Jaakko Lyytinen HS, teksti

Mikko Suutarinen HS, kuvat ja videot

Spökstad. Aavekaupunki.

Alkukesän sää olisi satunnaiselle matkailijalle täydellinen, mutta Maarianhaminan kävelykadun penkeillä istuu lähinnä paikallisia. Heinänkorret huojuvat kesätuulessa.

Maarianhamina on kuin aavekaupunki, kirjoittaa päivän Ålandstidningen-lehti.

On vaikea uskoa, että kesäkuun 9. päivä käynnistettiin juhlavuosi, joka huipentuu 9. kesäkuuta 2022. Silloin Ahvenanmaan itsehallinto täyttää sata vuotta.

Toinen tärkeä päivämäärä on tämän viikon torstaina 24. kesäkuuta 2021.

Sata vuotta sitten 24. kesäkuuta 1921 Kansainliitto ratkaisi vuosia jatkuneen kiistan siitä, kuuluuko Ahvenanmaa Suomeen vai Ruotsiin. Asukkaat olisivat valinneet Ruotsin.

Sadassa vuodessa saaristomaakunnasta on kehittynyt merenkulusta ja matkailusta elävä vauras paratiisisaari, jonka asukkaat elävät pitempään kuin muualla Pohjolassa ja jonka punertavilla silokalliolla aurinkokin paistaa enemmän.

Manner-Suomen ja Ahvenanmaan rinnakkaineloa on pidetty menestystarinana, jota kelpaa esitellä maailmalla.

Kaikki hyvin? Sådär.

Viime aikoina Ahvenanmaalla on puhuttu Suomesta kitkerään sävyyn. Välit mannermaahan suuntaan ovat kiristyneet.

Kriittisimpien äänten mukaan pandemia on ollut kuin sortovuosi, josta autonominen maakunta on kärsinyt pahemmin kuin emämaa.

Ahvenanmaan asukkaat kokevat, etteivät Manner-Suomen päättäjät ole ymmärtäneet maakunnan erityistarpeita. Tiukat matkustusrajoitukset ovat katkaisseet elintärkeän yhteyden Ruotsiin ja vaikeuttaneet matkailuyrittäjien elämää.

Kielimuurikin on kohonnut entisestään. Suomessa opiskellaan yhä vähemmän ruotsia. Eikä Ahvenanmaalla osata juurikaan suomea. Jotkut saarelaiset puhuvat entistä kiivaammin itsenäistymisestä.

Tiina Fjellander muutti miehensä ja kolmen lapsensa kanssa kanssa Ahvenanmaalle melkein päivälleen viisi vuotta sitten. Se on Ahvenanmaalla olennainen rajapyykki. Viiden vuoden yhtäjaksoisen asumisen jälkeen voi hakea kotiseutuoikeutta, joka antaa asukkaalle äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden sekä oikeuden omistaa ja hallita kiinteää omaisuutta.

37-vuotias Fjellander on lähtöisin Laviasta Satakunnasta. Hänen miehensä on ruotsalainen suomen kielen opettaja. Ahvenanmaalle he päätyivät eräänlaisen johdatuksen kautta

”Olen kristitty. Vuonna 2006 tunsin kerran rukoillessani, että Ahvenanmaa laskettiin sydämelleni”, kertoo Fjellander seisoskellessaan Nabbenin punaisten venevajojen luona. Maarianhaminan keskusta näkyy parin kilometrin päässä.

Fjellander on monialayrittäjä, joka tekee käännöstöitä, koruja, viestintäpalveluita ja matkailublogia.

Nabbenin venevajoille hän on saapunut ystävänsä Minttu Vainion kanssa. Myös Vainio on yrittäjä. Hänen vasta perustamansa yritys myy virtuaaliassistenttipalvelua. Lisäksi Vainiolla on miehensä kanssa kiinteistösijoitusyhtiö. 42-vuotias Vainio muutti perheineen Turusta Ahvenanmaalle alun perin miehen työn takia kahdeksan vuotta sitten.

Turussa Vainio oli töissä verotoimistossa, joten hän osasi puhua ruotsiksi alarajahuojennuksesta, mutta maarianhaminalaisessa päiväkodissa Vainio törmäsi arkiseen kielimuuriin. Mikä on potta ruotsiksi? Entä tutti?

”En tiennyt mitään. En osannut kunnolla ruotsia. Oli opeteltava, ei ollut vaihtoehtoa”, Vainio sanoo.

Fjellander ja Vainio ovat saaneet jatkuvasti oikoa mannersuomalaisten tuttaviensa väärinkäsityksiä. Maksatteko te lainkaan veroja? Saako sinne edes muuttaa? Voiko siellä omistaa kiinteistöä?

Maksamme, saa muuttaa, voi omistaa.

Fjellander kertoo, että jo ennen kotiseutuoikeuden saamista muuttaja voi ostaa Ahvenanmaalta asunnon tai rakentaa talon kaavoitetulle tontille. Ei tosin merenrantaan.

Suomenkielistä tietoa Ahvenanmaasta on niin vähän tarjolla, että Fjellander ja Vainio päättivät itse korjata asian. He aloittivat toukokuussa suomenkielisen Å podi -podcastin, joka kertoo arjesta Ahvenanmaalla.

Å podissa on käsitelty niin itsehallintoa, saaristolaiselämää kuin rikollisuutta mutta myös keskeistä kiukunaihetta: koronarajoitusten vaikutusta Ahvenanmaan pääelinkeinoon eli matkailuun, josta tulee suoraan viidesosa maakunnan tuloista, ja välillisesti vielä enemmän. Korona on kurittanut myös toista tärkeää elinkeinoa eli merenkulkua ja laivaliikennettä.

Fjellander ja Vainio ymmärtävät, miksi ahvenanmaalaiset ovat nyt kiukkuisia.

”Helsingissä on tehty päätöksiä, joita varten ei ole edes kuultu Ahvenanmaata”, Fjellander sanoo.

Kiukku kohdistuu erityisesti matkustusrajoituksiin.

Vuonna 2019 Ahvenanmaalle saapui vähän yli kaksi miljoonaa matkailijaa. Peräti neljä viidestä tuli Ruotsista. Keväällä 2020 tilanne muuttui täysin. Ruotsalaisturistit puuttuivat. Vaikka mannersuomalaiset matkailijat paikkasivat tilannetta, tuli matkailusta elävän Ahvenanmaan talouteen iso lovi.

Ennen pandemiaa – ja emämaan ikävinä koettuja rajoitustoimia – saarilla puhuttiin lähinnä vain kasvusta.

Asukasluvussa 30 000:n raja meni rikki äskettäin. Koulujen pihoilla kuulee yhä useampia kieliä. Työn perässä Ahvenanmaalle on tullut ihmisiä muun muassa Romaniasta ja Baltian maista. Ruotsista tulee perheitä, jotka haluavat opettaa lapsiaan kotikoulussa. Ruotsissa se ei ole mahdollista.

Ahvenanmaa on pysynyt rauhan tyyssijana, vaikka jännitteet ovat Itämerelle kasvaneet. Ahvenanmaa on ollut demilitarisoitu vuodesta 1856 lähtien. Se tarkoittaa, ettei saaristomaakunnassa ole aseistusta tai mitään muutakaan sotilaallista toimintaa. Ahvenanmaalaiset on myös itsehallintolain nojalla vapautettu asevelvollisuuden suorittamisesta.

Vaikka lapset varttuvat nyt rauhansaarella, aikoo Tiina Fjellander lähettää poikansa tulevaisuudessa Suomeen armeijaan. ”Se tekee nuorille miehille hyvää. Ja maatammehan pitää voida puolustaa.”

Minttu Vainio sanoo olevansa ”sen verran pasifisti”, että lapset saavat itse päättää, menevätkö he aikanaan armeijaan.

Nyky-Suomessa Ahvenanmaan kohtalonhetket tunnetaan huonosti. Mutta Ahvenanmaalla sadan vuoden takaiset tapahtumat herättävät edelleen tunteita. Se johtuu ainakin osittain eräästä harrastajahistorioitsijasta.

Mats Adamczak ohjaa vieraat kotitalonsa komealle kattoterassille ja kaivaa jääkaapista tölkilliset paikallista olutta. Viihtyisältä omakotitaloalueelta on pari kilometriä Maarianhaminan keskustaan. Terassilta avautuu merinäköala. Poppi soi.

57-vuotias Adamczak, omaa sukua Jansson, pelasi nuorena salibandya Suomen maajoukkueessa. Nyt hän puuhaa frisbeegolfkenttiä Ahvenanmaalle ja työskentelee ahvenanmaalaisen pelifirman Pafin data-analyytikkona.

Meitä kiinnostaa nyt Adamczakin harrastus. Historia. Adamczak on viikonloppututkija, joka on viime vuosina uppoutunut Ahvenanmaan kysymykseen.

Tiivistetysti tapahtumat etenivät näin: Kun Suomi havitteli itsenäistymistä sekasortoisesta Venäjästä, ahvenanmaalaiset suunnittelivat samaan aikaan omaa irtautumistaan.

Tammikuussa 1918 Suomessa puhkesi sisällissota. Helmikuussa 1918 ahvenanmaalaiset luovuttivat Ruotsin kuninkaalle vetoomuksen, jossa pyydettiin Ahvenanmaan liittämistä osaksi Ruotsia. Sen oli allekirjoittanut 7 000 saarten asukasta.

Sitten Ruotsi teki vastaitsenäistyneelle naapurilleen likaisen tempun. Keväällä 1919 Pariisin rauhankonferenssissa Ruotsi ehdotti – Suomea etukäteen varoittamatta –, että Ahvenanmaan kysymys ratkaistaisiin kansanäänestyksellä.

Suomi tyrmäsi ajatuksen. Ja niin Pariisin rauhankonferenssi siirsi päätöksen Kansainliitolle.

Alkoi vimmattu lobbaus.

Suomi vetosi saarelaisiin. Eduskunta vahvisti keväällä 1920 itsehallintolain, joka takasi Ahvenanmaalle laajan itsehallinnon ja mittavat erioikeudet.

Se ei riittänyt ahvenanmaalaisille, jotka kääntyivät uudelleen Ruotsin puoleen. Kiista kuumeni. Ahvenanmaan kansanliike vaati maakunnan irrottamista Suomesta ja liittämistä Ruotsiin.

Suomen viranomaiset pidättivät kansanliikkeen johtohahmot Julius Sundblomin ja Carl Björkmanin maanpetoksesta epäiltyinä. Kansainliitto asetti puolueettoman komission selvittämään Ahvenanmaan kysymystä.

Ratkaisu tehtiin 24. kesäkuuta 1921: Ahvenanmaa säilyi Suomen osana. Suomi velvoitettiin takaamaan maakunnan asukkaiden ruotsinkielinen kulttuuri, ruotsin kieli, paikalliset tavat ja itsehallintojärjestelmä.

Mats Adamczak selaa kansiota terassillaan. Kansiossa on hänen Nya Åland -lehteen kirjoittamansa 55-osaisen juttusarjan kaikki osat. Lisäksi Adamczak on kirjoittanut aiheesta kirjan Den bortglömda historien (Unohdettu historia).

Hän kiinnostui aiheesta alun perin sukunsa takia. Adamczakin äidinisä Johannes Holmberg oli yksi avainhenkilöistä sata vuotta sitten. Adamczak halusi tietää, oliko hänen isoisänsä ollut konna vai sankari.

”Löysin arkistoista kiinnostavan tarinan, jota ei ollut kerrottu aiemmin”, Adamczak sanoo.

Ahvenanmaalaisista ja ruotsalaisista arkistoista löytyi uusia tietoja Ahvenanmaa-liikkeestä ja salamyhkäisestä lobbauksesta. Adamczakille selvisi, että Ahvenanmaa-liikkeen taustalla naruja vetelivät ruotsalaiset. He rahoittivat toimintaa, mutta raha kulki hämäyksen vuoksi yritysten kautta.

Dokumenttien perusteella Ruotsin ulkoministeri Erik Palmstierna kirjoitti Ahvenanmaa-liikkeelle puheenvuoroja, joilla vakuuteltiin Kansainliiton komissiota.

”Ruotsi hamusi Ahvenanmaata itselleen. Siksi heidän piti kaikin keinoin todistaa, että ahvenanmaalaiset haluavat liittyä Ruotsiin”, Adamczak sanoo.

Kenties tunnetuin ruotsalaisen tempuista oli Kansainliitolle esitelty kartta, jonka perusteella Ahvenmaan saaret olisivat maantieteellisesti irrallaan sekä Ruotsista että Suomesta. 1700-luvun kartasta puuttui jotain olennaista: Turun saaristo, joka liittää Ahvenanmaan maantieteellisesti Suomeen.

Ruotsalaiset jättivät aineistoistaan pois myös tiedon siitä, että Ahvenanmaa oli jo Ruotsin vallan aikana kuulunut Turun hiippakuntaan.

Havainnekuva näyttää, että Turun saaristo liittää Ahvenanmaan geologisesti ja maantieteellisesti osaksi Suomea.

Suomikin vaikutti kulisseissa. Suomalainen kielentutkija Gustaf John Ramstedt oleskeli Japanissa ratkaisevaan aikaan. Kun Ramstedt sai tietää, että ruotsalaiset olivat jo vedonneet japanilaisiin, hän aloitti oma-aloitteisen operaation, josta Anna Lena Bengelsdorff kertoo parin vuoden takaisessa kirjassaan Mongolin sielu professorin takissa.

Ramstedt laati 14-kohtaisen kirjelmän. Hän todisteli eri tavoin, miksi Ahvenanmaa kuuluu nimenomaan Suomeen. Asia oli todettu jo 1320-luvun asiakirjoissa. Ramstedtin toiminnalla oli tiettävästi vaikutusta ainakin Kansainliiton Japanin-valtuuskuntaan.

Adamczak löysi todisteita myös siitä, että Ruotsi olisi ollut valmis myös jakamaan Ahvenanmaan.

Adamczakin arkistoista kaivamat tiedot ovat herättäneet Ahvenanmaalla myös vastustusta, sillä Ahvenanmaa-liikkeen johtohahmo Julius Sundblom on yksi Ahvenanmaan merkkihenkilöistä. 1920-luvulla Sundblomista tuli maakuntapäivien ensimmäinen puhemies. Entä jos onkin niin, että Sundblom vehkeili ruotsalaisten kanssa?

”Täällä on haluttu kertoa tarinaa omasta näkökulmasta. Julius Sundblom on suuri sankari. Hänellä on sädekehä.”

Adamczakin mukaan kritiikki on hiljentynyt, kun hän on lyönyt faktansa ja arkistolähteensä pöytään.

”Tästä tarinasta ei pidetä Ahvenanmaalla. Mutta minä rakastan faktoja ja vihaan epäloogisia tarinoita.”

Adamczakin isoisä Johannes Holmberg edusti kantaa, joka ei ollut ahvenanmaalaisten keskuudessa suosittu.

”Isoisäni kuului pieneen vähemmistöön, joka uskalsi kyseenalaistaa Ahvenanmaan johtohahmojen virallisen version. Hän oli halunnut Ahvenanmaan päätyvän osaksi Suomea ja saavan itsehallinnon.”

Näin myös lopulta tapahtui.

Sadassa vuodessa ahvenanmaalaisille on Adamczakin mukaan kehittynyt vahva ja omaleimainen identiteetti.

”Me olemme ennen kaikkea ahvenanmaalaisia. Seuraamme Ruotsin kulttuuria ja urheilua paljon enemmän kuin Suomen vastaavia. Mutta kun Suomi pelaa Ruotsia vastaa, olemme täysin Suomen puolella.”

Ålands framtid -puolueen puheenjohtaja Peggy Eriksson ottaa vieraat vastaan kotonaan Ytterbyn kylässä, joka sijaitsee Jomalan kunnassa vartin ajomatkan päässä Maarianhaminasta. Erikssonien tilalla viljellään perunaa, joka menee Taffelin perunalastutehtaalle.

Peggy Eriksson tarjoaa kahvia ja paikallisia mansikoita. Siuntiossa Uudellamaalla syntynyt Eriksson tuli Ahvenanmaalle kesätöihin kolmekymmentä vuotta sitten.

”Rakastuin, saimme lapsia ja jäin tänne.”

55-vuotiaasta Erikssonista on vuosien saatossa tullut niin vahvasti ahvenanmaalainen, että hän ajaa nyt puolueensa kanssa Ahvenanmaan itsenäistymistä omaksi mikrovaltiokseen. Ålands framtid, Ahvenanmaan tulevaisuus perustettiin kaksikymmentä vuotta sitten.

Peggy Erikssonin puoliso Anders Eriksson on Ålands framtidin ainoa edustaja Ahvenanmaan parlamentissa eli maakuntapäivillä. Puolue sai vuoden 2019 vaaleissa 4,7 prosenttia äänistä.

Miksi haluatte itsenäisyyttä? Eikö laaja itsehallinto riitä?

”Meidän näkökulmastamme Suomen ja Ahvenanmaan suhteessa on paljon ongelmia. Suhde on mennyt huonompaan suuntaan erityisesti pandemian aikana”, Peggy Eriksson sanoo.

Hän vertaa suhdetta avioliittoon.

”Avioliitossa osapuolten pitää voida kehittyä. Me toivomme, että niin voi tapahtua myös Ahvenanmaan osalta.”

Jos suhde ei kehity, osapuolet saattavat kasvaa erilleen. Lopulta tulee ero. Ja sehän on oikeastaan Ålands framtidin tavoite.

”Minusta on selvää, että ennen pitkää meistä tulee mikrovaltio. Askeleen autonomiasta itsenäiseksi mikrovaltioksi ei tarvitse olla kovin dramaattinen”, Eriksson sanoo.

Hänen mukaansa Ahvenanmaalla olisi hyvät edellytykset selviytyä omillaan. On kaikenlaista merenkulkua öljytankkereita myöten. On yrityksiä, pienteollisuutta ja maanviljelyä. Saaristossa kasvatetaan mansikkaa, perunaa ja omenoita. On omat pankit ja meijeri.

”Meillä on vaikka mitä siihen nähden, että meitä on vain 30 000.”

Erikssonin mukaan Ahvenanmaa voisi mikrovaltiona jatkaa entiseen tapaan ja kehittyä edelleen. Itsenäisellä Ahvenanmaalla olisi tietysti hyvät suhteet myös lähinaapureihinsa Suomeen ja Ruotsiin.

”Meillä on kontaktit kaikkialla maailmaan merenkulun ansiosta. Voisimme valita, mistä tuomme tavaroita. Meillä olisi omat maajoukkueet urheilussa. Olemme jo nyt käytännössä oma valtiomme kielellisesti, juridisesti ja maantieteellisesti.”

Myös Ålands framtidillä on omat kansainväliset yhteytensä, sillä puolue kuuluu European Free Alliance -nimiseen järjestöön. Siinä on mukana 47 puoluetta, jotka ajavat alueellista itsemääräämisoikeutta tai suoranaista separatismia.

Puolueet ovat enimmäkseen marginaalisia, mutta mukana myös oikeita poliittisia voimia, kuten Skotlannin kansallispuolue SNP ja Katalonian itsenäisyyttä ajava ERC. Syksyllä 2019 Ålands framtidin jäsenet järjestivät Maarianhaminassa mielenilmauksen Katalonian itsenäisyysliikkeen puolesta.

Erikssonin pariskunta harrastaa matkailua. Olohuoneessa on veistoksia eri maailmankolkista. Monet matkoista kohdistuvat nykyään mikrovaltioihin, kuten Andorraan tai Liechtensteiniin.

Mutta miksi erota Suomesta? Ahvenanmaalla on jo vahva autonominen asema ja paljon erivapauksia.

Erikssonin mukaan koronapandemia on viimeistään paljastanut sen, etteivät Suomen päättäjät ja viranomaiset kunnioita itsehallintoa. Keväällä 2020 rajat pantiin kiinni, eivätkä esimerkiksi Ahvenanmaalla työskentelevät ruotsalaiset lääkärit päässeet saarille töihin.

”Suomi sulki rajamme kysymättä meiltä. Se vaikuttaa merenkulkuun. Se vaikuttaa elikeinoelämäämme. Se vaikuttaa lapsiimme, joilla voi olla toinen vanhemmista Ruotsissa. Nyt tapaamisoikeudet eivät toteutuneet. Meillä ei ole ollut käytännössä rajaa Ruotsin kanssa. Tukholmaan pääsee kahdessa tunnissa lautalla tai omalla veneellä.”

Ahvenanmaalaiset käyvät Tukholmassa päiväseltään ostoksilla tai huvittelemassa. Yhteys Ruotsiin on paljon tiiviimpi kuin Suomeen.

Suomen hallinnon osalta Erikssonia hiertää erityisesti kielikysymys.

”Itsehallinnon perusta on ruotsin kieli. Suomi on taannut, että se viestii Ahvenanmaalle ruotsiksi. Suomessa kielitilanne on valitettavasti niin huono, että on vaikeaa saada palvelua ruotsiksi. Eikä keskeistä koronarajoituksia koskevaa lainsäädäntöä ollut riittävästi saatavilla ruotsin kielellä.”

Ahvenanmaan itsehallintolain uudistamisella on kiire, Eriksson sanoo.

”Olemme tehneet töitä itsehallintolain uudistamiseksi kymmenen vuoden ajan. Tarvitsemme nykyaikaista ja joustavaa lainsäädäntöä. Ei ole oikein, että joudumme odottamaan niin kauan, että jokin meitä koskeva elintärkeä asia saadaan päätettyä.”

Moni HS:n haastattelema ahvenanmaalainen sanoo samaa: tyytymättömyys Suomea kohtaan on kasvanut. Siitä huolimatta Ålands framtidin kannatus on vaatimatonta. Puolueessa on Erikssonin mukaan parisataa jäsentä. Miksi niin harva kannattaa Ahvenanmaan itsenäisyyttä?

”Ehkä kyse on niin sanotusta lihavan kissan syndroomasta. Meillä on ollut todella vauras yhteiskunta. Ihmiset kuvittelevat, että se pärjää omillaan. Että mitään ei tarvitse muuttaa”, Eriksson sanoo.

Ja toki Peggy Erikssoninkin mielestä menneet sata vuotta ovat ylpeyden aihe.

”Juhlimme sataa vuotta uskomattoman hienoa kehitystä. Ulkopuolelta katsottuna tämä on paratiisisaari. Meidän pitää antaa kukoistaa.”

Aseettomuus ja puolueettomuus ovat osa olennainen Ahvenanmaan identiteettiä. Demilitarisoitu asema juontaa jo Oolannin sodasta eli Krimin sodasta. Vuonna 1856 päättyneessä konfliktissa olivat vastakkain Venäjä ja ranskalais-brittiläinen liittokunta.

Taistelut ulottuivat Suomen rannikoille ja Ahvenanmaalle, johon Venäjä oli alkanut rakentaa Bomarsundin linnoitusta. Sodan jälkeen Ahvenanmaasta tehtiin aseeton. Ja sellaisena asema on säilynyt, vaikka eri sotien yhteydessä aseettomuutta on koeteltu moneen otteeseen.

Aseettomuus vahvistettiin vuonna 1940 Suomen ja Neuvostoliiton solmimassa sopimuksessa, joka velvoittaa Suomen tarpeen tullen puolustamaan Ahvenanmaata.

Viime vuosina Suomessa on kuultu puheenvuoroja, jotka kyseenalaistavat Ahvenanmaan aseettomuuden. 2010-luvulla Itämeren jännitteet ovat kasvaneet. Baltian maat kuuluvat Natoon. Venäjä on muuttunut entistäkin arvaamattomammaksi Krimin valtauksen jälkeen. Suomi ja Ruotsi lähestyvät puolustusliittoa. Ruotsi päätti aseistaa Gotlannin saaren uudelleen.

Entinen kansanedustaja, valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka esitti tukun kriittisiä huomioita Ahvenanmaan asemasta vuonna 2019 julkaistussa kirjassaan Ahvenanmaa, Itämeren voimapolitiikan pelinappula.

Tarkan mukaan demilitarisoitu Ahvenanmaa on aina joutunut sotatoimien piiriin, kun Itämerellä on 1900-luvun mittaan ollut aseellista toimintaa tai jännitystä. Tarkka ihmetteli myös sitä, miksi Venäjällä on Maarianhaminassa oma konsulaatti, joka valvoo alueen aseettomuutta. Se muistuttaa Tarkan mielestä ”suomettamisajan” nöyryyttämistä.

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola puolestaan kirjoitti 2019 julkaistussa kirjassaan Poutasään jälkeen, että Suomessa puhutaan kiinnitetään huomiota aina 1 300 kilometrin maarajaan Venäjän kanssa – mutta ei 1 300 kilometrin merirajaan, jonka kautta kulkee suurin osa ulkomaankaupasta ja käytännössä kaikki elintärkeät datayhteydet.

Ja sen reitin keskellä on aseeton Ahvenanmaa.

Onko rauhansaaren asemaa syytä siis pohtia?

Vastaus saattaisi löytyä 1900-luvun alussa rakennetusta vaaleasta puutalosta, joka nököttää aivan Maarianhaminan sataman kupeessa. Ikkunoista näkyy Pommern-museolaiva.

Talossa pitää majaansa Ålands fredsinstitut eli rauhaninstituutti. Se on riippumaton tutkimuslaitos, joka tekee käytännönläheistä työtä rauhaa ja konflikteja koskevissa kysymyksissä.

Pitkän neuvottelupöydän ääressä istuvat instituutin johtaja Sia Spiliopoulou Åkermark ja tiedottaja Liz Lindvall. Spiliopoulou Åkermark on kreikkalais-ruotsalainen kansainvälisen oikeuden tohtori, joka on erikoistunut vähemmistökysymyksiin. Hänet palkattiin rauhaninstituutin johtajaksi vuonna 2007.

Lindvall on Barcelonassa pitkään asunut entinen toimittaja, joka palasi Ahvenanmaalle saatuaan lapsia espanjalaisen miehensä kanssa.

”Aseettomuudessa ei ole kyse romanttisesta utopiasta, vaan geopoliittisesta kompromissista”, Sia Spiliopoulou Åkermark sanoo.

”Siihen sitoutuneet valtiot pitävät järkevämpänä säästää rahaa ja pitää sotilasvoimat ulkona.”

Spiliopoulou Åkermarkin mielestä suurvaltojen intresseihin ei pidä suhtautua sinisilmäisesti, mutta pienten valtioiden on ajettava yhteistyötä ja sääntöjen noudattamista.

”Minun näkökulmastani suurimmat jännitteet tällä maailmankolkalla koskevat arktista aluetta. Pohjanlahti on strategisesti hyvin tärkeä. Se takaa tavarakuljetukset lännestä Suomeen. . . No nyt alan kuulostaa ihan kenraalilta”, Spiliopoulou Åkermark sanoo ja nauraa.

Entä Venäjän konsulaatti?

”On Ruotsillakin konsulaatti täällä. Demilitarisointi perustuu avoimuuteen. Ei ole mitään salattavaa. Muut maat saavat nähdä, ettei uhkaa ole.”

Useissa maailman metropoleissa asunut Spiliopoulou Åkermark tarkkailee Ahvenanmaata edelleen vähän sivusta. Mitä vähemmistötutkija mahtaa ajatella itsenäistymispuheista?

Sia Spiliopoulou Åkermark piirtää paperille kolme laatikkoa. Hän kirjoittaa laatikoihin sanat ”politiikka”, ”turvallisuus” ja ”kieli ja identiteetti”.

”Emme voi poimia rusinoita pullasta. Kaikki liittyvät toisiinsa”, Spiliopoulou Åkermark sanoo.

Hän siteeraa kokenutta suomalaisdiplomaattia, joka vertasi Ahvenanmaata pirunnyrkiin, kolmiulotteiseen palapeliin.

”Se on helppo purkaa, mutta hyvin vaikea koota uudelleen. Kaikkien osien on oltava tasapainossa”, Spiliopoulou Åkermark sanoo.

Onko pirunnyrkki nyt hajoamassa? Rauhaninstituutin johtaja on pannut merkille kasvavan levottomuuden. Se johtuu ennen kaikkea rajaliikennettä koskevista koronarajoituksista. Ahvenanmaan kannalta risteilyalusten liikennöinnissä on kyse paljon muustakin kuin matkailusta. Tavaraliikenteestä, elinkeinosta, työpaikoista.

”Meillä oli jo yksi vaikea kesä. Ja nyt näyttää taas vaikealta”, tiedottaja Liz Lindvall sanoo.

Levottomuutta lisää se, että koronan rinnalla on meneillään toinen kriisi. Poliittinen vääntö, joka koskee Ahvenanmaan itsehallinnon uudistamista. Edellinen itsehallintolaki on vuodelta 1991. Se otettiin käyttöön vuonna 1993, mutta laki vanheni käytännössä samalla hetkellä, kun Suomi liittyi EU:hun tammikuussa 1995.

Vuonna 2004 saatiin tehtyä tarkennuksia koskien EU-kysymyksiä, mutta moni asia jäi ratkaisematta.

Ahvenanmaalaisten ahdistusta ovat lisänneet Suomen kannatusmittaukset. Niiden perusteella perussuomalaiset saattavat olla seuraavien eduskuntavaalien voittaja. Puolue on suhtautunut hyvin nihkeästi ruotsin kielen asemaan Suomessa.

Edellisessä hallituksessa perussuomalainen, sittemmin sinisiin siirtynyt, puolustusministeri Jussi Niinistö väläytteli muutoksia Ahvenanmaan asemaan.

”Perussuomalaisten nousu on varmasti yksi syistä, miksi monet täkäläiset poliitikot haluavat, että itsehallintolaki pitäisi uudistaa tällä hallituskaudella”, Spiliopoulou Åkermark sanoo.

Hän ei silti usko, että Ahvenanmaa kulkisi kohti itsenäistymistä.

”Uskon, että sopu löytyy, jos vain molemmille puolilla on halua. Olen ollut kolmekymmentä vuotta naimisissa. On osattava elää kompromissien ja epäonnistumisen kanssa. Mielestäni Abba oli väärässä laulaessaan Winner takes it All. Jokainen voittaa vähän ja häviää vähän.”

Lopuksi on esitettävä vielä muutama kysymys Suomen valtion ylimmälle viranhaltijalle Ahvenanmaalla. Siis eräänlaiselle käskynhaltijalle.

Peter Lindbäckin työhuoneen pöydillä on parikymmentä korkeaa paperipinoa. Tuhannet asiakirjasivut odottavat arkistointia.

”Näyttää ainakin siltä, että teen paljon töitä”, Peter Lindbäck sanoo ja hymyilee.

Lindbäck on Ahvenanmaan maaherra. Ja Suomen viimeinen maaherra.

Vuonna 2010 läänit lakkautettiin muualla Suomessa ja niiden tilalle tulivat aluehallintovirastot. Mutta Lindbäck sai pitää tittelinsä. 66-vuotias Lindbäck on tehnyt mittavan uran ahvenanmaalaisten palveluksessa. Hän oli 1987–1999 itsehallinnon korkein virkamies eli kansliapäällikkö. Sen jälkeen hän on ollut maaherrana, nyt jo kolmatta kauttaan. Se on ennätys.

Maaherran nimittää tasavallan presidentti. Mutta maakuntapäivien on myös hyväksyttävä nimitys.

Lindbäck antaa haastattelun sujuvalla suomen kielellä. Lindbäck vietti varhaislapsuutensa Helsingissä. Hän menetti isänsä seitsemänvuotiaana auto-onnettomuudessa. Ahvenanmaalla syntynyt äiti halusi palata kotisaarelleen kahden poikansa kanssa. Myöhemmin Lindbäck palasi Helsinkiin vielä opiskelemaan oikeustiedettä.

”Jos haluaa tavoittaa oikean henkilön Helsingissä, tulee osata suomen kieltä”, Lindbäck sanoo.

Enää ei ole taattua, että suomalainen virkanainen tai virkamies puhuisi kovin mielellään ruotsia. Toisin päin tilanne on vielä huonompi. Ahvenanmaan päättäjistä vain aniharva puhuu sujuvaa suomea.

Tilanne on Lindbäckin mukaan muuttunut radikaalisti Suomen EU-jäsenyyden jälkeen. Se johtuu myös ylioppilastutkinnon uudistuksesta. Vuonna 2005 toisesta kotimaisesta kielestä tuli vapaaehtoinen ylioppilaskirjoituksissa. Siihen asti ahvenanmaalaiset nuoret kirjoittivat suomen kielen. Ja suomenkieliset Manner-Suomessa ruotsin kielen.

Tänä keväänä Ahvenanmaan ainoasta lukiosta eli Ålands lyceumista valmistui 138 ylioppilasta. Heistä vain kymmenen kirjoitti vapaaehtoisen suomen kielen. Useimmat nuoret lähtevät edelleen Ruotsiin opiskelemaan. Viime vuonna 876 ahvenanmaalaista opiskeli Ruotsissa ja 469 Suomessa.

Lindbäck on kohdannut kieliongelman omassa perheessään. Hänen kolme lastaan lopettivat suomen opiskelun parin vuoden jälkeen.

”He sanoivat, että jos se on vapaaehtoista, se ei voi olla tärkeää.”

Kielitaidon puute on lisännyt väärinymmärryksiä korona-aikana. Lindbäck on seurannut kiistelyä sivusta, sillä tartuntatautien ehkäisy kuuluu itsehallinnon piiriin. Pandemian torjunnassa korkeinta valtaa Ahvenanmaalla käyttää maaneuvos Veronica Thörnroos, joka johtaa maakunnan hallitusta. Thörnroosia voisi kutsua Ahvenanmaan pääministeriksi.

”Koronarajoituksista on jatkuvasti koitunut jännitteitä Suomen hallituksen ja Ahvenanmaan maakunnan hallituksen välillä”, Lindbäck sanoo.

”Täällä ajatellaan, että Suomen hallituksen päätökset eivät ole huomioineet Ahvenanmaan erityispiirteitä, kuten merenkulun ja turismin tärkeyttä.”

Ahvenanmaan bruttokansantuote on laskenut koronan takia peräti 15 prosenttia. Se on hurja luku verrattuna Manner-Suomen alle kolmen prosentin pudotukseen. Lasku johtuu ennen kaikkea siitä, että Ahvenanmaa elää matkailuun ja merenkulkuun liittyvistä palveluista. Ahvenanmaan lähtötaso oli reippaasti muuta Suomea korkeammalla.

Työttömyys on noussut noin kymmeneen prosenttiin aiemmasta noin kolmen prosentin lukemasta. Menetetyt työpaikat liittyvät tavalla tai toisella matkailuun.

Ahvenanmaalla meni taloudellisesti erittäin hyvin ennen koronaa. Se johtuu Lindbäckin mukaan yritysten määrästä ja itsehallinnon hyödyntämisestä.

”Lainsäätäminen on lähellä arkea, se on nopeaa ja tarkasti räätälöityä.”

Yrityksiä Ahvenanmaalla on yli 2 500 rekisteröityä.

”Jos ahvenanmaalainen menettää työnsä, hän kysyy itseltään: mitä osaan parhaiten. Sitten hän perustaa firman. Jos se menee hyvin, hän palkkaa toisen. Tämä valtava yritteliäisyys on aivan mahtavaa.”

”Manner-Suomessa vallitsee väärinkäsitys, että Ahvenanmaata suosittaisiin ja tuettaisiin taloudellisesti enemmän kuin muita Suomen osia. Se on helppo todistaa vääräksi.”

Entä itsenäisyyspuheet? Lindbäck on virkamies, ei poliitikko. Hän asettelee sanansa huolellisesti. Lindbäck vertaa itsehallintoa vanhaan taloon.

”Vanhaa taloa on tyhmää suurentaa ennen kuin on huolehtinut, että se on täydessä kunnossa. Olemassa olevan itsehallinnon sisällä on paljon kehittämisen varaa ja tilaa.”

Puhutaan vielä turvallisuudesta. Maaherran mukaan Ahvenanmaan demilitarisointi on Suomen valtion asia. Ahvenanmaa on kohde, ei osapuoli.

”On hienoa, jos voi olla demilitarisoitu ja puolueeton alue. Toisaalta on hyvin vaarallista elää sotilaallisessa tyhjiössä. Mutta tästä asiasta on päätetty ja sovittu ilman että Ahvenanmaan päättäjiltä olisi koskaan kysytty asiasta.”

Venäjän konsulaatin nykyistä toimintaa maaherra Lindbäck pitää vähäisenä. Runsaat kymmenen vuotta sitten Venäjän kiinnostus Ahvenanmaata kohtaa tosin kasvoi väliaikaisesti, kun ensimmäistä Nord Stream -kaasuputkea rakennettiin.

Silloin Venäjän konsuli otti maaherra Lindbäckiin yhteyttä. Ahvenanmaalainen kauppa-alus oli kuljettanut asetarvikkeita Englannista Ruotsiin. Konsulin mielestä alus oli muuttunut lastinsa takia ”sotalaivaksi”, eikä se olisi saanut enää palata demilitarisoidulle Ahvenanmaalle.

Lindbäck kaivoi merioikeuden esille ja selitti konsulille, että tulkinta oli väärä.

Paluulaiva Turkuun on lähdössä. Risteilyalukset kulkevat, mutta melkein tyhjinä. Lentoliikenne Manner-Suomen ja Ahvenanmaan välillä on alkamassa vasta heinäkuussa.

Matkalla satamaan kurvaamme vielä Ahvenanmaan ainoan lukion Ålands lyceumin pihaan. On viimeinen koulupäivä ennen kesälomaa. Koulun pihassa on viitisentoista mopoautoa.

16-vuotiaat Anni Heiniö ja Emma Sahlin astuvat ulos komean koulurakennuksen pääovesta. Heillä on juhlavaatteet yllään ja todistukset käsissään. Lukion ykkösluokka on nyt takana. Ja kesäloma edessä.

He ehtivät antaa lyhyen haastattelun ennen kotimatkaansa. Heiniö ja Sahlin kulkevat koulussa omilla mopoautoillaan. Sahlinin koulumatka Getasta kestää 40 minuuttia.

Sekä Sahlin että Heiniö kertovat opiskelevansa koulussa suomea.

Heiniö kertoo aikovansa pitää lukion jälkeen sapattivuoden. Sen jälkeen hän voisi hakea esimerkiksi Vaasaan opiskelemaan.

Sahlinin tulevaisuudensuunnitelmat ovat auki. ”Vet inte”, hän sanoo.

Ensin on tämä kesä ja vapaus.

Aiotteko juhlia Ahvenanmaan itsehallinnon satavuotispäivää?

”Kanske.”

Ehkäpä.

Jaakko Lyytinen, teksti

Mikko Suutarinen, kuvat ja videot

Boris Stefanov, kartta-animaatio

Olli Nurminen, tuottaminen

Tuija Pallaste, editointi

Lilli Korhonen, verkkotaitto

JULKAISTU 23.6.2021 © Helsingin Sanomat