Eduskunnan
salaiset
säännöt

Teija Sutinen, teksti

Sami Kero ja Outi Pyhäranta, videot

Mikä syksy politiikassa onkaan ollut – mutta niin vain tämäkin syysistuntokausi saatiin eduskunnassa päätökseen.

Nyt Eduskuntatalo on hiljentynyt joulutauon ajaksi, eikä missään näy ketään. Lattiat kiiltävät ilman kävelijöitä. Salit ja huoneet ovat tyhjät. Talossa on aivan hiljaista, vain Mannerheimintie murisee itsekseen suurten ikkunoiden takana.

Viime huhtikuussa aloittaneet uudet kansanedustajat ovat käyneet läpi melkoisen kurssin valtakunnan politiikasta. Hallitusneuvottelut, hallituskriisi, ministeri­vaihdoksia, kiihkeitä kysely­tunteja, hallitusta vapisuttaneita välikysymyksiä, räiskyviä salama­valoja, suljettujen ovien ulko­puolella odottavia toimittaja­laumoja.

Samaan aikaan eduskunta on tunnollisesti hoitanut pää­tehtäväänsä, joka on säädetty perustuslaissa. Syksyn aikana eduskunta on säätänyt kymmeniä lakeja ja vahvistanut valtakunnan ensi vuoden budjetin.

Eduskunta on instituutio, jolla on vakiintuneet työtavat. Mutta ne eivät yksin riitä: jos kansanedustaja haluaa menestyä ammatissaan, hänen pitää tuntea eduskunnan kirjoittamattomat säännöt.

Ne kansanedustaja oppii toisilta edustajilta. Sen lisäksi eduskunta järjestää uusille edustajille kurssit käytännön asioista.

Yksi luennoista kertoo juuri kirjoittamattomista säännöistä. Sen pitää eduskunnan kirjaston johtava tieto­asiantuntija Timo Turja, joka on aiemmin tutkinut eduskuntahistoriaa ja poliittista retoriikkaa.

Saman asian tuntee hyvin myös kansanedustaja Anna Kontula (vas), joka on taustaltaan sosiologi. Hän on julkaissut kirjankin eduskunnasta. Siinä hän kirjoittaa, että eduskunnan normeja tarvitaan karsimaan konflikteja. Demokratiaan kuuluu olennaisesti vastakkainasettelu, jossa erilaiset näkemykset testataan perusteellisesti ennen kuin esimerkiksi jokin laki säädetään.

Käytöskoodi vähentää turhia neuvottelutilanteita ja ristiriitoja. Aikaa ja energiaa ei kulu epäolennaiseen.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Se selviää kävelykierroksella Eduskuntatalossa.

Kansanedustajan työpäivä alkaa aamulla tai aamupäivällä. Hän saapuu työpaikalleen ja menee yleensä heti omaan työhuoneeseensa. Hän avaa tietokoneen, tarkistaa uutiset ja vastailee kansalaisten lähettämiin sähköposteihin. Hän myös tapaa avustajansa, ja he käyvät läpi päivän töitä.

Päivän ensimmäinen varsinainen työtehtävä on usein jonkin valiokunnan kokous. Ne alkavat aamupäivisin ennen eduskunnan kello 14 alkavaa täysistuntoa. Paitsi maanantaisin – silloin eduskunta ei ole lainkaan koolla.

Valiokunnat käsittelevät lakiehdotukset ja muokkaavat niitä ennen kuin lait nuijitaan voimaan. Nämä kokoukset eivät ole yleisölle avoimia, kuten täysistunto on.

Valiokunnista suurin osa istuu päätalon neljännessä kerroksessa, jonka käytävien nahkapenkeillä näkee usein asiantuntijoita odottamassa vuoroaan tulla kuultaviksi valiokunnan istuntoon.

Kirjoittamaton sääntö on, että valiokunnan kokouksessa kansanedustajan ei pidä ryhtyä väittelemään asiantuntijan kanssa eikä pilkata hänen näkemyksiään. Kokeneemmat edustajat palauttavat aloittelijat ruotuun hellästi mutta päättäväisesti.

”Tänne ei pyydetä asiantuntijoita siksi, että heille ruvettaisiin hattuilemaan”, eräs konkari kertoi joskus neuvoneensa ensikertalaista puheenjohtajaa. Sitaatin viimeinen sana on muutettu.

Valiokunnat on muodostettu niin, että enemmistö niiden jäsenistä on hallituspuolueiden edustajia. Tämä varmistaa, että kulloinkin vallassa oleva hallitus saa lakihankkeitaan eduskunnasta läpi eikä oppositio kaada niitä heti valiokunnissa.

Usein kuitenkin käy, että edustajia on paljon poissa valiokunnan kokouksesta. Voi tulla tilanne, että oppositiolla on yhtäkkiä enemmistö. Saattaisi tulla kiusaus käyttää sitä hyväkseen, mutta se ei ole soveliasta.

Tästä on olemassa kirjoitettu säännös: eduskunnan valiokuntaoppaassa kerrotaan, että puheenjohtajan on syytä välttää äänestyksiä, jos valiokunnassa on tilapäisesti sen varsinaisia voimasuhteita vastaamaton kokoonpano.

Myöskään valiokunnan varapuheenjohtajan ei sovi viedä äänestykseen kiistanalaisia asioita, jos varsinainen puheenjohtaja sattuu olemaan poissa. Tämän säännön rikkomisesta saatiin tuoretta kokemusta, kun sosiaali- ja terveysvaliokunta käsitteli sote-uudistusta.

Valiokunnat käsittelevät keskeneräisiä, joskus arkojakin asioita. Siksi on tavallaan hassua, että useimpien valiokuntahuoneiden ovia ei lukita kuin poikkeustapauksissa.

Eduskunnassa on ollut kirjoittamaton sääntö, että tätä kunnioitetaan. Ulkopuoliset eivät saa käydä kokoushuoneissa kuin kutsuttuina – ja jos luottamus yhtään horjuu, ovet menevät varotoimena heti lukkoon.

Näin kävi viime vuonna perustuslakivaliokunnassa, kun valiokunnan lausuntoluonnos sote-uudistuksesta vuoti medialle. Lisäksi verkon kautta käytettävä sähköinen työtila suljettiin.

Valiokunnan kokouksen jälkeen kansan­edustajalla on usein sopiva hetki syödä lounas. Se tapahtuu yleensä joko eduskunnan jommassakummassa ravintolassa tai pää­rakennuksen kahvilassa eli eduskunnan kuuluisassa kuppilassa.

Kuppila- ja ravintolaetiketin perussääntö ainakin on, että kuppilassa edustajat saavat mennä jonossa edeltä, sillä monella on tiukka aikataulu.

Edustajien kesken kirjoittamaton sääntö on, että kuppilassa ei riidellä politiikasta. Kun asiat riitelevät, ihmisten välistä riitelyä pyritään välttämään.

Ulkopuolisista tuntuu joskus oudolta, että tulisen salidebatin jälkeen samat tyypit juttelevat ja naureskelevat keskenään kahvin ääressä kuppilassa. Se ei tarkoita, että salissa ei olisi väännetty tosissaan. Riitojen pitää jäädä saliin.

Jos ei tule toimeen jonkun kanssa, pitää mennä eri pöytään istumaan. Riitaa ei pidä jatkaa tilassa, jota ei ole siihen tarkoitettu.

Kuppilan pöytiä ei ole varattu kenellekään, joten siellä ei tarvitse pelätä, että istuisi vahingossa jonkin jengin kantapöytään. Salin etuosan pöydissä istuskelu on viesti sosiaalisuudesta, ja jos haluaa tehdä rauhassa töitä, kannattaa istua taaemmas saliin tai sisäseinän viereen.

Median edustajiksi akkreditoituneet toimittajat saavat liikkua ja tehdä töitään eduskunnassa varsin vähäisin rajoituksin. Kuppilassa voi päivystää ja pyytää kommentteja kansan­edustajilta. Sen sijaan eduskunta on rajannut kuvaamista niin, että ruokaansa syöviä kansanedustajia ei ole sopivaa kuvata.

Toinen mediaa koskeva rajaus koskee puhemiehen käytävää, joka on kuppilan takana.

Tämä kirjoittamaton sääntö on perua ajalta, jolloin Paavo Lipposesta (sd) tuli puhemies. Hän kielsi toimittajia heti puhemieheksi noustuaan vuonna 2003 kulkemasta istuntosalin ympäri kiertävällä käytävällä. Puhemies julisti myös työhuoneensa editse kulkevan käytävän ”toimittajavapaaksi vyöhykkeeksi”.

”Eduskunta ei ole mikään hollitupa. Ei täällä mitään vessapäivystystä tarvita”, Lipponen perusteli kieltoa Ilta-Sanomille.

Nyt puhemiehen käytävää pitkin saa sentään kulkea, mutta edelleenkään toimittajat ja kuvaajat eivät saa mennä tungeksimaan puhemiesten työhuoneiden ovelle, vaikka oven takana olisi uutisarvoinen tilanne päällä. He jäävät kuuliaisesti päivystämään käytävän päähän.

Nyt lähestymme eduskunnan täysistuntosalia, jota koskee suuri määrä sekä kirjoitettuja että kirjoittamattomia sääntöjä. Kirjoitettuja sääntöjä on muun muassa eduskunnan työjärjestyksessä, jossa kerrotaan esimerkiksi, että ”suosion tai paheksumisen osoituksia ei eduskunnan täysistunnossa sallita”.

Edustajan mahtavimmallekaan puheelle ei siis saa taputtaa eikä vihellyskonsertteja sallita. Aplodeja eduskunnassa kuulee lähinnä silloin, jos lehterillä on ulkomaisia merkkivieraita seuraamassa istuntoa ja puhemies haluaa eduskunnan osoittavan heille suosiotaan.

Täysistuntosalin lasiovella kaikille muille paitsi kansanedustajille tulee äkkipysähdys. Vain kansanedustajat saavat mennä täysistuntosaliin.

Joskus kuitenkin avustava virkamies jakaa kansanedustajien pöydille papereita ennen istuntoa. Salissa saavat omilla paikoillaan istua myös ne virkamiehet, joita tarvitaan istunnon pyörittämiseen. Mutta muuten sali on ulkopuolisilta suljettu pyhä paikka.

Kesken istunnon saliin tulevat tai sieltä poistuvat kansanedustajat nyökkäävät kevyesti puhemiehelle. Tällainen tervehtiminen kuuluu käytöskoodiin, vaikka kaikki eivät sitä aina muista. Timo Turjan mukaan täysistunnossa oli aikoinaan kiellettyä jopa kääntää selkäänsä puhemiehelle, mutta lehteriltä istuessa on helppo havaita, että tämä perinne on rapautunut.

Siitä, missä järjestyksessä eduskuntaryhmät salissa istuvat, käytiin viime keväänä tuima taistelu. Rkp halusi pois äärioikealta, jonne perussuomalaiset siirrettiin enemmistöpäätöksellä vasten tahtoaan.

Istumajärjestyksestä ei ole kirjoitettua sääntöä, vaan eduskunnan puhe­mies­neuvosto tekee siitä ehdotuksen, jonka sali vahvistaa. Perinteenä on tehdä yksimielinen päätös, mutta viime keväänä se ei onnistunut. Uusi istuntokausi alkoi pahaenteisen eripuraisesti.

Jokainen eduskuntaryhmä päättää oman ryhmänsä istumajärjestyksen itse, mutta kokeneimmat ottavat yleensä eturivin paikat. Juniorit aloittavat uransa kansanedustajana takarivistä ja etenevät sieltä vähitellen. Tosin muuan puolivallaton edustaja Sauli Niinistö (kok) istui omasta halustaan takarivissä koko edustajakautensa 1987–2003.

Salin edessä olevassa ministeriaitiossa kokeneemmat ministerit ja puolueidensa puheenjohtajat istuvat eturivissä. Kyselytunnilla aitiossa käy liike, kun vastausvuoroon joutuneet pujottelevat eteen puhumaan.

Eduskunnassa puhutaan, se on eduskunta-instituution perusta.

Tämä lukee Suomen perustuslaissa, jonka mukaan kansanedustajalla on edus­kunnassa oikeus vapaasti puhua kaikista keskusteltavana olevista asioista sekä niiden käsittelystä.

Mutta toisaalta sama perustuslaki edellyttää, että edustajan on esiinnyttävä ”vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä”.

Siksi etenkin julkiseen salipuheeseen liittyviä kirjoittamattomia koodeja on paljon.

Tunnetuin on se, että eduskunnassa ei saa syyttää ketään valehtelijaksi.

”Arvoisa puhemies! On todella tärkeää, että näin vakavasta asiasta kun keskustellaan, niin kokoomus – olen oppinut arvostamaan teitä totuuden puhujina – ette nyt kuitenkaan harjoittaisi älyllistä valehtelua”, sanoi Maria Guzenina (sd) kyselytunnilla 21. marraskuuta.

Kokoomuksen ryhmästä kuului puheenvuoron jälkeen ”hälinää”, niin kertoo eduskunnan pöytäkirja. Guzenina oli sanonut kielletyn sanan. Puhemies Matti Vanhanen (kesk) näpsäytti puhujaa heti:

”Muistuttaisin, että tässä salissa ei yksilöitä eikä ryhmiä puhutella valehtelu-nimikkeellä.”

Eduskunnassa puhutaankin kiertoilmaisuin. Valehtelun sijaan voi sanoa, että joku puhuu muunneltua totuutta.

Lisäksi puolueita pitää täysistunnossa puhutella, kuten ne puhuttelevat itseään. Keskusta on allerginen kepu-sanalle, ja vaikka perussuomalaiset joskus itsekin puhuvat persuista, salissa sitä sanaa ei käytetä.

Täysistuntosalissa edustajat teitittelevät toisiaan, vaikka salin ulkopuolella luultavasti kaikki kansanedustajat nykyisin sinuttelevat tosiaan. Jos salissa erehtyy sinuttelemaan, puhemies huomauttaa siitä herkästi. Toisten ulkonäköä tai persoonallisuutta ei sovi arvostella – Timo Turjan mukaan ennen vanhaan sitäkin joskus tehtiin. Nyt se olisi kardinaalimunaus.

Puhemiehet ovat eduskuntahistoriassa pitäneet hyvän puhetavan vastaisena myös sitä, jos edustaja puhuu eduskunnan päätehtävästä eli lainsäädäntötyöstä halventavasti. Nykyisin edustaja saa moittia yksittäistä lakiesitystä esimerkiksi siitä näkökulmasta, että se on turhaa sääntelyä.

Jos arvostelee puheessaan toista edustajaa nimeltä tai haastaa hänen näkemyksensä, puhemies yleensä antaa arvostelun kohteelle vastauspuheenvuoron. Kirjoittamaton sääntö on, että vastauspuhevuoroa pitää jäädä kuuntelemaan. Ei ole korrektia ensin arvostella ja sitten luikkia salista ulos kuuntelematta vastausta.

Edustajat ovat herkkiä myös sille, jos ministerit esimerkiksi jonkin lakiesityksen esittelyn yhteydessä eivät malta jäädä kuuntelemaan keskustelua loppuun. Ideana on, että eduskunnan luottamuksen varassa toimivien ministereiden pitäisi kunnioittaa eduskuntaa ja olla paikalla, kun heidän toimialansa asioista on kyse.

Kyselytuntia ja muita eduskunnan istuntoja seuraavia hämmästyttää aina, miten kurittomalta puhekulttuuri vaikuttaa. Edustajat huutelevat toistensa puheenvuorojen päälle.

Tällaiset välihuudot ovat täysin sallittuja, mutta aloittelijoille yritetään opettaa oikea tapa. Välihuutojen ei pitäisi olla epämääräistä mölinää vaan napakoita sivalluksia. Tarkoituksena on horjuttaa puhujan uskottavuutta. Parhaimmillaan välihuudoissa on tilannekomiikkaa, mutta välttämättä ne eivät ole vitsejä.

Kesäkuussa 2003 silloinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki (kesk) selitti eduskunnalle, miten hän oli saanut haltuunsa Irakin sotaa käsitelleitä salaisia asiakirjoja pyytämättä ja yllättäen. Silloin eduskunnasta kuului kielletyn sanan sisältänyt välihuuto: ”Valehtelija!”

Tätä huutoa ei ole pöytäkirjassa kirjattu kenenkään nimiin, eikä tämä historiallinen huutaja ole yleisesti tiedossa. Nimeä ei kirjata silloin, kun salissa istuva pöytäkirjasihteeri ei erota, kuka välihuutelija oli.

Nykyisessä eduskunnassa on muutamia ahkeria välihuutelijoita, muun muassa Ben Zyskowicz (kok), Paavo Arhinmäki (vas) ja Jukka Gustafsson (sd). Voi myös olla, että he kovaäänisinä erottuvat joukosta niin, että pöytäkirjasihteeri saa selvää heidän huudoistaan ja pystyy merkitsemään muistiin myös huutelijan nimen.

Timo Turjan mukaan välihuudot heijastavat vanhaa herrasmieskulttuuria. Täysistunnoissa tämä näkyy niin, että miesedustajat eivät esitä välihuutoja naisedustajille läheskään yhtä herkästi kuin toisille miesedustajille.

Kansanedustajan pitää täysistunnossa tietää myös se, että puhujapönttöön ei saa viedä ylimääräistä rekvisiittaa sanojaan korostamaan. Turjan mukaan parlamentarismin ideana on se, että puheen pitää riittää.

Esimerkiksi Päivi Räsänen (kd) sai heti huomautuksen puhemieheltä, kun hän heilutteli Raamattua puhujakorokkeella. Samoin syntyi kalabaliikkia, kun säännöllisen valtio­päivä­toiminnan 150-vuotisjuhlassa vihreiden Oras Tynkkynen käytti solmiota, jossa oli sateenkaaren värit.

Solmiokin laskettiin rekvisiitaksi. Jotkut edustajat tulkitsivat eleen provokaatioksi homofobista Venäjää vastaan, sillä juhlissa oli läsnä Venäjän duuman edustajia sekä Venäjän suurlähettiläs.

Monia kirjoittamattomia sääntöjä liittyy edustajien pukeutumiseen. Nykyisin vaatteista tarvitsee harvemmin huomauttaa, sillä lähes kaikki edustajat tunnistavat asiallisen pukukoodin ja mukautuvat siihen. Pukeutumisessa perussääntönä on kunnioittaa eduskuntaa instituutiona, ja jos sen merkitystä ei ymmärrä, edustaja ei ehkä ymmärrä kaikkea muutakaan.

Täysistunto on päättynyt, ja edustaja lähtee illaksi rentoutumaan. Eduskunnan kuntosali ja sauna odottavat. Niitä voi käyttää muukin henkilökunta, jopa akkreditoidut toimittajat ja kansanedustajien avustajat, mutta ulkopuolisia vieraita saunatiloihin ei pidä viedä.

Eivätkä sinne pääse kuvaajatkaan, joten emme nyt voi näyttää, kuinka tavanomaiset ja arkiset eduskunnan saunatilat ovat. Kuvauskielto johtuu siitä, että eduskunta ei halua ulkopuolisten näkevän mitään maanalaisista tiloistaan.

Naisten sauna on pieni, lauteille mahtuu kymmenkunta saunojaa kerrallaan. Miesten sauna on hieman sitä isompi. Erityistä on vain yhteinen 18-metrinen uima-allas, jossa on tarjolla myös vesijumppaa maanantai-iltaisin sekä keskiviikko- ja perjantaiaamuisin.

Saunassa saa puhua politiikkaa, sinnehän tullaan usein suoraan töistä. Kirjoittamaton sääntö kuitenkin on, että saunassa pitää olla ihmisiksi.

Teija Sutinen HS, teksti

Sami Kero ja Outi Pyhäranta, videot

Lauri Malkavaara HS, tekstin editointi

Maria Lähteenmäki HS, kuvatuottaminen ja verkkotaitto

JULKAISTU 25.12.2019 © Helsingin Sanomat