Keinutaan
Valokuvaaja Juhani Niiranen kuvasi pihakeinuja. Ne ovat suomalaisen pihamiljöön klassikoita.
Ilkka Muhonen, Make Maksim Muhonen ja Arja Muhonen keinuvat Helsingin Kaitalahdessa. Keinulla on ikää kolme vuotta, ja sillä on jo kolmas paikka pihapiirissä. Myrsky Pöyhönen juoksi keinun ohi.
”Nyt kun on korona-aika, olen puuhaillut pihalla erityisen paljon”, sanoo Mirja Pelkonen. Välillä on aika levähtää puutarhakeinussa.
Keinu on Pirkko Häyrisen 60-vuotislahja. Nyt keinu pitäisi maalata, mutta se on vaikea työ. Muutenkin keinu on väärin koottu, koska tukipuut yläkulmassa ovat vinksin vonksin. Vieressä istuu Mikko Häyrinen.
Hannu Koposen keinu Heinäveden Rummukkalassa on isän tekemä.
Taisto Ojell istuu keinussaan Kuusvaaran kylässä Päivärinteen tilalla. Tila on hänen lapsuudenkotinsa. Hän teki uuden päärakennuksen, kun vanha homehtui ja lahosi. Rakennus vaihtui, vanha keinu ei.
Pappa Toivo Immonen teki kaikille viidelle lapselleen keinut. Ari Könönen ja Pekka Homila istuvat keinussa, kun Pekan rouva Marja Homila valmistelee sipulipenkkiä. Marjan sisar Arja Könönen istuu kaivon kannella.
Marjatta Niiranen nautiskeli mökillään 95-vuotispäivistään.
Armi Salomaa ja poika Pyry Salomaa istuvat pihakeinussa juomassa kahvia Saviolla Keravalla. Saksanpaimenkoira Quasimodo kannustaa. Keinu on ruotsalainen Hillerstorp Marstrand. Se on konttivapaa eli sen osia ei ole tuotu Kiinasta.
Petri Lukka on juuri vihitty papiksi Oulun tuomiokirkossa. Hänellä on vieraita. Hän hengähtää hetken Sari-vaimon hankkimassa korituolissa.
90-vuotias Viljo Honkapuro ja 85-vuotias Taimi Palkeinen istuvat pihakeinussa talonsa pihalla Joroisissa.
Veturinkuljettaja Markku Komulainen leikkaa ruohoa talonsa pihalla Virtasalmella. Keinu on appiukon 50-vuotislahja kesältä 2008.
Rainmaker-konsernin palvelutuotantojohtaja Pekka Leppänen suunnittelee pihakeinussa sitä, miten tulevaisuuden etätöitä tehdään.
Salme Haaksluoto istui ystävänsä Aila Näppilän luona Helsingin Hevossalmessa. Keinun teki vuonna 1999 edesmennyt Ailan mies Reino Näppilä. ”Rakas muisto miehestäni”, sanoo Näppilä.
Saara Katainen nostaa keinun patjoja Parikkalassa. Hän on itse kiikkunut keinussa lapsena isovanhempien luona Jyväskylässä. Silloin keinussa oli tosin punaiset patjat.
Nina Sarvikivi istuu keinussa parvekkeellaan. Renkailla roikkuu Milja Sarvikivi.
Tomi Niemi istuu keinussa Helsingin Hevossalmessa koulujen päättäjäispäivänä. Koululainen lähti jo viettämään iltaa, mutta Niemi jäi istuskelemaan keinuun.
Tanja ja Jenna Nyman istuvat pihakeinussa Tuusulan Kellokoskella. Keinua käytetään yleensä teinien päiväunilla.
Anna-Liisa Rasilaisen keinu on nyt ilman keinujaa, sillä Anna-Liisa joutui hoivakotiin. Anna-Liisan isä teki keinun 1950-luvulla. Poika Jorma Rasilainen teki keinun uudelleen eräänä kesäyönä 90-luvun alussa, kun uni ei tullut ja oli valoisaa. Jorma Rasilainen aikoo hakea keinun omalle pihalle.
Eemi Wälkky ja Aleksi Keronen istuvat Joensuun Honkavaarassa Honkavaaran perinnepihan keinussa. He ovat illan aikana etsineet moposta irronnutta vakuutuskilpeä.
Oma piha on pyhä paikka.
Sen eteen on usein tehty satoja tunteja töitä. On leikattu nurmikkoa, niitetty heinää, nypitty rikkaruohoja, kerätty omenia, rakennettu terassia, pystytetty huvimajoja, tasoitettu parkkipaikkaa, kaivettu ojia, laatoitettu kulkuväyliä, maalattu seiniä.
Myös lompakon nyörejä on löysätty tosissaan, kun pihasta on luotu omannäköinen. Puutarharhatontut ja terassilaudat eivät ole ilmaisia.
Pihalla täytyy kuitenkin olla paikka, josta voi ihastella sitä, mitä onkaan saanut aikaan. Joku paikka, jossa hengähtää. Paikka, jossa juoda lasi mehua, kun lehdet on haravoitu.
Äärimmäisen monella suomalaisella pihalla on tällainen paikka. Siitä lähtee tuttu narina, ja se on sijoitettu niin, että siitä näkee omien tilusten parhaat puolet. Se ei ole keskipiste, mutta ei se huomaamattakaan jää.
Se paikka on pihakeinu.
Valokuvaaja Juhani Niiranen kuvasi Helsingin Sanomille pihakeinuja. Idea tuli vaimolta.
Koska piha on pyhä paikka, tehtävä ei ollut helppo. Ensin on täytynyt löytää pihakeinu, ja sitten on pitänyt vielä päästä kuvaamaan se. Etsiminen on tapahtunut summamutikassa.
Satunnaisotannassa on se hyöty, että niin löytää kaikenlaisia ihmisiä – ei vain sellaisia, jotka ehdottomasti haluavat kuvansa lehteen.
”Olen ajellut ympäri Suomea ja katsellut pihoille, että näkyykö pihakeinuja”, Niiranen kertoo. Ajoneuvoina ovat olleet sekä auto että polkupyörä.
Kun pihakeinu ja mahdollisesti siinä keinuvia ihmisiä ilmestyy näkökenttään, Niiranen aloittaa kuvan metsästämisen. Se on tarkkaa hommaa.
”Polkupyörällä se on helpompaa. Voi lähestyä ihmisiä varovasti ja pääsee heti puhumaan heille. Voi myös ajaa pienempiä reittejä. Hitaasti ajava auto on epäilyttävä.”
Autolla lähestyessä Niiranen on vieläkin tarkempi. Hän ei aja mielellään pihaan, vaan jättää auton tien reunaan portinpieleen. Ei tule tungeksiva tunnelma. Kävellen on jälleen helpompi lähestyä ihmisten yksityistä aluetta.
”Onhan tämä aikaa vievä metodi.”
Pihakeinuja on moneen lähtöön. Yksi malli on kuitenkin ylitse muiden, jos isoisän valmistamia perinnekaluja ei lasketa.
Puinen pihakeinu, jossa istutaan vastakkain, on tehdasvalmisteisten keinujen klassikko. Katolla tai ilman.
Se on suomalaisten kestosuosikkeja, pihalla järjestättävien rippijuhlien halutuin paikka. Sen vahvuuksia on, että siinä voi rauhallisen keinuttelun ohessa seurustella pienen porukan kesken. Kahvikupin saa sivupöydälle odottamaan kakkupalan ajaksi. Jalat lepäävät keinun keskitasanteella.
Kaksipuoleisia keinuja tuottaa moni valmistaja, ja yksi niistä on Rikosseuraamuslaitos. Keinuja kasaavat siis muun muassa Sukevan vankilan vangit.
Valokuvaaja Niiranen uskoo, että eräs pihakeinujen suosion salaisuus on se, että niissä ei tarvitse pelkästään istua. Samalla voi keinua edestakaisin, hiljaa tai jopa vähän kovempaa. Pienikin aktiviteetti tuntuu hyvältä.
”Pikkupojille liike on liian tylsä, mutta moni vanhempi tykkää siitä.”
Jostain syystä ihmisaivot ovat sellaiset, että täysin tekemättä mitään on vaikea olla. Puhelimeen puhuessa tulee käveltyä ympäri taloa, työpöydän ääressä pyöritellään kynää sormissa, suihkussa lauletaan ja hissiä odottaessa tarkistetaan, onko kännykkään tullut viestejä.
Pikkutekeminen auttaa rentoutumaan. Ja jos jollain, niin keinumisella on tämä rentouttava vaikutus.
Jokaisella esineellä on tarina. Mitä pidempi elinkaari esineellä on, sitä enemmän sillä on tarinoita.
Moniin Niirasen kuvaamiin pihakeinuihin liittyy lämmin tarina. Eikä ihme. Hyvin usein pihakeinu on perintöä parinkin sukupolven yli.
Pihakeinut ovat nähneet kesälomat, lasten leikit, riidat ja onnenhetket. Siinä on istuttu ylioppilaslakki päässä ja mummon muistotilaisuudessa. Talvisin pihakeinu värjöttelee lumelta ja viimalta suojassa pressun alla. Pressun poisto on kesän alun merkki.
Niiranen kertoo, että vaikka pihakeinut ovat itsestäänselvä osa pihakalustoa ja tavallista arkea, ihmiset muistavat niiden tarinat hämmästyttävän hyvin. Mieleen tulee heti, mistä keinu on pihalle tullut ja milloin. Jos keinu on sukulaisen tekemä tai se on saatu 50-vuotislahjaksi, sekin muistetaan.
Jotain erityistä pihakeinuissa on oltava.
Tämä artikkeli on osa HS:n Kuvia Suomesta -sarjaa. Voit lukea sarjan aiempia osia täältä.
Juhani Niiranen HS, kuvat
Valtteri Parikka HS, teksti
Jussi Konttinen HS, editointi
Lilli Korhonen HS, verkkotaitto
JULKAISTU 5.7.2020 © Helsingin Sanomat