Nyrkkeilijän
testamentti

Eva Wahlström, teksti

”Moni on lopettanut liian myöhään, mutta liian aikaisin ei kukaan.” Se oli yksi niistä viisauksista, joita entinen valmentajani Risto Meronen iskosti päähäni ammattilaisurani alkuvaiheessa.

Olen aina pelännyt, että minusta tulisi yksi surullinen esimerkki nyrkkeilijästä, joka lopettaa uransa aivan liian myöhään. En ole koskaan kyennyt jättämään asioita kesken, ja nyrkkeilyurallani minulla on aina ollut lisää saavutettavaa ja ennen kaikkea lisää opittavaa.

Olin varma, etten osaisi lopettaa ennen kuin jokin vamma pakottaisi minut siihen. Mikään vamma, vakavakaan, ei ollut koskaan pysäyttänyt minua. Siksi pelkäsin, että piti tapahtua jotain todella vakavaa, jotta tosiaan lopettaisin. Olin hyväksynyt sen, etten mahtanut itselleni mitään. Että rakkaus nyrkkeilyyn ajaisi kaiken muun yli ja määräisi tahdin loppuun saakka.

Kun löysin nyrkkeilyn Loviisassa 15-vuotiaana, yli kaksikymmentä vuotta sitten, rakastuin lajin fyysisyyteen ja kovuuteen. Koska olin kasvanut kahden isoveljen ja fyysisten leikkien parissa, nyrkkeily tarjosi minulle luontevan tavan olla. Kilpailu ”mies miestä vastaan” osui yksiin oikeudentajuni kanssa. Epäonnistumisista ja onnistumisista ei voinut syyttää eikä kiittää ketään muuta kuin itseään.

Rakastuin myös siihen, miten nyrkkeilysalilla kaikki tuntuivat olevan samanarvoisia, olitpa minkä värinen tai kokoinen hyvänsä ja teitpä mitä työtä tahansa. Vasta myöhemmin, toisilla nyrkkeilysaleilla, sain huomata, että salilla samanarvoisia olivat kaikki muut paitsi naiset.

Kukaan lapsuudenperheestäni ei urheillut, eikä meillä erityisemmin arvostettu kilpaurheilua vaikka kuntoiluun kannustettiinkin. Minuakin patistettiin tämän tästä lopettamaan nyrkkeileminen – tai ”leikkiminen”, kuten äitini sitä kutsui ojentaessaan minulle haravan tai kuorintaveitsen. Ne olivat välineitä, joita käytellessä minusta olisi oikeasti jotain hyötyä. Äiti kehotti minua monesti käyttämään ”sisäpuolta ulkopuolen sijaan”, koska minulla oli lukupäätä niin kuin veljillänikin. Pärjäsin hyvin koulussa, ja vanhempieni mielestä lahjani menivät hukkaan treenisalilla.

Päätin jo varhain, nuoren ihmisen itsevarmuudella, että minusta tulisi maailmanmestari.

Aloittaessani nyrkkeilyn meillä ei ollut käytössämme varsinaista nyrkkeilysalia vaan harjoittelimme koulun liikuntasalissa. Myöhemmin rakensimme oikean nyrkkeilysalin tyhjilleen jääneeseen vanhaan puukouluun.

Rakastin sitä salia, nahkasäkkien, hien ja vanhan puun tuoksua. Juoksin sinne aamuisin ennen koulua ja iltaisin tehtyäni läksyt. Muistan elävästi, miten makasin aamuvarhaisella yksin salin lattialla hien vielä valuessa kylkiäni pitkin. Katselin ikkunasta hitaasti leijuvia lumihiutaleita ja ajattelin: tämä tässä on elämäni, täällä minun kuuluu olla, näin minun kuuluu elää.

Kun koulutunneilla muut raapustivat poikien nimiä pulpetteihin, minä raapustin tekstin ”Boxing is my life”. En silti juuri seurannut nyrkkeilyä, lukuun ottamatta sen ajan menestyneintä ammattinyrkkeilijää Roy Jones Jr:ia. Ihailin hänen poikkeuksellista luovuuttaan, hänen liikettään ja hänen käsiensä nopeutta.

Päätin jo varhain, nuoren ihmisen itsevarmuudella, että minusta tulisi maailmanmestari. Minulla olisi ollut monta syytä ajatella toisin. En tuntenut lajia kunnolla, eikä minulla ollut varsinaisia esikuvia tai ketään, joka olisi osannut viedä minua eteenpäin. Suomi ei ollut nyrkkeilymaa, ”naiset eivät nyrkkeilleet” eikä minulla edes tuntunut olevan kovin paljon lahjoja.

Mutta minut oli kasvatettu rakkaudella rohkeaksi. Minut oli myös opetettu olemaan ahkera ja tekemään kovasti työtä. Isäni oli neuvonut, että saan tehdä mitä vain, kunhan en loukkaa muita. Veljiltäni sain pelottomuuden, äidiltä suoraselkäisyyden ja isältä kyvyn kohdata vaikeudetkin ilolla. Mitkä olisivatkaan olleet paremmat eväät 15-vuotiaalle hänen lähtiessään epärealistiselle maailmanvalloitusretkelleen? Muistan sanoneeni jossain urani alkuvaiheen haastattelussa: ”Maailmanmestaruus ei ole mikään haave, se on vain tekemätöntä työtä.”

Siihen aikaan, 1990-luvun puolivälissä, naiset nyrkkeilivät Suomessa niin sanottua taitonyrkkeilyä. Jokainen harrastaja kävi vuorollaan kehässä varjonyrkkeilemässä, lyömässä pistehanskoja tai hyppäämässä narua. Sen jälkeen tuomarit antoivat pisteitä.

Rohkeimmat naiset ottelivat tekniikkanyrkkeilyssä, jossa nyrkkeiltiin vastustajaa vastaan mutta vain tekniikka arvosteltiin. Toisen satuttamisesta tuomari jakeli varoituksia. Minua varoiteltiin useinkin, joskus jopa ennen otteluita.

Tekniikkanyrkkeily ei kuitenkaan ollut se laji, johon olin rakastunut. Olin kasvanut poikien kanssa ja harjoitellut poikien tavoin, ja minua viehätti kamppailu.

Kotiin tullessani näin, että sekä äitini että veljeni olivat itkeneet. Heihin sattui, kun he näkivät turvonneet kasvoni.

Ottelin ensimmäistä kertaa samoilla säännöillä kuin miehet kansainvälisessä turnauksessa. Siellä me suomalaiset saimme vastaamme USA:n ja Kanadan tapaisten isojen nyrkkeily­maiden fyysiset nyrkkeilijät. Siellä löysin vahvuuteni ja aloin loistaa. Nenä turvoksissa ja kasvot verillä mutta silmät säihkyen kerroin haastattelussa, miten siistiä oli ollut otella ja miten rakastinkaan nyrkkeilyä.

Kotiin tullessani näin, että sekä äitini että veljeni olivat itkeneet. Heihin sattui, kun he näkivät turvonneet kasvoni. Isä lohdutti ja sanoi, että vikahan oli vain kohtelussa eikä geeneissä – lapsenlapsista tulisi joka tapauksessa kauniita.

Äiti oli kuitenkin eniten huolissaan siitä, miten voisin koskaan tyytyä tavalliseen elämään, sellaiseen, jota hän itse eli ja jossa päivän kohokohta oli se, kun koko perhe istui ruokapöydän ääreen kello 17.

Olin voittanut jo SM-pronssia ja -hopeaa, mutta kun seuraavana vuonna, 1999, saimme SM-kisoissa erityisluvan otella finaalin miesten säännöillä, voitin ensimmäisen Suomen mestaruuteni. Silloin oli isän vuoro itkeä, mutta hän teki sen ilosta ja ylpeydestä. Tuo Suomen mestaruus oli myös lippuni maajoukkueeseen.

Jos muut harjoittelivat kaksi kertaa päivässä, minä harjoittelin kolme.

Tuolloin Suomessa nyrkkeilyvalmentajat olivat lähinnä vapaaehtoisia seuravalmentajia. Lukion jälkeen aloin itse opiskella liikunnan­ohjausta Yrkeshögskolan Sydvästissä, jotta oppisin samalla valmentamaan itseäni paremmin. Lopputyössäni tutkin ja vertailin naisnyrkkeilyn historiaa Ruotsissa ja Suomessa. Halusin selvittää, miksi ruotsalaiset pärjäsivät arvokilpailuissa mutta suomalaiset eivät.

Maajoukkuevuodet olivat karua aikaa. Saatoimme saada kotiin kirjeen: ”Onneksi olkoon, sinut on valittu edustamaan maatamme MM-kilpailuissa. Matka maksaa 10000 markkaa.” Me nyrkkeilijät maksoimme siis niin leirityksen kuin muutkin turnaukset itse. Jos voitti arvokisamitalin, liitto maksoi kuitenkin matkakulumme takaisin.

Siksi tein koulunkäynnin ohella töitä myös liikunnanohjaajana ja metsästin sponsoreita sen lisäksi, että harjoittelin kaksi kertaa päivässä. Lähtiessämme kansain­välisiin turnauksiin lainasimme miesten Suomi-verkkareita, koska naisilla ei ollut omia.

Koska olin maamme ensimmäisiä nais­nyrkkeilijöitä, minulla ei ollut esimerkkiä siitä, millaista on olla urheilija ja varsinkaan nyrkkeilijä. Tapani harjoitella oli se, että tein enemmän ja kovemmin kuin kukaan, niin paljon, että muut putoavat kyydistä. Siinä oli minun lahjakkuuteni.

Jos muut harjoittelivat kaksi kertaa päivässä, minä harjoittelin kolme. Jos muut juoksivat pitkään ja kovaa, minä tein saman lumihangessa nilkkapainot jalassa. Jos muut löivät pistehanskoja salilla, minä tein sen ylämäessä. Menin joskus nukkumaan verkkarit jalassa, jotta pääsisin heti herättyäni lenkille.

Suomen joukkue matkusti ulkomaille vain harvoin, sillä nyrkkeilijöiden oli vaikeaa saada rahoitusta. Kukaan meistä ei saanut taloudellista tukea sen paremmin liitosta kuin valtioltakaan, eikä tämä asia muuttunut miksikään koko urani aikana. Nyrkkeilyliiton mielestä oli turhaa lähteä ulkomaille häviämään.

Siksi minä matkustin yksin, ilman joukkuetta tai valmentajaa. Kiersin turnauksissa omin päin – Pohjoismaissa, Italiassa, Unkarissa, Venäjällä ja Turkissa. Pyysin aina jonkin toisen maan valmentajaa auttamaan minua kulmassa ottelun ajan.

Vielä vuonna 2005, kun hävisin niukasti EM-finaalin amatöörikehiä hallinnutta Katie Tayloria vastaan, kulmassani oli Ruotsin maajoukkuevalmentaja. Painelin yksinäni ympäri maailmaa, ja jokaisesta kohtaamastani vaikeudesta itsetuntoni vahvistui. Keräsin kokemusta ja toin joka turnauksesta mukanani jonkinlaisen mitalin.

Näihin aikoihin sain apua Ruotsin joukkueelta. Heiltä opin paljon: tärkeintä oli ilo ja toiseksi tärkeintä oli hyvä mentaali­valmentaja.

Tuohon aikaan Suomessa ajateltiin, että sillä joka haki apua mentaali­valmentajalta, oli väistämättä päässä jotain vikaa. Ajateltiin myös, ettei peloista ja epävarmuuksista saisi puhua. Ruotsalaiset sitä vastoin pitivät itsestään selvänä, että psyykeä harjoitetaan siinä missä fysiikkaakin ja että pelot pienenevät puhumalla.

Vuodesta 2005 tähän päivään asti olen turvautunut laji- ja fysiikkaharjoitusten rinnalla mentaalivalmentajan apuun.

Kehoni kesti mitä vain. Mieleni pystyi mihin hyvänsä. Tunsin olevani kuolematon.

Tungin itseni mukaan jokaiseen turnaukseen ja jokaiselle leirille, jolle vain oli mahdollista päästä. Kiersin eri maiden nyrkkeilyleirit, mutta myös thainyrkkeilijöiden Thaimaan-leirit ja miesten maajoukkueleirit.

Pari kesää asustelin Hennalan varuskunnassa, koska urheilujoukoissa oli silloin muutamia minun painoisiani nyrkkeilijöitä ja pystyin harjoittelemaan heidän kanssaan pari kertaa päivässä. Ottelin kaksi Ruotsi–Italia-maaottelua ”ruotsalaisena” ja kerran Ruotsi–Ranska-maaottelun Ranskan paidassa.

Ottelin eri painoluokissa, jopa 75-kiloisissa 15 kiloa itseäni painavampaa Suomen mestaria vastaan. Yhden ottelun ottelin miestä vastaan, vaikkei se ollutkaan sääntöjen mukaista.

Olin siihen aikaan ihanteellinen valmennettava. Tein kyseenalaistamatta kaiken, mitä käskettiin, ja varuiksi vielä vähän enemmän. Olin aina innostunut ja valmis laittamaan itseni täysillä likoon.

Kun olin voittanut kaksi EM-mitalia, miesten maajoukkuevalmentaja ryhtyi valmentamaan minua. Hän kuitenkin kielsi minua tulemasta mukaan miesten leireille, mutta sain vakuutettua hänet siitä, ettei minusta olisi haittaa. Kun hän sitten ensimmäisen päivän päätteeksi jakoi parhaiten harjoitelleen nyrkkeilijän suklaapatukan, sen sain minä.

Pääsin ainoana naisena mukaan Team Pekingiin, joukkueeseen, joka harjoitteli Pekingin olympialaisia varten. (Naisten nyrkkeily ei kuitenkaan koskaan päässyt olympialaisiin minun aikanani.) Harjoittelin samalla lailla kuin miehet ja vertasin itseäni miesnyrkkeilijöihin. Mutta koska minun oli jatkuvasti todistettava olevani paikkani arvoinen, tein jatkuvasti enemmän kuin he.

Rakastin juoksemista ja juoksin joka päivä, pitkiä lenkkejä, lyhyitä lenkkejä, vauhtileikittelyjä, eräjuoksuja, palauttavia lenkkejä ja kaikkea siltä väliltä. Harjoitusohjelmassani keskiviikot olivat palauttavia päiviä, joten silloin juoksin 20 kilometriä, mutta vain kevyesti.

Kehoni kesti mitä vain. Mieleni pystyi mihin hyvänsä. Tunsin olevani kuolematon.

Voitin amatöörinä kaikkiaan kymmenen Suomen mestaruutta, useita Pohjoismaiden mestaruuksia ja kolme EM-mitalia. Taistelin jatkuvasti ennakkoasenteita vastaan ja siedin paljon paskaa, mutta voi veljet, mitä kaikkea nyrkkeilyn ansiosta koinkaan!

Sain seistä luolassa Niagaran putousten alla ja kuulla vesimassojen huumaavan pauhun. Sain nähdä Italian henkeäsalpaavan kauniit vuoristomaisemat, mutta myös WTC:n savuavat kaksoistornit New Yorkissa. Sain matkustaa Valko-Venäjällä busseissa, joiden reikäisissä kyljissä vinkui jääkylmä viima, tuktukilla Intian hullussa liikenteessä kerjäläisten keskellä ja Kanadassa pienessä potkuri­koneessa, jota ukkosmyrsky riepotti. Löysin itseni Istanbulista maanalaisesta hamamista ja seuraavassa hetkessä Venäjän kaduilta pelkäämästä aseistettuja joukkoja.

Mutta ennen kaikkea sain elää ja hengittää nyrkkeilyä.

Sain nousta kehään ja voittaa ja hävitä ja testata rajojani yhä uudelleen.

Käsitin, ettei maailma pyörinyt minun hapenottokykyni tai aamusykkeeni ympärillä.

Amatööriurani loppui, kun sairastuin 27-vuotiaana jänne­tulehdukseen, jonka sain Intiasta. Jatkuvan ylikunnon lietsomana se tulehdutti selkäni ja alaraajani niin, että lopulta menetin kävelykykyni kahdeksi vuodeksi.

Samalla menetin maajoukkue­paikkani, joukkue­kaverini, identiteettini ja elämän­iloni. Olin riippuvainen liikkumisesta, itseni rääkkäämisestä, adrenaliinista ja siitä, että minulla oli päämäärä. Nyt päiväni täytti kipu.

Sairastuttuani pysähdyin ensimmäistä kertaa nyrkkeilyn aloittamisen jälkeen pohtimaan, kuka minä olin.

En osannut vastata kysymykseen. En tiennyt, mitä osasin tai mistä pidin tai miten täyttäisin päiväni ilman nyrkkeilyä.

Sitten esiin nousi vielä suurempi kysymys: miten olin kohdellut muita silloin, kun minulla oli ollut niin helkkarinmoinen kiire tulla maailman parhaaksi?

Oivalsin, että itse urheilija oli loppujen lopuksi vain nappula isommassa pelissä.

Niinä vuosina tulin myös äidiksi. Se on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Arvomaailmani muuttui rajusti, samoin suhtautumiseni nyrkkeilyyn. Aloin kyseenalaistaa huippu-urheiluun liittyviä vanhoja tapoja, mutta pohdin paljon myös menestystä. Mitä se loppujen lopuksi on, ja miksi se on niin monille niin tärkeää? Miksi se on ollut minulle niin tärkeää?

Käsitin, ettei maailma pyörinyt minun hapenottokykyni tai aamusykkeeni ympärillä. Ymmärsin, etten ollut antanut tarpeeksi aikaa läheisilleni ja että minusta oli tullut pelottavan yksiulotteinen ihminen.

Aloin nähdä huippu-urheilun piirissä rehottavia vahingollisia käsityksiä, joita kukaan ei koskaan ollut kyseen­alaistanut. Oivalsin, että itse urheilija oli loppujen lopuksi vain nappula isommassa pelissä. Nappula, jolla pelattiin niin kauan kuin se voitti.

Ajattelin silloin, että jos joskus vielä nyrkkeilisin, tekisin kaiken eri tavalla. Iloitsisin kyvystäni liikkua, iloitsisin ihmisistä ympärilläni. Iloitsisin matkasta enkä vain päämäärästä, eläisin ja nauttisin, enkä aina vain kiirehtisi maalia kohti.

Jokainen harjoitus olisi lahja, mutta nyrkkeily ei enää koskaan olisi minulle tärkeintä elämässä. Se kaikista tärkein makasi sylissäni tuhisemassa.

Istuin usein salilla vauva sylissäni, haistelin salin tuoksuja ja joskus itkin. Järkeni sanoi, etten koskaan enää kilpanyrkkeilisi. Mutta vaikka en enää kuvitellut pystyväni jatkamaan uraani, rupesin varovasti kokeilemaan säkin lyömistä. Ensin kerran kuukaudessa, sitten joka toinen viikko.

Harjoittelin voimaa makuullani ja hain kuntoa vedessä. En pystynyt uidessani käyttämään jalkojani, mutta pidin kelluketta polvieni välissä ja kroolasin käsilläni. Treenasin itseäni vahvaksi ja sitkeäksi myös ilma-akrobatian avulla. Sitä kykenin tekemään niin kauan kuin paino ei ollut lantioni päällä.

Lopulta soitin Risto Meroselle kysyäkseni, haluaisiko hän tulla salille silloin tällöin katsomaan vähän perääni. Muistin nimittäin Ripan joskus sanoneen, että jos voittaa urallaan paljon mutta uran jälkeinen elämä on huonoa, on häviäjä. Mutta jos vähemmän voittoisa urheilu-ura antaa eväitä loppuelämään, on voittaja.

Aistin Ripassa viisautta, joka voisi opastaa minua uudessa tilanteessani. Lantiotani särki niin että seisominen oli vaikeaa, mutta kun Ripa suostui ehdotukseeni, aloimme harjoitella yhdessä silloin tällöin.

”Ripan toisella käsivarrella istui vauva kikattelemassa. Toisella oli pistehanska, jota minä löin.”

Alku oli vaikeaa, sillä olin arka kuin loukkaantunut eläin. Toisaalta kyseenalaistin kaiken, mitä Ripa halusi opettaa minulle. Miksi noin, miksei näin? En ikinä enää kuluttaisi kehoani sillä perusteella, että ”näin on aina tehty”. Jos Ripalla oli vastaus, hyväksyin sen mukisematta, mutta silloin tällöin Ripa huomasi, ettei hänellä ollut vastausta ja että asiat tosiaan voisi tehdä toisin.

Vaikka kivut aina harjoituksen jälkeen yltyivät, ilo ja adrenaliini saivat minut kestämään. Vauva nukkui alkuun kopassaan kehän laidalla, mutta vähän kasvettuaan hän istui usein Ripan toisella käsivarrella kikattelemassa. Samaan aikaan hänen toisella käsivarrellaan oli pistehanska, jota minä löin.

Ripa tiesi, miksi harjoittelin. Vaikka väitin, etten enää kilpailisi, hän näki palon silmissäni ja tiesi, että ottelemaan minä halusin.

Ripa ei kuitenkaan välittänyt naisten kilpanyrkkeilystä. Hän oli aina nähnyt naisen jonain muuna kuin verta vuotavana taistelijana. Hän koki, että naista kuului suojella. Mutta samalla hän näki, miten paljon iloa minä lajista sain. Hän ymmärsi, että se oli samaa iloa, jota hän oli itse kokenut omalla aktiiviurallaan. Oikeutta siihen ei voinut viedä minulta ja puolelta maailman väestöstä vain siksi, että olimme naisia.

Vähitellen Ripa alkoi sopeutua ajatukseen, että minä ottelisin. Siinä tapauksessa minun pitäisi olla yhtä hyvä kuin mies, Ripa ajatteli, ja sellaiseksi hän minua valmentaisi.

Olin pienen lapsen äiti, enkä kyennyt enää osallistumaan turnauksiin, joissa oteltaisiin useita päiviä peräkkäin. Enkä halunnut matkustaa jatkuvasti ympäri maailmaa.

Ongelmaan oli ratkaisu: ammattilaisena otteluita olisi vain noin neljä vuodessa. Ja niistä vielä mahdollisesti osa Suomessa.

Rehellisesti sanoen olin myös katkera amatööriliitolle. Terveenä olin ollut heidän käyntikorttinsa. Olin mainostanut nyrkkeilyliittoa miljoonien edestä, niin sanottiin.

Mutta kun sairastuin, liitosta ei tullut edes puhelinsoittoa. Kun myöhemmin törmäsin liiton pamppuihin kilpailukatsomoissa, he anelivat, etten siirtyisi ammattilaiseksi, sillä ”liitto tarvitsi minua”.

Niin minä tein ammattilais­sopimuksen.

Ammattilaisurani alkajaisiksi kirjoitimme myös Ripan kanssa valmennussopimuksen. Siinä oli kaksi pykälää: Ensinnäkin kymmenen sekunnin irtisanomisaika puolin ja toisin. Toinen pykälä oli, että kun nauru loppuu, loppuu myös valmennus.

Uusi nyrkkeilytyylini perustui kahteen tärkeään seikkaan: vammoihini ja turvallisuuteeni. Ammattilaisottelut käytiin ohuilla ammattilaishanskoilla ja ilman kypärää. Se tarkoitti, että yksikin isku voi olla liikaa.

Naisten ammattilaisottelut kestävät enimmillään kymmenen erää, eli yli kolme kertaa pidempään kuin amatööriottelut siihen aikaan. Minun oli löydettävä keinot selviytyä niistä terveysongelmistani huolimatta.

Siksi opettelin nyrkkeilemään kevyesti jaloilla ja pystymmässä asennossa kuin aikaisemmin. Opin käyttämään niin paljon etukättä, että jouduin vain harvoin lähiottelutilanteisiin. Kehitin liikkeeni niin hyväksi, että minuun oli vaikea osua.

”Kun suhun ei osu kertaakaan, mut sinä osut kerran, se riittää”, sanoi Ripa.

Olin nyrkkeillessäni tottunut olemaan fyysisesti ylivoimainen. Olin tottunut ottamaan ja antamaan, ja sen takia minulta oli jäänyt moni muu taito oppimatta. Nyt jouduin lähestymään nyrkkeilyä eri näkökulmasta ja kehittämään äärimmilleen niin taitoni, nopeuteni, reaktiokykyni kuin otteluälynikin. Jouduin opettelemaan malttia, koska uudessa ottelutavassani annoin vastustajan tehdä virheet, joista sitten rokotin. Jouduin myös kehittämään rentoutta, jotta jaksaisin pitkät ottelut.

Huomasin nyt, että merkittävin lahjakkuuteni on reaktionopeuteni ja kykyni lukea vastustajaa. Minun oli silti vaikea hyväksyä itseäni urheilijana, koska en kyennyt edes juoksemaan. Lisäksi uusi nyrkkeilytapani soti luonnettani vastaan.

Ammattilaisurani debyyttiottelussa vuonna 2010 kuitenkin tyrmäsin vastustajani teknisesti lähes täydellisellä suorituksella. Sen jälkeen, voitto voitolta, aloin pikkuhiljaa uskoa, että vaikka olinkin erilainen kuin ennen, olin silti urheilija.

Laji oli alkanut kiehtoa minua myös taiteen muotona, sillä parhaimmillaan nyrkkeily oli silmissäni kaunista ja esteettistä, kuin tanssia. Halusin kehittää nyrkkeilyäni yhä kauniimmaksi.

Jatkuvien kipujen ja lääkitysten takia en kuitenkaan enää tuntenut kehoni signaaleja. Vuonna 2012 voitin Euroopan mestaruuden oksennus­taudissa. Siinä ottelussa kärsin myös tenniskyynärpäästä kummassakin kädessäni. Oikeasta kädestäni oli jänne poikki. Kilpailujen jälkeen jouduin leikkauttamaan molemmat käteni.

Joitakin kuukausia myöhemmin sairastuin molemmin­puoliseen keuhko­veritulppaan. Saamani verenohennuslääkitys esti nyrkkeilemisen vuodeksi, ja lisäksi osa keuhkostani oli ehtinyt kuolla. Kahden viikon sairaalahoidon jälkeen pääsin kotiin.

Seuraavana aamuna olimme taas Ripan kanssa Pirkkolan urheilukentällä juomassa termarikahvia ja lyömässä pistehanskoja – ihan siltä varalta, että jonain päivänä vielä ottelisin.

Tai ehkä vain siksi, että se oli meidän tapamme elää.

Jos jatkaisin näin, en saisi nähdä poikani kasvavan aikuiseksi.

Jouduin kuitenkin myöntämään itselleni, että olin taas kerran mennyt liian pitkälle. Jos jatkaisin näin, en saisi nähdä poikani kasvavan aikuiseksi.

Ripa puolestaan syytti itseään. Hän ajatteli valmentaneensa minua liian lujalla kädellä ja koki, että hänen olisi pitänyt huomata aikaisemmin, miten huonosti minä voin.

Mutta Ripa, sinä et koskaan toiminut väärin! Päinvastoin suojelit minua kaikelta, kuin olisit pitänyt huolta omasta tyttärestäsi. Kun olin liian laiha, leivoit minulle leipää aamulla ennen treeniä. Ja treenin päätteeksi annoit appelsiineja, jotta varmasti saisin edes sen verran vitamiineja. Minun terveyteni ja turvallisuuteni olivat sinulle paljon tärkeämpiä kuin voitetut ottelut.

Sanoit aina: ”Tämä, Eva, on vain nyrkkeilyä.” Varoitit minua ensi hetkestä saakka siitä, mitä ammattilaisnyrkkeily tulisi olemaan – likaista bisnestä ja täynnä tyhjiä lupauksia.

Pidit myös huolta arvomaailmastani. ”Aina perhe ensin, Eva”, sinä sanoit. ”Lapset ovat pieniä vain hetken.”

Olin nyt ymmärtänyt, että urheileminen voi loppua minä hetkenä hyvänsä. Olin huomannut, miten yksipuolisesti olin elänyt jo vuosia. Pelkäsin todella, että ellen löytäisi elämääni jotain muuta intohimoa nyrkkeilyn lisäksi, minulle kävisi huonosti.

Olin aina maalannut ja rakastanut käsillä tekemistä, joten päätin pyrkiä Taideteolliseen korkeakouluun, nykyiseen Aalto-yliopistoon. Sinne ei kävelty sisään noin vain, mutta pääsykokeiden viimeisestä vaiheesta poistuessani tunsin jotain vastaavaa kuin silloin, kun ensi kertaa tutustuin nyrkkeilyyn: täällä minun kuuluu olla.

Ensimmäinen opiskeluvuoteni oli käänteentekevä, yksi elämäni tärkeimmistä. Sain taas luoda ja nähdä elämän taiteen silmin. Kukaan opiskelutovereistani ei kysellyt nyrkkeilystäni, eikä minun tarvinnut joka päivä suorittaa. Eheydyin.

Alun perin olin pelännyt, miten nyrkkeilyni kävisi aloittaessani opinnot, mutta luovuus ja vapautuminen auttoivatkin kehittymään myös nyrkkeilyssä. Sovimme Ripan kanssa, että hän valmentaisi minua siihen asti, kunnes voitan maailmanmestaruuden – sillä ehdolla, että jatkaisin koulunkäyntiäni.

Mestaruuden jälkeen lopettaisimme molemmat. ”Sen jälkeen sulla ei ole mitään voitettavaa, on enää vain puolustamista tai häviämistä”, sanoi Ripa.

Niin otimme Ripan kanssa tavaksemme tehdä päivän pääharjoituksen jo aamuseitsemältä ennen koulun alkua ja koulupäivän jälkeen harjoittelimme vielä lisää.

Olin vastuussa siitä, että Suomi pysyi maailmanmestarina.

Kun vuonna 2015 sitten voitin maailmanmestaruuden, toistaiseksi Suomen ainoan ammattinyrkkeilyn maailmanmestaruuden, lopetimme nyrkkeilyn sovitusti.

Viikon päästä olimme jälleen salilla.

Mutta Ripa oli oikeassa. Voitettuani MM-vyön todelliset paineet vasta alkoivat. Kaikki muut sarjani nyrkkeilijät, aloittelijoista parhaisiin, alkoivat havitella mestaruusvyötäni. He analysoivat virheitäni ja odottivat ahnaina tilaisuutta viedä minulta vyön.

Paineet kehittyä kasvoivat kahta kauheammiksi siksikin, että vyöni ei ollut enää vain minun. Koin sen kuuluvan koko Suomelle. Ja minä olin vastuussa siitä, että Suomi pysyi maailmanmestarina.

Ripa ei ole ollut minulle pelkkä valmentaja, hän on ollut myös opettajani ja ystäväni. Kun hän lopulta siirtyi eläkkeelle, astuin minäkin askeleen lähemmäksi oman urani loppua. Ammattilaisurassani ei nimittäin koskaan ollut kyse pelkästä nyrkkeilystä, vaan myös siitä, että se oli meidän projektimme, että juuri me teimme mahdottomasta mahdollisen kerta toisensa jälkeen.

Ripan lopettaessa kuitenkin koin, etten ollut vielä valmis. Kehoni oli vahvistunut, säryt olivat lieventyneet hoitojen ja lääkkeiden ansiosta. Kuntotestit kertoivat, että kestävyys, maitohaponsieto, räjähtävyys ja voima olivat kaikki huipussaan. Tunsin, että minulla oli yhä kokemuksia kokematta ja rajoja testaamatta.

Olin otellut ammattilaisena huippukovia otteluita ja kohdannut sarjani parhaita, mutta en ollut vielä otellut legendaarisilla areenoilla enkä kohdannut amatööriaikojeni vihollista Katie Tayloria, maailman parhaaksi sanottua naisnyrkkeilijää.

Tiesin, että minun oli vielä mahdollista kokea uutta.

”Moni on päässyt huipulle, muttei ole enää selvinnyt alas.”

Niin siirryin Risto Juvosen, Julmiksen, valmennukseen. Jos Ripa on elämän­viisain ihminen jonka tiedän, niin Julmis on tavoitekeskeisin ihminen jonka tiedän.

Enää ei treenien alussa kahviteltu. Jokainen ylimääräinen lause merkitsi menetettyä aikaa oppimisprosessissa. Päämääriä oli vain yksi: kohdata kovimmat vastustajat.

Julmiksen ansiosta sain vielä kerran panna itseni maksimaalisen lujille. Vaikka vanhat kivut palasivat ja yltyivät ja vaikka univaikeuteni lisääntyivät, tuo kovuus kiehtoi minua. Juuri sellaiseksi urheilijaksihan minä itseni mielsin.

Kun valmistauduin kesällä 2019 Las Vegasissa käytävään otteluun, olin eräänä päivänä matkalla apteekista kotiin. Olin juuri saanut kortisoni­pistoksia lantiooni, sillä istuminen oli taas käynyt vaikeaksi, nyrkkeilemisestä puhumattakaan.

Mieleeni nousi vuosien takainen keskusteluni mentaalivalmentajani kanssa. Silloinkin puimme terveyshuoliani, jotka olivat jo nousseet isoon rooliin urallani. Mentaalivalmentajani kysyi minulta:

”Kun vuorikiipeilijä valmistautuu valloittamaan vuoren, mihin hänen pitää kiinnittää erityisen paljon huomiota?”

”No, tietysti siihen, että on treenannut hyvin, että on ravintoa mukana, että varusteet ovat varmasti kunnossa”, minä ehdotin.

”Juu, muun muassa noihin. Mutta tärkeää on myös valmistautua siihen, miten huipulta pääsee alas. Moni on päässyt huipulle, muttei ole enää selvinnyt alas.”

Nyt vuosia myöhemmin tuo keskustelu palasi mieleeni. Pysähdyin miettimään, mitä lääkkeitä olin ostanut: nukahtamislääkkeitä, sillä en enää osannut nukkua, sydänlääkettä, koska rytmihäiriöt olivat muuttuneet jokapäiväisiksi, tulehduskipulääkettä, koska lantion lisäksi sekä olkapää että akillesjänteet olivat tulehtuneet, ja vielä neljättä lääkettä, jota söin pitääkseni paniikkikohtaukset aisoissa.

Minun oli pakko myöntää: en ollut selviämässä huipulta alas.

Jos kyse olisi vain itsestäni, päätökseni olisi luultavasti toinen. Terveydellä leikkiminen, jatkuva väsymys ja alituisessa paineessa eläminen ei kuitenkaan ole reilua kenellekään, ei miehelleni, ei lapsillemme eikä äidilleni, joka on jatkuvasti huolissaan minusta. Eikä se ole reilua sille elämälle, joka minulle on suotu.

Olen pitkään halunnut olla paremmin olemassa perheelleni. Olen halunnut vielä treenin jälkeen jaksaa laittaa ruokaa, pyykätä, ulkoilla lasten kanssa. Olen haaveillut voivani tanssia, seinäkiipeillä, ajaa motocrossia, lumilautailla, nukkua aamuisin pitkään ja syödä vatsani täyteen silloin kun haluan.

Olen toivonut, ettei minun tarvitsisi jatkuvasti elää pelon ja intohimon ristipaineessa ja että välillä saisin olla umpisurkea siinä mitä teen, ilman että se haittaa ketään. Olen haaveillut, että jonain päivänä vähän vähemmän riittäisi minullekin.

Ripan opissa kohtasin oman sarjani parhaat nyrkkeilijät, ja Julmiksen valmennuksessa sain kokea loputkin siitä, mitä olin tahtonut kokea:

Kohtasin Katie Taylorin kahden liiton MM-ottelussa, ottelin täpötäydessä Madison Square Gardenissa 13 miljoonan ihmisen katsoessa ottelua televisiosta ja ottelin pääottelun Las Vegasissa legendaarisen Roy Jones Jr:n tallissa. Nämä eivät olleet isoja asioita pelkästään minulle, vaan myös koko naisnyrkkeilylle.

Nuo kokemukset täydensivät urani niin, että jollain lailla koen olevani nyt valmis.

Vaikka en pystynyt juoksemaan koko ammattiurani aikana, vaikka menetin osan keuhkoistani, vaikka minulle kerta toisensa jälkeen sanottiin, ettei tämä ole oikea työ, etteivät naiset nyrkkeile ja etten kykenisi jatkamaan, sain kaiken sen mistä haaveilin. Sain paljon enemmän kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Viimeisessä ottelussani helmikuussa 2020 hävisin MM-tittelini. Se oli ensimmäinen häviöni omassa painoluokassani kymmeneen vuoteen.

En halua esimerkilläni sanoa, että jos häviää, kannattaa lopettaa. En ole enää moneen vuoteen pannut paljonkaan painoa lopputulokselle, vaan olen arvostanut kovia otteluita, itsensä likoon laittamista. Koska tahdon kuitenkin olla esimerkkinä siitä, että uhkapeli kannattaa lopettaa silloin, kun on voitolla, minä lopetan tähän, omin ehdoin.

Kehoni ei ole terve, mutta aivoni ovat ja voin henkisesti hyvin. Koska MM-titteli ei enää ”velvoita” minua mihinkään, minulla on nyt mahdollisuus liikkua kehoani rakentaen sen sijaan, että vain kulutan sitä.

Näin ollen tyydyn siihen, että ottelin viimeisessä ottelussani elämäni parhaita eriä. Olin nopeampi, reaktiivisempi, taitavampi, kovalyöntisempi ja taktisesti kypsempi kuin koskaan.

Moni asia tuntuu edelleen olevan kesken. Olen juuri löytämässä nyrkkeilyssäni uutta, yhteistyö Julmiksen kanssa on alkanut kantaa hedelmää, ja rakastan nyrkkeilyä edelleen, aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Tämä ei ole loppu, vaan uuden alku.

Lopettamisen mukana iso osa minusta kuolee pois, mutta samalla toinen osa herää henkiin. Olen pelannut korttini hyvin: minulla on ammatteja, osaamista, kiinnostuksen kohteita ja ihmisiä ympärilläni. Vaikka sattuu, olen päättänyt olla tuskailematta asioita liikaa. Se olisi epäkunnioittavaa elämälle, joka todellisuudessa tarjoaa suunnattomat määrät kaikkea hienoa, joka vain odottaa toteutumistaan. Tämä ei ole loppu, vaan uuden alku.

Vaikka kilpaileminen, paineet ja painonpudotus nyt loppuvat, muu jää. Voin edelleen harjoitella ja aistia salin hengen, voin tulevaisuudessakin juoda joskus kahvia Ripan kanssa ja yrittää höpötellä ihan niitä näitä Julmiksen kanssa. Ennen kaikkea ja kaikista tärkeimpänä elämääni jäävät ihmiset, joihin olen lajini ansiosta tutustunut, aviomieheni, parhaat ystäväni ja moni muu.

Haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette olleet mukanani tällä matkalla – tiedän, ettei ole ollut helppoa seurata sivusta kaikkea sitä, mitä vuosien varrella on tapahtunut.

Kiitos aviomieheni Niklas tuesta. Olemme kokeneet hurjan matkan nyrkkeilevänä avioparina ja selvinneet hienosti uusioperheen vanhempina kaiken myllerryksen keskellä. Kiitos lapset ja lapsuudenperheeni. Kiitos ystävät, että olette eläneet tätä matkaa tiiviisti kanssani ja pitäneet minut täysijärkisenä – matka on ollut raju, mutta on meillä ollut hauskaakin!

Kiitos Ripa Meronen ja Julma Juvonen sekä muut entiset valmentajani. Kiitos managerini Jukka Virtanen, mentaalivalmentajani Jukka Kataja, sensomotoriikkavalmentaja Makke Siivonen, matchmaker Petri Paimander, cutman-ystävä Jaakko Dahlbacka, promoottori-valmentaja Pekka Mäki ja fysiikkavalmentaja Viljo Niemeläinen. Kiitos yhteistyökumppanit, hierojat, lääkärit, fysioterapeutit ja kiropraktikko. Kiitos treenikaverit ja fanit.

Kiitos kaikki pikku-Evat ja pikku-Evanderit, on ollut ihana nähdä, miten taitavia ja rohkeita olette. Kiitos median väki, televisiokatsojat ja muut seuraajat.

Vanhempani ovat opettaneet minulle, että juhlista pitää lähteä silloin, kun ne ovat parhaimmillaan – silloin jää hyvät muistot eikä seuraava päivä mene piloille.

Minusta tuntuu, että kun lopetan nyrkkeilemisen nyt, kun olen vielä huipulla ja huippukunnossa ja kun rakastan yhä lajia, silloin nyrkkeilystä jää talteen hyvät muistot. Ja seuraava päivä – tulevaisuuteni – on onnellinen.

Eva Wahlström, teksti

Lauri Malkavaara HS, tekstin editointi

Erkki Kylmänen HS, tuottaminen

Emma-Leena Ovaskainen HS, verkkotaitto

Alkukuvat: Eva Wahlströmin kotialbumi, Kari Kuukka, Heidi Piiroinen/HS, Rio Gandara/HS, Juha Metso, Ville-Veikko Kaakinen, Larry Burton/Zuma, Juhani Niiranen/HS

JULKAISTU 15.3.2020 © Helsingin Sanomat