Katso tuota katsetta, tuota asentoa! Kuvan nainen ei vetäydy, ei epäröi. Hän katsoo suoraan katsojaa, sinua.

Hänen oikea kulmakarvansa on noussut kuin pieneen haasteeseen: ”No?”

Tässä on nuori nainen, joka on valmis valloittamaan maailman.

Kuvassa on Tove Jansson, vuosi on 1942. Hän on siis 28-vuotias, opiskellut Ateneumissa, Tukholmassa ja Pariisissa.

Hän on osallistunut jo ryhmänäyttelyihin, tullut palkituksikin.

Katsotaan nyt tarkemmin kuvaa. Tunnelma siinä on intiimi. Tilaa ei ole liialti.

Kuvan vasemmassa reunassa on taiteilijantakki ripustettuna maalaustelineelle, kyseessä on siis työhuone – mutta ilmeisesti myös koti:

Taka-alalla on sänky ja piironki, jonka päällä on peili, hajuvesipullo ja taivaansininen maljakko.

Etualalla kuvaan tunkee vihreä wieniläistuoli, joka toistuu monissa Janssonin tuon ajan maalauksissa.

Vaikutelma on feminiininen: tämä on naisen oma tila.

Janssonin Omakuva hehkuu aikansa ranskalaisen tyylin mukaan väriä. Sen muodot on rakennettu maalikerroksista sen sijaan, että pohjana olisi vahva viivapiirros. Ranskalaista tyyliä jäljiteltiin innolla Suomessakin.

Katsotaanpa välillä Tove Janssonin opettajan Sam Vannin maalausta vuodelta 1937.

Vannin asetelmamaalauksen värit – sinivihreät, vaaleanpunaiset – ovat paikoin niin samankaltaiset kuin Janssonin Omakuvassa, että on kuin Vanni olisi ojentanut palettinsa Janssonille.

Silti Janssonin Omakuva ei ole Vanni-kopio.

Tässä vertailun vuoksi Sam Vannin maalaus Tove Janssonista vuodelta 1940.

Vaikka värinkäyttö on samanhenkistä, on asenne erilainen. Vannille Jansson on kuuliainen oppilas, kyyryssä piirroksensa ääressä.

Jansson on omakuvassaan jotain aivan muuta. Palataanpa siihen.

Janssonin maalauksessa väriä on paikoin paksulti, paikoin ohuemmin. Kasvonsa Jansson on maalannut yllättävän paksulla maalilla: hän ei silottele tai retusoi.

Janssonin asu hehkuu kultaa ja safiirinsinistä. Satiinialuspaita vie ajatukset koti-iltaan, mutta leveä kultakääty kaulalla saa pohtimaan, onko hän sittenkin lähdössä juhliin.

Avoimesta ikkunasta kajastaa illan sininen hetki. Ehkä häntä todella odotetaan hippoihin, jotka alkavat ihan kohta jossain päin Helsinkiä – hipoiksi Jansson juhlia aina kutsui.

Tai ehkä kultakääty on sopiva kuningattarelle – sellaiselle, jolla on nyt oma valtakuntansa.

Korkealla olevista ikkunoista ja ajankohdasta voi päätellä, että huone on todennäköisesti Janssonin ensimmäinen oma koti ja ateljee Vänrikki Stoolin kadulla Töölössä.

Työhuoneita oli tullut ja mennyt, mutta Omakuvan maalausvuoteen asti hän on ollut kirjoilla vanhempiensa, kuvanveistäjä Viktor Janssonin ja piirtäjä Signe Hammarsten-Janssonin luona Lallukan taiteilijakodissa Töölössä.

Ateljeekoti oli tarkoitettu yhdelle taiteilijalle. Kolmelle se oli aivan liian ahdas.

Erityisesti isän kanssa oli jatkuvaa hankausta. Isä ei hyväksynyt Toven avoimia miessuhteita – vieläpä juutalaisten ja vasemmistolaisten kanssa – tai sodanvastaisia pilapiirroksia, joita Tove teki Garm-lehteen.

Tällaisia:

Tove kirjoitti, ettei hän olisi kestänyt kotona enää tuntiakaan.

Kun Omakuva valmistui, sotaa oli käyty jo kaksi vuotta.

Sodan jatkuva pelko, harmaus ja ankeus olivat Janssonille raskaita. Rintamalla olevista ystävistä oli jatkuva huoli ja ruoasta oli pulaa.

Piirtäminen ja maalaaminen tuntuivat Janssonista usein hyödyttömiltä hommilta.

Oli nimittäin niin, että sodan alettua ihmiset olivat alkaneet ostaa paljon taidetta. Inflaatio jylläsi, ja taidetta pidettiin hyvänä sijoituksena.

Tove maalasi ahkerasti, ja maalaukset myivät hyvin.

Virginia Woolf kirjoitti aikoinaan, että naisella on oltava rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa. Sama päti maalaamiseen.

Nyt Tove Janssonilla oli siis molemmat: sekä rahaa että tilaa.

Ensinnäkin oli Perhe-maalauksen tapaus. Maalaus on tässä:

Eikä rakkaudessakaan onnistanut. Janssonilla oli ollut suhde kuvataiteilija Tapio Tapiovaaran kanssa.

Liian kauan hän oli haudannut omat halunsa ja tarpeensa! Nyt oli vapauden aika.

Tove Jansson näyttää Omakuvassa vahvalta ja itsetietoiselta. Olivatko kaikki murheet takanapäin?

Vai maalasiko Tove omakuvan luodakseen itselleen toivoa? Kuin kokeillakseen, miltä tuntuisi olla vapaa ja itsenäinen, itsevarma – taiteilija.

Usein ajatellaan, että taiteilijoiden omakuvat heijastelevat heidän tunnetilojaan ja elämänvaiheitaan. Niissä on usein surumielisyyttä ja epäilyksiä. Riehakkaat omakuvat ovat harvassa.

Katsotaan vaikka Helene Schjerfbeckiä:

Schjerfbeck näyttää harvoin omakuvissaan itsevarmalta maailmanvalloittajalta, pikemminkin mietiskelevältä melankolikolta.

Entä Magnus Enckell?

Enckellin värit ovat sukua Janssonin väreille, mutta hänkin näyttää vuoden 1918 Omakuvassaan aavistuksen huolestuneelta.

Tove Janssonin omakuvat tältä ajalta ovat kuitenkin johdonmukaisia, katsokaa vaikka:

Kaikki nämä ovat itsevarman, itsenäisen naisen kuvia.

”Sittemmin, kun olen päättänyt jättää perheen, on kaikki muuttunut … makunikin. Beethovenin adagio viululle, jota rakastin eniten – nyt en enää pidä siitä lainkaan. Ensimmäistä kertaa kuuntelen Bachia … Kenttä on avoin kaikelle, olen tehnyt suursiivouksen.”

Katsojan on helppo kuvitella, että Jansson katsoo kuvassa tulevaisuuteen. Uuteen elämään.

”Täältä tullaan. Odottakaapa vain.”