Taudin tiellä

Jouni Kantola, teksti, kuvat ja videot

Nousen ylös sängystä kello kuusi ja lähden heti toimistolle. Minulla on tasan seitsemän tuntia aikaa tehdä töitä, sitten on palattava kotiin vuoronvaihtoon.

Firenzen sairaalassa teho-osastolla lääkärinä työskentelevä vaimoni lähtee iltapäivällä omaan työvuoroonsa.

Elämme toista viikkoa Italian valtion asettamassa karanteenissa. Aamulla kotiin jää vaimoni lisäksi kolme lastamme.

Kaikkea tarpeetonta liikkumista rajoitetaan sakon uhalla. Tarpeelliseksi liikkumiseksi katsotaan välttämättömien päivittäistavaroiden hankkiminen, terveydelliset syyt sekä siirtyminen kodin ja työpaikan välillä.

Tulostan Italian sisäministeriön nettisivuilta kulkuluvan, johon vahvistan allekirjoituksellani sen, että olen menossa työpaikalleni. Sellainen pitää olla mukana, jos poliisi pysäyttää.

Rajoittavien toimenpiteiden tarkoitus on estää koronaviruksen nopea leviäminen.

Täällä Toscanassa tärkeintä on nyt, ettei epidemia etene samalla voimalla kuin noin 300 kilometrin päässä Lombardian alueella. Siellä terveydenhuoltojärjestelmä on epidemian seurauksena kestokykynsä rajoilla.

Social distancing, flatten the curve.

Taitan työmatkani tavoistani poiketen autolla.

Bussit ja raitiovaunut kulkevat edelleen, mutta niissä ei juuri ole ihmisiä. Julkisen liikenteen käyttäminen ei ole tartuntariskin vuoksi järkevää.

Reitti kotipihastani toimistolle luikertelee Firenzen historiallista keskustaa ympäröivillä kukkuloilla.

Kapea tie muistuttaa keskiaikaista kärrypolkua: sitä reunustavat vuosisataiset kivimuurit ja rakennukset.

Monet niistä olivat sijoillaan jo vuonna 1348, kun maailmanhistorian tuhoisimpana kulkutautina tunnettu musta surma levisi. Firenzessä asui tuolloin hieman yli 100000 ihmistä, joista paiserutto tappoi noin puolet.

Euroopalta meni parisataa vuotta ennen kuin maanosan väkiluku palautui paiseruttoepidemiaa edeltävälle tasolle.

Italialaisen Marco Polon 1200-luvun lopussa tunnetuksi tekemää silkkitietä pitkin on tullut idästä länteen paljon ylellisyyttä ja mukavuutta mutta myös tuhoa.

Ruton levitessä 1300-luvun Firenzessä kaupungissa asui runoilija-kirjailija Giovanni Boccaccio (1313–1375). Hän loi mielessään tarinan, jossa kymmenen nuorta pakenee mustaa surmaa Firenzestä Fiesolen kylään. He kulkevat juuri näiden kukkuloiden kautta.

Nuoret naiset ja miehet jäävät karanteeniin, ja päiviensä ratoksi he kertovat toisilleen tarinoita, kukin yhden päivässä. Karanteeni jatkuu kaksi viikkoa ja tuottaa sata kertomusta.

Niistä koostuu Boccaccion kirja Decamerone, josta nykymuotoinen novelli kirjallisuudenlajina sai alkunsa.

Ajan autollani ohi maalauksellisen kauniin Fiesolen kylän. Oliivipuut ja sypressit reunustavat villoihin johtavia yksityisteitä.

Ihmisten eristäminen kulkutaudin taltuttamiseksi otettiin Italiassa käyttöön juuri mustan surman aikana.

Karanteeni on lyhennelmä italian sanoista quaranta giorni eli 40 päivää. Se oli aika, jonka venetsialaiset käskivät ruttosatamista tulleiden laivojen odottaa. Vasta 40 päivän jälkeen miehistö pääsi laivasta maihin. Quaranta giorni lyheni muotoon quarantina, karanteeni.

Kaikki parkkiruudut toimiston lähellä ovat täynnä. Ihmiset pysyttelevät karanteenissa kotona. Liikkumista koskevat rajoitukset ovat voimassa ainakin 3. huhtikuuta asti.

Minä tulen toimistolle, sillä olen yrittäjä ja vastaan itseni ja yhtiökumppanini lisäksi neljän ihmisen pääasiallisesta toimeentulosta. Tuotamme ja jakelemme dokumentti- ja fiktioelokuvia.

Koronaviruksen talousvaikutukset saivat ensiesityksensä toimistollamme tammikuun lopussa. Silloin paikallinen pääomasijoittaja pyysi meiltä anteeksi. Hän sanoi, ettei voikaan tehdä aikomaansa sijoitusta elokuvatuotantoomme. Hänen arvionsa oli, että koronavirus tulee aiheuttamaan maailmanlaajuisen pörssiromahduksen. Sellaisessa tilanteessa hän saisi rahan tuottamaan moninkertaisesti shorttaamalla eli veikkaamalla osakekurssien laskua ja myymällä osakkeita, joita ei omista.

Ymmärsimme tästä sen verran, että aloimme varautua pahimpaan. Perimme maksamattomia laskuja. Keskitimme työpanokset rahaa kuluttavasta tuotannosta elokuvien myyntiin.

Yrityksen kassa on nyt toimeentulomme turva, ja siitä on pidettävä kiinni.

Italialainen vaimoni on tehohoidon ja anestesiologian erikoislääkäri Firenzen yliopistollisessa keskussairaalassa. Hänen osaamisaluettaan on intubointi eli hengitysputken asettaminen ja välttämättömien elintoimintojen turvaaminen.

Ne taidot ovat koronaviruksen tehohoidossa tärkeitä.

Vaimoni ei kuitenkaan toistaiseksi ole hoitanut ensimmäistäkään koronapotilasta. Ei ole tarvinnut.

Koko Italiassa koronaviruksen on saanut maaliskuun 20. päivään mennessä noin 50 000 ihmistä, virallisten laskelmien mukaan. Tehohoidossa koronapotilaita oli kuun puolivälissä 2 500.

Kun Suomessa puhutaan Italian koronatilanteesta, puhutaan oikeastaan Lombardiasta. Sinne sijoittuu yli puolet maan tartunnoista, ja lähes yhtä suuri osuus menehtyneistä on ollut lombardialaisia. Lombardiassa koronavirukseen on kuollut maaliskuun 20. päivään mennessä lähes 2 200 ihmistä ja koko Italian alueella lähes 4 500 ihmistä.

Lombardian pääkaupungin Milanon metropolialueen väkiluku on noin 4,4 miljoonaa. Koronaviruksen takia kaupungin sairaaloissa tehohoidossa oli tämän kuun puolivälissä yli 600 ihmistä.

Samaan aikaan Roomassa, jonka metropolialueella asuu niin ikään noin 4,4 miljoonaa ihmistä, tehohoidossa oli viruksen takia alle 30 ihmistä.

Firenze sijaitsee Milanon ja Rooman välissä. Molempiin on matkaa noin 300 kilometriä.

Koronavirustartuntoja on alueellamme eli Toscanassa vahvistettu maaliskuun puoliväliin mennessä runsas tuhat. Tehohoidossa on nyt yhteensä 143 ihmistä.

Vaimoni työpaikalla Firenzen keskussairaalassa näistä tehohoitopotilaista on noin 40.

Sellaisesta potilasmäärästä yksi ensiavun tehohoitoyksikkö selviää käytännössä normaalilla henkilöstöllä. Valmius on hoitaa moninkertainen määrä tartunnan saaneita – ilman, että sairaalan muut tehohoitoa vaativat potilaat joutuisivat kärsimään.

Sairaala on jaettu kahteen tehohoidon yksikköön: toinen on koronaviruspotilaille ja toinen muille. Tartuntariskin vuoksi koronateho-osaston ja muun tehohoidon osaston henkilöstöä ei tarpeettomasti sekoiteta keskenään.

Italiassa on paljon ihmisiä, jotka eivät käy kaupunkinsa muurien ulkopuolella.

Vaimoni huolehtii muiden kuin koronapotilaiden tehohoidosta. Hänen suorat kokemuksensa viruksen hallinnasta ovat tähän mennessä rajoittuneet suojapuvun sovittamiseen ja Milanon sairaaloista saadun käytännön kokemuksen opiskeluun. Tiedot tulevat Milanosta videoneuvottelujen ja sähköpostin välityksellä. Niissä kerrotaan, että teho-osastolla koronavirus on kyllä hoidettavissa mutta hoitoajat ovat pitkiä.

Virus voi aiheuttaa tehohoitoa edellyttäviä oireita lähes kaikenikäisille, myös muille kuin riskiryhmille.

Tärkeää on siis hidastaa viruksen etenemistä ja estää tehohoidon ruuhkautuminen.

Italia näyttäisi ottaneen opikseen Lombardian epidemiasta.

Nyt vaikuttaa siltä, että nopeasti asettamillaan rajoittavilla toimenpiteillä valtio onnistui estämään epidemian nopean leviämisen valtaosaan maata.

Toimistoni vieressä on lasteni isomummin Lorenan koti.

Lorena syntyi vuonna 1925 ja on nyt 94-vuotias. Hän asuu yksin, käy tavallisesti kaupassa yksin ja kantaa kauppakassinsa ensimmäisen kerroksen asuntoonsa yksin.

Lapseni rakastavat Lorenaa. Hän osaa kertoa kymmeniä tarinoita ulkomuistista. Sellaista taitoa ei ole kenelläkään muulla lasteni tuntemalla aikuisella. Heidän mielestään Lorenalla näyttäisi olevan jonkinlainen supersankaruuteen rinnastettava yliluonnollinen kyky, vetovoimaltaan lähes Youtuben tasoa.

Lapset kuuntelevat lumoutuneina tuolillaan istuvaa Lorenaa, joka kertoo Pinokkiosta, jonka nenä kasvaa valehdellessa, ja muista paikallisista satuhahmoista.

Lorena on asunut koko pitkän elämänsä Firenzessä.

Hän on selvinnyt Mussolinin ja Hitlerin ajasta, mutta koronaviruksesta hän ei todennäköisesti selviäisi. Siksi isomummi on kovemmassa karanteenissa kuin kukaan muu meistä.

Vien hänelle ruokaostokset ovenraosta ja kannan samalla roskat ulos.

Lorenalla ei ole pienintäkään aikomusta kuolla. Ei kuulemma huvita.

Hän katsoo uutisia ja odottaa kesää.

Muilla Italian alueilla seurataan myötätuntoisena lombardialaisten koettelemuksia koronaviruksen kourissa.

Italialaisten identiteetti kiinnittyy kuitenkin vahvasti omaan kaupunkiin ja omaan alueeseen. Tässä maassa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät juuri koskaan käy kaupunkiansa ympäröivien muurien ulkopuolella – eivät, vaikka saisivat liikkua vapaasti.

Milano ei ole kaukana Firenzestä, mutta Milano on täällä kuin toinen maailma. 60 miljoonan asukkaan Italian kansalaisista yli 80 prosenttia elää todellisuudessa, jossa koronaviruksen aiheuttamat kuolemat ja kriisitila ovat toisessa maailmassa.

Lombardian kaltaista epidemiapiikkiä ei ole muualla maassa. Se on hyvä asia, mutta se voi olla myös uhka, jos karanteenista luovutaan liian aikaisin.

Väkiluvuiltaan Suomea suuremmat Lazion ja Campanian alueet ovat selvinneet toistaiseksi hyvin vähällä. Lazio on Rooman seutua, Campania etelämmässä Napolin ympärillä.

Etelä-Italiassa terveydenhuollon resurssit ovat huomattavasti Keski- ja Pohjois-Italiaa heikommat. Nyt kärsivä Lombardia on Italian vaurainta seutua.

Koronaviruskaranteenissa työtunnit ovat kortilla. Kellon lähestyessä kahta iltapäivällä minun on palattava kotiin vuoronvaihtoon.

Perheemme kuopus on tavallisesti päivähoidossa, keskimmäinen ensimmäisellä luokalla koulussa ja esikoinen lukiossa.

Nyt olemme eristäneet itsemme isovanhemmista ja vastaamme lastenhoidosta itse.

Karanteeni alkoi maaliskuun 9. päivänä. Italian valtio määräsi koulut ja päiväkodit kiinni jo muutama päivä sitä ennen. Lapset ovat olleet kotona kaksi ja puoli viikkoa, ja ainakin sama aika on vielä jäljellä.

He ovat kuin villieläimiä, joilla on pyjamat.

Perheemme arki rytmittyy sairaalan aamu-, ilta- ja yövuorojen mukaan. Kun on minun kotivuoroni, laitan lapsille aika ajoin ruokaa kulhoon ja käynnistelen leikkejä. Elämme kuitenkin liian kiinnostavia aikoja, jotta pystyisin itse keskittymään legojen kasaamiseen.

Seuraan jatkuvasti uutisia. Olen tiiviisti yhteydessä eri puolilla maailmaa asuviin ystäviini. Käytän paljon aikaa sosiaalisessa mediassa.

On vahva tunne siitä, että elämme läpi tapahtumaketjun, jonka seuraukset voivat ulottua pitkälle yli oman aikamme. Haluan uskoa, että ihmiset osoittavat nyt pystyvänsä vastaamaan globaaliin uhkaan toimimalla yhdessä ja tarkoituksenmukaisesti.

Tällä toiminnalla ja liikkeellä on merkittäviä maailmanlaajuisia seuraamuksia, jotka ovat havaittavissa välittömästi.

Odotamme paluuta normaaliin, mutta sitä ennen meillä on tilaisuus arvioida ja ymmärtää tuota normaalia. Onko kaikki siinä palauttamisen arvoista?

Toisaalta, nyt maaliskuussa mikään ei tunnu olevan kuin tammikuussa. Sellaiset asiat, joita pidimme mahdottomina vielä muutama päivä sitten, ovat nyt todellisuutta.

Ajatukset käyvät kierroksilla.

Arki vaatii poikkeuksellisen paljon – ja samalla en tahdo edes huomata arkea.

Pienimmät lapset nukkuvat jo, kun vaimo tulee kymmeneltä illalla kotiin.

Hänellä on kerrottavaa.

Huomenna työvuoro on erilainen. Hänet siirretään.

Koronapotilaiden osuus tehohoitoa tarvitsevista on kasvussa.

Hän laittaa suojapuvun päälleen ja aloittaa koronaosastolla.

Jouni Kantola, teksti, kuvat ja videot

Tuija Pallaste HS, tuottaminen

Lilli Korhonen HS, kuvatuottaminen

Kristiina Marttinen HS, videoeditointi

Olli Nurminen HS, verkkotaitto

JULKAISTU 22.3.2020 © Helsingin Sanomat