Heli Saavalainen HS, teksti

Jukka Gröndahl HS, kuvat ja videot

Lieksan Kitsissä sytytettiin metsä palamaan kesällä 1992.

Metsähallitus kulotti avohakatun metsän pohjaa, jotta maaperä muokkautuisi uudelle puusukupolvelle sopivaksi. Ei mennyt niin kuin piti.

Viisi päivää polton jälkeen, helluntaina 7. kesäkuuta, tuuli lietsoi piilossa olleet pesäkkeet valtavaan roihuun. HS:n sen aikaisen uutisen mukaan palosta annettiin suurpalohälytys. Sammutustöissä oli yli sata miestä.

Sää oli helteinen, ja alkukesä oli ollut ennätyksellisen kuiva. Juuri sellaisella säällä kulotuksia yleensä tehdään. Nyt vartiointi kuitenkin petti, tuli karkasi ja levisi voimakkaana latvapalona laajalle.

Kitsin palo oli Suomen oloissa valtava. Noin 130-vuotiasta metsää paloi yli 140 hehtaaria. Se vastaa 200 jalkapallokentän kokoista aluetta.

Metsäpalon jälkeen etsitään usein syyllisiä ja mietitään korvauksia, mutta Kitsissä Metsähallitus päätti toimia toisin. Paloalue suojeltiin ja jätettiin kehittymään luontaisesti, omaan tahtiinsa ilman ihmisten puuttumista asiaan.

Nyt, melkein 30 vuotta myöhemmin, voi jo tutkitustikin sanoa: palo oli onnenpotku metsäluonnolle.

Syksyn väreissä kylpevä Kitsi on kaunis ja rauhoittava. Aurinko siivilöityy puiden lomasta sammalmättäille, jotka ovat pehmeitä astua.

Metsä on monipuolinen: eri-ikäisiä ja -kokoisia puita pystyssä ja makuullaan, jäkälää ja varpuja, pehmeää sammalta, valoa ja avaruutta. Menneestä kertovat palokorot eli haavaumat vanhojen mäntyjen kyljessä.

Jäkäläkankaalla, jossa palo roihusi aikoinaan voimakkaimmin, on hiiltyneitä kantoja, järeitä keloja, maahan kaatuneita lahopuita, männyntaimikkoa, koivuja ja – jäkälää.

Sitä on harvinaisen paljon. Jäkälä menestyy hyvin paloalueella. Ajan myötä metsäpalo on hyväksi myös puolukoille, joita syksyiset mättäät ovat nyt punaisenaan. Marjat ovat kypsiä ja maukkaita.

Kitsi on luonnon aarreaitta, ainutlaatuinen metsä Suomessa.

Nyt ollaan keskellä Suomen kangasmetsien harvinaisinta metsäluontotyyppiä, kertoo uuteen kasvuun päässeessä metsässä jäkäliköllä, kelottuneiden mäntyjen vieressä seisova metsäekologian professori Jari Kouki Itä-Suomen yliopistosta.

Tutkijat ovat havainneet, että myös nuorissa luonnonmetsissä on poikkeuksellisen rikas eliölajisto. Aikaisemmin arveltiin, että vain vanhat metsät ovat metsien suojelussa erityisen arvokkaita. Metsien suojelu mielletään edelleenkin nimenomaan vanhojen metsien suojeluksi, koska nuoria luonnonmetsiä ei juuri ole.

Palo oli onnenpotku metsäluonnolle.

”Nuoret luonnonmetsät ovat erittäin harvinaisia ja uhanalaisia. Kitsi on Suomen ainoita ellei ainoa näin laaja tämän metsäluontotyypin hyvälaatuinen edustaja Suomessa”, Kouki sanoo.

”Avohakkuut ovat erilaisia, ja paloalat yleensä raivataan nopeasti, jolloin tuhotaan luontotyypin ominaispiirteet.”

Monet metsäiset luontotyypit ovat harvinaistuneet, ja uhanalaisia on yli 70 prosenttia metsäluontotyypeistä. Uhanalaisinta metsäluonto on Etelä-Suomessa.

Luonnon monimuotoisuuden kannalta metsät ovat hallitseva elinympäristö, koska niissä eläin- ja kasvilajien määrä on suurin. Enemmistö uhanalaisista lajeista, yli 30 prosenttia, elää ensisijaisesti metsissä.

Kitsi auttaa osaltaan hillitsemään ilmastonmuutosta. Paloalue on kehittynyt monimuotoiseksi ”hiilimetsäksi”, joka sitoo ilmastoa lämmittävää hiilidioksidia ilmakehästä ja varastoi sitä niin, ettei hiiltä vapaudu ilmakehään.

Suomessa metsäpalo ei ole vain ilmaan pöllähtävän hiilen lähde. Äkkiseltään palosta kyllä vapautuu paljon hiilidioksidia, mutta samalla puustoon varastoituu ja maaperään sitoutuu pitkäaikaista hiiltä.

Toisin kuin monesti ajatellaan, metsäpalo ei polta metsää tuhkaksi. Voimakkaassakin suomalaisessa metsäpalossa palaa vain noin kolmannes maanpäällisestä puuaineksesta. Suurin osa jää metsään ja ylläpitää monimuotoisuutta.

Myös valtaosa puiden varastoimasta hiilestä jää pitkäksi aikaa metsään.

Kouki tökkää puukon kuolleeseen mäntyyn. Puukko ei juuri uppoa runkoon: Sydänpuu on puukovaa. Se pitää puun pystyssä vielä todella pitkään.

Puukova – siis todella kova – on myös maassa makaava hajoavalta näyttävä lahopuu. Runko on parikymmentä metriä pitkä ja puolisen metriä paksu. Pinnassa on pehmeää, mutta vain muutama sentti. Sen alla on kova puu.

”Elossa ollessaan tällainen puu varastoi runkoonsa noin 800 kiloa hiiltä. Nyt siitä on noin 600 kiloa jäljellä”, Kouki kertoo.

Osittain palaneet puut ovat hyvin lahonkestäviä ja siten pitkäkestoisia hiilen varastoja. Suurin osa paloa edeltäneen puusukupolven puuaineksesta ja hiilestä on Koukin mukaan jäljellä.

Vielä isompi hiilivarasto on rungon alla: osa palaneesta puusta varastoituu puuaineksen hajotessa maaperään orgaanisena hiilenä sekä niin sanottuna pyrogeenisenä hiilenä.

”Se on todella pitkäikäistä ja saattaa säilyä maassa jopa tuhansia vuosia”, Kouki kertoo.

Kouki esittelee ylpeänä Jäkäläkangasta ja vieressä olevaa lievemmän palon aluetta Pöytäkangasta.

”Mikä tuho tämä muka on?” hän ihmettelee ja piirtää kädellään laajan kaaren keltapunavihreän maiseman halki.

Tuhoalueeksihan palanutta metsää kutsutaan.

”Tämä on ekologisesti hienosti uudistunut metsä. Vanhat puut tuovat historiallisen jatkumon, nuoret uuden kasvun”, Kouki vastaa omaan kysymykseensä.

”Kun tulin Kitsiin ensimmäisen kerran, huomasin, mikä mahdollisuus tämä on tutkimukselle. Kitsi oli onnekas sattuma. Aikaisemmin nuoria luonnonmetsiä ei voitu tutkia, koska niitä ei ollut”, kertoo vuonna 1996 metsäekologian professorina Joensuussa aloittanut Kouki.

Itse kävin edellisen kerran Kitsissä lähes kaksikymmentä vuotta sitten eli kymmenen vuotta palon jälkeen.

Reportaasi alueelta julkaistiin Helsingin Sanomissa kesäkuussa 2002 otsikolla Paloalue on kovakuoriaisten paratiisi. Jutussa Jari Kouki esitteli mustaa metsää, joka kuhisi elämää. Erityisesti hyönteisten, myös uhanalaisten, määrä oli melkoinen.

Tuolloin suuri osa palaneista puista oli vielä pystyssä ja metsäpaloista hyötyvät lajit, ennen kaikkea hyönteiset, olivat vallanneet metsän.

Nyt valtaosa puista on kaatunut. Maasta nousevat vain nuoret taimikot, männyt ja koivut.

Vanhatkaan puut eivät ole hajoavaa höttöä vaan sydänpuultaan kovia. Osa on sammaloitunut.

Palolajit ovat hävinneet. Tuoreita metsäpaloja vaativat hyönteiset katoavat muutamassa vuodessa, kun puut kuivuvat ja kaarna irtoaa.

Tilalle tulee uusia kovakuoriaisia ja kääpiä. Kun puut kaatuvat, lajisto runsastuu taas. Senkin joukossa on uhanalaisia lajeja.

Kun metsä palaa, eliöstö pakenee. Kun palo on ohi, ensimmäisenä saapuvat kovakuoriaiset.

Metsäpaloista riippuvaisilla kovakuoriaisilla on erityiset infrapuna-aistimet, jotka kykenevät havaitsemaan lämmön ja savun kymmenien kilometrien tai jopa sadan kilometrin päähän. Naaraat munivat hiiltyneisiin, palon jäljiltä vielä lämpimiin puihin, ja näin vaikkapa kulokauniainen levittäytyy uudelle alueelle.

Maan hiiltyneeseen karikepintaan tulee sieniä, esimerkiksi nokilakki, palohelokka ja hiilimaljakas tai hyvällä onnella uhanalainen hehkumaljakas. Kasveista paloalueella viihtyvät muun muassa huhtakurjenpolvi ja maitohorsma.

Jäärät ja ytimennävertäjät löytävät vähitellen pystyyn kuolleet puut ja kaivavat käytävänsä niihin. Kuoriaiset houkuttelevat tikkoja, jotka saavat toukista hyviä makupaloja.

”Kitsissä oli palon jälkeen Suomen suurin pohjantikkojen esiintymä. Seitsemän pohjantikkaparia pesi paloalueen tuntumassa”, Kouki kertoo.

Nyt syksyisessä metsässä kaikuu käpytikan huuto.

Usein väitetään, että runsastuneet hyönteiset voisivat tuholaisina levitä ympäröiviin mäntymetsiin. Väite ei kuitenkaan ole saanut vahvistusta Kitsistä tai muiltakaan paloalueilta.

Jotkut sarvijäärät ovat mieltyneet vanhoihin, yli 150-vuotiaisiin maapuihin. Varsinaisen paloalueen tuntumassa olevalta tutkimusalueelta paksusta kelosta löytyy soikeita, pikkusormen mentäviä reikiä. Ne ovat erittäin uhanalaisen nahkurin jälkiä.

Nahkureita ei talousmetsistä löydy, mutta täällä niitä on.

”Aiemmin ajateltiin, etteivät nahkurit tule toimeen muualla kuin suojelualueilla, mutta nehän tulevatkin paloalueelle, jos siellä vain on riittävän isoja puita jäljellä”, Kouki iloitsee.

Tälle paikalle jätettiin hakkuiden yhteydessä ennen metsän polttoa juuri tällaisia puita.

Ötökät ovat metsien ekologisen tilan herkimpiä mittareita. Koska metsien uhanalaisista lajeista valtaosa on kovakuoriaisia ja sieniä, Koukin mukaan on tärkeää seurata juuri niitä. Niistä tehtävät havainnot pätevät laajemminkin.

Tällä kertaa runsain laji tuntuu tosin olevan verenhimoiset mäkärät, joita on vierailijoiden ympärillä mustina parvina, vaikka on jo syys–lokakuun vaihde.

Kitsin palo sai aikaan dominoilmiön: Kun palon vaikutukset metsäluonnolle havaittiin, tutkijat polttivat lisää metsää.

”Halusimme saada lisää tieteellistä todistusaineistoa palojen merkityksestä metsille. Tehokkaimmin ja pätevimmin tällaista aineistoa saa, jos pystyy kokeellisesti polttamaan useita metsiä samanaikaisesti”, Kouki painottaa.

Riihipetäikön tutkimusalueella alkuperäisen paloalueen tuntumassa poltettiin vuonna 2001 kaikkiaan 12 metsää. Vertailun vuoksi toiset 12 metsää käsiteltiin eri tavoin, muun muassa avohakattiin.

Näin on voitu tutkia metsän kehitystä alusta lähtien.

Tuloksia voidaan hyödyntää talousmetsien käsittelyssä niin, että metsäpalon hyödyt saataisiin esiin myös hakkuiden yhteydessä.

Sittemmin Kitsi on ollut sysäyksenä yli kymmenelle väitöskirjalle. Luettelo tutkituista asioista on hengästyttävä.

”Olemme selvittäneet muun muassa putkilokasveja, sammalia, pohjakerroksessa ja puiden rungoilla kasvavia jäkäliä, kovakuoriaisia, luteita, kääpiä, helttasieniä ja muita makrosieniä, jonkin verran myös maaperäasioita ja maaperäeliöstöä, kuten hiilimääriä ja änkyrimatoja”, Kouki luettelee.

”Puustoa ja sen kuolleisuutta ja uudistumista on tietenkin tutkittu tarkasti. Yli 2 000:ta puuyksilöä, niiden kuolleisuutta ja lahoamista on seurattu yksilöllisesti 20 vuoden ajan. Havaintoja on kertynyt satojatuhansia.”

Kitsin palolla on ollut erittäin suuri vaikutus tutkimukseen. Muun muassa säästöpuiden merkitys hakkuissa on Koukin mukaan ymmärretty vasta sen jälkeen. Riittävän suuret säästöpuuryhmät voivat tuoda monimuotoisuutta hakkuualueelle.

Avohakkuu ja metsäpalo rinnastetaan usein toisiinsa, mutta Koukin mukaan rinnastusta ei Suomessa voi tehdä. Erot ovat suuria.

Voimakkaassakin palossa suurin osa, jopa 70 prosenttia, puista jää metsään ja ylläpitää monimuotoisuutta.

”Jos metsäpalo on lievä, palo alkaa luoda erirakenteista metsää, vaikka aluksi kuuset ja koivut kuolevat. Mäntyjen ikä- ja kokorakenne monipuolistuu, ja metsä alkaa muistuttaa jatkuvan kasvatuksen metsää”, Kouki kertoo.

Elämä metsässä on erilaista metsäpalon ja avohakkuun jälkeen.

Avohakkuun jäljiltä metsästä puuttuu suurin osa paloihin ja kuolleeseen puuhun sitoutuneesta lajistosta. Myös kasvi- ja sienilajiston koostumus on erilainen, samoin selkärangattomien.

Pölyttäjien kannalta metsäpaloalue on parempi, koska kuolleet puut ja kivennäismaalaikut luovat pesäpaikkoja pistiäisille. Lisäksi palojen jälkeen alueella kasvaa pölyttäjille tärkeitä kasveja heinien sijaan, esimerkiksi maitohorsmaa.

Pölyttäjät puolestaan ovat tärkeitä mustikoille ja puolukoille.

Luontaiset metsäpalot ovat käyneet harvinaisiksi Suomessa. Laajoja paloja on enää ani harvoin. Samalla paloalueiden lajeja on uhanalaistunut ja hävinnyt.

Metsäpalot hävisivät lähes kokonaan 1800-luvun lopulla, kun metsien polttamiseen perustuva kaskiviljely väistyi. Sen jälkeen palontorjunta tehostui ja esti luontaiset palot.

Pieniä metsäalueita paloi, mutta ne muokattiin ja raivattiin nopeasti. Toiminta on ollut niin tehokasta, että varsinkaan 1960-luvun jälkeiseltä ajalta ei ole säilynyt metsäpaloalueita, jotka olisivat nyt 40–60-vuotiaita.

Pitäisikö metsää sitten ryhtyä polttamaan lisää? ”Ilman muuta pitäisi.”

Suojelualueilla luonnonhäiriöiden, kuten myrskyjen ja metsäpalojen, jälkeisten nuorten metsien puute ja merkitys alkoi valjeta 1980-luvun lopussa. Niitä yritettiin luoda polttamalla metsiä muun muassa Oulangan ja Patvinsuon kansallispuistoissa vaihtelevalla menestyksellä.

Sittemmin poltto on yleistynyt entisiin talousmetsiin perustettujen suojelualueiden ennallistamisessa.

Pitäisikö metsää sitten ryhtyä polttamaan lisää?

”Ilman muuta pitäisi”, Kouki vastaa nopeasti. Hänen mielestään luonnollisia paloja pitäisi jäljitellä metsänhoidossa kulotuksen avulla.

”Kulotukset ovat avainasemassa. Sen lisäksi hakkuualueelle tulisi jättää puustoa poltettavaksi. Sitä ei tarvitse jättää kaikkialle, vaan säästöpuita keskittämällä saadaan parempia tuloksia.”

Lopuksi teemme pienen testin – Metsähallituksen luvalla.

Testaamme valokuvaajan kanssa metsäpaloa polttamalla kuusen näreen Riihipetäikön tutkimusalueen tuntumassa.

Polttoon on varauduttu polttoöljyllä kostutetuilla klapeilla, jotka ladotaan kuusen alle. Vaikka sytykkeitä on vain puun juurella ja alaosassa, koko kuusi lehahtaa nopeasti kauttaaltaan tuleen, vaikka metsä on märkä.

Tarkoitus on näyttää, kuinka nopeasti ja voimakkaasti metsäpalo etenee.

Roihua katsellessa voi vain kuvitella, kuinka tuuli lietsoi metsässä kyteneet pesäkkeet täyteen liekkiin Kitsissä vuonna 1992.

Voi vain kuvitella, kuinka nopeasti ja millä voimalla palo yltyi rutikuivassa metsässä Jäkäläkankaalla latvapaloksi, josta kekäleet lensivät satojen metrien päähän läheiselle Löytölammelle saakka.

Lopulta palo levisi Pöytäkankaalla maapalona ja laantui vasta kun tie tuli vastaan. Nyt sytytetty kuusi sammuu nopeasti itsekseen. Klapit sammutetaan heittämällä hiekkaista maata niiden päälle.

Metsäpalo on vahva uudistava ja ylläpitävä voima luonnon toiminnassa.

Metsäpalo on tapahtuessaan aina vaarallinen. Se rinnastuu muihin suuriin luonnonilmiöihin, joissa energiaa ja ainetta liikkuu paljon ja nopeasti, kuten myrskyihin ja tulviin. Sään ääri-ilmiöiden riski kasvaa ilmaston lämpenemisen myötä, ja niiden voimistumiseen tulee varautua.

”Metsien hallituilla poltoilla ja kulotuksilla ylläpidetään myös sitä tietotaitoa, jota tarvitaan metsäpalon käyttäytymisen ja rajuuden ymmärtämiseksi. Tämä tieto on palojen torjunnassa ja sammuttamisessa olennaista mutta uhkaa hävitä Suomesta, jos metsiä ei polteta”, Kouki muistuttaa.

Koukin mukaan on olennaista varautua paitsi palojen yleistymiseen myös siihen, mitä tehdään mullistuksen jälkeen.

”Luonnonmullistusten jälkihoidolla rakennetaan aina tulevien sukupolvien maailmaa.”

Kouki sanoo, että metsäpalot voivat opettaa meille, miten metsiä voisi nykyistä paremmin hoitaa myös monimuotoisuutta vaalien.

Kitsi on osoittanut, että metsäpalo voi merkitä koko puuston kuolemaa, mutta metsää palo ei ole tuhonnut. Metsäpalo on vahva uudistava ja ylläpitävä voima luonnon toiminnassa.

Metsä palaa.

Heli Saavalainen, teksti

Jukka Gröndahl, kuvat ja videot

Petri Martikainen ja Jari Kouki, kuvat

Minttu Linjala, grafiikka

Boris Stefanov, animointi

Katriina Pajari, tekstin editointi ja tuottaminen

Lilli Korhonen, ulkoasutuottaminen

JULKAISTU 10.10.2021 © Helsingin Sanomat