Petja Pelli HS, teksti

Kalle Koponen HS, kuvat ja videot

Vesijako, PADASJOKI

Haukan selkä tuntuu kämmentä vasten lämpimältä.

Lintu hengittää rauhallisesti ja tutkii keltaisilla silmillään manner-Suomen eteläisimmän rannan maisemaa, kunnes kääntää nokkansa kohti minua.

Haukan katse. Se on totisesti maineensa veroinen, kun sen näkee puolen metrin päästä.

Tämä varpushaukka on tänä kesänä kuoriutunut koiras.

Toisen käden sormilla pitelen kiinni nilkoista, koska niin lintujen rengastaja ja ammattisotilas Ohto Oksanen on neuvonut tekemään. Neuvoja jakelee myös Aleksi Lehikoinen, yksi Suomen johtavista lintututkijoista.

Olemme saapuneet kuvaaja Kalle Koposen kanssa vuorokaudeksi Hangon lintuasemalle keskellä parasta syysmuuttoaikaa.

”Broidilla kävi kerran varpushaukan kanssa niin, että kynsi meni kynnestä läpi”, Lehikoinen juttelee.

Annan linnun takaisin Oksaselle.

Myös Lehikoisella on sylissään tänä kesänä kuoriutunut varpushaukka, nuori naaras. Hän pitelee sitä Oksasen haukan vieressä.

Hetken aikaa naaras ja koiras poraavat katseensa toistensa pupilleihin. On täysin mahdoton sanoa, mitä niiden päässä liikkuu.

Äsken ne lensivät tutkimusaseman lintuverkkoihin hämärtyvässä illassa, nyt ne kohtaavat toisensa.

Yllättyneitä? Tarkkaavaisia? Kiinnostuneita?

”Tuo koiras taitaa vähän pelätä tuota naarasta”, Lehikoinen ehdottaa.

Varpushaukkanaaras on aina huomattavasti koirasta isompi. Se puolustaa pesää, kun taas koiraan pitää päästä puikkelehtimaan tiheässäkin metsässä pikkulintujen perässä.

Haukat saavat nilkkoihinsa numerosarjalla varustetut alumiinirenkaat, niiden siivet mitataan ja ne punnitaan. Sitten Oksanen vapauttaa ne.

Siiveniskut ovat jämäkät, kun ne katoavat Hangon käkkärämäntyjen väliin. Taustalla on meri ja yhä punaisemmaksi muuttuva taivaanranta.

Suomen linnuilla ei mene hyvin.

Oksasen ja Lehikoisen kaltaisten ihmisten vuoksi Suomen lintujen tila on tunnettu jo pitkään hyvin tarkkaan, ja kokonaiskuva muuttuu vuosi vuodelta huonommaksi.

Jo puolet Suomen noin 250 pesimälintulajista on joko silmällä pidettäviä tai uhanalaisia. Monien ennen yleisten lajien kannat luhistuvat, ja muutos on 2000-luvulla kiihtynyt.

Varpunen, sirkut, lukuisat hyönteissyöjät, kaikki pääskyt, vanhojen metsien tiaiset ja valtaosa vesi-, suo-, peto- ja peltolinnuista: kaikkien määrät vähenevät jyrkästi.

Joukossa on yllätyksiä ja mysteereitäkin.

”Käytännössä kaikki mittarit ovat punaisella”, Lehikoinen toteaa.

Hänen mukaansa linnut ovat selkein osoitus siitä, että maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto – ensimmäinen ihmisen aiheuttama – yltää myös Suomeen.

Hangon lintuasemalla eli Haliaksella on rengastettu ja havainnoitu lintuja vuodesta 1979. Alue on yleisöltä suljettu, mutta retkiä järjestetään.

Jos Suomen linnuston tila jossakin kiteytyy, niin täällä.

Linnut valikoituivat tämän jutun aiheeksi osittain oman henkilöhistoriani vuoksi. Aloitin Helsingin Sanomien luontokadon kirjeenvaihtajana syyskuun alussa. Lintuharrastuksen aloitin kymmenvuotiaana Itä-Suomessa Punkaharjulla.

1990-luvun puolivälissä seisoin usein tähän aikaan vuodesta valtatie 14:n levikkeellä kokeneempien harrastajien seurassa kiikaroimassa Puruvedelle. Merkkasin lyijykynällä sittemmin kadonneeseen vihkoon, kuinka monta sepelhanhea, mustalintua tai allia minäkin päivänä muutti yli ja mihin suuntaan.

Äiti oli ommellut anorakin hihaan Etelä-Savon Oriolus-lintuyhdistyksen hihamerkin. Oriolus oriolus tarkoittaa kuhankeittäjää.

Se on eksoottinen keltamusta lintu. Lapsena sitä vielä näki koivujen latvuksissa. Nimi on suomenkielinen väännös siitä, miltä sen vihellys kuulostaa: ”kuha kiehuu!”.

Nyt viimeisimmästä omasta havainnoista on yli 20 vuotta aikaa. Pesimäkanta on vähentynyt 35 vuodessa 90 prosenttia. Ei kiehu enää.

Syyt ovat pitkälti tuntemattomia, mutta muutokset talvehtimisalueilla trooppisessa Itä-Afrikassa lienevät osa selitystä.

Nyt syyskuun puolivälissä vuonna 2021 olemme Hangossa samoissa puuhissa kuin minä aikoinani hihamerkin kanssa. Linnut lähtevät etelään, ja me siivettömät katsomme vierestä.

Hangon asema on loistava paikka seurata syysmuuttoa.

Hangon eteläkärki on eräänlainen suppilo, lintujen Helsinki-Vantaa, johon sulloutuu ennen Itämeren ylitystä iso osa Suomesta lähtevistä linnuista. Varsinkin pikkulinnuista tuntuu turvalliselta lentää maan yllä niin pitkään kuin suinkin on mahdollista.

Osa jää Hankoon tankkaamaan. Paino saattaa nousta kymmeniä prosentteja.

Osa muuttaa meren nähtyään mielensä ja kääntyy takaisin – jos vaikka talvesta selviäisi hengissä Suomessakin.

Juuri vapauttamamme varpushaukat kuvaavat ilmiötä, josta olen tullut kirjoittamaan. Suomessa lintukatoa aiheuttavat etenkin metsien hakkuut, maatalouden tehostuminen ja aiempina vuosikymmeninä tehdyt soiden ojitukset. Siis ihmisen aiheuttama elinympäristöjen muutos ja pirstaloituminen.

Se on myös maailmalla kuudennen sukupuuttoaallon suurin syy. Muita syitä ovat ilmastonmuutos, vieraslajit ja ympäristömyrkyt.

Suomessa vanhojen metsien lintulajit taantuvat, kun metsiä kaadetaan sellukattiloiden tarpeisiin.

”Varpushaukkakin on lievästi taantuva laji, vaikka ei sillä yhtä huonosti menekään kuin suuremmilla metsähaukoilla, eli kanahaukalla, hiirihaukalla ja mehiläishaukalla”, lintututkija Lehikoinen selostaa.

”Varpushaukka pärjää myös nuoremmassa metsässä, mutta silläkin pesimätiheydet ovat vanhoissa metsissä suurempia. Eri haukkalajit kilpailevat jo nyt parhaista pesimäpaikoista.”

Tällainen Lehikoinen on: kävelevä lintuatlas. Tieto minkä tahansa suomalaisen lajin tilasta tulee apteekin hyllyltä useisiin eri tutkimusaineistoihin pohjaten.

Hangon aseman havaintoaineistot näyttävät useimpien lajien kohdalla saman mallisia laskevia käyriä kuin kesäisten pesimälaskentojen tulokset. Tämä pätee myös haukkoihin.

Kanahaukkoja nähdään nykyään asemalla puolet vähemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten.

Vielä jyrkemmin ovat pienentyneet vanhan metsän tyypillisten tiaisten eli hömötiaisen ja töyhtötiaisen havaintomäärät. Ne olivat vielä minunkin lapsuudessani aivan tavallisia lintuja. Nyt hömötiaisia havaitaan asemalla 68 prosenttia vähemmän ja töyhtötiaisia puolet vähemmän kuin 2000-luvun alussa.

Nämä ovat niitä lajeja, jotka taatusti kääntyvät takaisin meren nähdessään. Mieluiten ne yrittävät selvitä pakkasista kotimetsässään, minkä vuoksi hyönteisiä täytyy riittää vanhojen puiden koloissa.

Rengastaja Oksasella käy tällä reissulla tuuri: verkkoon jää yksi töyhtötiainen. Se näyttää vähän eksyneeltä, kun merituuli pörhöttää selkähöyheniä ja pään töyhtöä.

”Metsän tonttu”, Lehikoinen lausuu ja hymyilee.

Oksanen puhaltaa varovasti vatsahöyheniin. Näin hän näkee rasvavarastot ja lihaskunnon. Ne eivät ole parhaat mahdolliset.

Päästämme tiaisen jatkamaan iäkkään metsän etsintää. Jos se sellaisen löytää, se kohtaa luultavasti monta muutakin uhanalaista eliölajia.

Linnut ovat tuhansien lintuharrastajien ja metsästäjien laskentatyön ansiosta Suomen parhaiten tunnettu lajiryhmä. Niiden tila kertoo lähes kaikkien elinympäristöjen hyvinvoinnista.

”Olen usein miettinyt, että kuinkahan karua luettavaa se olisi, jos meillä olisi muistakin lajeista tällaista seuranta-aineistoa”, Lehikoinen sanoo.

Puistattavien luontouutisten keskellä merenrannan lintuasema on rauhoittava ympäristö. Siellä on päivittäisiä rutiineja, joita ei ole 42 vuoteen katsottu tarpeellisiksi muuttaa.

Kuten iltahuuto. Se on alkamassa nyt, joten on syytä kiirehtiä. Kalliolta rantaan vie polku, joka mutkittelee lintuverkkojen välistä.

Punaisen talon nurkalla tuoksuvat polun päälle pudonneet omenat.

Itse asema on sata vuotta vanha entinen kalastajaperheen mökki. Talvisodan jälkeen sitä asuttivat puolen vuoden ajan Neuvostoliiton sotilaat. Sen jälkeen se on palvellut lintutiedettä.

Täällä on pihasauna, huussi, klapityömaa ja eteinen täynnä optiikkaa. Tuvan kirjahyllyssä ovat vierekkäin Pahkasian vuosikerrat ja Suomen rengastusatlakset. Seinää koristaa Iron Maidenin Fear of the Dark -juliste ja kohtalaisen taidokas piirros jääkuikista.

Tuvassa odottavat jo Aki Aintila, Pan Hirvonen, Esko Uski ja Hannu Hirvonen. Syystä tai toisesta lintuharrastus on yhä melko miehinen laji.

Iltahuudolla Aintila huutaa läppärinsä äärestä lajeja systemaattisessa järjestyksessä kyhmyjoutsenesta alkaen ja porukka ilmoittaa, kuinka paljon kutakin lajia on päivän aikana nähty.

Heti alkumetreillä Aintilan suu menee mutruun. Pan Hirvonen toteaa yllättävänkin monen lajin kohdalla ”nada”, ei mitään.

”Tästä ei tule lajipäivää”, Aintila mutisee. Kokonaislajimäärä jää alle seitsemänkymmenen.

Haapanoitakaan ei nähty ensimmäistäkään. Haapana oli ennen tuiki tavallinen sorsalintu, mutta 2000-luvulla kanta on taantunut voimakkaasti ilman selvää syytä. Vesistöjen laadun muutokset ja vieraslaji minkki voivat olla osa selitystä.

Iltahuudon tunnelma piristyy loppua kohden, kun päästään peippoihin. Niitä meni päivän aikana noin kaksikymmentätuhatta.

Aintilaa ja Hirvosta naurattaa muistella, millaista suihketta se oli. Niitä laskiessa jäi luultavasti aika paljon muuta näkemättä.

Peipon kanta on pysynyt vakaana. Siksi se on mahdollisesti syrjäyttämässä pajulintua Suomen runsaslukuisimman linnun paikalta.

Pajulinnun entisestä kymmenen miljoonan parin kannasta on kadonnut parin viime vuosikymmenen aikana Lehikoisen arvion mukaan kolmisen miljoonaa paria.

Laji on piilotteleva, mutta taatusti lähes jokainen suomalainen on sen melankolisen laulunsäkeen kuullut.

Pajulinnun muutto alkaa Suomessa olla ohi, mutta sekään ei jää huudolla ilman mainintaa. Oksanen on päivän aikana rengastanut kaksi.

Pysähdyn ajattelemaan asiaa ennen makuupussiin kömpimistä. Onhan se uskomatonta. Runsaan kymmenen gramman höyhenpallot lähtevät syksyisen Itämeren rannalta tuhansien kilometrien lennolle tekemättä itsestään numeroa, pääosin öisin, usein parinkin kilometrin korkeudessa.

Siellä niitä nytkin menee tähtien alla.

Ne voivat edetä satakin kilometriä vuorokaudessa. Lopulta ne tekevät viimeisen jättitankkauksen ja ylittävät Saharan. Tuhansia kilometrejä pelkkää hiekkaa.

Ne viettävät talven savanniympäristössä, kunnes taas keväällä palaavat piilottelemaan Suomen pusikoihin.

Suomen linnut eivät ole vain Suomen lintuja, ja siksi Hangon lintuasemalla todistetaan samalla koko maailman biodiversiteetin katoa. Sitä samaa ilmiötä, jonka vuoksi tänä syksynä ja ensi keväänä järjestetään YK:n suuri luontokokous.

Esimerkiksi pajulinnun taantumista voi selittää elinympäristön katoaminen Afrikassa.

Rengastaja Oksanen on silti sitä mieltä, että tähän keskusteluun ei pidä nyt mennä liian pitkälle.

”Helposti osoitetaan sormella muita. Meidän pitää keskittyä tekemään se, minkä me voimme tehdä.”

Aamulla kännykkä herättää kuudelta. Ikkunasta näkyy vielä vaahtopäitä, mutta meri on tyyntymässä. Kaikki eivät ole nukkuneet yhtä pitkään.

Oksanen on käynyt tarkistamassa pöllöverkot kello yhdeltä ja viideltä. Lehikoinen hoiti kello kolmen vuoron.

Ei näkynyt vielä pöllöjä. Tuvasta löytyvästä vuoden 1979 lintupäiväkirjasta voi kuitenkin aamukahvin lomassa lukea, että samana ajankohtana 42 vuotta sitten aseman väkeä ilahdutti helmipöllö. Helmari. Kirjoittaja on ollut innon vallassa.

”Pöllön lähempi tarkastelu tuotti melkoisen yllätyksen: tuuheiden nilkkahöyhenten peitosta löytyi rengas – ja millainen: riksmuseum Stockholm!”

Tämä alkaa tuntua jo toistelulta mutta kyllä, metsälaji helmipöllökin on taantunut.

Havainnoijajoukossa tunnelma on kuitenkin mitä parhain. Joukko kiipeää Neuvostoliiton sotilaiden 80 vuotta sitten rakentamaan tulenjohtotorniin ja pystyttää kaukoputkensa. Tästä näkee kaikkiin suuntiin.

”Djup, djup, djup”, sanovat harvahkoissa parvissa ylitse lentävät peipot. Aintila kirjaa niitä minkä ehtii. Pehmeänä putoava ”djup” muodostaa tasaisen taustamaton seuraavien tuntien äänimaisemalle.

Sen päällä purskahteleva puhe koostuu isoilta osin lintujen lempinimistä, jotka ovat useimmiten väännöksiä ruotsalaistiedemies Carl von Linnén niille 1700-luvulla antamista tieteellisistä nimistä.

”Taas tulee yksi nisari”, Pan Hirvonen huikkaa. Accipiter nisus, varpushaukka.

Oksanen keksii katsoa suoraan ylös. Siellä menee sinitaivasta vasten pitkäsiipinen sinisuohaukka.

”Selvästi taantunut laji”, Lehikoinen toteaa rutiininomaisesti.

Lehikoinen muistuttaa, että Suomessa kaivettujen suo-ojien mitta yltäisi lähes kaksi kertaa maapallolta kuuhun ja takaisin. Ojat kuivattavat soita yhä ja heikentävät vesistöjen laatua.

Yleiskokemus tornissa on täysin päinvastainen kuin kirjeenvaihtajuuteni teema. Luontokato? Täällähän menee lintuja oikealta ja vasemmalta enemmän kuin kukaan ehtii laskea.

Pikkulintuja, kyyhkyjä, vesilintuja, petoja. Nyt menee niitä haapanoitakin ja niiden joukossa jouhisorsia.

Juuri tämän vuoksi tutkimusta tarvitaan: vertailukohdat siirtyvät sitä mukaa, kun todellisuus muuttuu ja menneisyys unohtuu. Kokonaiskuvaa ei synny.

Ja kyllä Suomessa moni laji myös oikeasti runsastuu. Osa, kuten peippo, hyötyy lämpenevästä ilmastosta, osa suojelusta.

”Kansallislintu, hattu pois!” Lehikoinen huudahtaa.

Se tuli kuin tilauksesta: laulujoutsen. Laji oli toisen maailmansodan jälkeen Suomessa henkitoreissaan, mutta nykyään niitä näkee lähes jokaisessa metsäjärvessä ja lahdelmassa. Ampumisen lopettaminen auttoi.

Kun Suomessa jotakin lajia on haluttu suojella, se on usein onnistunut. Muita hyviä esimerkkejä ovat valkoselkätikka ja merikotka. Merikotkia näkyy nytkin useita leijailemassa eri puolilla merimaisemaa.

”Lentävä ladonovi”, Aintila toteaa. Merikotkan siipien kärkiväli voi olla lähes kaksi ja puoli metriä.

Merikotkat syövät haahkoja, mikä on alkanut rajoittaa saaristolaisten lempivesilinnun kantaa. Lehikoisen mukaan tästä ei kuitenkaan pitäisi olla huolissaan: joskus jonkin lajin taantuminen voi tarkoittaa paluuta kohti alkuperäisempää ja ”luonnollisempaa” tilaa. Haahkoilla kuuluukin olla myös muita saalistajia kuin ihminen.

Pitkäaikaishavainnoitsija Aintila keskittyisi lajien sijasta kokonaisuuteen. Ei pitäisi miettiä, mikä laji on hyvis ja mikä pahis.

”Kyse ei ole yksittäisistä lajeista vaan lajien yhteisöistä”, hän sanoo. Seitsemästä yhteentoista kestävän havainnointivuoron loppumisesta on jo kolme tuntia, mutta hän seisoo yhä tornissa. Ei malta lähteä.

Hän elää täällä lintujen parissa päivästä toiseen. Miltä tämä lintujen alamäki tuntuu?

Aintila kiikaroi vastatessaan kohti pohjoista, ettei mitään menisi ohi.

”Kyllähän se vähän pelottaa.”

Mikä pelottaa?

”Että kuinka paljon ehtii katoamaan. Että oppivatko iso yleisö ja päättäjät arvostamaan tätä sitten vasta, kun se on mennyttä.”

Hän pyytää silti lisäämään loppulausuntoonsa myös toivon kipinän. On uusia suojelu- ja ennallistamishankkeita, kuten ympäristöministeriön tuore Helmi-ohjelma, ja on hyviä vapaaehtoisia ihmisiä, jotka näitä lintuja laskevat.

Ja ehkä toivoa saa myös tämän havainnointipäivän iltahuudon tilastoista, jotka Lehikoinen lähettää minulle seuraavana päivänä. Keskiviikko 15. syyskuuta 2021 oli paljon edellistä parempi lajipäivä, 87 lajia.

Runsaimpina muuttajina peippo (10 214), vihervarpunen (1 940) ja sepelkyyhky (930).

Harvinaisempina yllätyksinä nähtiin haarahaukka ja kolme arosuohaukkaa.

”Aki näki illalla vielä kaksi lisää!” Lehikoinen kirjoittaa sähköpostiin arosuohaukoista.

Minä ehdin iltapäivällä nähdä yhden, joka oli elämän ensimmäinen sekä minulle että Pan Hirvoselle.

Molemmat kaakon suunnalta tänne leviävät haukat ovat viime vuosina alkaneet tunnustella, josko Suomessa uskaltaisi alkaa pesiä.

Ne muistuttavat, että Suomi on saamassa vastuulleen myös uusia lajeja. Vielä riittää suojeltavaa.

Petja Pelli, teksti

Kalle Koponen, kuvat ja video

Sonia Zaki, grafiikka

Boris Stefanov, animointi

Katriina Pajari, tekstin editointi ja tuottaminen

Lilli Korhonen, visuaalinen tuottaminen

JULKAISTU 1.10.2021 © Helsingin Sanomat