Piia Elonen HS, teksti

Rio Gandara HS, kuvat ja videot

Sen piti olla ihan tavallinen veneretki. Kuten niin monet muut aiemmin.

He lähtivät Keuruulta, Keurusselän pohjoispäästä, kohti etelää. Tarkoitus oli yöpyä keskellä järveä, Raaskan saarella. Ympärillä aukesi keskisuomalainen kesämaisema. Oli vuosi 1989.

Jussi Isoaho eteni järvellä pikkuisella soutuveneellä, jonka perässä putputti pieni, kaksiheppainen perämoottori.

Isä oli tietysti mukana, olihan Jussi vasta 12-vuotias. Isä ajoi omaa venettään, Jussi ohjasi omaansa.

Jussille veneily oli kaikki kaikessa. Hän oli pikkunassikasta saakka ihaillut isän kaverin tuulilasivenettä. Sen kyytiin hän aina kinusi. Ei ihme, että vanhemmat antoivat Jussille lahjaksi oman veneen, kun hän täytti kymmenen. Se on tallessa edelleen.

Keurusselän suurella selällä 12-vuotias Jussi halusi yrittää uistimella kalaa. Isompi selkä, isommat kalat, hän ajatteli. Jussi jäi virvelöimään, isä lähti edeltä saareen.

Kauaa Jussi ei ehtinyt kalaa yrittää, kun tuuli alkoi yltyä. Oli pakattava kalastusvehkeet pois ja lähdettävä isän perässä saareen. Tuuli voimistui nopeasti ja yllättävän kovaksi.

Pian Jussi ymmärsi, ettei hän pääse vasta-aallokossa pikkuveneellään saaren rantaan mitenkään.

Hän rantautui Korkea tuulisaari -nimiseen saareen. Jussi vietti saaressa puolisen tuntia, tunnin. Siinä ajassa hän ymmärsi, ettei voinut jäädä sinnekään. Isä huolestuisi kamalasti. Häntä ei osattaisi ikinä etsiä pikkusaaresta.

Jussi päätti yrittää sittenkin Raaskan rantaan. Hän kiersi toista kautta, aallokon ja tuulen paremmalta puolelta. Se onnistui. Mutta rannassa odotti yllätys.

Isän vene oli poissa.

Jussi arvasi, että isä oli lähtenyt etsimään häntä. Jussi ei voinut kuitenkaan lähteä isän perään. Tuuli oli liian kova hänen kaksiheppaiselleen. Hän jäi pienelle vihreälle rantamökille odottamaan. Mökki ei ollut perheen oma, mutta heillä oli lupa käyttää sitä.

Lopulta pusikon takaa kuului tuttu ääni. Jussi tunnisti näkemättäkin isän Johnsonin prutkutuksen. Jussi juoksi laiturille vastaan.

Kun isä pääsi veneestä rantaan, he halasivat. Pitkään.

Kyyneleet nousevat silmiin, kun Jussi kertoo tuosta hetkestä. Siihen tiivistyi niin paljon helpotusta, lämpöä ja rakkautta, että Jussi muistaa sen elävästi vieläkin.

”Ei silloin niin näytetty tunteita. Eikä tietysti lapsikaan tavallisesti sillä tavalla mieti omia tunteitaan vanhempiaan kohtaan. Mutta siinä halatessa tajusin selvästi, että rakastan isääni”, Jussi miettii.

Jussi on nyt 44-vuotias.

Tuona iltana isä oli poikkeuksellisen iloinen ja hilpeä. Helpotuksesta se kai johtui. Isä lämmitti saunan, antoi Jussin jopa maistaa ensimmäistä kertaa vähän keskiolutta.

Sinänsä veneretki Keurusselälle ei ollut poikkeuksellinen. Ekaluokkalaisesta lähtien Jussi oli viettänyt saaressa juhannuksia perheensä kanssa.

Oranssi kupoliteltta pystytettiin ”Raaskan laguuniin”, pienelle kuunsirpin muotoiselle hiekkarannalle saaren pohjoispäähän. Siellä he nukkuivat koko perhe: Jussi, isä, äiti, isoveli.

Läpi lapsuuden ja nuoruuden Jussi retkeili, kalasti, telttaili ja veneili Keurusselällä. Perheen kanssa, kavereiden kanssa, yksin. Kaverin kanssa he voittivat kalastuskilpailun. Lohenmuotoinen puinen kiertopalkinto tuntui upealta.

Siihen aikaan ei valokuvattu koko ajan. Jussi kuitenkin muistaa, että aina uitiin. Koko ajan uitiin. Uimakalliolla oli edettävä varoen: jalan alle piti etsiä hiekkakohtia, varoa teräviä kiviä.

Teini-iässä järvi jäi joiksikin vuosiksi, kun oma bändi vei mukanaan.

Mutta aikuisena hän alkoi taas käydä Keurusselällä. Hän toi tulevan vaimonsa Raaskaan telttailemaan. Myöhemmin pariskunta poimi saaresta monta ämpärillistä mustikoita.

Näin pikkuisesta saaresta kasvoi vähitellen Jussille rakas.

Kesäisin Jussin piti päästä Keurusselälle joka viikonloppu. Se oli kuin pakkomielle. Hän liikkui järvellä soutamalla. Joskus kalasti, usein ei. Hän piti saarissa tulia, pystytti teltan, jäi yöksi.

Tämän vuoden loppukesästä Jussi palasi Raaskaan. Se oli hänelle järkytys.

Vihreä pieni rantamökki rapistuu hylättynä. Joutsenet huutelevat ohi lentäessään.

Isän halauksesta Raaskan rannassa on kulunut 32 vuotta. Tämä retki on kuitenkin erilainen.

”Kuin kaveri olisi hakattu. Tuli tunne, että sitä pitää puolustaa”, Jussi kertoo. Syyskuun kolea tuuli pyrkii takin alle.

Mistä hän oikein puhuu? Mitä on tapahtunut?

Kaikki alkoi tämän vuoden elokuussa. Jussi oli taas kerran tullut kotoaan Oulusta Keurusselälle. Hän oli paikallisen soutuseuran kanssa soutamassa kirkkoveneellä.

Soutajat kertoivat nähneensä järvellä proomun. Proomussa oli kuljetettu isoja määriä puuta. Saarissa oli kuulemma hakattu.

Jussi oli yllättynyt, ihmeissään. Hänen piti kuitenkin palata Ouluun, työpäivä odotti.

Kotona Oulussa Jussi alkoi kysellä ja selvitellä, mistä on kyse. Hän sai vinkin palvelusta, jossa pääsee katselemaan metsänkäyttöilmoituksia. Maanomistajan pitää aina ilmoittaa hakkuista etukäteen metsäkeskukselle.

Jussi alkoi selata ilmoituksia. Sieltä koko totuus levisi hänen silmiensä eteen.

Raaska oli merkitty avohakattavaksi. Samoin viereinen Honkasaari. Ja Tynnyrisaari. Hakkuumerkintöjä löytyi aina vain lisää.

Jussi soitti isälleen ja pyysi tätä lähtemään järvelle tarkistamaan tilannetta. Isä lähetti kuvia.

Raaska oli hakattu. Ei yhtä aukkoa, vaan koko saari oli avohakattu. Metsä oli poissa.

Jussin oli vaikea ymmärtää tätä. Saiko saarimaisemat hakata pois noin vain?

Keuruun kaupungin omassa retkeilykartassa vuodelta 2018 Raaskan luonnonhiekkaranta on merkitty retkeilykohteeksi. Se sama laguuni, jolla Jussi telttaili lapsuuden juhannuksina.

Hän alkoi tutkia kaavamerkintöjä. Koko Keurusselkä oli maakuntakaavassa merkitty ”matkailun ja virkistyksen vetovoima-alueeksi”.

Tarkoittiko se mitään? Mitä saarissa sai tehdä?

Jussi ymmärsi, että hänen on päästävä omin silmin katsomaan, mitä Keurusselän saarissa tapahtui.

Hän lähti Oulusta jälleen Keuruulle. Moottorivene kuljetti selälle. Elettiin elokuun viimeisiä päiviä. Päivä oli viileä mutta poutainen.

Jo kaukaa näki, että Raaska oli mennyttä. Saaren siluetti oli kadonnut. Ruskean lätyn rantoja kiersi ohut puurivistö, ja keskemmällä törrötti muutamia säästöpuita, mutta se ei riittänyt pelastamaan näkymää: Raaskasta näki läpi.

Raaskaa sellaisena kuin Jussi sen tunsi, ei enää ollut.

”Joku voi nähdä saaressa vain puun hinnan, euroja. Minulle se oli jotain muuta.”

Voi kai sanoa, että Jussi on kasvanut Raaskan kanssa. Lapsena. Nuorena aikuisena. Pariutuessaan. Perheellisenä. Muovautunut vähitellen omaksi itsekseen.

Nyt saaresta tuli mieleen loukkaantunut eläin.

Hakkuuaukiolle ei kannattanut leiriytyä. Jussi pystytti telttansa viereiseen Jatasaareen, joka on vain uintimatkan päässä. Pienen ja kivikkoisen naapurisaaren puut olivat yhä pystyssä.

Elokuinen ilta oli uskomattoman kaunis: Keurusselkä aivan tyyni. Vedenpinta värjäytyi oranssiksi, kun aurinko laski. Iltapalaksi Jussi oli nostanut hauen, jonka hän kypsensi tulilla. Illan pimetessä Jussi istui, katseli järvelle ja kuunteli, kuinka metsäkoneet murisivat.

Äänet kantautuivat alle kolmen kilometrin päästä Apajasaaresta, joka nyt oli hakkuuvuorossa. Tasaisin väliajoin järveä pitkin kantautui rysähdys, kun puu toisensa jälkeen tärähti maahan.

Metsätyöt jatkuivat läpi yön, ja metsäkoneen möyrinä piti Jussia teltassaan hereillä.

Seuraavana aamuna Jussi ajoi veneellään Tynnyrisaareen. Sekin oli merkitty avohakattavaksi, kunhan koneet ehtisivät sinne asti. Jussi näki mielestään luonnontilaista metsää, elävän saaren. Surullisena hän hyvästeli puita pikkusaarella.

Oli palattava Ouluun, jossa perhe odotti. Saarten kohtalo kuitenkin myllersi mieltä. Tuhottu. Muulla sanalla hän ei osannut saaria kuvata. Hän tunsi vihaa.

Viha herätti tarmon. Tai ”toimintaryöpsäyksen”, kuten Jussi itse sanoo.

Hän luki lakipykäliä. Tutki kaavoja. Soitteli Maanmittauslaitokselle. Perusti pelastusadressin. Huhuili apua Twitterissä, linkkasi tasavallan presidenttiä tviitteihinsä. Otti yhteyttä Suur-Keuruu-lehteen ja sanomalehti Keskisuomalaiseen.

Hän selvitti metsäkoneyrittäjän. Soitti kaavoitusjohtajalle, Pentti Linkolan pikkuserkulle, ely-keskuksen lakimiehelle ja metsäyhtiölle.

Raaska oli jo menetetty, mutta ehkä Tynnyrisaaren voisi vielä pelastaa. Ehkä vielä oli toivoa. Hän soitti maanomistajalle.

Jussin mukaan maanomistaja ei ollut halukas myymään. Jussi tarjoutui korvaamaan pelkän puiden arvon.

Tarjous jäi pikemminkin heitoksi. Puhelimessa ei ikinä päästy euroihin asti.

Puhelusta ei seurannut mitään. Tynnyrisaaren hakkuusuunnitelmassa pysyttiin.

Kaikesta tästä Jussi kertoo Raaskan mökin kuistilla. Syyskuinen päivä ei ole erityisen kylmä, mutta ilman metsän suojaa viileä tuuli pääsee puskemaan suoraan päin. Jussi hörppii välillä teetä.

Jussi kertoo tuoneensa mökin seinustalla kasvaneeseen koivuun keväällä 2020 linnunpöntön. Se nyyköttää edelleen paikoillaan, mutta koivu sen yläpuolelta on katkaistu ja viety proomulla pois.

Jussi yrittää etsiä lapsuutensa polkua. Sitä pitkin kipitettiin telttapaikalta saunaan. Hän löytää pari kantarellia, mutta ei polkua. Se on jäänyt jonnekin oksien ja risujen, erilaisten hakkuutähteiden alle.

”Tämä on ollut ihan oma maailmansa. Nyt se on särkynyt”, Jussi sanoo.

Oksien takia saarella on vaikea kävellä. On astuttava yli, varottava, nilkka tarttuu rankojen väliin.

Koko maaperä on myllätty, metsänhoitotermein mätästetty. Metsänpohjaan on käännetty aukkoja, joista paistaa paljas maa. Metsäkone on raastanut sammalikon ja varvikon pois. Isojen renkaiden jättämissä urissa makaa vettä.

Suomi on Euroopan metsäisin maa. Lähes kaikki metsä on kuitenkin talousmetsää tai jotenkin muuten ihmisen kajoamaa. Vain alle viisi prosenttia Suomen metsistä on luonnontilaista.

Suurta osaa Suomen metsistä on hakattu viimeisen 15 vuoden aikana. Päätehakkuista selvä enemmistö on avohakkuita.

Avohakkuitakaan ei kuitenkaan saa tehdä miten vain. Hakkuuaukolle on jätettävä pystyyn säästöpuita. Pieneliöille on jätettävä lahopuuta. Metsänpohjan auraus on lopetettu lähes kokonaan.

Metsälaki voi jonkun korviin kuulostaa armottomalta. Se ei vaadi säästämään saaria tai edes niiden rantoja hakkuilta. Raaskan, viereisen Honkasaaren tai vaikkapa etäämmällä olevan Apajasaaren hakkuissa ei ole kuitenkaan mitään laitonta tai hämäräperäistä.

Metsälaissa puhutaan kyllä puroista ja muista pienvesistä. Niiden ympärille on jätettävä suojavyöhykkeet. Mutta isompien vesistöjen rannoille metsälaki ei määrää jättämään hakkaamattomia kaistaleita.

Raaskan saaren rantaan jäi kapea muutaman puun rivistö.

Keurusselän saarissa kasvoi yksityisten ihmisten talousmetsää, josta he nyt saavat tuloja. Kaikista hakkuista oli tehty metsän­käyttö­ilmoitukset, niin kuin metsälaki maanomistajia velvoittaa.

Suurin osa metsistä oli luonnollisesti kasvanutta, mutta mukana on ollut joitakin istutettujakin alueita. Nuorimmat metsät olivat 30-vuotiaita, vanhimmat noin 120-vuotiaita. Koska metsäkoneen vieminen saariin on kallista, samoihin hakkuisiin oli kerätty parinkymmenen eri maanomistajan metsiä. Puut päätyivät ainakin Metsä Groupille ja UPM:lle.

Tämä on silti tärkeä muistaa: sekä metsäyhtiöt että maanomistajat ovat toimineet nykyisten lakien mukaan.

Tynnyrisaaren ja Konisaarten tilanne on epäselvempi. Toisin kuin muille saarille, näille kolmelle saarelle omistajat ovat hakeneet maisematyölupaa, sillä näitä saaria koskee Liukko-Häkkisen rantaosayleiskaava.

1990-luvulla tehtyä kaavaa ei löydy verkosta, joten sitä ei ole yhtä helppo tarkistaa kuin vaikkapa maakuntakaavaa. Mutta saarten päällä on merkintä MU-1. Selitysosassa kerrotaan, että MU-1-merkityillä alueilla on avohakkuukielto, jollei erityisistä syistä myönnetä rakennuslain pykälän 124a mukaista lupaa. Rakennuslaissa tätä pykälää ei enää ole. Erityisiä syitä ei kaavassa ole määritelty.

Maisematyöluvat on haettu Keuruun kaupungin rakennusvalvonnasta.

Siellä ne ovat menneet sähköisestä lupapalvelusta yhden rakennustarkastajan työlistalle. Mitään palavereja ei ole tarvittu, rakennustarkastaja on myöntänyt maisematyöluvat saariin yksin oman työpöytänsä ääressä kaupungintalolla.

Jussi sanoo ymmärtävänsä, että saarissakin tehdään joitain hakkuita. Mutta hänelle ei ikinä tullut mieleenkään, että saaret voitaisiin avohakata. ”Se on röyhkeää.”

Ja se yllätti hänet.

”Jos olisin tiennyt, olisin joka ikinen vuosi seurannut alueen metsänkäyttöilmoituksia.”

Jussi tai hänen perheensä eivät omista Keurusselän saarissa mitään. He ovat retkeilleet saarissa jokamiehen­oikeuksien turvin. Niiden mukaan luonnossa saa ulkoilla riippumatta siitä, kuka sen omistaa.

Jussi olisi toivonut, että kaavan virkistyskäyttömerkinnöillä olisi ollut jotain merkitystä. Että saarten maisema-arvoja olisi mietitty. Että saarten ekosysteemin erityisyys olisi huomioitu.

”Näissä saarissa olen saanut aina olla omassa rauhassa. Uskon, että saarissa elävät eläimet ovat kokeneet samoin. Kun tänne on metsäkone tuotu, saaressa eläimille ei ole jäänyt muita vaihtoehtoja kuin kuolla, jos ne eivät voi lentää tai uida”, Jussi sanoo.

Ja sitten ovat tunteet ja muistot.

”Minulle tämä oli se paras paikka maailmassa.”

Ehkä moni muukin osaisi nimetä rakkaimman paikkansa: Maiseman, joka on läpeensä tuttu. Lähimetsän, joka rauhoittaa. Polun tai kallion, jonka jokainen uurre ja juurakko on painunut mieleen. Puun, kiven tai sammalikon, joka palauttaa muistot elävinä eteen.

Entä jos nämä paikat vietäisiin pois? Näin on monelle käynyt.

Jussi ei voinut antaa asian olla. Ei vaikka se takoo liikaakin mielessä ja vie voimia. Ei ole ollut helppoa asettua teollisuutta vastaan. Taloudellista tehokkuutta vastaan.

Onko kaikki ollut turhaa? Mitä Jussi lopulta saavutti?

Raaskan hän oli jo menettänyt. Siksi hän keskittyi pelastamaan Tynnyrisaarta.

”Se on varmasti nyt sitten hakattu”, Jussi arvelee Raaskan vihreän mökin terassilla.

On päästävä katsomaan omin silmin. Jussi pakkaa teetermoksen reppuun. Lähdemme veneellä etelään, kohti Tynnyrisaarta.

Kun Tynnyrisaari piirtyy esiin Hanhisaarien jälkeen, Jussi alkaa suorastaan kuplia. Ilo pyrkii pintaan.

Tutut puut kohoavat kohti taivasta.

”Voi että. Melkein itku tuli viimeksi, kun hyvästelin täällä puita. Saari oli kumminkin avohakkuulistalla”, Jussi puhelee.

”Onpa hieno homma”, Jussi huokailee helpotusta äänessään samalla, kun hän ohjailee pienen avo-Busterin rantaan.

Rannassa hän esittelee iloa äänessään: ”No niin, welcome”.

”Ai että. Ai että. Samuli Putro laulaa, että saaressa on aina sunnuntai. Siltä tämä juuri tuntuu.”

Hiljaisuus on Jussista tipotiessään.

Saaressa kasvaa tietysti kuusta ja mäntyä, mutta myös katajaa ja pihlajaa. Haapa havistelee lehtiään hiljaksiin. Ei mitään vanhaa ikimetsää, vaan eri-ikäisiä puita: paljon nuoria ruipeloita mutta myös muutamia selvästi vanhempia mäntyjä.

Metsänpohja on ehjä. Sammalturkki on kiivennyt kivien yli. Puolukanvarpuja, yksi kantarelli, tatteja, suppilovahveroita.

Koskematon saari ei ole. Keskiosista löytyy kaksi vanhaa, jo sammaloitunutta kantoa. Rantakalliolle joku on kasannut tulipaikan.

Saari on pieni ja nätti.

Ensin Jussi haaveilee saaren ostamisesta. Mutta kun hän näkee pikkuruisen luonnonrannan, jossa on rinnan vaaleaa hiekkaa ja silokalliota, hän tajuaa, että alkaisi itsekin haluta paikalle mökkiä. ”Ei, parempi tämä olisi suojella”, hän sanoo.

Vielä isommin hän haaveilee Lokki-ohjelmasta. Se on vastaava metsänsuojeluohjelma kuin Metso, mutta saaria varten.

Hän on tehnyt lakimuutoksia ehdottavan kansalaisaloitteen, joka rajoittaisi hakkuita saarissa. Ettei tulevaisuudessa muiden saarten tarvitsisi kohdata samaa kuin hänen lapsuutensa Raaskan.

Toistaiseksi pieni Tynnyrisaari on vielä ennallaan. Mutta miksi? Onko hakkuita lykätty? Vai peruttu kokonaan? Ja miksi?

Tätä emme saa tietää, sillä maanomistaja ja metsäyhtiö eivät kerro.

Ehkä Jussin julkinen metelöinti on auttanut. Ehkä on alettu epäröidä erityisten syiden kantavuutta avohakkuut kieltävällä kaava-alueella. Ehkä maanomistaja on halunnut perääntyä omista syistään.

Tai ehkä saari vielä hakataan.

Tynnyrisaaren pikkumetsä ei kaikesta tästä kohinasta tiedä mitään. Se seisoo veden ja tuulen keskellä, kuten ennenkin.

Oman seutusi tulevia hakkuita voit tutkia Metsäkeskuksen palvelusta.

Jussi Isoahon lisäksi juttua varten on tarkistettu tietoja Metsä Groupilta, UPM:ltä, Keuruun kaupungilta, Jussin isältä sekä paikalliselta luonnonsuojeluyhdistykseltä. HS yritti haastatella myös kahta paikallista maanomistajaa, mutta he eivät halunneet kommentoida.

Piia Elonen, teksti

Rio Gandara, kuvat ja video

Petri Salmén, grafiikka

Sami Simola, tekstin editointi ja tuottaminen

Lilli Korhonen, ulkoasutuottaminen

Juttua on korjattu 6.10 klo 11:35. Tekstissä kerrottiin alunperin, että metsänpohjan aurausta on vähennetty. Todellisuudessa auraus on lopetettu lähes kokonaan.

JULKAISTU 5.10.2021 © Helsingin Sanomat