä.
Naali, Vulpes lagopus. Tunturi-Lappi on naalin eli tunturiketun ainoa elinalue Suomessa, ja sielläkin naali on käymässä niin vähiin, että se luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi. Puuttomilla tunturialueillamme tassuttelee nykyään 10–15 yksilöä, ja Suomen puolella naali on tiettävästi pesinyt viimeksi 1990-luvulla. Kohtalaisen runsas kanta on ollut viimeksi 1800-luvulla. Naalin kohtaloksi koitui sen paksu valkoinen turkki, jonka takia se pyydettiin vähiin. Muun muassa ilmaston lämpenemisen takia ketut laajensivat elinpiiriään pohjoiseen, mikä taas kavensí samaa ravintoa syövien naalien elinpiiriä. Nyt naalin suhteen ollaan toiveikkaita: havaintoja on tehty ainakin Kilpisjärvellä.
Jääleinikki, Ranunculus glacialis. Tämä arktisten alueiden kasvi kasvaa Suomessa ainoastaan pohjoisimmassa Lapissa Enontekiön suurtuntureilla mahdollisimman ylhäällä eli mahdollisimman kylmässä ilmanalassa. Ilmastonmuutos uhkaa tämän kasvikunnan jääkarhun mahdollisuuksia selviytyä. Seurantatutkimukset ovat jo osoittaneet, että jääleinikki on joutunut jo nyt kiipeämään ylemmäs tunturiin, eli sen esiintymisen alaraja on noussut. Kasvi on nyt erittäin uhanalainen.
Lajien uhanalaisuustiedot perustuvat Punaisen kirjan uhanalaisuusarviointiin. Sen mukaan Suomessa on vähintään 48 000 lajia, joista 22 418 eli 47 prosenttia tunnetaan niin hyvin, että niiden uhanalaisuutta on pystytty arvioimaan. Näistä 2 667 lajia arvioitiin uhanalaisiksi.
Jo hävinneitä lajeja on 312.
uontomme muuttuu muutenkin kuin uhanalaisten lajien osalta, sanoo Suomen luonnonsuojeluliiton ympäristöpäällikkö Paloma Hannonen.
Muutokset elinvoimaisenkin lajin esiintymisessä voivat kertoa paljon luonnon tilasta. Yksi tällainen hyvä esimerkkilaji on juuri mustikka, jonka vähenemisen Marja-Liisa Mankakin on konkreettisesti huomannut lähimetsissään.
Mustikan peittävyys kutistui alle puoleen 1950-luvulta vuoteen 1995, jolloin edellinen valtakunnallinen mustikkainventointi tehtiin.
Aina mustikan vähenemistä ei kuitenkaan arjessa huomaa, koska sitä on vielä Suomen luonnossa niin paljon, Hannonen toteaa.
Mustikan peittävyys
Mustikkavarvikkojen peittävyys pieneni vuosina 1951–1995 alle puoleen.
1951–1953
1985–1986
1995
Lähde: Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa (2000)
Niin mustikan kuin monen muunkin katoavan lajin taustalla ovat muutokset metsissä.
Mustikkavarvustoa ovat tärvelleet metsien voimakas käsittely eli avohakkuut ja erityisesti maanmuokkaus, kertoo Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimusprofessori Raisa Mäkipää.
Runsaimmillaan mustikka on vanhoissa metsissä.
Mäkipää on mukana vetämässä Operaatio Mustikkaa, tuoreinta valtakunnallista kasvillisuusinventointia, jossa arvioidaan kaikkien kasvilajien peittävyydet yli 3 000 koealalta. Inventointi on nyt käynnissä, ja koealat tutkitaan uudestaan yli neljännesvuosisadan tauon jälkeen.
Myös metsien ikärakenteen muutos on heikentänyt mustikan kasvumaita. Mustikka menestyy parhaiten suhteellisen harvapuustoisissa ja vanhoissa metsissä, joita on nykyisin aiempaa vähemmän.
”Runsaimmillaan mustikka on vanhoissa metsissä. Satavuotiaissa metsissä mustikan peitto saavuttaa maksimitasonsa, jolla se pysyy sitä vanhemmissakin metsissä”, Mäkipää kertoo.
ustikka on niin sanottu sateenvarjolaji, eli sen menestyminen kertoo paljon koko suomalaisen metsäluonnon tilasta.
”Mustikan kaltainen laji reagoi hakkuisiin, maanmuokkaukseen, puuston tiheyteen, puiden ikäjakauman muutoksiin ja soiden ojituksiin. Kun tiedämme, miten mustikka reagoi erilaisilla kasvupaikoilla, tiedämme myös kasvupaikkojen muutoksista”, Mäkipää selittää.
Mustikka on ekosysteemin kantava pilari, joka ruokkii kaikkia muita.
Mustikka on useiden eläinten ravintoa. Siitä hyötyvät lukemattomat ruokailijat mikrobeista hyönteisiin ja linnuista nisäkkäisiin.
”Lintututkijat korostavat, että mustikalla ruokailevat perhostentoukat ovat metsäkanalintujen poikueiden tärkeintä ravintoa. Perhostoukat ovat ekosysteemin avainlajeja, koska niitä on niin paljon. Ja toukkia on paljon, koska mustikanvarpuja on niin paljon. Se on ekosysteemin kantava pilari, joka ruokkii kaikkia muita.”
”Meille mustikanhamstraajille on hyvä muistuttaa, että jos mustikoita jää hyvään mustikkapaikkaan keräämättä, niin se on ihan ok, sillä ne ovat monille eläimille tärkeitä. Se on vain lisäbonus, että ihmisetkin saavat niitä”, Mäkipää sanoo.
Mäkipää on itsekin nähnyt lähietäisyydeltä joutsenperheen ateriointia messevällä mustikka-apajalla.
”Seurasin veneestä, kun joutsenpariskunta vei poikueensa mustikkaan. Toinen jäi veden ääreen kivelle vahtimaan, ja toinen porskutti poikasten kanssa monen kymmenen metrin päähän mustikkavarvikkoon. Linnut käyttivät nokkia poimurinaan, ja kun nokka oli täynnä, ne nostivat päänsä pystyyn ja kulauttelivat marjat kurkustaan alas.”
aikka Marja-Liisa Mankan lempiapaja mökkitien eteläpuolella on tärvelty, tien pohjoispuolella varvut onneksi notkuvat marjoja.
”Aah! Katsopa, miten isoja!” Marja-Liisa Manka hihkuu mustikkamättään takaa.
Kädessään hänellä on poikkeuksellisen kaunis peltinen poimuri, jota koristaa kohokuvioitu pääskynen. Se on perintöpoimuri, jonka hän on saanut äidiltään.
Manka pyyhkii varpuja hellästi poimurilla.
Mökkitieltä ei tarvitse astua metsän reunaa kauemmas, kun Marja-Liisa Manka jo löytää marjoista notkuvia mättäitä.
”En ole kauhean nopea poimija, mutta tällä tavoin rauhallisesti poimien ei tule niin paljon roskia mukaan”, Manka selittää.
Hän poimii mustikoita mielellään myös sormin, koska silloin ämpärillinen on täydellisen puhdas ja kaunis jo sisälle kannettaessa. Se tuottaa Mankalle mielihyvää.
Sormissaan hänellä on mustikka-aikaan violetti ”kestoväri”, ja kynnenaluset ovat mustat.
Manka poimii kesässä yli 250 litraa marjoja.
anka tunnustautuu avoimesti mustikkahulluksi. Hän tottui lähtemään marjametsään jo lapsena äidin ja siskon matkassa. Kun kotitalon ohi kulki väkeä sankojen kanssa, Mankan perheelle tuli kiire: nyt sitä saa taas!
Marjanpoimintavimma jäi veriin. Manka on miettinyt, että kyseessä saattaa olla sukuvika. Vastikään hän huomasi, että serkun kotona on kolme 365 litran arkkupakastinta marjojen pakastamiseen.
Mankan kesäinen marjasato voi olla vaikkapa tämän suuntainen: runsaat sata litraa mustikoita, 60 litraa puolukoita, 60 litraa vadelmia, 20 litraa karpaloita ja 15 litraa hillaa. Se tekee yhteensä yli 250 litraa marjoja.
Hän syö mustikoita joka aamu puurossaan tai keittää lapsuudesta tuttua rukiista mustikkapuuroa. Erilaiset mustikkapiirakat kuuluvat tietysti myös repertuaariin. Pakastimesta riittää marjoja sukulaistenkin matkaan.
Kun Manka palaa metsästä täynnä mustikkavimmaa, aviopuoliso saattaa todeta sohvalta lakonisesti, että haluaisi tavallisen vaimon.
Mustikanpoimijan tunnistaa usein sormistaan.
arja-Liisa Manka on työnsä puolesta laaja-alaisesti kiinnostunut hyvinvointiasioista. Hän on hyvin perillä tutkimuksista, jotka todistavat metsäluonnon positiivisista terveysvaikutuksista. Manka uskoo metsässä vietetyn ajan olevan äärimmäisen tärkeää myös omalle hyvinvoinnilleen.
Hän ymmärtää maanomistajien paineen käyttää puuta hyödykseen, mutta harmittelee maankäyttökulttuurin keskustelemattomuutta. On sääli, jos esteettisesti arvokkaat metsämaisemat mökkien ja kotien läheisyydestä tärvellään ilman, että asiasta keskustellaan asukkaiden kanssa.
”Voisiko metsää hakata sillä tavoin säästeliäästi, ettei kaikki tuhoudu kertaheitolla?” Manka miettii.
uken Raisa Mäkipään mielestä voi.
Luke on esimerkiksi tutkinut erilaisten metsänkäsittelymallien vaikutusta mustikkasatoon.
”Jos metsänomistaja esimerkiksi haluaisi puuntuotannon lisäksi taata mahdollisimman suuren mustikkasadon, meillä olisi ratkaisu siihen”, Mäkipää sanoo.
Mikäli puuntuotanto maksimoidaan, marjasadon ennuste pienenee. Ratkaisu on siis välttää avohakkuut ja tehdä säännöllisiä harvennuksia siten, että metsä pysyy tarpeeksi valoisana.
Tämä malli ei ole uudenaikainen oivallus.
”Oman kodin lähellä olevia metsiä on hyödynnetty kotitarpeiksi. Jos tuvan nurkalta on lähtenyt mustikkakangas, ei sitä ole ennen vanhaan hakattu, vaan eväspaikka on säilytetty”, Mäkipää sanoo.
”Nykyisin metsänomistaja ei saa tuloja marjamaiden tuottamisesta, mutta voisihan maisema-arvojen tai marjamaiden tuottamisesta tehdä sopimuksen, jos virkistyskäyttäjät ja mökkiläiset niitä arvostavat ja olisivat valmiita niistä maksamaan.”
uontokadon vaikutukset avautuvat kokonaisuudessaan vasta, kun ymmärtää, että luonnossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Myös ihminen on riippuvainen luonnosta ja sen antimista.
Jos vaikkapa maanviljelyksen torjunta-aineet hävittävät pölyttäjät, hyönteisiä syöviltä linnuilta katoaa ravinto, eivätkä pölyttäjät tee työtään ihmisravinnon pölyttämiseksi.
Vaikka luontokato voi tuntua helpommalta hahmottaa tuttujen lajien kautta, olisi tärkeää nähdä iso kuva.
”Lajin etäisyys voi aiheuttaa välinpitämättömyyttä”, Suomen luonnonsuojeluliiton Paloma Hannonen toteaa.
Esimerkiksi kalat voivat olla lajeina vieraampia, ja niihin voi olla vaikeampi samaistua. Kalojen tila voi kuitenkin viestiä isoistakin muutoksista ekosysteemissä.
”Vaikkapa ankeriaan kaltaisen äärimmäisen uhanalaisen vaelluskalan kohdalla ei riitä, että suojellaan tiettyä kohdetta. Pitää suojella myös meriä, järviä ja jokia, jotta kaloilla on riittävät mahdollisuudet liikkua.”
”Luonto ei ole vain yksittäisiä lajeja, vaan kokonaisuus”, Hannonen summaa.
Joskus syy–seurauspolut ovat monimutkaisia ja vaikeasti ennakoitavia. Toisinaan muutokset tapahtuvat hitaasti vuosikymmenten aikana, ja joskus romahdus on lopulta radikaali ja nopea – kuten vaikkapa hömötiaisen tapauksessa 2000-luvulla.
iksi muutoksia ei voi aina nähdä vain metsään astelemalla.
Ensihavainto voi hyvinkin olla, että onhan tuolla mustikkaa: pitää vain vaihtaa poimintapaikkaa tien toiselle puolelle, jossa metsää ei ole vielä hakattu.
Muutoksen realistinen hahmottaminen vaatiikin säännöllistä seurantaa ja tutkimusta, Raisa Mäkipää sanoo. Vain valtakunnallisen inventoinnin kaltaisen systemaattisen selvitystyön avulla voidaan selvittää, mitä vaikkapa juuri mustikalle kuuluu.
Käytännössä inventoijat jalkautuvat vanhoille koealueille määrittämään kasvilajeja ja arvioimaan niiden runsautta. Tänä vuonna toteutettavaan Operaatio Mustikkaan kuuluu parikymmentä kenttätyöntekijää.
”Tällaiset inventoinnit tietysti maksavat. Sen takia niitä ei ole tehty kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Nytkin meiltä puuttuu budjetista vielä muutama satatuhatta euroa”, Mäkipää sanoo.
Tämänhetkinen rahoitus koostuu Hako Ollikaisen säätiön, Maa- ja metsätalousministeriön, Ympäristöministeriön ja Sitran rahoituksesta.
Mustikka tarvitsee kukoistaakseen riittävän valoisan, ikääntyneen metsän.
itä mustikalle siis tarkalleen nyt kuuluu? Mäkipäällä on hyviä uutisia: inventointi on vielä kesken, mutta jo tehty työ Etelä-Suomessa osoittaa, että mustikan peittävyys on kasvanut merkittävästi 1990-luvun puolivälin jälkeen.
Mustikan ohella huolta aiheutti metsäkerrossammaleen tila, joka ei mustikan kaltaisissa kasvupaikoissa viihtyvänä lajina näyttänyt voivan hyvin 1980- ja 1990-luvuilla.
”Näytti siltä että herranjestas, häviääkö meiltä tällainen aivan perus metsäsammal”, Mäkipää sanoo.
Nyt kerrosmetsäsammalkin on elpynyt.
Mäkipää ei osaa vielä ennen aineiston analysointia vahvistaa mitään tiettyä muutosta, joka olisi varmuudella helpottanut mustikan elinoloja.
Metsiä käsitellään edelleen voimakkaasti, tihentyminen ei ole pysähtynyt, eikä puuston ikärakennekaan ole vielä muuttunut mustikalle edulliseen suuntaan. Maanmuokkausta tehtiin kuitenkin aiemmin järeämmin, ja sen maltillistuminen on voinut auttaa paljon, Mäkipää pohtii.
”Oletan myös, että kokonaisuudessaan metsämme ovat nyt hiukan monipuolisempia eteläisimmässä Suomessa kuin ne olivat 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.”
Monimuotoisuutta on edistetty jättämällä säästöpuuryhmiä, säästämällä arvokkaita elinympäristöjä ja vähentämällä ojituksia.
”Toisaalta viime vuosina hakkuut ovat lisääntyneet ja jo ojitetut suot ovat kuivuneet turvekankaiksi, joilta alkuperäinen suokasvillisuus väistyy”, Mäkipää sanoo.
”Metsä- ja suoluonnon tilaa on seurattava ja monimuotoisuutta heikentäviä toimia vältettävä. Erityisesti suometsien käsittelyä on uudelleenarvioitava, koska nykyisin vallitsevat menetelmät ovat sekä taloudellisesti tehottomia että ympäristön kannalta haitallisia.”
Vielä ei voida siis huokaista helpotuksesta mustikankaan osalta.
aloma Hannosen mukaan yksi tehokkaimmista tavoista hidastaa luontokatoa on muuttaa talousjärjestelmää, jossa kaikki taloudellinen toiminta saa aiheuttaa luontohaittaa.
”Mehän olemme hyväksyneet sen, että kun vaikkapa hakataan metsää, perustetaan tehdas, louhitaan kiveä tai rakennetaan, siitä aiheutuu luontohaittaa, jota ei tarvitse korvata millään tavalla.”
Aiheuttajan tulisi aina maksaa aiheuttamansa haitat, Hannonen sanoo. Tätä ja budjetoitua rahaa tulisi olla enemmän riittävän laajaan alueelliseen suojeluun pistemäisen suojelun sijaan.
Lisäksi jokainen laki tulisi arvioida luontokadon näkökulmasta. Luontokadolle tulisi saada ilmastolakia vastaava laki, jota Hannonen kutsuu luontolaiksi. Vastuu lain toteutumisesta olisi syytä jakaa kaikille ministeriöille.
Ennen kaikkea luonnonsuojelu vaatii rahaa.
Luontopaneeli on arvioinut, että luontokadon hidastamisen tarvittaisiin nykyiseen nähden yli kymmenkertainen eli noin miljardin euron rahoitus, jotta saadaan toteutettua EU:n biodiversiteettistrategian mukaiset suojelutavoitteet.
Täällä ei mustikka viihdy tulevina vuosina.
arja-Liisa Manka siirtää keräilyintoaan myös 6- ja 9-vuotiaisiin lapsenlapsiin, joille hän on hankkinut omat pienet poimurit.
Heidän kanssaan on mukava lähteä mustikkametsään, kun satokausi alkaa. Ja aina on syytä lähteä, koska kaikki viime kesän mustikat – ne runsaat sata litraa – on aina käytetty ennen uusien marjojen kypsymistä.
”He osaavat jo puhua mollukoista, kun näkevät isoja mustikoita – mustikkakieli on tarttunut heihinkin”, Manka iloitsee.
Tänä vuonna Manka poimi ensimmäiset mustikat lastenlasten kanssa heinäkuun lopulla. Nyt hän on kuitenkin metsässä omine nokkineen. Hymy on herkässä.
”Aina näkyy isompia toisella mättäällä!” Manka hihkuu poimuria heilutellen.
Varvikko suhisee, peltiseen poimuriin ropisee marjoja, ja ääniraitaa täydentää poimijan ihastunut huokailu.
Oikaisu 18.8. klo 12.44: Artikkelissa kirjoitettiin virheellisesti, että Marja-Liisa Manka on tamperelainen. Hän on kangasalalainen.