Hurrikaani Ida kulki tästä.

Se tuhosi rakennuksia.

Jätti ihmisiä kodittomiksi.

Mutta asukkaita uhkaa vielä hurrikaanejakin pahempi luonnonvoima.

Suurin osa Louisianan rannikosta vajoaa nopeasti. Jokaisen kovan myrskyn jälkeen väki rannoilla vähenee.

Silti ravustaja Darrell Domangue
ei ole menossa mihinkään.

Ravustaja Darrell Domanguen lapsuuden leikkipaikat ovat jo kadonneet nousevan merenpinnan alle. Elokuussa hurrikaani Ida vei häneltä kodin, elinkeinon ja melkein hengen. Valtion apuun ei näillä Louisianan rannoilla voi luottaa.

Anna-Sofia Berner, teksti

Julia Rendleman, kuvat ja videot

Ravustaja Darrell Domangue veti neljännen kerran vettä keuhkoihinsa ja luovutti. Tähän se päättyy, hän ajatteli epäuskoisena. Kaiken paskan jälkeen.

Alueella oli evakuointimääräys, mutta Domangue oli päättänyt ottaa hurrikaani Idan vastaan kalastusveneessään. Se on monien kalastajien ja ravustajien tapa. Jos vesi nousee, vene nousee sen mukana.

Domangue tiesi, että ulkopuoliset pitivät heitä hulluina. Jäädä nyt keskelle hurrikaania. Hänestä olisi hullua lähteä. Kääntää selkänsä kaikelle, minkä eteen on tehnyt töitä koko elämänsä.

Veneen ikkunasta hän näki, miten naapurissa asuvan serkun talo nousi ilmaan ja romahti kappaleiksi. Kun myös isoisoisän rakentama yli satavuotias talo nousi ilmaan ja lensi veneen yli, Domangue alkoi epäillä päätöstään.

Kuului räsäys. Domangue ehti nähdä lähistöllä seisseen lomamökin lentävän venettä kohti. Törmäys katkoi vahvat köydet ja käänsi veneen ympäri.

Se täyttyi nopeasti vedellä.

Hurrikaani Ida iski Louisianan osavaltion rannikolle 29. elokuuta. Se oli hurja myräkkä, mittaushistorian viidenneksi voimakkain Yhdysvaltain rannikolle lyönyt myrsky. Sen saapumista seurattiin silmä kovana Suomessa asti.

Kun Ida nousi maihin Port Fourchonin öljysatamassa, tuulennopeus oli puuskissa ainakin 77 metriä sekunnissa. Sitten myrsky hidasti etenemisvauhtiaan mutta ei voimaansa. Se moukaroi rannikkoa tuntien ajan.

Usein hurrikaanissa pahinta ovat tulvat, mutta nyt tuhoa tekivät ennen kaikkea tuuli, sade ja tornadot.

Myrsky oli arvaamaton. Se saattoi jättää kevyen vajan paikoilleen ja repiä vierestä kokonaisen talon perustuksiltaan.

Kukaan ei kunnolla ymmärrä miksi.

Ida tappoi Louisianassa vain 26 ihmistä. Useampi kuoli, kun myrsky laantuneena ehti pohjoiseen New Jerseyyn ja New Yorkiin. Siellä ei osattu varautua äkillisiin tulviin.

Tuhoa ei kuitenkaan mitata vain ihmishengissä. Nyt, kuukautta myöhemmin, tienvarret täyttyvät jätekasoista. Niistä erottuu kattopeltejä, lattialautoja, tiskialtaita, eristevillaa, patjoja, vaatteita ja vessanpönttöjä.

Monen koko omaisuus, koti ja muistot.

Ajamme bayou Petit Cailloun viertä alas eli kohti Cocodrien kalastajakylää ja merta. Bayout ovat entisiä Mississippi-joen haaroja, joiden yhteys jokeen on katkennut. Niissä vesi seisoo tai virtaa hitaasti.

Louisianan yliopiston tutkimusasema on valtatien päässä, juuri ennen kuin maa katoaa jalkojen alta ja muuttuu kosteikoiksi ja mereksi. Sen piha täyttyy generaattorien murinasta.

Tutkija Brian Roberts seuraa työkseen Louisianan rannikon muutoksia.

Apulaisjohtaja, biologi Brian Roberts ilmestyy pihalle laituriin kiinnitetystä Pelican-tutkimusaluksesta. Laiva on ainoa paikka, jossa on toimiva vessa. Tutkimusaseman sähköt ja vesi ovat olleet poikki kuukauden.

Aiemmin päivällä Roberts on käynyt ottamassa näytteitä ympäröivistä kosteikoista. Hänelle Louisiana on tosielämän laboratorio.

”Louisianassa merenpinta nousee nopeammin kuin missään muualla maailmassa”, Roberts sanoo. ”Olemme etulinjassa.”

Se on tieteellisesti jännittävää mutta luo hankaluutensa. Parkkipaikka tulvii kymmeninä päivinä vuodessa niin, että tutkimusaseman työntekijät kahlaavat töihin kumisaappaissa. Usein vesi nousee aulaan asti.

Sähköjen ja internetyhteyksien katkeaminen kuukaudeksi myrskyn jälkeen tekee työstä lähes mahdotonta. Sähköjen puute myös vaaransi korvaamattomat näytteet, jotka pitää säilyttää kylmässä. Onneksi generaattorit saatiin ajoissa käyntiin.

Kuusi tutkimusaseman työntekijää menetti hurrikaanissa kotinsa kokonaan. Vielä useamman koti kärsi vahinkoja.

”Joudumme miettimään, missä vaiheessa taakka kasvaa liian suureksi”, Roberts sanoo.

Hirmumyrskyjä on ollut täällä aina, mutta ne yleistyvät ja voimistuvat. Viime vuonna myrskyjä oli niin paljon, että aakkoset loppuivat kesken ja nimeäminen aloitettiin uudestaan kreikkalaisten aakkosten alfasta.

Juuri siksi tutkijoiden on tärkeää olla juuri täällä.

Suurin osa maailman väestöstä asuu 80 kilometrin etäisyydellä rannikosta, ja merenpinta nousee kaikkialla, Roberts muistuttaa. Louisianassa tahti vain on poikkeuksellisen nopea.

”Ehkä voimme täältä käsin auttaa ihmisiä valmistautumaan siihen, mitä on edessä.”

Darrell Domangue koki ensimmäisen ison hurrikaaninsa jo kohdussa. Se oli vuoden 1965 Betsy, yksi 1900-luvun pahimmista hirmumyrskyistä. Siksi hän nytkin luuli olevansa valmistautunut.

Domangue tuli tajuihinsa keskellä bayou Petit Cailloun uomaa. Korvat vuosivat verta. Hän oli ajautunut satojen metrien päähän veneestään ja kellui muovikanisterin varassa.

”En tiedä, miten pääsin ulos veneestä. Siinä oli yksi rikkinäinen ikkuna, mutta se on niin pieni, etten ymmärrä, miten olisin mahtunut siitä.”

Tässä Domangue kuitenkin on, ilman paitaa, tatuoidut käsivarret yhä mustelmilla. Hänen pihansa näyttää siltä kuin maailma elokuvissa maailmanlopun jälkeen.

Kovia kokenut vene on taas pystyssä vedessä, mutta se ei ole merikelpoinen. Kodista on jäljellä perustukset ja seinät, mutta sisältä se on homeessa.

Domangue on kirjoittanut seinään varoituksen varkaille: Tapan. Älä ota mitään.

”Sitä painaa 56 vuotta töitä, että
pääsee yhtään mihinkään elämässä”,
Darrell Domangue sanoo.

”Sitten menettää kaiken hetkessä.
Se on yhtä helvettiä.”

”Mutta näillä mennään.
Olen onnellinen, että olen elossa.”

Domangue ruokkii pihallaan asuvat sorsat ja ne kanat, jotka selvisivät hurrikaanista. Hän osoittaa aavana leviävää vettä, joka aukeaa kotitontin laidalta, valtatien toisella puolen. Hänen nuoruudessaan siinä laidunsivat lehmät ja kasvoivat puut.

Vuosien 1932 ja 2010 välissä Louisiana menetti pinta-alastaan 4 600 neliökilometriä eli puolikkaan Uudenmaan verran. Se tarkoittaa, että nykyään Domangue ravustaa siellä, missä hän lapsena metsästi jäniksiä ja oravia.

Maan katoamiseen on monta syytä. Mississippi-joen tulvasuojaukset ovat johtaneet siihen, ettei joki enää kuljeta mukanaan sedimenttejä rannikolle.

Öljynporaus ja öljy-yhtiöiden kaivamat kanavat ovat voimistaneet eroosiota. Uutta maata ei synny, ja eroosio syö vanhaa. Samalla meri nousee, koska ilmaston lämpeneminen sulattaa jäätiköitä ja saa meriveden laajenemaan.

Jos mitään ei tehdä, seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana maata katoaa vielä lähes 6 000 neliökilometriä.

Louisianalla on rannikon suojaamiseksi edistyksellinen 50 vuoden suunnitelma, jonka hintalappu on vähintään 50 miljardia dollaria (43 miljardia euroa) eli yhteensä noin kaksi kolmasosaa Suomen valtion vuosittaisesta budjetista.

Suunnitelmassa arvioidaan, että sen avulla voidaan pelastaa noin 2 000 neliökilometriä maata. Domanguen koti jäisi silti veden alle.

Domangue ei ajattele kaikkea tätä, mutta yhden asian hän tietää.

”Luontoäitiä ei voi huijata.”

Silti hän ei edelleenkään aio lähteä minnekään. Hän aikoo rakentaa kotinsa uudestaan, ostaa tai korjata veneen ja jatkaa ravustamista kuten isä, isoisä ja isoisän isä. Mihin sitä kotoaan lähtisi.

”Me taistelemme ja selviämme.”

Myrskyalueiden ihmisiltä kysytään aina samaa. Miksi jäätte?

Vaikka maa katoaa, juuria ei noin vain revitä irti. Rannikon yhteisöt ovat tiiviitä ja vahvoja, perheet suuria. Monen elinkeino on sidottu veteen ja selviytyminen sukuun ja ystäviin.

Isle de Jean Charlesin saari on menettänyt 98 prosenttia pinta-alastaan 1950-luvun jälkeen.

Saarelta ovat lähtöisin
Yhdysvaltain ensimmäiset
ilmastopakolaiset.

Heille rakennetaan uudet kodit muualle,
mutta silti kaikki eivät ole lähteneet.

Isle de Jean Charlesin saarelle johtaa kapea pengertie, jonka pientareelle on pysähtynyt kalastajia. Ilta-aurinko paistaa, haisee hyttysmyrkky.

Saari on kuuluisa siitä, että täältä ovat lähtöisin Yhdysvaltain ensimmäiset ilmastopakolaiset. Viranomaiset yrittävät siirtää noin sata saaren asukasta mantereelle turvaan merenpinnan kohoamiselta tarjoamalla heille uudet kodit.

Hanke on kestänyt vuosia, eivätkä kaikki vieläkään ole valmiita lähtemään.

Saaren asukkaat ovat onnekkaita ilmastonmuutoksen uhreja. Heille on tarjolla vaihtoehto. Paljon julkisuutta saanut pakolaiskokeilu ei ulotu niihin kymmeniintuhansiin ihmisiin, joiden kodit ovat raunioina Idan jäljiltä.

Keisha Foretin talosta on jäljellä seinät, mutta katto ja portaat ovat poissa.

”Se on homeessa nurkasta nurkkaan”, Foret kertoo.

Keisha Foret (oik.) on käynyt vasta kolmesti katsomassa tuhoutunutta kotiaan. Näky saa vahvan naisen kyyneliin. Ystävä Missy Downey on tukena.

Christine ja Corey Foret purkavat kotia, jossa heidän lapsensa kasvoivat aikuisiksi.

Kodista puuttuu katto ja seiniä, mutta astiat ovat yhä kaapissa.

Ja vaatteet henkarissa.

11-vuotias Hayden ja kahdeksanvuotias Rase livahtavat leikkimään tuhoutuneeseen mummolaansa sillä aikaa, kun aikuiset tekevät purkutöitä.

Foretin tontti rajautuu tulvavalliin, mutta se ei suojannut sateelta. Kuumassa ja kosteassa ilmastossa home valtasi kastuneet rakenteet päivissä.

Nyt vallitsee paikallisten mielestä kylmä rintama. Lämpötila on laskenut 25 asteeseen. Iholla tuntuu raikas tuulenvire.

Myrskyn jälkeen Foret asuu asuntovaunussa, jonka hän jakaa kuuden, seitsemän sukulaisensa kanssa.

Foretin ystävä Missy Downey esittelee hänet ”naisena, joka menetti kaiken, mutta auttaa silti muita”. Foret on ottanut vapaata työstään ravintolapäällikkönä ja käyttää kaiken aikansa avustustyöhön.

Hurrikaanin jälkeinen apu on vahvasti hyväntekeväisyyden ja paikallisten varassa. Valtakunnallinen media on unohtanut myrskyn.

Vapaaehtoiset huolehtivat ruoka- ja vaatelahjoituksista. Ihmiset saavat ottaa, mitä tarvitsevat.
Hurrikaani aiheutti tuhoa myös sairaaloissa, mutta lääkäri ottaa potilaita vastaan avustuskeskukseksi muuttuneessa kylätalossa.

Iskun uhrit panevat toivonsa liittovaltion hätätilavirastoon Femaan. Siltä voi hakea avustuksia, korvauksia ja lainoja luonnonkatastrofin jälkeen.

Valtio ei kuitenkaan korvaa kaikkia tappioita. Kotinsa myös menettänyt Missy Downey kertoo, että uusi asuntovaunutalo voi maksaa 170 000 dollaria eli 147 000 euroa.

Fema kertoo käyttäneensä jo 721 miljoonaa dollaria eli 620 miljoonaa euroa suoriin avustuksiin Idan uhreille, mutta paikan päällä raha ei näy. Viranomaiset loistavat poissaolollaan. Fema on luvannut toimittaa väliaikaisia asuntovaunuja kotinsa menettäneille ihmisille aikaisintaan marraskuussa.

Neljän päivän aikana ainoat näkemämme liittovaltion ja viranomaisten edustajat ovat kansalliskaartin sotilaita, jotka jakavat vettä, jäätä ja armeijan muonapaketteja. Sotilaat tuijottavat kyllästynein ilmein puhelimiaan samalla, kun vapaaehtoiset kokkaavat ja huhkivat vieressä.

llmastonmuutoksen etulinjassa näyttää siltä, että Yhdysvallat on jättänyt ihmiset selviämään omillaan.

Kansalliskaartin sotilaat jakavat vettä, jäitä ja muonapakkauksia. Muussa heillä ei ole valtuuksia auttaa.

Cajun-musikki raikaa kaiuttimesta, lapset pelaavat varjossa korttia ja joku leikkaa jo nurmikkoa.

Keisha Foretin kotinaapurustoa kutsutaan Vietnamiksi. Nimi juontuu väkivaltaisesta historiasta mutta sopii myös nykyhetkeen. Kaikki on kuin pommin jäljiltä.

”Voisinpa minäkin leikata nurmikon”, Foret huokaa.

Foretin naapurissa hänen sukulaisensa purkavat omaa kotiaan. Se pitää tehdä talkootyönä. Purkutyön ostaminen olisi maksanut 3 600 dollaria eli 3 100 euroa, eikä ravustajaperheellä ole siihen varaa.

Seutu on köyhää. Monella ei ole vakuutusta hurrikaanituhojen varalta, koska vakuutusyhtiöt eivät enää suostu myymään kaikille vakuutuksia tai koska niiden hinnat ovat nousseet pilviin.

Silti tännekin ihmiset haluavat jäädä.

”Jos saisin syntyä uudestaan köyhäksi tänne tai miljonääriksi, valitsisin köyhyyden”, taloaan purkava Corey Foret sanoo.

”Elämä täällä on hauskaa.”

Sylvia Davis antoi ruokaa, juotavaa, viltin ja halauksen sukulaiselleen Christel Lacostelle, joka asuu miehensä ja aikuisen poikansa kanssa tuhoutuneen talonsa alla.

Kuukausi myrskyn jälkeen Derrick Lacoste siivoaa perheensä kodin raunioita käsivoimin.

Naapurukset Kentrell Garner ja Christel Lacoste kurkistavat Lacosten asuinkelvottomaan kotiin. Garner on vihainen siitä, miten myrskyn uhrit on jätetty heitteille. ”Amerikalla pitäisi olla sydäntä.”

Garner auttaa naapureita ja myrkyttää rikkaruohoja, vaikka menetti omankin talonsa. Jostakin pitää aloittaa.

Jessica McBride asuu kumppaninsa ja kahden lapsensa kanssa teltoissa. Myrskyt ovat muuttuneet entistä pahemmiksi, hän sanoo. Perhe ei silti aio muuttaa pois. ”Ei meillä ole vaihtoehtoja. Me olemme kotoisin täältä. Tämä on meidän paikkamme.”

Louisiana on keskellä eksistentiaalista kriisiä. Niin sanotaan osavaltion uusimmassa sopeutumissuunnitelmassa. Vaikka tehtäisiin mitä, moni menettää kotinsa.

Muuttoliike on jo käynnissä. Vaikka ihmiset tarrautuvat tuttuun, jokaisen kovan myrskyn jälkeen väki rannoilla vähenee. Ensimmäisenä lähtevät ne, joilla on muuttoon varaa.

Pelkästään täällä Terrebonnen piirikunnassa on viidessätoista vuodessa suljettu ainakin kymmenen koulua, kun lapsiperheet ovat muuttaneet rannoilta kohti sisämaata.

Muuttoliike luo monenlaisia paineita. Muuttokohteisiin pitää rakentaa uusia asuntoja ja infrastruktuuria. Kutistuvilla seuduilla verotulot vähenevät entisestään ja asuntojen arvo laskee. Samalla uhkaa kadota alueen ainutlaatuinen kulttuuri.

Kukaan ei halua muuttaa kauas. Moottoritie I-10 New Orleansin pohjoispuolella on ehdoton takaraja, paikalliset sanovat.

”Täällä on tilaa. Saa tehdä, mitä huvittaa. Siellä ylhäällä saat vain pienen neliön itsellesi. Siellä on sääntöjä”, Druis Trahan selittää ja hörppii aamukahvia keittiön pöydän ääressä.

Trahanit kulkevat edestakaisin ja suunnittelevat päivän töitä. Aamiaista pitää etsiä ruokailuhuoneen pitkältä pöydältä, jolle on kasattu koko kastuneen ruokakomeron sisältö: tölkeittäin säilykkeitä, pähkinöitä, riisiä, karkkeja, pikapuuroja, jauhoja.

Trahanin perhe lukee yhdessä ruokarukouksen.

Druis ja Maranda Trahan ovat olleet naimisissa 50 vuotta ja selvinneet läpi monen myrskyn.

16-vuotias Ty Authement purkaa Diana Soliwonin kassa isovanhempiensa kostunutta ullakkoa.

Trahanin vankka kivitalo Chauvinissa näyttää ulkoapäin selvinneen vähällä, mutta sisällä haisee home. Katto ei kestänyt Idaa, kotiin satoi sisään ja kaikki sisärakenteet pitää purkaa.

”Isä, muistatko yhtä pahaa myrskyä?” aikuinen tytär Maranda Trahan kysyy.

”Katsotaanpa. Talomme tulvi kolmesti ja romahti kerran... Ei vaan kahdesti”, isä aloittaa. ”Betsy oli paha, Andrew myös. Ja sitten Juan...”

Hurrikaaneista puhutaan täällä kuin vanhoista tutuista. Ne rytmittävät elämän merkkitapahtumia. Kaikki muistavat, että Trahanin lapsenlapsi Ty Authement syntyi Katrinan ja Ritan välissä vuonna 2005.

Trahanit aikovat myydä talonsa. Luultavasti sen ostaa joku, joka muuttaa vielä alempaa bayou’lta pakoon myrskyjä. Samalla tavalla Trahanit ovat itse edenneet hitaasti hivuttaen kohti sisämaata.

Trahan, 73, teki työuransa öljyteollisuudessa. Öljylautoilla kulkiessaan hän näki vuosikymmenten ajan, miten kosteikot ja maa katosivat. Ennen ne olivat ottamassa myrskyt vastaan ja pehmentämässä iskua ihmisille.

Trahan on seurannut keskustelua siitä, miten aluetta voitaisiin suojata, mutta uskoo keinojen korkeintaan hidastavan vääjäämätöntä. Lopulta ihmisten on lähdettävä.

”Taistelemme hävittyä taistelua.”

Tulee uusi aamu. Druis Trahan istuu taas ikkunan ääressä juomassa aamukahvia ja miettimässä, miten selvitä päivällä uhkaavasta sateesta. Katto vuotaa yhä.

Pihatielle kääntyy auto. Trahanille tulee kiire asuntoautoon, jossa hän vaimonsa kanssa viettää yöt.

”Luulen, että saimme vihdoin hyviä uutisia!”

Liittovaltion urakoitsijat ilmestyivät yllättäen korjaamaan Trahanien kattoa.

Pian ikkunan takaa kuuluu espanjankielistä puhetta ja katolla hakkaavat vasarat. Liittovaltion urakoitsijat ovat täällä. He rakentavat väliaikaisen katon.

Ratkaisu ei ole pysyvä, mutta se on helpotus. Perhe ehtii nyt rauhassa käydä omaisuutensa läpi. Pelastaa mitä pelastettavissa on.

Anna-Sofia Berner, teksti

Julia Rendleman, kuvat ja videot

Petri Salmén, grafiikka

Katriina Pajari, tekstin editointi ja tuottaminen

Taru Ukkola, ulkoasutuottaminen