Sami Karjalainen, kuvat

Jouni K. Kemppainen HS, teksti

Kevään riemut. Just joo.

Keltakiiltohypykkinaaraan toukokuu oli mennyt tosi sekavissa fiiliksissä. Hyvää oli ollut se, että pääsi umpitylsän talvihorrostelun jälkeen oikomaan puutuneita jalkoja — kaikkia kahdeksaa — ja sai taas tuntea lujaa maata niiden alla. Ja tekihän ikiomilla ruuansulatusentsyymeillä sulateltujen ötökkäsmoothieiden ryystäminen eetvarttia pitkän paaston jälkeen.

Fiilikset olivat kuitenkin sekavat. Ne johtuivat lähinnä siitä, että hypykkinaaraan biologinen kello tikitti. Se tuntui peräpuolessa kummana kutinana ja pani vakavasti harkitsemaan perheenlisäystä. Eihän naaraalla tietenkään ollut mitään muutaman kymmenen tai hyvässä lykyssä satojen pienokaisten maailmaan pullauttamista vastaan, mutta herranjestas, miten törppöjä vonkaajia tämäkin joutomaan lämpäre oli pullollaan.

Joka puolella vilisti hypykkinulikoita, joilla karvat olivat juuri ja juuri kasvaneet mutta into oli kova eikä käytöstavoista tietoakaan. Niillä oli palpit latingissa, ja ne jahtasivat jokaista vastaan tulevaa naarasta niin, että niitä sai piru vieköön hyppiä pakoon ihan tosissaan. Himot ne on hypykeilläkin.

Koiraat tulivat liian liki, nostivat etujalat pystyyn ja viuhtoivat. Kokemattomimmat eivät olleet vielä oppineet vilkuttelemaan jaloillaan prikulleen oikeita kuvioita. Se oli niiden kannalta huono juttu, sillä juuri siitä vilkuttelusta kaikki hämähäkit tunnistavat oman lajinsa koiraan.

Kun on kahdeksan silmää, huomaa pienimmänkin virheen, ja tumpelot kosijat saavat pitää varansa: väärällä koreografialla etujalkojaan heilutteleva koiras ei olekaan neitokaiselle silmänruokaa vaan mukava hiukopala, jonka voi pistellä poskeensa hyvällä ruokahalulla. Hämähäkkimaailmassa ei olla turhantarkkoja, ruoka kuin ruoka.

Kevään armoton aurinko paistoi, ja keltakiiltohypykkinaaras oli kipaissut esiin kivenkolostaan. Se hypähteli soramaalla edestakaisin pirtsakasti ja väisteli voikukkia ja heinätupsuja. Haussa oli makoisa ateria, ja ehkä muutakin. Kuka tietää, ehkä juuri tänään vastaan pomppii mallikas sulhaskandidaatti, joka osaa lähestyä oikein ottein ja jonka kanssa sitten tapahtuu se kaunein asia.

Mutta toisin kävi. Elämä osoitti taas arvaamattomuutensa. Keltakiiltohypykkinaaraan ylle lankesi Sami Karjalaisen ja hänen haavinsa varjo.

Sami Karjalainen napauttaa kiinnostavalta näyttävän hämähäkin harjaantuneesti etusormellaan pitkulaiseen lasipurkkiin.

Nopea vilkaisu luupilla, ja heimo on selvitetty.

”Päivän ensimmäinen hyppyhämähäkki”, Karjalainen sanoo tyytyväisenä, sillä hyppyhämähäkkien perässähän täällä Kuusankoskella ollaan.

Karjalainen on suomalainen luontokuvaaja ja tietokirjailija, joka on aiemmin tehnyt palkittuja teoksia muun muassa sudenkorennoista, neidonkorennoista ja leppäkertuista. Viime ajat hän on paneutunut hyppyhämähäkkien kiehtovaan maailmaan. Kirja ilmestyy ensi vuonna.

Karjalainen tiirailee hetken purkissa rauhattomana vaeltavaa hypykkiä ja antaa tuomionsa: keltakiiltohypykki, naaras.

Tarkkana on syytä olla, sillä hämähäkkien tunnistaminen ei ole helppoa. Ne ovat pieniä ja vikkeliä ja monet näyttävät hyvin samanlaisilta. Jotkut ovat niin kimurantteja tapauksia, että lajinmääritys ratkeaa lopullisesti vasta, kun tutkii niiden sukuelimiä mikroskoopilla.

Kaikkien kohdalla nimetkään eivät ole logiikan riemuvoittoja. Keltakiiltohypykki on helppo erottaa viidestä muusta kiiltohypykkien suvun hyppyhämähäkistä siksi, että juuri se ei erityisemmin kiillä. Sen takaruumis on karvan peitossa. Yleensä kiiltohypykit ovat metallinhohtoisia.

”On se silti aika söpö”, Karjalainen kehaisee ja lainaa luuppiaan.

Lähikuvassa keltakiiltohypykki näyttää kyllä vaikuttavalta, vaikka söpö ei olekaan ensimmäiseksi mieleen tuleva sana. Sillä on tumma takaruumis, jota elävöittävät lyhyet vaaleat karvat. Mutta silmät ovat suuret ja haaveelliset, ja niitähän riittää. Kaksi suurta bambinsilmää katsoo eteenpäin, ja niiden lähituntumassa on varmuuden vuoksi vielä kaksi pienempää. Loput neljä silmää löytyvät selän puolelta.

Jalat ovat hyppyhämähäkkien tapaan lyhyehköt mutta jäntevät, ja tämän lajin naarailla keltaiset. Karjalainen kertoo, että jalkojen muoto on yksi hyvä tapa erottaa hyppyhämähäkit juoksuhämähäkeistä. Koska hyppyhämähäkit liikkuvat nimensä mukaisesti lähinnä hypähdellen, jaloissa täytyy olla ytyä. Mutta helpoiten ryhmät erottaa toki liikkeestä: hyppyhämähäkit hyppivät, juoksuhämähäkit juoksevat.

Ja kylläpä niitä tosiaan on. Kun pysähtyy ja katsoo maahan, huomaa, että ankea joutomaa on hätkähdyttävän täynnä elämää.

”Tämä on paahteinen paikka, ja sellaisesta hämähäkit tykkäävät. On kivikkoa ja pientä kasvillisuutta”, Karjalainen sanoo.

Sää suosii myös, sillä ollaan tekemisissä auringonpalvojien kanssa. Pilvisellä säällä hämähäkit liikkuvat laiskasti, ja sadetta ne vihaavat.

Karjalainen on saanut vinkin, että tällä paikalla on nähty kinnasjäkälähypykki, joka on yksi viidestä Karjalaisen puutelistan hyppyhämähäkistä. Suomesta tunnetaan 42 hyppyhämähäkkilajia, ja Karjalaisella on kirjaa varten kunnon valokuvat 37 lajin aikuisista koiraista ja naaraista.

Vinkattu paikka on laaja joutomaa, joka ilmeisesti liittyy jollain lailla taustalla puhkuvan ja puhisevan Kymin paperitehtaan tarpeisiin. Tästä paikasta kolme millimetriä pitkän kinnasjäkälähypykin löytämiseen verrattuna neulan etsiminen heinäsuovasta tuntuu lasten leikiltä.

”Eiköhän niitä ole täällä ainakin sata”, Karjalainen sanoo optimistisesti. ”Miksi niitä olisi tässä paikassa vain yksi?”

Sata yksilöä saattaa kuulostaa paljolta, mutta hämähäkkien mittakaavassa se ei ole juuri mitään. Kahdeksanjalkaisia ystäviämme elää maapallolla niin valtavan paljon, että niiden yksilömäärää on turha edes yrittää arvailla.

Vuonna 2017 julkaistussa maailmanlaajuisessa laskelmassa päädyttiin tulokseen, että hämähäkit syövät vuodessa 400–800 miljoonaa tonnia ruokaa. Se on niin suuri määrä, että ihmismielen on sitä vaikea käsittää, mutta Karjalainen on koulutukseltaan tekniikan tohtori ja tottunut suuriin lukuihin. Tulevaa kirjaansa varten hän on verrannut lukua ihmiskunnan massaan. Lopputulos on, että hämähäkit tappavat ja syövät vuodessa vähintään kaikkien maapallon ihmisten yhteispainon verran eläinperäistä biomassaa. Siihen mahtuu melkoisesti hyönteisiä ja hyppyhäntäisiä ja kovaonnisia hämähäkkikosijoita.

Hämähäkkien ruokakeskeisestä maailmankuvasta kertoo se, että niiden ruokatorvi kulkee suoraan aivojen läpi.

Karjalaisella on hyviä uutisia suomalaisille hämähäkkien ystäville.

”Suomessa hämähäkkien saaliin määrä on todennäköisesti moninkertainen ihmisten painoon verrattuna, koska maa on harvaan asuttu ja metsäinen. Hämähäkkejä on puissa eri korkeuksissa, joten niitä on runsaasti maapinta-alaa kohden”, Karjalainen selittää.

Aurinko kipuaa taivaankiertonsa korkeimpaan kohtaan, ja se panee lisää vauhtia hämähäkkipopulaatioon.

Karjalainen huiskii haaviinsa lisää ötököitä lyhyestä kasvustosta. Haavin pohjalla vilistää yhtä ja toista, mutta valitettavasti ei mitään, mikä juurikaan muistuttaisi kinnasjäkälähypykkiä.

Yhden kiinnostavan tapauksen hän poimii lähempään tarkasteluun. ”Karismaattisen näköinen kaveri”, Karjalainen luonnehtii. Luupinkin kuvassa otus näyttää hurjalta, mutta sen todellinen olemus paljastuu vasta myöhemmin, kun Karjalainen vie sen studioonsa ja nappaa siitä potretin. Kuvassa kameraan katsoo jokin, jolla on kahdeksan silmää ja karvainen naama. Kuin hunningolle joutunut ET krapula-aamuna.

Karjalainen ilmoittaa, että kyseessä on susihämähäkki. Karski ulkomuoto sopii hyvin sen elintapoihin. Susihämähäkit eivät kudo verkkoja vaan ajavat susien malliin saaliinsa uuvuksiin ja iskevät siihen terävät hampaansa. Useimmiten isku kohdistuu pään seutuville.

Toinen hämähäkkimaailman erikoisuus löytyy voikukasta. Se on kukkaravukki, joka pystyy vaihtamaan väriään ympäristön mukaan. Tänään se on keltainen, mutta parissa päivässä siitä tulee tarpeen mukaan valkoinen tai vihreä. Suojavärinsä turvin se vaanii kukalle laskeutuvia pörriäisiä.

Hämähäkkilajeja tunnetaan maailmassa noin 50 000, mutta tutkijat arvioivat, että yhtä paljon on vielä löytämättä. Se tarkoittaa, että puolesta maailman hämähäkeistä ei tiedetä mitään. Määritettyjen lajienkin elintavoista tiedetään vain vähän. Monelle on yllätys esimerkiksi se, että hämähäkit osaavat lentää.

Niin, luit aivan oikein. Hämähäkit lentävät.

Alunperin tämän hämähäkkien taidon havaitsi evoluutioteorian isäpappa Charles Darwin. Vuonna 1832 Darwin oli nuori luonnontutkija, ja eräällä huimalla merimatkalla hän havaitsi, että laivan kannelle oli ilmaantunut suuri määrä hämähäkkejä. Lähimmälle mantereelle oli yli sata kilometriä, joten Darwin päätteli, että hämähäkkien on täytynyt pudota kannelle taivaalta.

Päätelmä oli oikea. Myöhempi tutkimus on selvittänyt, kuinka siivettömät hämähäkit temppunsa tekevät. Kun hämähäkki kyllästyy kotimaisemiinsa, se kiipeää korkeaan paikkaan, kuten kepin nokkaan ja alkaa erittää seittilankaa. Kun tuuli on sopiva, se nousee seitin varassa ilmaan.

Hämähäkkejä lentää tai pikemminkin liitää ilmassa niin paljon, että niitä on alettu kutsua ilmaplanktoniksi. Hämähäkkejä on tavattu jopa neljän kilometrin korkeudessa. Pisin todistettu lentomatka on tuhat kilometriä.

Eikä siinäkään kaikki. Tuoreen tutkimuksen mukaan hämähäkit pystyvät sinkoutumaan ilmaan sähkökentän avulla. Koeolosuhteissa on osoitettu, että hämähäkit aistivat sähkövarauksen ja alkavat erittää seittilankaa peppu pystyssä. Kun ilmakehä on positiivisesti ja seittilanka negatiivisesti varautunut, hämähäkki nousee ilmaan.

Mutta miksi ihmeessä hämähäkit haluavat lentoon?

”Syynä voiolla liian tiheä populaatio, ravinnon puute tai huono ilmasto”, Karjalainen luettelee. ”Yleensä ne lähtevät lentoon heikolla tuulella.”

Iltapäivällä taivaalle alkaa kerääntyä uhkaavia pilviä. Sami Karjalainen päättää luovuttaa kinnasjäkälähypykkijahdin tältä päivältä tässä paikassa.

Mutta hämähäkkipäivä ei suinkaan ole ohi. Paluumatkan ohjelmaksi Karjalainen ehdottaa seinien tiirailua. Vanhat rakennukset ovat hyviä hyppyhämähäkkipaikkoja, ja niissä pääsee helpoiten ihailemaan hypykkien taidokasta saalistamista.

Ensimmäinen pysähdyspaikka on Kuusankosken komea kirkko. Maineikkaan arkkitehti Armas Lindgrenin suunnitteleman kirkon seinät ja varsinkin rakennusta kiertävä kiviaita näyttävät päällisin puolin erinomaisilta hämähäkkipaikoilta, mutta kierros tuottaa vesiperän. Ei vilaustakaan kahdeksanjalkaisista.

Karjalainen suuntaa auton keulan kymenlaaksolaiselle maaseudulle. Kausalan tienoilla hän pysäyttää auton mutkaisen pikkutien varressa kököttävän notkoselkäisen vanhan ladon kohdalle. Maallinen rakennus on selvästi hyppyhämähäkeille kirkkoa mieluisampi ympäristö.

Karjalaisen tarvitsee vain vilkaista seinää, kun jo tärppää. Hirsien välissä vipeltää tumma hypykki, jolla on selvästi erottuvat raidat selässä.

”Tämä on sympaattinen tyyppi”, Karjalainen sanoo ja kertoo lajin. Se on runkoseeprahypykki.

Seuraa huikaiseva näytös hyppyhämähäkkien taidoista. Karjalainen härnää otusta sormenpäällä. Ruunkoseeprahypykki reagoi loikkaamalla ilmaan. Se ei putoa maahan, vaan tekee ilmassa kauniin kaarroksen ja laskeutuu kahden hirren väliin. Saman tien se katoaa katseilta.

Sitten on selityksen paikka.

Karjalainen kertoo, että hyppyhämähäkki kiinnittää hypätessään salamannopeasti seinään seitin, jonka varassa se kiepsahtaa haluamaansa paikkaan. Tällä menetelmällä se voi ohjailla lentoaan ja laskeutua haluamaansa paikkaan, vaikkapa saaliin niskaan.

”Seitti on niin ohut, ettei sitä erota silmällä, mutta valokuvissa se näkyy”, Karjalainen sanoo.

Saman ladon seinästä löytyy vielä toinenkin hyppyhämähäkki. Karjalainen tunnistaa sen seinätäplähypykiksi. Se on yhtä taitava seitinvenyttäjä kuin runkoseeprahypykki.

Ennen lähtöä Karjalainen huiskuttelee vielä haaviaan ladon vierellä kasvavassa heinikossa.

Auton luona hän seuloo saaliin.

Käy kuten tällaisessa luontojutussa kuuluukin käydä.

”Täällä on reissun paras löytö”, Karjalainen huikkaa.

Ja kohta ihailemme luupilla yhtä hyppyhämähäkkimaailman erityisosaajaa. Edessämme on viholaishypykki.

Erikoista siinä on se, että se muistuttaa ulkoisesti muurahaista. Syykin on selvä. Useimmat hämähäkkien viholliset karttavat muurahaisia, jotka ovat äreitä vastustajia ja hallitsevat joukkovoiman. Viholaishypykki osaa tiukan paikan tullen heilutella etujalkojaan niin, että ne muistuttavat tuntosarvia. Se on niin taitava, että huijaus menee läpi jopa muurahaisille, joiden porukoissa se kuljeskelee muina murkkuina.

Kotimatkalla Karjalainen pohtii vielä kysymystä, kuinka paljon maailmassa hämähäkkejä oikeastaan on. Lukuja ei edelleenkään löydy, mutta jotain suuntaa antaa hämähäkkitutkijoiden vanha nyrkkisääntö: lähin hämähäkki on aina ja kaikkialla metrin päässä.

Hyvä tietää. Koskaan emme ole yksin.

Sami Karjalainen, kuvat

Jouni K. Kemppainen, teksti

Rio Gandara, videot

Lilli Korhonen, kuvatoimittaminen ja verkkotaitto

Lauri Malkavaara, editointi

JULKAISTU 5.6.2021 © Helsingin Sanomat