ILTA SARASTAA

Lumi on nostalgiaa, hiihtoretkiä ja liikennekaaos, ja tänä vuonna se on tuonut valoa myös eteläisen Suomen pandemiatalveen. Valokuvaaja Reijo Hietanen kuvasi hankea iltahämärässä, jossa on jo lupaus keväästä.

Reijo Hietanen, kuvat

Anni Pasanen HS, teksti

Muotiala helmikuun 21. päivänä.

Näkymä Eteläpuistosta 14. helmikuuta.

Korkinmäki 10. helmikuuta.

Pehkusuon luistelukenttä, Hallilan Loukkaankatu, helmikuun 20. päivänä.

Suomalainen, pakkasen karaisema ihminen, on ripustanut omakuvansa, talvisodan torjunta­voitot ja sadas­osa­sekunnin tappiot, tiukasti vitivalkoiseen maisemaan.

Suomalainen on rakentanut talojensa katot kestämään suurta kuormaa, hankkinut karskisti murisevan aurauskaluston ja opetellut jäädyttämään vesien päälle teitä, jotka kantavat tukkirekan.

Niinpä kunnon talven saapuminen on vuodenkierron juhlahetkiä. Naskalit kaulassa, karva­pohjasukset tanassa, kaakaot termoksessa, tupsupipo päässä suomalainen seisoo ja katsoo ikkunasta ulos. Vilkuilee kalenteria: marras, joulu, tammi, helmi, kyllä, tulossa on.

Ja sitten kun lunta ei tulekaan.

Silloin suomalainen on hiukan surkuhupaisa olento. Kuin metsäjänis valkoisessa turkissa keskellä sysimustaa maisemaa.

Jos lunta ei ole, voiko edes puhua talvesta?

Kaikki muistavat, miten ankea eteläisen Suomen viime talvi oli. Kaupungit ja metsät jurottivat kuukaudesta toiseen mustassa hautajaisasussa.

Mikä onni sitten olikaan, kun tämän vuoden tammi–helmikuussa maisema sai kunnon kuorrutteen. Se on tehnyt terää etenkin näin pandemiatalvena, kun turvallisin tapa tavata toisia on ollut lähteä ulkosalle. Latukahvilaan tai pulkkamäkeen, mars!

Alkuvuodesta tamperelainen valokuvaaja Reijo Hietanen sai päähänsä ikuistaa lumisen talven tunnelmaa. Oli tarkoitus ottaa päivänvalossa uljaita kuvia, joissa hanget hohtavat kuin joululauluissa.

Siitä ei tullut mitään. Pelkkiä kliseitä, jotka on nähty jo ainakin 10 000 kertaa.

Sitten mieleen tuli toinen ajatus. Hietasella on usein tapana kiertää kävelylenkkejä kotinsa lähistöllä. Joskus mukana on kamera.

Yhtenä iltana hän seisahtui Hervannan hyppyrimäkien alle ja katseli edessä avautuvaa, hämärää maisemaa. Oli vain puita ja yksinäinen katulamppu.

Se kiinnitti huomion. Tuo näky on hyvä, kaunis katsoa. Tuosta saisi kelpo kuvan.

Pian vastaan tuli jo seuraava kuvauskohde. Ja seuraava. Otos otokselta hämärä alkoi kiehtoa yhä enemmän. Sehän oli paljon upeampaa kuin päivänvalossa kimaltelevat nietokset!

Kuvia alkoi kertyä eri puolilta Tamperetta, etenkin Hervannan lähiöstä.

Mikä sitten tekee talvisesta hämystä niin valloittavan? Ehkäpä ristiriidat.

Lumi peittelee maisemasta yksityiskohdat, visuaalisen hälyn. Hämärä tekee saman mutta hiukan toisin.

Kun ne kaksi yhdistetään, saadaan lumoava lopputulos. Jotain sadunomaista mutta silti niin tuttua, siniharmaan arkista. Häivähdys melankoliaa mutta silti levollista lempeyttä.

Hietasen kuvissa hohtavat kovat, kelmeät katulamput ja pehmeä, säyseä hanki. Ihminen ja luonto valaisevat sydäntalven iltoja sopuisasti yhdessä.

Lapset leikkivät Hervannan vesitorni taustallaan. Kuva otettu Ruovedenkadulla 16. helmikuuta.

Kaukajärvi 18. helmikuuta, kun katulampun valo loisti lumivallien välistä.

Hervannan valtaväylällä helmikuun 8. päivänä.

Hervannan Virtainpolku 12. helmikuuta.

Hervannan Virtainpolku 12. helmikuuta.

Lumen kauneus ei ole pelkkää ulkonäköä.

Meillä aikuisilla talviin kinostuu tietenkin annos lapsuuden nostalgiaa. Muistoja, jotka tuntuvat nyt puhtoisilta ja viattomilta kuin vastasatanut puuterilumi.

Kuka muka ei muista, miltä tuntuu, kun kengät haukkaavat sisäänsä hankea? Kun väkevä pakkasilma repii henkitorvea hiihtokisoissa? Kun pulkka syöksyy jyrkkää mäkeä? Mikä riemukas putoamisen ja eteenpäin kiitämisen välimuoto!

Mutta ollaanpa nyt rehellisiä: osaahan lumi myös olla kamala riesa.

Ihminen on taitava kaatamaan metsiä, räjäyttämään kallioita ja patoamaan vesiä, mutta säätä on vaikea muokata mieleisekseen.

Sakea lumipyry tulee kuin flunssa. Se ei kysy lupaa. Äkkiä autot ovat motissa kinosten takana ja junat myöhässä, liikenne kaaoksessa, liukastelijat nurin. Koittaa ihmisen vuoro nöyrtyä ja sopeutua.

Silti meillä suomalaisilla on välillä tapana naureskella muille, ehkä vähän ylpeinäkin: se, mikä meillä on vain säätä, on toisessa maailmankolkassa katastrofi.

Suomen kielessähän on koko joukko lunta merkitseviä sanoja muttei yhtäkään kunnon vastinetta englannin termille snow day. Suomesta puuttuva ilmaus ei tarkoita vain lumista päivää, vaan ennen kaikkea tilannetta, jossa koulut, työpaikat ja muu elämä seisahtuvat myräkän takia.

Me täällä koleassa Pohjolassa ajattelemme kai, että lumi on meille erityisen tärkeää.

Ja mitä vielä. Suurimmalle osalle kyse on lähinnä ilosta tai harmista.

Katsokaa sen sijaan Kalifornian helteistä Keskuslaaksoa, Intian Ganges-joen vartta tai monia Etelä-Euroopan ja Lähi-idän alueita. Niille lumi on enemmän: lähes elinehto.

Yli miljardi ihmistä saa vetensä lumesta, jota sulaa kuumaan vuodenaikaan vuorilta. Valkoiset huiput ovat kuin luonnon rakentamia vesitorneja.

Nyt niitä uhkaa ilmastonmuutos. On ennustettu, että lumen määrä vähenee maailmasta tällä vuosisadalla kymmeniä prosentteja.

Se taas kiihdyttää lämpenemistä entisestään. Yksikään toinen planeetan laaja pinta, kuten paljas maa tai meri, ei heijasta auringonvaloa yhtä tehokkaasti kuin lumi.

Ja mitä ovatkaan napajäätiköt, joiden sulaminen nostaa meren pintaa ja hukuttaa joitakin saarivaltioita? Vuosien mittaan kerrostunutta lunta.

Ihminen ei tietenkään ole ainoa, joka tarvitsee nietoksia kipeästi. Suomessakin saimaannorpille on jo jouduttu kolaamaan vähälumisina talvina apukinoksia, jotta pesäluolien kaivaminen onnistuisi.

Jos lunta ei siis riitä, koko maailma joutuu pulaan. Se menee tolaltaan.

Mitä sekin ilmaus tarkoittaa kirjaimellisesti? Ajautumista pois lumen peittämältä hiihtoladulta.

10. helmikuuta. Hervannan valtaväylä ja raitiotie valaisevat kevyen liikenteen väylää.

Hervannan valtaväylän alikulkutunneli 8. helmikuuta.

Turtolankadun alikulkutunneli 8. helmikuuta.

Lukonmäki–Hervanta-latu 12. helmikuuta.

Hervanta 12. helmikuuta.

Näsijärvi 14. helmikuuta.

Hervanta 12. helmikuuta.

Reijo Hietanen, kuvat

Anni Pasanen, teksti

Tuija Pallaste, tuottaminen

Lilli Korhonen, ulkoasu