Urheilusta ylivoimaisesti suurin osa tapahtuu silmiltä katveessa olevissa paikoissa.
Siellä urheilijat löytävät merkityksen harjoittelulleen, vaikka se ei ainakaan siinä hetkessä kiinnosta juuri ketään muuta. Siellä syntyvät voittajat, mutta siellä puurtavat myös häviäjät.
Mutta toisaalta, kuka sen etukäteen tietää, kuka voittaa ja kuka häviää. Ehkä se, joka ei anna ankeiden olosuhteiden lannistaa, onkin lopulta voittaja – ainakin omassa elämässään.
Akseli Valmusen kuvat ikään kuin pakottivat esille omia muistoja. Tällaisten kuvien voima on juuri siinä, että ne herättävät ruumiillisia muistoja. Sitä mediassa tavallisesti nähdyt urheilukuvat eivät tee.
Melkein jokainen meistä on mennyt kentälle mielessään joku esikuvapelaaja tai -urheilija ja aiemmin opitut tekniikat. Ja se sisäinen olotila, kun yritämme yksin tai yhdessä tavoittaa jotakin siitä täydellisyydestä, jota heitto, hyppy, potku tai laukaus vaatii esille juuri minusta.
Ja eikö se pallo lennäkin maaliin ihan yhtä hienosti kuin jossain Mestarien liigan loppuottelussa – eiväthän sielläkään kaikki maalit synny täydellisten laukausten tuloksena. Hetken voin tuntea samuutta vaikkapa Michel Platinin kanssa, vaikka oikeasti hän teki viisi maalia samaa joukkuetta vastaan, kun minä tein vain yhden.
En tiedä, miten nykyajan lapset ja nuoret kykenevät näkemään mielen ja merkityksen harjoittelussa, joka ei vastaa niitä satoja ja tuhansia kuvia, joita he ovat nähneet verkkokalvoillaan huippu-urheilijoiden tekeminä upeissa olosuhteissa telkkarista, tabletilta tai puhelimestaan.
Toivon, että nämä kuvat takapihojen sankareista yleistyisivät niin mediassa kuin somessakin, koska epätodellisten, onnistuneiden kuvien ja kuvakulmien jatkuva virta sysää tavalliset mutta niin tärkeät kokemukset unohduksen alhoon.
Sieltä on kuitenkin lähdettävä kohti neonvalojen sykkiviä keskuksia, ja siellä meistä aika moni – melkein kaikki – joutuu kuitenkin itse urheilemaan.
Käyn kavereitteni kanssa viikoittain pelaamassa sulkista tai tennistä. Me uskomme, että pelaamme ainakin melkein yhtä hyvin kuin ennen, nuorempina.
Onneksi kokemuksemme on armollisempi kuin kuva tai video olisi. Se näyttäisi armottomasti oman hidastumisemme ja kömpelyyden, jota emme ennen tunteneet. Onneksi emme sitä pelin tuoksinassa huomaa.
Voisiko urheilukuva tai -video opettaa meitä näkemään hidastuneita liikkeitä tai katseilta syrjään jääviä urheilemisen katveita – niin kuin näissä kuvissa on tehty?
Mikä olisi se ikääntyvän yhteiskunnan tai vain eri ikäpolvien erilaisten kontekstien luoma tila, jossa jokaisen ihmisen liike saisi sille kuuluvan arvon? Jos se osattaisiin asettaa sille sopivaan yhteyteen, se voisi kannustaa kilvoitteluun.
Olemme tottuneet jo vammaisurheiluun mediassa. Mutta voisimmehan nähdä paljon enemmän myös juniori- ja aikuisurheilua. Saisimme silmiimme muitakin kriteerejä hyvälle urheilemiselle kuin ehdottomien huippu-urheilijoiden suoritukset.
Akseli Valmusen kuvissa emme näe sulavia, kimmoisia tai kameran edessä tottuneesti poseeraavia ihmisiä, vaan erilaisia urheilevia ja harjoittelevia ihmisolentoja, jotka ovat autuaan tietämättömiä heitä seuraavasta kuvaajasta. He ovat autenttisia juuri siinä, missä ovat ja liikkuvat.
Ovatko kuvat epäreiluja, tirkistelläänkö niissä? En tiedä, mutta tiettyä viattomuutta ja herkkyyttä niistä kyllä välittyy. Voi olla, etteivät kuvattavat pitäisi siitä, että heitä kuvataan, vai pitäisivätkö sittenkin?
Osaammeko edes katsoa tällaisia kuvia, kun meidät on opetettu ottamaan oikeanlaisia selfieitä tai melfieitä ja tiedämme hyvin, miten ”hyvä kuva” täytyy asetella ja rajata?
Pitäisikö meitä opettaa katsomaan tällaisia autenttisia – joku ehkä sanoisi vinoja – kuvia ja kuvakulmia? Mitä tästä sanoisi taiteilija, mitä tieteilijä tai mitä meistä itse kukin?
Urheilututkijana sanoisin näitä urheilukuvina vähän nyrjähtäneiksi mutta ehdottoman rehellisiksi ja myös kokemuksina tutuiksi, vaikka niitä ei juuri missään ole nähtykään. Ne pakottavat aukaisemaan omia muistoja tilanteista, joista kuvat kertovat tarinaansa. Tarinaa, jossa voisi yhtä hyvin olla minä, tai sinä tai sinä…
Tiedätkö ikimuistoisen höntsäilypaikan? Lähetä vinkki: akselivalmunen@gmail.com
Akseli Valmunen, kuvat
Arto Tiihonen, teksti
Lilli Korhonen / HS, verkkotaitto
JULKAISTU 23.2.2020 © Helsingin Sanomat
