Pakoon jäälle

Heikki Parkkinen istuu mökillä käydessään mielellään reiällä, eikä nyt puhuta puuseesta.

Pielisen selkä Pohjois-Karjalassa tulvii kevätvaloa. Jäälakeutta jäsentävät metsäiset saaret ja myhkyinä kohoavat Kolin vaarat. Näkyvyyttä on kymmeniä kilometrejä, eikä muista ihmisistä ole merkkiäkään. Tarjolla on siis erinomaista korona-ajan vaatimaa sosiaalista etäisyyttä.

Etelä-Suomesta jäät ovat jo sulaneet, mutta suuressa osassa maata paras pilkkikausi on juuri nyt. Pilkkikisat on toki muiden tapahtumien lailla peruttu, mutta yksinpilkkijöille riittää kevätjäillä lääniä runsaasti yli hallituksen suositteleman minimin. Jos haluaa välttää tartunnan, täällä se onnistuu.

VR:ltä hiljan eläkkeelle jäänyt Parkkinen erottuu maisemasta vanhan työnantajan kirkkaankeltaisessa haalarissa kuin huutomerkki. Kaulassa killuu halpa henkivakuutus, viilanpäistä itse askarrellut naskalit. Vaikka järvellä onnistuisi välttämään viruksen, siellä voi aina pudota jäihin. Keväällä jäät moukuvat, ulisevat, ryskyvät ja repeävät railoiksi.

Sähkökaira rouskuttaa pintaan kirkasta sohjoa. Jäätä on 40 senttiä. Se on vuodenaikaan nähden Pieliselle vähän.

Parkkinen alkaa nykiä siimaa. Tieto on valtaa pilkilläkin, ja nyt Parkkisen tietämys on hieman hataraa. Hän on valinnut paikan, koska on nähnyt siellä vuosia aiemmin harjuksen perkeitä avantojen ympärillä.

”Harjus nousee kutemaan mataliin rantoihin”, hän selventää.

Saalista ei kuulu, mutta avannon äärellä ehtii miettiä syntyjä syviä. Tapaamme ennen kuin hallitus kehotti mökkeilijöitä palaamaan Uudellemaalle, josta Parkkinenkin on kotoisin.

Tautitilanne mietityttää astmaa sairastavaa Parkkista kovasti. Kaiken varalta hän on jo lisännyt lääkitystä. Palaaminen kotiin etelän tungokseen pelottaa. Mökillään hän elelee turvallisen eristynyttä elämää.

Kaupassa on kuitenkin pakko käydä, sillä aivan omavaraiseksi hän ei ole pilkkimällä päässyt. Nytkin parin tunnin istunto tuottaa tulokseksi fyysistä ja henkistä hyvinvointia, mutta ei kalaa.

”Olisiko se kutu sitten ollut jo helmikuussa?” hän aprikoi.

Siirrytään sata kilometriä lännemmäksi, Savoon.

Suvasvedellä Veikko Vartiainen vastailee työpuheluihin jäällä reppujakkaralla istuen. Vartiainen toimii ammattikoulussa rakennusalan lehtorina. Vaikka hän ei ole pilkillä työajalla, opettajan on oltava tavoitettavissa.

Koronavirus on liipannut Vartiaista läheltä. Työkaverin matkaseuralaisella todettiin tartunta, ja Vartiainen uskoo nyt itsekin poteneensa taudin. Oireena oli lähinnä hengityksen arkuutta. On siis hyvä eristää itsensä jäälle.

Vartiaiselta jos keneltä löytyy tietoa siitä, kuinka saalista saa.

Ensin on tutkittava kartalta syvyyskäyriä. Otollisia paikkoja ovat syvänteiden reunat, montut ja tasaiselta pohjalta nousevat ”tapit”.

Vartiainen tykkää narrata isoja ahvenia syvästä ja kirkkaasta vedestä. Nytkin jääkannen alta on pohjaan 15 metriä.

”Kala ei kuitenkaan ole välttämättä pohjassa, vaan se voi olla missä vain sillä 15 metrin välillä. Pitää oikeasti sattua oikeaan aikaan oikeaan syvyyteen oikealla välineellä. Se tässä on niin hienoa, että on todella elettävä luonnon mukana”, hän kuvaa.

Vartiainen väittää, että hänelle pilkkimisessä on tärkeintä irtaantua arjesta ja keskittyä johonkin ihan muuhun.

Pilkkiminen saattaa näyttää paikallaan jököttämiseltä, mutta liikuntaakin saattaa paikkaa vaihtaessa tulla useita kilometrejä.

Toisaalta toiminnan myönteisiä hyvinvointivaikutuksia taidetaan painottaa etenkin silloin, kun ei ole tullut saalista. Juu eihän tänne kalojen perässä tultukaan!

Vartiaisella ei tätä ongelmaa ole: ahvenia nousee ripeään tahtiin. Niistä hän aikoo loihtia patakukon: pohjalle rasvaista lihaa ja ohraryyniä, sitten suomustettuja ahvenia, ja päälle amerikanpekonia – energiapommi on valmis!

Nykyään Vartiaisen kalansaaliin käsittelevät hänen 20- ja 23-vuotiaat poikansa, jotka vasta kovia pilkkijöitä ovatkin. Nuorin sai SM-pilkin esikisoissa neljässä tunnissa saaliin, jonka painon isä muistaa gramman tarkkuudella: 9 kiloa ja 915 grammaa ahvenia.

Vaimo sen sijaan on pilkkinyt vain kerran, seurusteluaikana.

Sukupuolta harrastus ei toki katso.

Muutaman kilometrin päässä Vartiaisesta Ritva Tuomainen on potkinut kelkallaan tutulle lahdelle. Täällä hän tykkää käydä kelillä kuin kelillä, vaikka omien sanojensa mukaan saalis jää usein laihaksi.

”En ole mikään paras pilkkijä. Toiset ne niitä kaloja saa. Joskus tulee ahvenia tai siskon kissalle särkiä, mutta etupäässä istun täällä ihan omaksi iloksi”, Tuomainen vähättelee. Hän houkuttelee saalista violetilla mormuskalla ja värjätyillä kärpäsentoukilla.

On vaikea selittää järjellä, mikä saa ihmiset jäälle sateessa, tuulessa ja tuiskussa muutaman pikkusintin vuoksi. Tuntipalkoille ei pääse, ja kaupasta saisi helpommin isompaakin kalaa.

Pilkkiminen tunnetaan Pohjoismaissa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa. Oman säväyksensä talvikalastukselle antaa ilmastonmuutos, joka saattaa vielä tehdä siitä lopun. On otettava ilo irti siitä, että ylipäätään voi vielä pilkkiä.

Vaikka tämä talvi on ollut surkean leuto, kala on syönyt hyvin. Ohuen jään alta kalaa saa usein helpommin. Vesieliöt liikkuvat siellä mieluusti, koska siellä on enemmän happea. Paksuun jäähän puhkaistusta avannosta tuleva valo saattaa säikäyttää kalat, ohuessa jäässä ongelmaa ei ole.

Ritva Tuomainen työskentelee laitoshuoltajana. Niitä töitä ei voi tehdä etänä. Tartuntariski on aina läsnä. Avannolla huolet unohtuvat ja mieli lepää.

”Täällä ei kyllä pelota mikään.”

9.4. klo 13:15 juttuun täsmennetty, ettei Veikko Vartiainen pilkkinyt työajalla.

Tämä artikkeli on osa HS:n Kuvia Suomesta -sarjaa. Voit lukea sarjan aiempia osia täältä.

Jukka Gröndahl HS, kuvat

Jussi Konttinen HS, teksti

Lilli Korhonen HS, verkkotaitto

Päivi Niemi HS, editointi

JULKAISTU 5.4.2020 © Helsingin Sanomat