Super-
saalistaja iskee pimeässä

Räkättirastaan kokoinen ja pienen omenan painoinen helmipöllökoiras on metsämyyrän kauhu. Se nappaa toistakymmentä pikkujyrsijää yhdessä yössä.

Arja Kivipelto HS, teksti

Kimmo Taskinen HS, kuvat

Helmipöllökoiraille kevät on yhtä stressiä. Ne saattavat hihkaista ensimmäiset soidinhuutonsa jo varhain tammikuussa. Näin aikaisin öinen puputus alkaa niinä vuosina, joina myyriä on paljon.

Helmipöllön soidinhuuto.

00:00  / 00:00
Helmipöllö iskee silmää.

Linnut jatkavat, kunnes saavat itselleen puolison. Poikamiehet huutelevat vielä kesäkuun alussa ja päivänvalollakin. Tosin ne jaksavat pitää ääntä vain, jos niille riittää jyrsijöitä syötäväksi. Energiaa kuluu, kun hoilaa tuntikausia muutaman sekunnin välein pu-pu-pupu-pu-pu-pupu...

Jokainen laulaja pyrkii siihen, että edes yksi helmipöllönaaras kuulisi kutsun ja lentäisi paikalle.

Parinmuodostuksen ensi vaiheita ei tunneta, koska ne tapahtuvat yön pimeydessä. Siihen liittyy ainakin kihlalahja, eli mehukas myyränraato, jonka koiras tarjoaa naaraalle. Jos tämä hyväksyy herkun, asiat etenevät.

Helmipöllön soidinpuputus on kevättalvisen yön kiehtovimpia ääniä.

Kuten biologiaa päntänneet muistavat, myyräkannat vaihtelevat Etelä-Suomessa kolmen vuoden jaksoin. Tiheimmillään myyriä on 200–300 hehtaarilla, harvimmillaan vain yksi.

Myyrät ovat pöllöille tärkeää ruokaa, ja myyrien ja pöllöjen määrät seurailevat toisiaan. Syklin notkahdus syntyy, kun jonain vuonna talviravinnon puute hidastaa myyrien lisääntymistä. Lisäksi monet petolinnut ja jotkin nisäkkäät syövät vähiin käyviä pikkujyrsijöitä.

Tästä seuraa, että saaliseläinten kannat romahtavat.

Pöllöille koittaa pula-aika. Saattaa olla, etteivät ne edes yritä pesiä, vaan hylkäävät reviirinsä ja lähtevät joukolla liikkeelle. Vaelluksia on maalis-huhtikuussa ja syys-lokakuussa.

Käännekohdassa pöllöjä on paljon ja muonaa vähän. Silloin etenkin nuoria ja vanhoja lintuja kuolee ja vain vahvimmat selviävät.

Huonona myyrävuonna helmipöllöt alkavat puputtaa tavallista myöhemmin ja niiden soidin loppuu lyhyeen.

Myyräsyklit ovat vuosituhannen vaihteen jälkeen kadonneet tai ainakin heikentyneet eteläisessä Suomessa, varsinkin etelä- ja lounaisrannikolla.

Metsämyyrän juomahetki.

Toissa talvena ja kesänä myyriä oli vähän lähes koko Suomessa, talvella 2021 niiden määrä on ainakin Etelä-Pohjanmaalla kääntynyt hitaaseen nousuun, kertoo Turun yliopiston emeritusprofessori Erkki Korpimäki.

Hän on 48 vuotta seurannut etenkin helmipöllöjen ja varpuspöllöjen elämää tutkimusalueellaan, yhtenäisellä kaistaleella, joka nykyisin ulottuu Kauhavalta Lapualle, Kortesjärvelle ja Lappajärvelle. Ennen varsinaista tieteellistä työtään hän perusti pönttöverkostoa ja tutustui pöllöjen elämään seitsemän vuoden ajan.

Tutkimusalue on asteittain laajentunut tuhannen neliökilometrin kokoiseksi. Siellä myyräsyklit ovat jatkuneet voimakkaina myös 2000-luvulla.

Korpimäki nimettiin taannoin kansainvälisen pöllökeskuksen Hall of Fameen eli parhaimmistoon, ja hän sai ansioituneen tutkijan Champion of Owls -palkinnon. Hän on julkaissut kolmisensataa tieteellistä artikkelia.

Uransa alussa 1970- ja 1980-luvuilla hän omisti kevättalvet sille, että kuunteli helmipöllöjä lukuisat yöt läpeensä.

”Se oli kylmää hommaa. Aina helmi-maaliskuussa ajoin autolla pöntöltä toiselle ja pysähdyin jokaiselle kymmeneksi minuutiksi. Aloitin auringonlaskun jälkeen, jatkoin puoliyöhön ja tauon jälkeen vielä aamuyön, jolloin puputuksessa on toinen, matalampi huippu.”

Helmipöllö pesi alun perin palokärjen tekemissä koloissa, nykyisin enimmäkseen pöntöissä. Niitä on Korpimäen tutkimusalueella 1980-luvun alkupuolelta lähtien ollut yhteensä noin 450. Pöntöistä ei muuallakaan Suomessa ole puutetta, siitä lintuharrastajat ovat pitäneet huolta.

Monet helmipöllöperheet asuvat nykyisin pöntöissä.
Palokärki auttaa osaltaan pöllöjen asuntopulaa. Ensin on kuitenkin saatava omat jälkeläiset siivilleen.

Kuuntelemalla tutkija sai selville muun muassa, millä pöntöillä oli koiras ennen pesimäkautta, mitkä alueen koiraista saivat myöhemmin puolison ja mitkä jäivät vanhoiksipojiksi.

Enää hän ei ole vuosiin ajellut metsäteitä pimeinä öinä, koska tarpeellinen tieto saatiin kerättyä jo 1990-luvun alkuun mennessä.

Helmipöllö suosii havumetsiä.

Kun linjalaskennan uranuurtaja Einari Merikallio keräsi mittavat aineistonsa 1950-luvulla, helmipöllö oli Suomen runsain petolintu. Vielä 1990-luvun alussa se oli koko pohjoisen Euroopan yleisin pöllö.

Sittemmin suomalaisten puputtajien määrä on vähentynyt tasaisesti parin prosentin vuosivauhtia. 2000-luvulla kato on kiihtynyt, ja nykyisin laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi. Valtakunnallisen petolintuseurannan perusteella helmipöllön pesivä kanta on vähentynyt 1980-luvulta lähtien 60–70 prosenttia.

Korpimäen tutkimusalueella huippuvuosi oli 1992, jolloin pesiä oli 163 ja kolmanneksessa pöntöistä oli asukkaita. 2010-luvun parhainakin vuosina vain viitisentoista prosenttia niistä on ollut asuttuina.

Helmipöllö ei ole erityisen vaatelias asuinpaikan suhteen.

Hoitometsiä se tosin vierastaa. Ympärillä täytyy olla tiheää puustoa, joista löytyy turvapaikkoja.

Helmipöllö kärsii avohakkuista ja erityisesti vanhojen kuusikoiden häviämisestä, kiteyttää Korpimäki. Hänen ryhmänsä on vuosien mittaan selvittänyt monipuolisesti sitä, miten tehometsätalous vaikuttaa pieneen petolintuun.

Tutkimusten palapelistä puuttuu vielä yksi pala.

Jos metsäalueelta kaadetaan lähes kaikki puut ja maata muokataan korjuun jälkeen, mustikan varvikko ja maarönsyt rikkoutuvat. Kasvin palautuminen kestää pitkään. Helmipöllön tärkein saalislaji, metsämyyrä, syö mielellään juuri mustikan lehtiä ja marjoja.

Talitiainen mustikan kukkien ympäröimänä.

Mustikan peittävyys eli versojen osuus metsämaan pinta-alasta on puolittunut 1950-luvulta ja sen jälkeen väheneminen on jatkunut. Tästä seuraa vääjäämättä, että myös metsämyyrien elinympäristö on huomattavasti kutistunut, sanoo Korpimäki.

Hänen tutkimusalueellaan vanhojen metsien osuus on romahtanut 1990-luvun alun kymmenesosasta nykyiseen noin yhteen prosenttiin.

Tasaikäisiksi kasvatetuissa talousmetsissä on niukemmin vaihtoehtoista pöllönruokaa kuin luonnonmukaisissa vanhoissa metsissä.

Pikkulintujen sulat pöllön pöntössä kertovat myyrätilanteen huonontuneen.
Hömötiainen viihtyy korpimaisemassa. Se kaivertaa mieluiten itse pesäkolonsa lahoon puupökkelöön.

Helmipöllö pyytää myös pikkulintuja ja metsäpäästäisiä.

Metsien tiaiskannat ovat rajusti pienentyneet. Esimerkiksi hömötiainen oli vielä 1950-luvulla Suomen neljänneksi runsain lintu. Tuoreimmassa Suomen luonnon Punaisessa kirjassa vuodelta 2019 laji on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Töyhtötiainen on vaarantunut, mutta kuusitiainen sentään kuuluu yhä elinvoimaisten luokkaan.

Metsäpäästäistäkin kiusaa mustikan väheneminen. Se syö selkärangattomia, ja monet ötökät popsivat marjakasvia. Lisäksi hoitometsistä puuttuu suojapaikkoja, joihin helmipöllö pääsisi pakoon kanahaukkaa ja viirupöllöä. Eteläisessä Suomessa sen täytyy vältellä myös lehtopöllöä.

Nuorella kanahaukalla on vanhojen lintujen poikkijuovien sijaan rinnassaan pitkittäisjuovia.
Viirupöllö saalistaa mieluiten pikkunisäkkäitä, mutta sille kelpaavat ravinnoksi myös pienemmät sukulaisensa.
Lehtopöllön saalistusmaastoa ovat metsänlaitojen pellot ja niityt.

Korpimäki ja hänen työtoverinsa ovat osoittaneet, että mitä suurempi osuus helmipöllön elinpiiristä on vanhaa ja keski-ikäistä metsää, sitä paremmin lintu selviää talvista ja sitä enemmän ja useammin se tuottaa jälkeläisiä.

Siellä missä on runsaasti avohakkuita ja taimikkoa, tulee vähemmän niin sanottuja lentopoikasia. Termi tarkoittaa, että ne selviävät elossa vähintään siihen asti, kunnes nousevat omille siivilleen.

Jos ne ovat syntyneet myyräkantojen kasvuvaiheessa, ne pysyvät kolme kertaa todennäköisemmin hengissä ensimmäisen talven yli kuin ne, jotka kuoriutuvat silloin, kun myyrien määrät vähenevät tai ovat aallonpohjassa.

Poikanen on lähtenyt pesästä. Emo seuraa jälkikasvunsa edesottamuksia taustalla.
Poikasen suojaväri sulautuu metsämaisemaan.

Helmipöllön poikastuotto pesintäyritystä kohti on 1970-luvulta lähtien alentunut reilun kymmenyksen.

Entä se puuttuva pala?

Kyseinen hanke on kesken. Siinä on tarkoitus selvittää, mitä lentopoikasille tapahtuu pesästä lähdön ja itsenäistymisvaiheen välillä. Tutkija Marek Kouba Prahan Life Sciences -yliopistosta avustajineen etsii vastausta siihen, miten ravinto-olot ja elinpiirin metsien rakenne vaikuttavat nuorten pöllöjen eloonjäämiseen ja kuolinsyihin.

Ryhmä tarkkaili niitä Etelä-Pohjanmaan tutkimusalueella radiolähettimien avulla vuonna 2019. He asensivat gramman painoisia laitteita 16 lentopoikasen jalkaan ja seurasivat lintuja siihen asti, kun ne noin kahden kuukauden ikäisinä lähtivät synnyinseudultaan.

Silloin myyräkannat olivat alhaisimmillaan ja 12 seuratuista poikasista kuoli. Tutkimus toistettiin keväällä 2021. Silloin maastossa kipitti kosolti myyriä, kannat olivat kasvamaan päin. Tutkijat analysoivat aineistoa parhaillaan.

Oli myyriä vilisemällä tai vähän, helmipöllökoiras joutuu saalistamaan ahkerasti, jos löytää kumppanin.

Ensiksi sen on kyettävä runsaaseen kosioruokintaan, jonka perusteella naaras lopulta valitsee puolison. Mitä enemmän myyriä morsiamen eteen ilmestyy, sitä sopivampi on sulhasehdokas.

Kun valinta on tehty, naaras istuu oksalla ja lihottaa itseään munintakuntoon. Pulskistuva mamma lentää entistä kömpelömmin, ja sen olisi vaikea itse saalistaa.

Paras sää pöllöjen kuunteluun on tyyni ilma.

Sankka lumisade hillitsee pöllöjen huuteluintoa.

Myyrät ja hiiret viihtyvät hangen alla.
Usein pikkunisäkkäistä näkyy vain jäljet hangen pinnalla.

Tässä vaiheessa koiraan on pyydettävä viidestä kuuteen myyrää yössä: muutamia myyriä itselleen ja saman verran nuorikolle. Muninnan, haudonnan ja varhaisen pesäpoikasvaiheen aikana se kantaa pöntölle myös ylimääräisiä saaliita, jotka naaras pinoaa ympärilleen.

Pesän pohjalle kertyy naaraan ja myöhemmin poikastenkin oksennuspalloja. Pöllö nielaisee saaliinsa suurina suupaloina, ja sulattamattomat karvat ja luut jäävät vatsaan klimpiksi. Lintu kakoo sellaisen ulos kerran tai kaksi vuorokaudessa.

Korpimäki laskeskelee eritelleensä tuhansien tuollaisten möykkyjen sisällön ja löytäneensä lähes 28 000 saaliseläimen luita.

Analyysien ansiosta hän tuntee tarkoin helmipöllön ruokavalion. Hyvässä myyrätilanteessa menyy sisältää paitsi metsämyyriä, myös peltomyyriä ja idänkenttämyyriä. Nuo jälkimmäiset, Microtus-suvun lajit painavat keskimäärin 25 grammaa, ja niiden osuus ravinnosta on kolmannes. Metsämyyrät ovat noin 17-grammaisia, ja osuus ravinnosta on neljännes.

Mitä kevyempiä saaliit ovat, sitä useampia yksilöitä pöllön on pyydystettävä. Erityisesti huonoina myyrävuosina oksennuspalloista löytyy metsäpäästäisten jäänteitä, ja silloin niitä on lähes neljäsosa saaliista. Ei ihme, etteivät pitkänenäiset pikkunisäkkäät ole helmipöllön ensisijaista muonaa. Yhdessä sellaisessa on syötävää korkeintaan kymmenen gramman verran!

Talvisin metsien tiaiset ja keväisin peipot ovat tärkeimpiä vaihtoehtoisia aterioita. Keväällä lintujen osuus saaliista on vajaa kymmenys.

Öinen metsä on täynnä vaaroja. Viirupöllö väijyy saalista.
Kuusikko tarjoaa hyvän suojan helmipöllöille.
Helmipöllö on vain räkättirastaan kokoinen, mutta tuuhea höyhenpuku saa sen vaikuttamaan kookkaammalta.

Helmipöllönaaras on muninnan suhteen joustava: mitä enemmän koiras tuo ruokaa, sitä useampia munia se tekee. Maaliskuussa aloitetuissa pesissä on tavallisesti kuusi tai seitsemän munaa, huhtikuun lopulla perustetuissa alle viisi. Jos myyrävuosi on hyvä, munia on keskimäärin kuusi, enimmillään yhdeksän, huonossa ravintotilanteessa neljä.

Naaras aloittaa haudonnan, kun toinen muna on ilmestynyt. Uusi muna putkahtaa maailmaan joka toinen päivä. Esikoisen ja kuopuksen välinen ikäero voi olla kaksikin viikkoa.

Hautoja on helppo houkutella kurkistamaan pöntön aukosta ulos. Ei tarvitse kuin raapia runkoa varovasti, niin pyöreä pää ilmestyy esiin. Pöllö on varuillaan, jottei näätä pääse yllättämään sitä.

Näätä.

Mikäli peto saisi vainun ja kiipeäisi puuhun, emo voisi ehtiä pelastautua mutta menettäisi munat tai poikaset.

Poikaset kuoriutuvat noin kuukauden päästä. Jos niitä on vaikkapa viisi, koiraan on tuotava pesälle viitisentoista myyrää jok’ikisenä yönä parin kuukauden ajan. Sen on suoriuduttava jahdista neljässä tai viidessä tunnissa, päiväsaikaan se ei metsästä lainkaan.

Helmipöllö on varastoinut pesään saalista, vaikka poikaset eivät ole vielä edes kuoriutuneet. Munien määrä riippuu ravintotilanteesta.
Vastakuoriutuneet poikaset ovat avuttomia. Myyrävarasto on kasvanut entisestään.
Kasvuiässä olevat pöllönpojat eivät ole kauneimmillaan. Pesässä alkaa olla ahdasta.

Naaras paloittelee koiraan tuomat saaliit untuvikoille.

Kolmen tai neljän viikon kuluttua naaras jättää pesän eikä yleensä enää osallistu jälkikasvun hoitoon. Osa naaraista huitelee jopa aiemmin ties minne toipumaan rasittavasta perhe-elämästä.

Jotkin niistä häipyvät etsimään toista siippaa jo siinä vaiheessa, kun pariviikkoiset poikaset saavat revittyä raadoista suupaloja. Ne, jotka eivät löydä uutta koirasta, kiertelevät ympäriinsä. Ne pyrkivät alueelle, jossa pärjäisivät talven yli ja jossa vastedes olisi tarjolla uutteria puolisoita.

Helmipöllön poikasen lähtevät pesästä reilun 30 vuorokauden ikäisinä.
Pesästä lähteneet poikaset ovat taitavia kiipelijöitä.
Aina kiipeily ei suju toivotulla tavalla.

Osa koiraista on moniavioisia, ja ne vasta ovatkin kovilla.

Kun ravintotilanne on hyvä, jopa viidesosa koiraista houkuttelee itselleen uuden naaraan, joskus kaksikin. Pesät sijaitsevat keskimäärin kilometrin päässä toisistaan. Koiras saalistaa kaiken ravinnon koko konkkaronkalle, eli naarailleen, poikasilleen ja itselleen jopa kolmen kuukauden ajan.

Epävirallista ennätystä pitää hallussaan koiras, jonka Korpimäki ja hänen työtoverinsa nimesivät Sippolankorvan sulttaaniksi. Sillä oli kolme naarasta kahtena vuonna peräkkäin.

Jotta moinen urakka onnistuisi, lintumaailman työn sankarilla täytyy olla tehokas menetelmä. Metsästäjä itse on vain räkättirastaan kokoinen ja pienen omenan painoinen.

Helmipöllö tähystää.
Metsähiiren on oltava varuillaan.

Se istuu kahden, kolmen metrin korkeudella puussa ja kääntelee yhtenään päätään. Tällä tavoin lintu suuntaa epäsymmetrisesti sijaitsevia korva-aukkojaan eri puolille. Se kuulee niin tarkasti, että pystyy paikallistamaan vähäisenkin rapinan parinkymmenen metrin etäisyydeltä.

Samassa pöllö suhahtaa alas ja iskee kyntensä rapistelijaan.

Hangen alla mönkivään pikkunisäkkääseen se ei pääse käsiksi. Lumisina talvina sen täytyy löytää saaliinsa pälvipaikoista vaikkapa kuusen tyveltä.

Jos missään ei risahda, peto vaihtaa paikkaa ja alkaa uudestaan kytätä ja kuulostella. Tekniikka soveltuu hyvin pikkunisäkkäiden pyytämiseen pimeässä.

Osa koiraista sieppaa taitavasti myös pikkulintuja. Ne asettuvat korkealla sijaitsevalle oksalle ja väijyvät sitä, kyyhöttääkö jossain pieni siipiveikko pesässään tai kuuluuko lähistöltä varoitushuutoja.

Hyvässä ravintotilanteessa koiras saalistaa noin kilometrin säteellä pesästään, huonona vuonna se joutuu ulottamaan öiset retkensä kaksi, kolme kertaa kauemmas.

Kuinkahan muhkea keko kertyisi kaikista sen nappaamista myyristä, metsäpäästäisistä ja pikkulinnuista?

Pöllön haukotus.

Kun ensimmäinen pesye on kuoriutunut, moninaaraiselta koiraalta alkaa loppua puhti. Se suosii ykköspesäänsä ja vie sinne eniten saalista. Sieltä selviytyykin elossa enemmän ja tomerampia poikasia kuin muista pöntöistä.

Lisäksi pöllöperheessä on väliä sillä, syntyykö esikoisena vai kuopuksena. Nuorimmat voivat kuolla nälkään tai tulla syödyiksi. Huonoin ennuste on viimeisen sarjan pahnanpohjimmaisella.

Koiras jatkaa poikasten ruokkimista vielä senkin jälkeen, kun ne ovat lähteneet pesästä. Täysin itsenäisen elämän nuoret pöllöt aloittavat parin kuukauden ikäisinä.

Kun pönttö tyhjenee, koiras saa viimein levätä – jos myyrätilanne on hyvä. Se nukkuu tiheässä kuusikossa päivät ja valtaosan öistäkin. Eihän sen tarvitse nyt saalistaa kuin muutama vaivainen jyrsijä itselleen.

Helmipöllö päiväunilla kuusen oksien suojissa.

Kirjoittaja on Tiede Luonto -lehden tuottaja. Kirjoitus on ilmestynyt Tiede Luonnon numerossa 1/2021. Erkki Korpimäki on koonnut helmipöllöä koskevia tuloksiaan artikkeliin Highlights from a long-term study of Tengmalm’s Owls, jonka British Birds julkaisi kesäkuussa 2020. Hänen kirjansa The Boreal Owl: Ecology, Behaviour and Conservation of a Forest-Dwelling Predator ilmestyi vuonna 2012 ja sen kustansi Cambridge University Press.

Isojen naaraiden arvoitus

Useimpien lintujen ja nisäkkäiden koiraat ovat naaraita kookkaampia.

Petolinnuilla on päinvastoin. Helmipöllönaaraat painavat 20–30 prosenttia enemmän kuin koiraat. Siipien ja pyrstön pituudessa ero on viitisen prosenttia naaraiden hyväksi.

On mysteeri, miksi näin on.

Tutkijat ovat esittäneet yli kaksikymmentä selitystä kokoerolle mutta eivät ole saavuttaneet yhteisymmärrystä. Hypoteesit jakautuvat karkeasti kahteen ryhmään, joista toinen korostaa naaraan suuruudesta ja toinen koiraan pienuudesta koituvia hyötyjä.

Erkki Korpimäen ryhmä on löytänyt tukea jälkimmäiselle, kun se on tutkinut sekä helmipöllöjä että tuulihaukkoja. Pienet ja kevyet koiraat ovat taloudellisia saalistajia, koska niiltä kuluu lentämiseen vähän energiaa ja ne tuottavat eniten jälkeläisiä ravintopulan aikoina.

Sukupuolten välinen kokoero vaikuttaa helmipöllöllä siihen, milloin syntyy paljon naaraita ja milloin taas koiraita. Isompien naaraiden tuottaminen vaatii enemmän resursseja, joten niitä kannattaisi synnyttää silloin, kun myyriä on runsaasti. Muun muassa Marek Kouba on osoittanut, että juuri näin käykin.

Miten pöllö tekee tempun? Vastausta ei tiedä kukaan.

Sama ilmiö on havaittu myös poroilla ja isokauriilla: hyväkuntoiset naaraat synnyttävät urosvasoja, jotka varttuvat sisariaan suuremmiksi.

Helmipöllö
Aegolius funereus

  • Tuntomerkit: Selkä on ruskea ja valkotäpläinen, vatsa vaalea ja ruskeapilkkuinen. Pää on suuri, päälaki tasainen ja ilme ikään kuin hämmästynyt. Isot keltamustat silmät erottuvat valkoisista poskista.
  • Koko: Varpuspöllön jälkeen pienin pöllömme. Pituus 22–27 senttiä, siipien kärkiväli 50–62 senttiä, paino 105–160 grammaa.
  • Pesintä: Pesii havumetsissä Ahvenanmaalta Metsä-Lappiin. Petolintuseurannan mukaan Suomessa pesii 1900–4200 yksilöä. Kannan koko vaihtelee myyräsyklien mukaan.
  • Vaellukset: Koiras on paikkalintu, mutta nuoret ja naaraat vaeltavat syys-lokakuussa ja maalis-huhtikuussa.

Arja Kivipelto HS, teksti

Kimmo Taskinen HS, kuvat ja verkkotaitto