Sielu ja ruumis kävelyllä

Kun koronapandemia teki keväällä kodeista avovankiloita, niistä lähdettiin heti karkuun.

Kansallispuistot täyttyivät, retkeilyvarusteiden myynti kasvoi. Lähdimme kävelemään.

Eikä ihme. Voiko ihmisellä olla perustavampaa vapautta kuin vapaus kävelyyn? Keväällä kävi sääliksi maailman suurkaupunkien ihmisiä, jotka oli määrätty ulkonaliikkumiskieltoon. Jopa puistot oli suljettu.

Normaalissakin elämässä kävelylenkki on aina pieni irtiotto. Parhaimmillaan pitkä kävely on kuin arkipäivän road movie, jossa kaikki jätetään taakse: koti ja työt, esimiehet ja asiakkaat, huolet ja murheet. Päivä katkeaa, liukuhihna pysähtyy, edessä on ainutlaatuinen hetki omaa aikaa.

Kävely on poikkeuksellinen olotila, siinä saa vain olla. Kävelyä onkin verrattu lapsen huolettomuuteen, ainutlaatuiseen mielentilaan, joka aikuisena kadotetaan. Kävely on välitila, jossa kukaan ei pyydä mitään. Samankaltaisen tunteen voi tavoittaa auton ratissa tai junan penkissä.

Kävelyllä sielu ja ruumis löytävät toisensa. Työpulmiin löytyy ratkaisuja, päätöksiä alkaa syntyä, askel askeleelta mieli puhdistuu. Kävelylle ei paeta elämän haasteita – ne kohdataan siellä.

Suuret filosofit ovat olleet suuria kävelijöitä.

Friedrich Nietzsche kärsi pahoista migreeneistä ja yritti rauhoittaa ”ohimoidensa sykkiviä vasaroita” tuntikausien mittaisilla kävelyillä.

Antakaa arvoa vain sellaisille ajatuksille, jotka ovat syntyneet kuljeskellessanne vapaasti ulkosalla, hän kirjoitti.

Jean-Jacques Rousseau käveli jopa 20 mailia, yli 30 kilometriä, päivässä. Rousseau sanoi, että juuri kävellessään hän oli ajatellut, elänyt – ollut olemassa! – kaikkein vahvimmin.

Thomas Hobbes kuljetti kävelykepissään mustesäiliötä, jotta saattoi heti kirjoittaa kävelyn aikana tulleet ajatukset muistiin. Hän kehitti modernia yhteiskuntafilosofiaa.

Saman ilmiön tunnistavat vähäisemmätkin ajattelijat. Kävellessä ajatukset kirkastuvat. Ihmisen elämän monet tärkeät ja kivuliaat kysymykset on turvallista käsitellä juuri jalkojen päällä.

Kävely teki meistä ihmisistä ihmisiä. Kahdelle jalalle nouseminen on ollut tärkeimpiä päätöksiämme. Kun kädet vapautuivat kävelystä muihin puuhiin, aivot kasvoivat ja alkoivat rakennella yhä kehittyneempiä työkaluja. Tasapainon parantuessa ja kävelyvauhdin kasvaessa elämänpiiri laajeni.

Kävely tuntuu luontevalta ja vaivattomalta, eikä ainoastaan tunnu, vaan on sitä. Kävelevää ihmistä liikuttavista lihaksista suurin osa tekee työtä vain kymmenen tai kolmenkymmenen prosentin teholla. Poikkeuksen tekee kaksoiskantalihas, joka sijaitsee pohkeessa. Se joutuu uurastamaan 70 tai 80 prosentin teholla. Onneksi tämä gastrocnemius on nopea palautumaan.

Liikuntafysiologian ja biomekaniikan oppikirjoissa kävelyn vaiheet on pilkottu tarkasti. Yhden askelsyklin eli kahden askeleen matkaan mahtuu kahdeksan vaihetta: alkukontakti ja kuormitusvaste, keskituki, päätöstuki, esiheilahdus, alkuheilahdus, keskiheilahdus ja loppuheilahdus.

Syntyy sulavaa ja kaunista liikettä, jota ei tarvitse ajatella eikä tarkkailla. Varpaat, päkiät, kantapäät, pohkeet, polvet, reidet, lonkat, limapussit, jänteet, hermot, keskivartalo, kädet ja aivojen eri osat kyllä tietävät, mitä tekevät.

Kun puhutaan liikunnasta tai kuntoilusta, keskusteluun ui helposti mukaan jonkinlainen painostava tai syyllistävä ulottuvuus. Liikutko tarpeeksi? Pidätkö itsestäsi huolta?

Kävelylenkki on toista maata. Se ei vaadi tankkaamista, palautumista eikä sykkeen seurantaa.

Silti kävely ei ole lorvailuakaan.

Kävely palvelee täydellisesti juuri nykyajan ihmistä, aivonsa ähkyyn klikkaillutta tietotyöläistä, joka tarvitsee päiväänsä tauon. Ja toisin kuin nokkaunet ja torkkupeitot, joita Suomessa voi yhä joutua selittelemään, happihyppy on täällä pelkästään hyve.

Ennen ulos lähtöään kävelijä on suurten valintojen edessä. Tärkein niistä on, lähteekö kävelylle yksin vai jonkun toisen kanssa.

Yksinäisyydessä on paljon hyvää. Ajatukset saavat rauhassa etsiä uomiaan tai vaikka tulvia yli. Kukaan ei ole ehdottamassa väärää reittiä tai aikatauluttamassa lenkin kestoa. Voi jäädä tuijottelemaan, pujahtaa sivukujalle, istahtaa penkille, katsella ihmisiä tai ottaa valokuvia. Estääkö kukaan, jos käy vaikka oluella?

Mutta kävely toimii myös porukalla. Pehmeä liike ja yhteinen matkanteko synnyttävät kuin yhteisen luottamuksen. Lihasten lämmetessä on helppo ideoida tai uskoutua. Vauhtiakin on helppo säätää kaikille sopivaksi. Jos ei halua ihmisseuraa, voi ottaa koiran.

Kävelyyn liittyviä valintoja on monia muitakin: Sauvoilla vai ilman? Kuuntelenko itseäni vai äänikirjoja? Katselenko kaupunkimaisemaa vai metsää? Valoa vai pimeää? Aamulla vai illalla? Ennen sadetta, heti sateen jälkeen – vai juuri silloin kun sataa kaatamalla?

Harvardin yliopisto kertoi keväällä tutkimuksesta, jossa käytiin läpi kävelyn hyötyjä. Niitä on löydetty valtavasti.

Tutkijoiden mukaan kävely voi alentaa verenpainetta, vähentää sydänsairauksien ja kakkostyypin diabeteksen riskiä, parantaa muistia, lisätä terveitä vuosia elämään, auttaa painonhallinnassa ja kohottaa yleistä mielialaa.

Ja mikä tärkeintä: korona-aikanakin kävely on täysin turvallista.

Lähteitä: Fredric Gros: Kävelyn filosofiaa. Yuval Noah Harari: Homo Sapiens. Marita Sandström & Jarmo Ahonen: Liikkuva ihminen – aivot, liikuntafysiologia ja sovellettu biomekaniikka.

Tämä artikkeli on osa HS:n Kuvia Suomesta -sarjaa. Voit lukea sarjan aiempia osia verkossa osoitteessa hs.fi/sivu/kuvia-suomesta/.

Heidi Piiroinen HS, kuvat ja videot

Esa Lilja HS, teksti

Päivi Niemi HS, tekstin editointi

Ea Vasko HS, ulkoasu

JULKAISTU 3.12.2020 © Helsingin Sanomat