Latomaisema painuu mailleen
Ennen niitä oli jokaisen maatalon pihassa ja niityn nurkalla. Nyt latoja ei enää tarvita. HS:n uusi kuvajuttujen sarja kertoo siitä, minkä olemme hylänneet.
Jonnilan tilalla Muuruvedellä kerätään pyöröpaaleja vanhan ladon ulkopuolelle.
Entisaikaan kuivat heinät säilöttiin latoihin, mutta nykyään heinät tehdään tuorerehuksi ja säilötään pyöröpaaleihin.
Romahtanut ladon katto Tuusniemen Miettilässä.
Vanha lato Kuopiossa Karttulantien varrella on jäänyt piiloon peltokoivikon taakse.
Peltikattoinen lato Säviällä Karttulantien varrella.
Tervossa Pielavedentien varrella ladon katto on jo painunut kasaan.
Koivut ympäröivät latoa Tervossa.
Pieni heinälato Vehmersalmen Hormalahdella on jo menettänyt kattonsa. Rakennus on alun perin ollut riihi.
Vehmersalmen ladon ympärille istutettiin koivumetsä arviolta joskus 1980- ja 1990-luvun taitteessa.
Vehmersalmen ladon tarkka ikä ei ole tiedossa. Ensimmäiset ilmakuvat, joissa lato näkyy, ovat vuodelta 1939.
Vehmersalmella ladon nurkalle on jäänyt vanhaa puutavaraa.
P irjo Poutiaisen varhaisimmat muistot heinäpellolta ovat unenomaisia. Ne ovat pieniä mieleen painuneita hetkiä, tunnelmia tai tuoksuja, jotka ovat peräisin 1950-luvun puolivälistä Vehmersalmelta Pohjois-Savosta. Poutiainen oli tuolloin noin viisivuotias.
Sen ikäiselle maailma näytti muutenkin suurelta ja ihmeelliseltä, mutta heinäntekopäivässä oli vielä aivan oma tunnelmansa. Heinäpäivä ei ollut varsinainen juhlapäivä, mutta arjen yläpuolelle se kyllä kohosi.
Heinää tehtiin aina heinäkuussa, juhannuksen jälkeen. Poutiaisen vanhemmat omistivat pienen niityn, joka sijaitsi järven rannalla Hormalahdessa. Sinne pääsi helpoiten soutamalla, ja heinäpäivänä veneeseen nousivat yleensä vain isä, äiti ja Pirjo.
Perillä isä tarttui viikatteeseen ja niitti heinät tarkasti koko niityltä. Äiti haravoi, ja Pirjo juoksi ympäriinsä lämpimällä ja suojaisella niityllä.
Niityllä oli myös pienikokoinen lato. Se oli alun perin ollut viljan puintiin tarkoitettu riihi, joka oli tuotu paikalle jostakin kauempaa. Poutiaisen vanhemmat käyttivät sitä heinälatona, ja Pirjo leikki ladossa omissa maailmoissaan.
Ladolla vietettiin aina tärkeä yhteinen hetki, evästauko. Poutiainen muistaa tarkasti, mitä evääksi oli pakattu: ruisleipää, jonka päällä oli paksusti voita, joskus juustoa tai makkaransiivu. Kahvia oli termoksessa tai sukkaan työnnetyssä lasipullossa. Janoon juotiin kotikaljaa. Poutiainen poimi niityn reunalta mansikoita, joita sitten pantiin voileivän päälle.
Ulkona syödessä eväät maistuivat aivan erityisen hyvältä.
Lato, jossa Poutiainen söi vanhempiensa kanssa eväitään, näkyy tämän jutun valokuvissa. Aikaa on kulunut pian seitsemänkymmentä vuotta, ja sen huomaa. Ladon katto on sortunut, ja niitty on muuttunut koivumetsäksi.
Maanmittauslaitoksen vanha ilmakuva näyttää niityn ja ladon sijainnin Vehmersalmella vuonna 1951.
Vuoden 2018 ilmakuvassa niitty on metsittynyt.
Niin ladoille ja latomaisemille on Suomessa käynyt. Kun traktori syrjäytti hevosen ja kuivan heinän sijaan lehmille alettiin syöttää tuorerehua, ei latoja enää tarvittu eikä huollettu. Ne lahoavat, painuvat maahan tai ne puretaan. Monet niitytkin kasvavat nyt metsää.
HS:n uudessa valokuvasarjassa esitellään Suomea, joka on jollakin tapaa hylätty. Paikkoja ja asioita, jotka ovat autioituneet. Sellaisia Suomessa riittää niin maalla kuin kaupungeissa: lakkautettuja pankkeja, suljettuja kaivoksia, entisiä kyläkauppoja, tyhjiä tenniskenttiä, hylättyjä autoja.
Ensimmäisessä osassa HS:n valokuvaaja Jukka Gröndahl on kuvannut suomalaisia latoja. Ladot ovat suomalaisen maatalouden entinen tukiranka.
Maatalous saapui Suomeen noin 5 000 vuotta sitten. Sen ytimessä on aina ollut heinäpellon, lehmän ja ihmisen yhteistyö. Ihminen on pitänyt huolta niitystä, niitty lehmästä ja lehmä ihmisestä.
Tietokirjassa Suomalainen lato Juha Kuisma kirjoittaa, että maalaistalo on aurinkoenergialla toimiva ekosysteemi, jossa lato on ollut aivan keskeinen osa. Ladossa säilytetyt heinät, oljet ja muut tarpeet ovat kantaneet ekosysteemin aina talven yli.
Harmaa tai punainen lato on supisuomalainen näky, ja ladon tyylistä ja koosta on voinut päätellä paljon tilan koosta. Mutta latoja on tietenkin rakennettu kaikkialla Euroopassa ja maailmalla.
Suomessa lato on puskenut kaikkialle kulttuuriin: kieleen, tarustoon, nimistöön, maalaustaiteeseen, Suomi-filmien maalaisromantiikkaan.
Pirjo Poutiaisen kotitila Vehmersalmella oli tyypillinen suomalainen pientila. Lehmiä oli pari kolme ja niiden lisäksi hevonen.
Kun heinät oli ensin niitetty, ne nostettiin seipäille kuivumaan. Sitten ne ajettiin hevosella ladon eteen. Kun isä heitteli heiniä latoon, Poutiaisen tehtävä oli polkea niitä, jotta koko niityn heinät mahtuisivat latoon. Kuivat heinät raapivat jalat haavoille, joita sitten kirveli. Isä heitteli heinien sekaan suolaa, joka imi kosteutta ja paransi heinän säilyvyyttä.
Polkeminen oli pölyistä ja tukalaa, mutta Poutiaisen mukaan silti hauskaa hommaa. Kun Poutiainen varttui, hän sai heinäpellolla uusiakin tehtäviä. Hän siirteli heinäseipäitä ja työnsi niihin tappeja, joiden varassa heinät kuivuivat ilmavasti.
Suomalaisen maatalouden suuri murros alkoi pian 1950-luvun puolivälin jälkeen. Koneet vähensivät työvoiman tarvetta ja maaseutu alkoi tyhjentyä. Hormalahdellakin maisema muuttui. Lähelle rakennettiin maantie, jota joskus myöhemmin sanottiin kansanedustaja Veikko Vennamon mukaan Vennamontieksi.
Pirjo Poutiainenkin lähti parikymppisenä Ruotsiin ja tapasi siellä suomalaisen miehen. He menivät naimisiin ja perustivat perheen. Poutiainen muistelee, että hänen viimeinen heinäkesänsä olisi ollut vuonna 1972. Hän odotti silloin ensimmäistä lastaan.
Joskus 1980- ja 1990-luvun taitteessa Poutiaisen isä istutti niitylle koivuja, jotka ovat nyt pitkiä honteloita puita.
Lato on rapistunut. Sen tarkkaa ikää ei tiedetä, mutta varhaisimmat Maanmittauslaitoksen ilmakuvat siitä ovat 1930-luvun lopulta.
Joillekin muistot heinäpellolta ovat raakaa raatamista, pakonomaisia pitkiä päiviä, kuumuutta ja paarmoja. Mutta Pirjo Poutiaiselle ne ovat lämpimiä ja ihania hetkiä.
”Sellaisia hyvin romanttisia muistoja.”
Jukka Gröndahl, kuvat
Esa Lilja, teksti
Anssi Miettinen, editointi
Linda Manner, verkkotaitto
Maanmittauslaitos, vuosien 1951 ja 2018 ilmakuvat
JULKAISTU 25.7.2021 © Helsingin Sanomat