Kulkuri, joka löysi levon

Ilkka Malmberg, teksti

Kun isä palaa sodasta hengissä, on kaikki vielä hyvin.

Poika on kuuden vanha, ”iloinen ja reipas, leikeissä kestävä, auttaa äitiä kotitöissä, siisti ja säännöllinen”. Hän on eläinrakas ja liittyy aikanaan partioon.

Isä perustaa Helsinkiin pienen autokorjaamon. Sodan jälkeen henkilöautoja on vähän, Fordeja, Dodgeja, Sitikoita, ja ne ovat surkeassa kunnossa. Isän autokorjaamo vetää poikaa puoleensa. Auton hän ostaisi heti, kun kasvaisi isän kokoiseksi.

Suomi jälleenrakentaa, on ahdasta ja vaatimatonta, mutta ollaan menossa parempia aikoja kohti. Kaikkialla tuntuu syntyvän lapsia.

Perhe on saanut vaihtaa useasti asuntoa. Ne ovat olleet pieniä, vetoisia hellahuoneita Vallilan, Hermannin, Käpylän ja Kumpulan puutaloissa. Niissä kannetaan puita, vettä ja laskiämpäriä, mutta niin tehdään muuallakin. Tärkeintä on, että saadaan elää rauhassa ja tehdä työtä.

”Olimme niin onnellisia, kun meillä oli tämä poika, jonka eteen teimme kaiken voitavamme, ja kun olimme terveitä…” , isä kertoo oikeuspsykiatrin lausunnossa 28 vuotta myöhemmin, ” …äidin kuolemaan asti.”

Vuonna 1964 tapaa muuan leskirouva ravintola Aamutähdessä miellyttävän ja hauskoja puhelevan nuoren miehen, joka esittelee itsensä Hietaseksi. Illalla käydään rouvan vuokrahuoneessa Helsingin Paloheinässä.

Hietanen tulee parina seuraavanakin päivänä. Rouva kertoo joutuvansa pian sairaalaan ja pyytää uutta tuttavaansa ”kotimieheksi”.

Kun rouva palaa sairaalasta, hän huomaa, että lipaston laatikosta on kadonnut viidenkympin seteli. Hietanen selittää, että tässä on väärinkäsitys, kysymys on lainasta, hän ei ole ehtinyt vielä palauttaa rahaa.

Mutta missä on postiosoitus, jonka piti jo tulla? Postista kerrotaan, että rouvan seuralainen herra Hietanen kävi lunastamassa sen valtakirjalla. Kysymys ei ole suuresta summasta, mutta tällä kertaa leskirouva ilmoittaa asian poliisille.

Kun Hietanen seuraavan kerran tulee kylään, häntä odottaa ikävä uutinen.

Hietanen selittää, kuinka hänen piti tuoda rahat rouvalle sairaalaan, mutta koska heillä ei ollut tilaisuutta vierailutunnilla olla kahden kesken, hän ei uskaltanut antaa rahoja muiden läsnäollessa. Asia kyllä järjestyisi, rouva voi olla siitä aivan varma.

Poliisikamarilla selviää, että kaksi viikkoa aiemmin on lauttasaarelaiselta baariapulaiselta neiti Niemeltä kadonnut säästökirja, jossa on 400 markkaa. Se oli ollut käsilaukussa vuoteen päässä. Hän oli illalla tavannut baarissa saman miellyttävän miehen ja kutsunut tämän parin päivän päästä kotiinsa.

Mies oli jäänyt yöksi ja jäänyt aamulla loikoilemaan, kun neiti Niemi lähti työhönsä.

Kuinka ollakaan samasta huoneistosta vuokraisännän laatikosta oli samoihin aikoihin hävinnyt Herodia-merkkinen kello. Kellotaulu oli vaalea ja sekuntteri pitkä, arvo sata markkaa.

On huhtikuu vuonna 2000. Huoltomies yrittää tulla asentamaan palovaroitinta maunulalaiseen asuntoon.

Kukaan ei vastaa ovikellon soittoon. Varoitin on kuitenkin saatava kattoon, niin sanovat määräykset.

Kun huoltomies avaa yhdessä toisen huoltomiehen kanssa oven yleisavaimella, valahtaa oviaukosta vyöry mainoksia ja ilmaisjakelulehtiä. Niitä on koko eteisen lattia täynnä metrin paksuudelta.

Miehet alkavat aavistaa pahaa. He nousevat kasalle ja käyvät mättämään lehtiä pois. Ovi ainoaan huoneeseen on saatava auki. Toinen huoltomiehistä onnistuu vääntämään ovea sen verran raolleen, että saa päänsä väliin.

Sängyllä makaa tummunut hahmo, verkkareissa, päiväpeiton päällä, pää tyynyllä, levollisesti kuin iltapäivänokosilla.

Hän on ollut siinä yli kuusi vuotta, koko Ahtisaaren ajan.

Mies on autokorjaamon omistajan ainut poika. Se eläinrakas partiolainen, siisti, säännöllinen ja leikeissä kestävä.

Ovessa ei lue ”Hietanen”, siinä on vainajan oikea nimi.

Pääsiäisen alla löytyneestä ”Maunulan muumiosta” tulee hiljaisen viikon mies. Hänestä puhutaan. Jopa amerikkalainen uutistoimisto AP kertoo tapauksesta.

Kuolinpäiväksi määritetään 15. helmikuuta 1994. Poliisin tutkijat päättelevät sen jääkaapista löytyneistä maitotölkin jäänteistä ja kasan alimmista lehdistä. Kuolinsyy: sydänkohtaus. Muumioitumista selitetään kuivalla huoneilmalla ja hyvällä ilmanvaihdolla. Lehdissä syytellään sosiaalivirastoa, joka on maksanut vuokran miehen eläkkeestä kuuden vuoden ajan tarkistamatta, onko hän edes hengissä.

Päivitellään, kuinka yksin ihminen voi nykymaailmassa olla. Lumet satavat ja sulavat pois, kesät tulevat ja menevät, ja aina välillä rapsahtaa postiluukku. Mainoskirjeet puhuttelevat kalmoa nimeltä, mutta kukaan ei tule häntä katsomaan.

Terho Pursiainen kirjoittaa päivittelystä kimmastuneena Helsingin Sanomissa, ettei Maunulan muumiomies kaipaa syyllisiä. Tapahtunut on sattuma, eikä kerro mitään yhteiskunnan itsekkyydestä ja epäyhteisöllisyydestä. Viranomaisten ei pidäkään tunkeutua kansalaisten yksityiselämään.

Ihmisten järkytys on Pursiaisesta pelkkää median synnyttämää virtuaalivälittämistä.

”Jos Maunulan miehen välit biologisiin omaisiinsa olivat rikki, emme tiedä välirikon syitä. Eikä meillä ole oikeutta tietääkään: kauan kuolleena makaaminen ei hävitä vainajalta yksityishenkilön intimiteettisuojaa. Lehdistön ei pitäisi yrittääkään saada tietoja näistä asioista.”

Vuonna 1938 isä ja äiti kantavat käärön pieneen vuokrahuoneeseen Kumpulan Aavasaksantielle. On kesäkuun alkupäiviä, lehdet heleän vihreitä ja valo herkkää. Ja heillä on nyt tämä pieni poika!

Pian he vaihtavat toiseen kumpulalaistaloon Kymintielle. Se on siihen aikaan hyvin tavallista. Talot ovat täynnä vuokralaisia, ja perhe muuttelee yhtenään löytääkseen paremman asuinpaikan ja edullisemman vuokran. Se käy äkkiä, sillä tavaraa on vähän. Kaikkein tärkein on pieni poikavauva. Äiti haluaa varmaan kantaa sen itse.

Seuraavana vuonna perhe muuttaa kerrostaloon Harjutorin laitaan, keskelle kaikkein kivisintä Kalliota. Täällä poika oppii varmaan kävelemään ja täällä, Hämeentien Kurvin kulmilla, hän tulee elämänsä aikana vielä paljon liikkumaan.

Isä kutsutaan kertausharjoituksiin ja talvisota syttyy. Äiti saa juosta monta kertaa pommisuojaan pienen pojan kanssa.

Koko sota-ajan äiti ja poika saavat muuttaa: Hämeentie, Saarenkatu, Vellamonkatu, Hämeentie, Keuruuntie, Sariolantie. Vallilan, Hermannin ja Käpylän huonokuntoisia puutaloja. Vuonna 1943 he muuttavat pienelle Vegankadulle aivan Sörnäisten vankilan muurin juurelle.

Poika on silloin viisivuotias, nyt hän muistaa jo näkemänsä. Kuva vankilan muureista jää taatusti hänen mieleensä: painavaa, tummaa tiiltä, pieniä ikkunoita, joissa vilahtelee ihmishahmoja. Miten siellä sisällä pystyy hengittämään?

Pommitukset alkavat uudelleen entistä rajumpina. Poika lähetetään maalle Keski-Suomeen isoisän luo. Hän viipyy siellä vuoden.

Isän palattua sodasta elämä käynnistyy uudelleen. Onko isä muuttunut? Ainakin hän on ankarampi kuin äiti, ja pari kertaa isä käy juovuspäissään uhkaavaksi. Silloin äiti ja poika saavat lähteä pakoon. Mutta se on niin tavallista näillä kulmilla, ja jotenkin ymmärrettävää: sodan nähnyt mies.

Perhe viihtyy hyvin yhdessä. Isä on kunnon mies, ahkera ja työteliäs. Asuntopula Helsingissä on armoton, ja he siirtyvät asumaan Puotinkylän kartanon maille. Saavat vaihtaa sielläkin pikkumökistä toiseen. Poika aloittaa ensimmäisen luokan kartanossa, jonne on tehty väliaikainen pikku koulu, koska oikea on tuhoutunut pommituksissa.

Kolmannelle luokalle pojan on siirryttävä kaupunkiin Aleksis Kiven jättiläiskouluun, Pohjoismaitten suurimpaan, jossa on pahimmillaan 2 000 oppilasta. Se kohoaa Kallion ylle kuin – keskusvankila.

Käytävät ovat leveät ja pitkät, luokat korkeita ja kaikuvia, nelisenkymmentä oppilasta kussakin, aamu- ja iltavuorossa. Lapsia Kallion, Vallilan ja Sörnäisten kivisiltä pihoilta ja rauniotonteilta. 1940-luvun lopulla se oli kova koulu, kivikova.

Jotain koulussa tapahtuu, Poika saa käytöksen alennuksen, toisenkin. Muu todistus on keskinkertainen, oppikouluun ei vielä kannata pyrkiä.

Aikanaan pojan todistus päätyy kaupunginarkistoon kuten koulun muutkin asiakirjat. Sieltä se löytyy vielä viisikymmentä vuotta myöhemminkin.

Arkistossa paljastuu, että pojan oppilaskorttia on vuosien varrella tutkinut joku toinenkin: kortin ohessa on kiitoslappu oikeuspsykiatrilta vuodelta 1973. Mitä hän on etsinyt pojan lapsuudesta?

Onpa Loviisan yhteiskoulu pitänyt tarkkaa kirjaa oppilaistaan. Hämeenlinnan maakunta-arkistossa on kaikista viisikymmenluvun yhteiskoululaisista tietoja monta sivua. Ja kuva.

Siitä katsoo komea nuorukainen solmio kaulassa. Kuusitoistavuotiaana hän näyttää ikäistään kypsemmältä.

Pojan perhe on muuttanut vuoden 1950 alussa pienelle uusmaalaiselle paikkakunnalle. Helppo kuvitella, mitä 12-vuotias stadin kundi Aleksis Kiven koulusta on pitänyt maalaismaisemasta. Lähin oppikoulu on Loviisassa, ja sinne poika pääsee kansakoulun kuudennelta luokalta.

Koulu on sujunut kehnosti. Ehdot ensimmäisellä ja toisella luokalla, kolmannella tuplaus, ja sitten koulu jää kesken.

Oppilasmatrikkelissa on peräti ”yksilöllisyyslomake”. Selviää, että perhe on kuulunut yhteiskuntaluokkaan 2a, etäisyys koulusta annetaan sadan metrin tarkkuudella, oppilaan asuinhuoneen mitat ovat 5 x 3,1 x 2,90 metriä. Hänellä on siis peräti oma huone. Siellä hän ainakin saa nukkua rauhassa.

Loviisassa oppilaan kasvua seurataan tarkasti, kolme kertaa vuodessa. Poika on huomattavan pitkä 184,5 senttiä ja paino nousee vihdoin yli 60 kilon.

Rintakehän liikkuvaisuus on viimeisessä mittauksessa 90–78 senttiä. Hän on vartion varajohtaja (ehkä Valliveikoissa tai Loviisan Toimenpojissa), lennokinrakentaja, harrastaa peräti purjelentoa ja ”autoilua moottoripyörän merkeissä”. Erikoisia ja kalliita harrastuksia 1950-luvun alussa.

Mutta koulu ei suju: ruotsi, saksa ja matematiikka tuottavat vaikeuksia, huolellisuus putoaa vitoseen. Mutta kaunokirjoitus on kymppi. Siihen palaamme vielä.

Hänellä tuntuu olevan vaikeuksia opettajien kanssa: todistukseen on ensin kirjoitettu käsityöstä neljä, sitten siitä on tehty viitonen. Seuraavana vuonna käsityö onkin kymppi.

Viimeisenä vuonna käytösnumero putoaa seiskaan. Se on iso pudotus. On tapahtunut jotain vakavaa, mutta mitä?

Lienee parasta kutsua häntä Reimaksi. Sitä nimeä hän myöhemmin usein käytti. Björk, Reima Björk. On 1950-luvun puoliväli. Loviisan bussiaseman vieressä on luistinrata, jossa talvi-iltaisin soitetaan levyjä. Varmaan Olavi Virtaa, Metro-Tyttöjä, ehkä Glenn Milleriäkin.

Siellä luistelijoiden joukossa kiitää Moonlight Serenaden soidessa kaksi muita pitempää poikaa. Toinen on meidän Reimamme, mutta kuka on tuo toinen?

Nimi löytyy koulun matrikkelista, ja nykyään mies kuuluu asuvan Lahdessa. Mies on hämmästynyt. Kyllä, kyllä hän muistaa sen toisen pitkän kaverin, vaikka kouluajoista on kulunut lähes 50 vuotta.

”Kyllä me oltaisiin koon puolesta päästy ravintoloihinkin, mutta ei me käyty. Loviisassa ei ollut mitään tekemistä, ei tanssejakaan. Elokuvateattereita oli kaksi, Ulrika ja Sylvia, filmi vaihtui kerran viikossa. Mutta talvella luisteltiin.”

Loviisan yhteiskoulu keräsi oppilaita laajalta alueelta. Itäinen Uusimaa oli siihen aikaan vireää ja runsasväkistä maaseutua, jonne oli asutettu paljon evakkoja. Sodasta oli vielä niin vähän aikaa, ihmiset muuttivat, kulkivat sinne tänne. Koko Suomi oli myllerryksessä.

Työläisten ja maanviljelijöiden lapsia pantiin oppikouluun, jotta he nousisivat yhteiskunnan portaikossa ylöspäin. Sodan mullistama Suomi eli ja sykki, lapsille tahdottiin parempaa. Niin myös Reimalle. Äiti ja isä painottivat ainoalle pojalleen joka välissä koulun merkitystä: Reimasta tulisi jotain, mutta Reima ei ollut yhtä innostunut.

”Muistan, että Reima joskus tuli kouluun moottoripyörällä tai isän autolla, ilman ajokorttia”, koulukaveri muistelee. ”Hän väitti myös olleensa jäärata-ajoissa, mutta hän nyt kertoi sellaisia tarinoita, Münchhausen-juttuja, vähän uskomattomia.”

”Ei hän ollut kovin kiinnostunut koulunkäynnistä, mutta ei ollut myöskään mikään opettajien silmätikku. Mutta sen muistan, että hän esitti mielipiteitä. Silloin ei opettajien kanssa voinut varsinaisesti väitellä.”

”Tekniikka häntä kiinnosti kovasti. Muistan, kuinka hän teki koko vuoden veistossa kanoottia, mutta kesken se jäi.”

Reima ei tahdo asua Loviisassa vaan käy päivittäin koulua kotoaan. Isällä on hyvä työpaikka konemestarina, ja äiti on kotona. Äidin ja pojan välit ovat hyvin läheiset. Jotkut sanovat, että Reimaa hemmotellaan.

Syksyllä vuonna 2000 Reiman entisellä kotitalolla on hiljaista. Upea paikka, varsinkin tähän aikaan vuodesta. Täällä hänestä kasvoi nuorukainen. Ikkunan edessä on suuri, kaksihaarainen vaahtera. Tuossa oksanhaarukassa Reima varmasti istui monta kertaa.

Elämä oli edessä. Ainakin hän hankkisi moottoripyörän ja auton.

Täällä ollessa, keväällä 1955, Reiman äiti kuolee syöpään. Sitä on tiedetty odottaa, varmaan koko talvi. Reima on paikalla äidin kuollessa. Hän on herkkä poika, sanovat kaikki.

Sinä talvena putoaa käytösnumero, tuplattu luokka jää loppukeväästä kesken, ehdot suorittamatta. ”Olin liian pitkä niiden pienten joukkoon”, hän kertoo myöhemmin viranomaisille. Koulu jää.

Isä on pojan kanssa kahden ja alkaa huolestua tämän toilailuista. Hän ottaa Reiman työhön verstaalle. Poika tekee työnsä ahkerasti, mutta mieli palaa maailmalle.

”Tämä paikka ja Loviisa eivät minulle riittäneet”, hän selittää myöhemmin lähtöään Helsinkiin.

Reima on jo asevelvollisuusiässä. Hänen seuraavia vaiheitaan voisi yrittää selvittää armeijan kantakortista.

Ohhoh. Sinnepä onkin kertynyt kiusallisia merkintöjä.

Ikävyydet näyttävät alkaneen jo talvella 1956. Kolme juopumuspidätystä – silloin ei humalassa kuljeskeltu – ja yksi viinanmyynti.

Nuorisovalvontatoimisto oli tarkkana. Reimasta on kansallisarkistossa 65-kohtainen kyselylomake, jossa käydään läpi isä, sedät, enot, tädit ja serkut, onko suvussa juoppoutta, mielisairautta, itsemurhia, työttömyyttä, kuljeksivaa elämää.

Yleisvaikutelma tutkittavan asunnosta? Siisteys, järjestys, huolenpito? Onko säikähtänyt lapsena? Onko ollut joskus yötä poissa kotoa; jos on niin missä, milloin, kenen luona ja miksi? Onko nähnyt kotona sopimattomia olosuhteita? Milloin alkanut tupakoida? Tavallisimmat oleskelupaikat? Hyvää vai huonoa seuraa? Suhde toiseen sukupuoleen?

Sosiaalilautakunnan mielestä Reiman olosuhteet ovat hyvät, koti hyvä, toveripiiristä ei ole tietoa. Isä on erittäin pahoillaan, hän on aina varoittanut tutkittavaa elämään kunnolla.

Siihen aikaan on erittäin tärkeää selvittää, onko tutkittava ollut työttömänä. Joutilaisuus johtaa rikoksen poluille. Viranomaisista on hyvin huolestuttavaa, että Reimalla ei ole ollut töitä kokonaiseen kuukauteen. Onneksi hänellä sentään on kaivinkoneenkuljettajan koulutus ja työpaikkakin tiedossa.

Töitä on vaikka kuinka. Reima on ollut talonmiehenä, tietöissä, laivalla, satamassa, rakennuksilla, trukkikuskina. Lyhyitä työsuhteita, mutta ei työttömänä, ei suinkaan. Hän on kirjoilla Helsingissä ja asuu välillä tätinsä luona Aino Acktén tiellä Haagassa. Sinne hän lupaa palata, ja täti yrittää käydä äidistä.

Tuttu laiha hahmo juoksee halki Helsingin rautatieaseman vihainen merimies kannoillaan. Hetki sitten hän vielä istui harjauttamassa kenkiään aseman Töölön-puoleisessa hallissa. Reima on siisti mies, vaikka onkin juuri viettänyt yönsä ratapihalla seisseessä junanvaunussa.

Takaa-ajettu syöksyy kohti ulko-ovia, suoraan kahden konstaapelin syliin.

Turha selittää, nyt lähdetään kamarille.

On kevät 1957. Edellisenä iltana 18-vuotias Reima on ollut juopottelemassa Länsisatamassa s/s Coronassa. Hän sai rahaa merimieheltä viinan hankkimista varten, mutta teki oharin. Samana iltana messin naulakosta katosi erään puolimatruusin nahkapusero, jossa oli lammasnahkavuori (myös kaulus).

Kuulustelussa Reima ehdottomasti kiistää varkauden. Hän ei ollut saanut seteliä rikotuksi ja takin hän oli ottanut vain lainaksi, koska oli niin kylmä. Hän oli juuri aikeissa tulla palauttamaan sekä rahan että takin, kun vihainen merimies lähestyi uhkaavasti nyrkit pystyssä.

Epäilyttävästi Reimalla on yllään juuri ostettu pusero, villapaita ja housut. Putkan lattialta löytyy vielä rypistetty säilytyskuitti: takki on aseman säilössä. Ja samalla paljastuu eräästä itäsaksalaisesta laivasta kokilta varastetun kameran kohtalo.

Reima!

Syksyllä tulee tuomio, ja se on ankara: 10 kuukautta vankeutta viinarahojen kavaltamisesta ja takin ja kameran varastamisesta. Omaisuusrikosten tuomiot olivat kovia ja linnat täynnä nakkivarkaita.

Myöhemmin Reima kertoo, että tuomiosta tuli niin pitkä, koska isä ei suostunut maksamaan vanhoja juopumussakkoja. Isän ja pojan välit katkeavat. Reimasta on tulossa mies, jota ei kukaan kaipaa.

Hontelo nuorukainen lähestyy hiihtäen keskisuomalaisen maanviljelijän metsäpalstaa. Eletään seuraavaa talvea 1958 ja isäntä on tukkeja kuorimassa. Hän on lähtenyt välillä ajamaan tukkeja rantaan ja jättänyt palttoonsa näreen nenään.

Palttoon taskussa on lompakko ja lompakossa senaikuista rahaa 33 000 markkaa. Tai oli.

Lompakko löytyy ladun varteen heitettynä ja tyhjänä. Latua on helppo seurata.

Kylläpä poliisi toimi siihen aikaan nopeasti. Reima napataan linja-autoasemalta samana päivänä. Hän on lähdössä Helsinkiin. Sitä ennen hän on tehnyt ostoksia osuuskaupassa: vaaleanruskeat nahkasormikkaat 1 665 markkaa, ruskeat vuorilliset vetoketjulla varustetut talvikengät 3 350 markkaa, hiihtopipo 220 markkaa sekä osuusliikkeestä kreppisukat 350 markkaa, pohjalliset 65 markkaa, trikoinen aluspaita 450 markkaa, suorat tummat housut 1 800 markkaa ja ruskea tekonahkapusero 3 935 markkaa. Vielä hän oli hankkinut kaulahuivin 560 markkaa ja frotee-paidan 730 markkaa ja käynyt kahvilassa ja parturissa.

Tavarat saadaan vaihdetuksi takaisin, mutta maanviljelijä saa pitää pohjalliset ja trikoisen aluspaidan. Varastettu palttookin löytyy puun alta kätköstä.

Mutta miten Reima saattaa olla Keski-Suomessa talvella 1958? Eikö hänen pitäisi olla Keravan nuorisovankilassa?

Selviää, että Reima on ollut siirrettynä Vaasan lääninvankilaan. Hän on päässyt ulkotöihin lentokenttätyömaalle. Sieltä Reima teki luvattoman kaupunkireissun, ja häntä uhkasi komennus takaisin vankilaan. Silloin Reima lähti, koripallotossut jalassa. Tällä kertaa ensiksi isoisän luo.

Reima ei viihdy hetkeäkään paikallaan, vankila on hänelle kauhistus. Sinne hän kuitenkin joutuu takaisin ja sitten armeijaan. Kyllä Reimasta vielä mies tehdään.

Reimasta tulee alokas Helsingin ilmatorjuntarykmenttiin Hyrylään loppuvuonna 1959. Hän on 189senttinen ja painaa 62 kiloa, ruskeat silmät ja tukka, laihuudesta huolimatta lihaksisto on normaali, jalkaterät virheettömät, hampaat tyydyttävät. Armeijassa hän kasvaa 190 senttiin ja lihoo kolme kiloa. Palvelus sujuu hyvin. Pari kertaa hän joutuu putkaan, sillä paikallaan pysyminen on vaikeaa. Mutta hän pääsee kotiin voimakoneen käyttäjäksi koulutettuna tykkimiehenä hyvin arvosanoin.

Siviilirintamalla tapahtuu vielä enemmän. Hän on hurmannut varuskunnassa, ilmeisesti sotilaskodissa, työskentelevän neitosen. Jokainen ymmärtää, että se on kova temppu: satojen miesten joukosta neito huomaa juuri Reiman. Hän on pitkä, komea mies, joka on nähnyt maailmaa, vilkas ja seurallinen, hyvä suustaan.

Ensimmäinen lapsi on jo tuloillaan, kun Reima pääsee siviiliin, naimisiin ja Helsinkiin. Kaduilla pörrää Mosseja, Skodia ja pikku Fiateja.

Asuinpaikan kohdalta Reiman kantakortti on kumitettu pehmeäksi. Osoite on tainnut vaihtua monta kertaa.

”Olisin mennyt hautajaisiin, jos minulle olisi kerrottu”, sanoo Reiman entinen vaimo. ”Kyllä jokainen ihminen on ruusun arvoinen.”

Hän kertoo, ettei Reima jaksanut innostua niistä töistä, joita oli tarjolla.

”Hän oli niin levoton, ei jaksanut keskittyä, ei sopeutunut yhteiskuntaan.”

”Asiat jäivät roikkumaan, raha-asiat rempalleen, laskut maksamatta.”

”Ei hän ollut väkivaltainen, älykäskin hän oli.”

Lapsi on poika. Reima lähtee reissuilleen.

Hän kertoo myöhemmin pitäneensä paljon ensimmäisestä pojastaan, mutta ei halunnut ottaa yhteyttä ”tällaisena vankilakundina”.

”Ikinä ei tullut latin latia. Hän ei pitänyt mitään yhteyttä lapsiin”, sanoo entinen vaimo.

”Ehkä se oli se äidin kuolema.”

Mihin Reima katoaa? Kansallisarkistossa on sen ajan Helsingin maalaiskunnan ja Tuusulan henkikirjat. Niiden mukaan Reima asuu ainakin jonkin aikaa Tikkurilassa, Rekolassa, Simonkylässä. Sitten jäljet katoavat. Ei ihme, sillä Helsingin Sanomien arkistossa on hänestä etsintäkuulutus jo vuodelta 1962.

Ainakin Reima liikkuu ympäri maata. Hän jää kiinni Kokkolassa jo 1962 ja istuu vuoden ja 7 kuukautta varkauksista ja kavalluksista. Sen jälkeen ei mene vuottakaan, kun hän istuu taas. Helsingissä hän saa varkauksista ja väärennöksistä vuoden kuritushuonetta.

Rangaistukset ovat kovia. Heinolassa hän anastaa taksissa ryyppykaverinsa lompakon, jossa on 50 markkaa seteleinä ja yksi kympin kolikko, lompakon arvo viisi markkaa. Siitä tulee rikoksen uusijalle taas vuosi kuritushuonetta.

Sähkökitaroista rämähtää tutuksi tullut sointu Gsus4 – A Hard Day’s Night. On vuosi 1964. Hujoppi on hetken vapaalla jalalla, mutta missä?

Reima on vielä reilusti alle kolmenkymmenen. Hänen kaltaisensa mies ei jää yksin. Hänellä täytyy olla nainen, naisia. Vanha rikostutkijan ohje: cherchez la femme – yritä löytää nainen. Arkistoista löytyykin seuralainen.

Kuulustelupöytäkirjassa mainitaan 20-vuotias Stockmannin myyjätär.

Reima on juuri pihistänyt pankkikirjan baariapulainen neiti Niemen sängynpäädystä ja pyytää myyjätärtä nostamaan rahat. He ovat seurustelleet kaksi vuotta. Pankista tultua he menevät HOK:n baariin juomaan kahvit. Baarissa Reima antaa myyjättärelle 80 markkaa, jotta tämä voi käydä hakemassa radionsa kanista.

Reima pidätetään myyjättären asunnolta. Kuritushuone odottaa. Vaimolle on syntynyt toinen lapsi, ja Reimalle on tulossa itse asiassa kolmaskin, avioton. Eikä siinä vielä kaikki: vaimokin synnyttää vielä kolmannen lapsen vuonna 1966.

Linnassa Reima kirjoittaa kirjeen raastuvanoikeudelle. Käsiala on siistiä, tasaista ja yllättävän feminiiniä, sitä kympin käsialaa. Hän selittää korrektilla kielellä ja hyvin postiosoitusjupakan leskirouvan luona. Kuinka kaikki oli erehdystä ja kuinka hän ehdonalaisessa ei voinut käyttää omaa nimeään.

Kultainen kuusikymmenluku menee Reimalta poskelleen. Hän istuu sen suurimmaksi osaksi linnassa, kun toiset ajelevat Anglioilla, Volkkareilla ja Mineillä. Suomalaiskuljettajat pärjäävät koirankopeillaan Monte Carlon lumessa ja sohjossa.

Kylläpäs Herttoniemen Siilitie vaikuttaa nykyään rauhalliselta. Pitkät talot ovat ulkoapäin hyvässä maalissa. Ovissa on supisuomalaisia, arabi- ja venäläisnimiä.

Reiman entisen asunnon oven avaa iso, tatuoitu kaveri. Ei, hän ei tunne nimeä. Hän on asunut tässä vasta vuoden. Kysy yläkerran mustalaisilta.

Romani rouva avaa oven. Ei, hänkin muutti tähän vasta 1987.

Reima asui Siilitiellä 1981–1986. Se on hänelle pitkä aika yhdessä paikassa. Siihen aikaan Siilitie oli levotonta seutua, nuorisoa oli paljon.

Mutta missä Reima oli ollut koko 1970-luvun? Entä erakoituiko hän jo täällä Siilitiellä? Joko pysähtyi alamäkeä vierivä kivi? Reima on näköjään muuttanut Siilitielle Mäkelänkadulta, jossa hän on asunut muutaman kuukauden.

Sitä edeltävältä ajalta hänestä ei ole tietoja. Talonmies tutkii 20 vuoden takaisia talonkirjoja, ja silloin tärppää: samassa Mäkelänkadun asunnossa on asunut naishenkilö. Nimi löytyy puhelinluettelosta.

Iäkäs naisääni. Kyllä, kyllä hän tunsi sen nimisen miehen, mitähän asia mahtaa...? Siitä on kauan. Rouva on nyt jo lähes 80.

”Miksi ihmeessä?”

On kerrottava varovasti, kuinka Reimasta tuli kuoltuaan kuuluisa.

Paljastuu, että Reima oli kirjoittautunut rouvan asuntoon tämän tietämättä, ehkä saadakseen kirjansa Helsinkiin.

”Kyllä hän siellä kävi,mutta ei asunut. Aina joskus tuli, tuli ja meni. Reissumies.”

”Hänellä oli niitä tuttavia. Siellä Mäkelänkadulla oli se kahvila, siinä Hagertin taloa vastapäätä. Siellä ne olivat. Oliko ne sitten ystäviä?”

”Hän oli nälkäinen ja likainen kun tuli. Ei voinut uloskaan ajaa. Annoin ruokaa, hän peseytyi ja jatkoi matkaa. Hän oli sellainen laiha. Se aina vaikuttaa naisiin, että onkohan sillä nälkä. Rahaa ei ollut antaa.”

”Vai niin hänelle sitten kävi. Kauanko hän olikaan kuolleena, kunnes hänet löydettiin? Kuusi vuotta!”

Rouva valittaa huonomuistisuuttaan. Pari päivää myöhemmin hän muistaa enemmän. Hänhän tutustui tähän Reimaan jo 1960-luvun lopussa Myyrmäessä. Hän oli silloin jäänyt leskeksi.

Rouva tulee ylitöistä kotiin. Vuosi taitaa olla 1969. Matto on märkä, hän kysyy lapsilta syytä.

Reima-setä on ollut päivällä heillä ja mukana on ollut kavereita. Joku oli komentanut, ja miehet olivat yrittäneet pestä mattoa. Nyt joukko on kadonnut.

Reima käy usein, hänellä on avainkin. Rouva tietää, että lapset eivät pidä miehestä. Alun perin hän on tavannut Reiman tansseissa, mutta rouvan mukaan kyseessä ei ollut seurustelu, ikäeroakin 17 vuotta. Reima tuntuu etsivän enemmän huolenpitoa.

”Hän oli tavattoman hyvä keskustelija. Hän oli nähnyt elämää, ja hänellä oli se puhumisen taito”, rouva mainitsee useampaan kertaan.

”Hän oli sellainen, sellainen...”

Katukettu?

”Juuri niin!”

”Mutta hermot olivat pinnalla. Hänen oli vaikea rauhoittua, ei saanut nukuttua. Ja kärsi päänsärystä.”

”Ai hänellä oli lapsiakin, eihän maininnut. Isästään hän puhui kyllä, hän oli ollut ankara, ja aina kauniisti äidistään.”

Seuraavalla kerralla rouva muistaa äkkiä isän. Hehän kävivät katsomassa häntä Keski-Suomessa, autolla.

”Kyllä Reima oli paljon liikkunut, tarinaa riitti joka kylästä ja talosta.”

”Joku outous siinä isän ja pojan tapaamisessa oli. Meidät otettiin ihan ystävällisesti vastaan. Ei isä ollut tyytymätönkään siihen, että poika kävi, mutta minä olin mukana ehkä pehmentämässä.”

”Oli siinä haikeuskin lähdössä. Ilmeisesti isä oli sopeutunut asioihin, tunsi poikansa.”

Rouva muistaa äkkiä, että Reima sai mukaansa pahvilaatikollisen valokuvia. Rouva säilytti niitä. Mutta missä se laatikko on nyt? Hän lupaa etsiä sitä.

Pahvilaatikkoa ei löydy, mutta löytyy Reiman tekemä rukinlapa. Reimahan oli hyvä veistossa, jos vain halusi. Rukinlavan keskellä on lovi leikattuna rouvan nimi ja vuosiluku 1974. Se on tehty vankilassa, siitä rouva on varma.

Mitä Reima nyt on mennyt tekemään?

Taas tuomiokirjojen kimppuun. Niistä näkyy, mitä Reima on tehnyt. Hän päättää 1960-luvun suureellisesti. Vankilasta päästyään hän kokeilee pari kuukautta työelämää, mutta asettuu sitten asumaan –hotelli Vaakunaan.

Kalliista hotellista on lyhyt matka rautatieasemalle, jossa hän välittää varastettua tavaraa eteenpäin. Reima on ulkomuodoltaan, vaatetukseltaan ja käytökseltään vakuuttava. Hän kuittaa liikkeistä hitsausvälineitä ja työkaluja, jotka myy pimeästi urakoitsijoille.

Valokopioissa on Reiman allekirjoitus. Se on lennokas, karkaa yläviistoon, ärrä on suuri ja alle on vedetty vielä vauhtiviiva, joka päättyy äkäiseen koukkuun.

Vauhdissa Reima onkin. Seitsemänkymmentäluvulle hän siirtyy Turun Hamburger Börsissä. Siellä saa yhteismajoitusten jälkeen ainakin nukkua rauhassa. Hän tilaa ravintolassa ruokaa ja juomaa ja jättää kaiken maksamatta.

Oikeuden pöytäkirjoissa Reima liikkuu alinomaa Helsingin ravintoloissa ja keskiolutbaareissa: Populuksessa, Olympia-Grillissä, Falemossa, Ehon baarissa, Kotinurkassa. Reima pitää siitä, että häntä kutsutaan Kulkuriksi.

Kuvio alkaa käydä jo tutuksi. Vuonna 1971 Reima pääsee yli 60-vuotiaan tarjoilija rouvan mukana tämän kotiin yöksi. He ovat tavanneet ravintola Bacchuksen tansseissa. Tarjoilija piilottaa käsilaukkunsa hölmöyksissään baarikaappiin. Reima viipyy iltapäivään ja laukusta katoaa säästökirja.

Ja kuten aiemminkin, Reima soittaa perään, haluaa selittää.

Hän tapaa ravintola Orsossa kaksi naista, naapurukset, ja pääsee toisen luo yöksi Lapinlahdenkadulle. Avaimet katoavat naulasta salaperäisesti.

Reima asettuu naisen luo puoliväkisin. Nainen yrittää häätää Reiman ennen pääsiäislomaa, koska lähtee matkalle. Lukkoseppäkin on kutsuttava, sillä avaimet ovat kadonneet. Kun nainen palaa kotiin töistä, asunnossa ovat Reima ja lukkoseppä yhdessä!

Nainen turvautuu naapuriinsa. Naiset ihmettelevät, mikä mies tämä Reima oikein on. Silloin naapuri tunnustaa lainanneensa hänelle rahaakin.

Mutta ikävintä on törmätä pöytäkirjoissa siihen ystävälliseen rouvaan, joka sai Reimalta rukinlavan.

Käy ilmi, että ensin hän on taivutteli rouvan ostamaan itselleen mopedin. Reima maksaisi kyllä takaisin.

Sitten rouva huomaa, että hänen työpaikaltaan saama ostolomakevihko on kadonnut ja että heille on alkanut tulla omituisia laskuja. Laskujen allekirjoitus on tuttu. Reima on esiintynyt vakuuttavasti liikkeissä ja ostellut rouvan nimiin porakoneita, stereoita ja työkaluja. Hän selittää löytäneensä vihkon lattialta.

Seuraavaksi he kohtaavat oikeudessa. Rouva käy tapaamassa häntä vankilassa, he kirjoittelevat, ja vuosien kuluttua Reima palaa taas. Niin hän on aina tehnyt, palannut kuin äidin luo. Äiti antaa anteeksi.

Sitten Reima katoaa.

”Viimeisen kerran törmäsin häneen bussipysäkillä Mäkelänkadun ja Sturenkadun kulmassa. Hän oli jotenkin sekaisin. Kun hän näki minut, hän lähti juoksemaan pakoon”, rouva muistelee.

”Muistan kuinka hänellä oli päässään villamyssy. Tupsu heilui, kun hän juoksi.

Se oli joskus 1980-luvulla. Viimeinen näky Reimasta.

Asiakirjojen välistä löytyi merkillinen paperi. Se on annettu Helsingin keskusvankilassa 1981. Sen mukaan Reima on ollut vangittuna vuodesta 1973. Kahdeksan vuotta! Ei kai Reima sentään ole tehnyt henkirikosta?

Se oikeuspsykiatrinkin lausunto oli samalta vuodelta ja rukinlapa seuraavalta. Mistä Reima sai niin pitkän tuomion?

Mielentilatutkimus löytyy. Se on liitteenä oikeuden pöytäkirjassa. Tutkimus on parikymmentä sivua pitkä, mutta oikeastaan siinä on enää vähän uutta. Samaa tuttua Reimaa.

Selviää kuitenkin, että Reiman koulutodistuksen käytöksen alennuksen takana on varkaus. Se oli sinä vuonna kun koulu jäi kesken. Äidin kuolema suisti hänet lopullisesti raiteiltaan, lausunnossa arvellaan.

Isän mukaan Reimaa oli ensimmäisellä kerralla vankilassa hakattu, ja hän oli sen jälkeen muuttunut. Reima oli sanonut oppineensa vankilassa kieroksi kuunneltuaan kaverien juttuja ja suunnitelmia.

Omien sanojensa mukaan Reima kokee yhteiskunnan olevan häntä vastaan. Hänet on ajettu rikoksiin. Velkojen vuoksi hänen on työskenneltävä pimeästi ja väärällä nimellä. Viimeksi vapautuessaan hänellä oli 130 markkaa ja osoitus tenumajaan. Hän päätyi Vaakunaan ja Börsiin saadakseen edes nukkua rauhassa.

Alkoholia Reima on alkanut omien sanojensa mukaan käyttää jo 14-vuotiaana. Hänellä ei mielestään ole alkoholiongelmaa. Heti kun hän saa rahaa, hän ryyppää ne. Humalassa hän omistaa ja lupaa mitä vain ja suuttuu helposti. Muuten hän on herkkä ja saattaa itkeäkin, ainakin jos siitä on hyötyä.

Saamme yksityiskohtaisia tietoja siitä, että hänellä on kipuja alaselässä ja migreeniä oikealla puolella, selässä syvää aknea ja oikeassa kainalossa kananmunankokoinen pehmeä tuumori. Veren rasva-arvot ovat korkeat. Hän kärsii unettomuudesta eikä siedä yhteismajoitusta.

Reima kertoo avomielisesti itsestään ja pyrkii erikoisasemaan. Itkee vetoavasti, maanittelee. ”Keskivaikea luonnehäiriö. Ei vaikuta syyntakeisuuteen.”

Mutta miksi hän oli niin pitkään linnassa? Mikä se iso rikos on? Ovatko paperit salaisia?

Vihdoin selviää. Löytyy merkintä, jonka mukaan Reima ei palaa lomaltaan Pelson vankilaan 1975. Hän on karkuteillä peräti viisi vuotta seitsemän kuukautta. Sitten hän jää kiinni Helsingissä ja istuu loppurangaistuksen.

Lisärangaistusta ei sellaisessa tapauksessa tule, ellei tee uusia rikoksia.

Reima kirjoittautuu salaa Mäkelänkadulle muuttaneen rouvan osoitteeseen, ja siitä me jälleen hänet löydämme, kahdeksankymmentäluvulla. Kunnes hän taas katoaa pipon tupsu heiluen pitkin Sturenkatua.

Maunulalainen huoltomies tapasi Reiman usein hänen viimeisinä vuosinaan.

”Se oli sellainen ystävällinen, hyväkroppainen ja komea kundi, aika puhelias ja kiva.”

”Autojaan se laitteli siinä kadun varressa. Joku Volvo sillä oli ja sellainen pikkubussi. Selkää valitteli.”

Aivan, hänellähän oli alaselässä niitä kipuja ja ylempänä se syvä akne...

”Ne oli sellaisia vanhoja autonraatoja, eikä kalusto missään vaiheessa parantunut.”

Reima on varmasti pannut jo merkille Mika Häkkisen. Mutta kun Suomi juhlii Häkkisen maailmanmestaruutta, on Reima maannut jo kauan kuolleena sängyllään.

Reiman kahdesta viimeisestä vuosikymmenestä emme paljon tietäisi, ellei hän olisi vuonna 1993 ajanut humalapäissään Etelä-Haagan Kylänevantiellä päin pysäköityä autoa, joka sattui vielä olemaan Porsche. Reiman auto oli hänen naisystävänsä Marjan nimissä.

Marja löytyy. Hän on huomattavasti Reimaa nuorempi, asiallisesti ja harkitusti puhuva nainen.

Marja suostuu tapaamiseen. Hän kertoo seurustelleensa Reiman kanssa vuodesta 1988 aina kuolinvuoden 1994 alkuun. Reima ei siis ollutkaan erakko.

Marja ja Reima tapasivat viimeisen kerran 13 päivää ennen Reiman kuolemaa.

Marja tilaa kahvin ja sanoo raitistuneensa niistä ajoista, jolloin eli yhdessä Reiman kanssa.

”Tapasin hänet Populuksessa 1988. Hän oli juuri tullut ruskettuneena etelästä. Hän oli kookas mies, omien sanojensa mukaan 193 senttiä.”

Mistä ne kolme senttiä ovat ilmestyneet?

”Hänellä oli kaikessa pientä epärehellisyyttä.”

”Hänellä oli loistava tilannekomiikan taju, vaikka hän sitten välillä oli hyvin umpimielinen. Hän oli hyvin eristäytyvä eikä olisi ikinä halunnut sellaista julkisuutta, kuin hän sitten sai.”

Ja sitä on nyt tulossa lisääkin.

Marja tietää, että Reima ei asunutkaan Siilitiellä 1981–1986 yksin vaan silloisen naisystävänsä ja tämän aikuisen pojan kanssa. Ilmankos se oli kaksio. Naisen ikää Marja ei koskaan saanut tietää, mistä hän päättelee tämän olleen Reimaa selvästi vanhempi.

Kun nainen sairastui syöpään, Reima ei käynyt häntä katsomassa. Ja kun nainen kuoli, poika heitti Reiman kadulle. Sananmukaisesti. Reima kertoi ennen Maunulaan pääsyä asuneensa Karhupuistossa.

Rötöshistoria jatkuu läpi 1980-luvun. Hän saa työpaikan maansiirtokoneenkuljettajana ja työnantajan luottokortin huoltoasemille. Hän käyttää sitä eripuolilla Suomea 81 kertaa, saa ehdollista ja suuret korvausvaateet. Reima tekee vähäisiä shekkipetoksia ja saa sakkoja viinanmyynnistä Hämeentien Kurvissa. Tuomiot ovat jo paljon lievempiä kuin 1950- ja 1960-luvulla, linnaa ei enää tule, vain sakkoja, joita hän ei maksa. Reima ehtii kokea sekä vanhan että uuden kriminaalipolitiikan.

Vuonna 1987 Reima on päässyt Maunulaan. Rasvainen ruokavalio käy kohtalokkaaksi: Reima saa sydäninfarktin ja makaa, omien sanojensa mukaan, kolme vuorokautta kodissaan saamatta apua. Sillä kertaa Reima jää henkiin ja saa eläkkeen.

Sitten hän tapaa Marjan Populuksessa.

Reima muuttaa Marjan luo Haagaan. Marja huomaa heti, etteivät Reiman touhut kestä päivänvaloa.

Tavallisesti hän lähtee ”työasioihin” perjantaina kello 15. Kerran Marja näkee kuinka auto on täynnä viinaa.

Siinä vaiheessa Reima on päässyt ajokiellosta. Sen hän sai ajettuaan humalassa kuorma-autolla. Hakaniemessä häneltä putosi lavalta suurehko juurakko keskelle Näkinsiltaa. Voi sitä Reimaa.

Rahaa hän ei osaa käyttää lainkaan. Se menee pröystäilyyn heti.

”Kun hän sai eläkkeensä, hän joi sen heti, rehvasteli ja tarjosi ravintolassa. Hän toi pari kassia ruokaa ja siinä se oli.”

Vuokrat jäävät maksamatta. Sosiaalitoimisto panee Reiman rahan käytönvalvontaan. Eläke menee välitystilille, josta sossu maksaa vuokran.

”Hän vihasi sosiaalitanttoja syvästi. Kerran hän heitti kirjoituskoneen Kallion virastotalon ikkunasta.”

Marja elättää Reimaa. Reima omii käyttöönsä Marjan Volvon. Myöhemmin hän ottaa haltuunsa myös Marjan kauppakirjoja. Lopulta tulee välirikko. Marja on silloin sairaalassa. Hän vaihdattaa kotiinsa uudet lukot, ettei Reima pääse enää sisään.

Mutta on hyviäkin hetkiä. Reima on loistava kokki ja hyvin taitava käsistään. Kesäisin heillä on tapana käydä Reiman asuntovaunulla Keski-Suomessa Helvetinkolulla.

”Hän erakoitui, tykkäsi kävellä yksin metsissä ja ihailla pahkoja.”

Reima alkaa muistuttaa Jukolan Lauria.

”Moottoriurheilu häntä kiinnosti.”

”Äidistään hän puhui usein. Joka kerta kun hän oli humalassa, hän toisti, että äiti oli kertonut hänelle jotain kuolinvuoteellaan.”

”Mutta hän ei paljastanut mitä.”

Kulkuri alkaa asettua. Hän on jo yli viidenkymmenen. Isä kuolee, ja Reima käy vaatimassa lakiosansa. Sillä hän ostaa bussinrämän ja kumiveneen.

Kun välirikko Marjan kanssa tulee ja lukko vaihdetaan, Reima jää Maunulan kotiinsa.

”Siellä oli laveri, pöytä, itse tehty kirjahylly, nojatuoli, tv kaapissa piilossa.”

Mutta ei yhtään pahkaesinettä.

”Puhelinta ei ollut, eikä hän avannut koskaan kenellekään ovea, ei missään nimessä. Ystäviä ei ollut, vihamiehiä paljonkin Kallion kapakoissa, oli velkojia ja ulosottomiehiä.”

Hän saa vihdoinkin nukkua rauhassa, levollisessa asennossa.

Vuosien mittaan Marja lähettää pari korttia. Ne hautautuvat lehti- ja mainosläjään.

Hauta on Honkanummella, mahdollisimman syrjässä. Tuntuu kuin Reima olisi jo vanha tuttu, jotenkin läheinen, vaikka hän olikin tyly ja hankala tyyppi.

Samassa hautakivessä on tilaa sadalle nimelle. Reima ei koskaan viihtynyt joukkomajoituksessa. Varmasti hän valittaisi.

Mutta ohi kulkevan moottoritien pauhua vastaan hänellä ei kaiketi olisi mitään, tuolla pojalla, jonka isä ja äiti kantoi kotiin. Se oli alkukesän päivä, vihreä oli vielä heleää ja valo herkkää. Ja heillä oli nyt tämä pieni poika!

Ilkka Malmberg, teksti

Jyrki Jahnukainen ja Lauri Malkavaara, tekstieditointi

Kari Soinio ja Lilli Korhonen, kuvatuottaminen

Anssi Miettinen, verkkotuottaminen