Jore asuu Kuopiossa, jossa päihdeongelmia on enemmän kuin muualla Suomessa. Hän on melkein koko ikänsä käyttänyt amfetamiinia. Jore sanoo olevansa joviaali, mannermainen mies.

”En minä halunnut tätä”

Kuka meistä haluaisi päihde- tai mielenterveysongelman? Ei kukaan. Silti niistä kärsitään yhä enemmän kaduilla, työpaikoilla, kodeissa. Toimittaja Anna-Stina Nykänen tapasi Joren, Ari Juhanin, Jaanan, Johannan ja Eemelin, jotka todella tietävät, mistä ongelmat johtuvat ja voiko niistä selvitä.

Anna-Stina Nykänen HS, teksti

Jukka Gröndahl HS, kuvat ja videot

Vähän ennen Kuopiota juna yllättäen pysähtyy ja jää seisomaan. On iltamyöhä. Sateisen ikkunan takana näkyy tukkipinoja. Tulee ilmoitus. On tapahtunut henkilövahinko. Konduktööri kuuluttaa, että yleensä näissä menee tunti ennen kuin päästään jatkamaan matkaa.

Joku on kävellyt junan alle ja kuollut.

Täällä Pohjois-Savossa on enemmän päihde- ja mielenterveysongelmia kuin missään muualla Suomessa. Eikä hoitoa ole riittävästi.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastot ovat tulleet savolaisille yllätyksenä, melkein loukkauksena.

Mutta viranomaiset ovat ottaneet ne todesta. Pohjois-Savossa on pantu alkuun suuri kansanterveysprojekti ongelmien korjaamiseksi. Se on suunnattu aikuisille, lapset ja nuoret eivät nyt ole kohderyhmää. Mieliteko-ohjelma kestää kymmenen vuotta ja imee miljoonia.

Sade valuu ikkunassa kuin itku. Ajattelen Kuopiota.

Sehän on mualiman napa. Mainoksissa se kehuu olevansa Hyvän elämän pääkaupunki. Uusi uimahalli, Saaristokaupunki, leveät kävelykadut torin ympärillä...

Kukaan ei vielä tiedä, mistä ongelmat täällä johtuvat.

Mutta samoista ongelmista kärsii koko Suomi. Miksi me voimme niin huonosti?

Juna nytkähtää liikkeelle. Kaupungissa on jo yö.

Vankilassa Jore luki itsensä ylioppilaaksi puolessatoista vuodessa. Kaksi laudaturia. Opiskelu oli pakoa todellisuudesta, hän sanoo. Sitten hän palasi todellisuuteen, johon kuuluvat huumeet ja rikokset.

Aamulla suuntaan Kuopiossa Linnanpellon kaupunginosaan, Sirkkulanpuiston Sateenkaaritalolle. Se on päihteet salliva asuinyksikkö, jonka perustivat 1980-luvulla asunnottomat itse.

Täältä asuinyksikön päiväkeskuksesta saa ilmaista aamiaista. Ja samalla kaikenlaista muuta tukea, jos haluaa.

Kun astun sisään, mies selittää suureen ääneen, miten saa helposti tehtyä kalakukon: Ostetaan limppu, leikataan siihen kansi ja koverretaan leipä tyhjäksi. Sisään voi laittaa kalaa ja pekonia, mutta yhtä hyvin sinne voi laittaa mitä tahansa haluaa. Ja kansi päälle.

”Se on crosskitcheniä”, mies sanoo.

Nerokas idea. Hauska heppu. Esittelen itseni ja mies hätkähtää. Ei hän voi esiintyä lehdessä nimellään. Minähän olen yhä ammattirikollinen, hän sanoo.

Heppu, sanotaan häntä Joreksi, karkasi poikasena kotoa Pohjois-Suomesta Ruotsiin. Tukholmassa meni 25 vuotta, Stadissa kymmenen. Sieltä tie on tuonut eri paikkakuntien ja vankiloiden kautta Kuopioon.

Jore on ollut kirvesmies mutta myös vankilakundi, murhamies ja Alby gangsta tukholmalaisessa lähiössä, niin kuin hän hetkittäin uhoaa.

Jore on 58-vuotias. Hän on käyttänyt amfetamiinia joka päivä nuoresta lähtien. Kaksi seitsemän vuoden taukoa on ollut, toisen syy oli vaimo, toisen vankila. Lapsia, niitä on monta, Ruotsissa ja Suomessa.

Miten sä teit kirvesmiehen töitä, jos käytit amfetamiinia?

Tyhmä kysymys, näkyy Joren naamasta. Suomessahan lääkärit määräävät työssäkäyville ihmisille huumeiksi luokiteltavia pillereitä hirveitä määriä joka päivä, hän huutaa.

Jorella on adhd, ja amfetamiini on siihen lääke. Hänellä ei ole ollut siihen diagnoosia. Hän on lääkinnyt sitä katukaupasta hankitulla kamalla.

Miten sä sitten selvisit?

”En mä mitään ole selvinnyt. Mähän olen nytkin pireissä.”

En huomannut. Ehkä hän näyttää vähän väsyneeltä. On valvonut kaksi vuorokautta. ”Yötöissä.” Eli hämärähommissa. Käsissä on jotain mustaa rasvaa.

Missä sä yövyit, kun olit asunnoton? Jore käyttää hienoa luonnehdintaa:

”Itseensä kyllästyneet naiset ottivat mut luokseen.”

Hänestä on tykätty, kun hän osaa käyttäytyä ja puhua fiksuja. Muina aikoina yöt ovat menneet milloin missäkin. Nyt yhdessä asuntolassa.

Alan kundit tietävät uudet mestat: Kuopion rautatieaseman viereen nousseissa uusissa tornitaloissa on kuulemma yläkerrassa tasanne, jossa on hyvä nukkua.

Sirkkulanpuiston asumisyksikön ovet ovat lukossa. Oveen jätetty viesti jo kertoo, että välillä sisään pyrkii ei-toivottuja vieraita.

Jore on karismaattinen kundi. Seuraa uutisia, hyvä yleissivistys. Etenkin historia on hallussa, se on huomattu, kun Sirkkulanpuistossa luetaan aamuisin iltapäivälehtien tietokilpailuja.

Mikä menetys, että lahjakkuus on jäänyt kadulle. Olisi kai ollut muutakin käyttöä.

”Se oli pakoa todellisuudesta”, Jore sanoo. Ja tarkoittaa opiskelua.

Vankilassa Jore pakeni ankeita oloja lukemiseen. Hän suoritti peruskoulun loppuun ja kävi lukion puolessatoista vuodessa. Kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 2012. Kaksi laudaturia, pitkästä ruotsista ja englannista.

Sen jälkeen hän ajatteli lähteä Oulun yliopistoon lukemaan pohjoismaista filologiaa. Mutta miten se olisi sujunut, hän miettii. Silloin hän oli iso, 116-kiloinen treenattu kaveri. Olisiko hän käynyt luennoilla kahden vartijan kanssa? Jos hän olisi saanut itse pyöräillä yliopistolle, aina olisi pyydetty tuomaan jotain laitonta mukana linnaan.

Jore puhuu siitä, miten vankilassa on tarkoitus opettaa ihminen luottamaan viranomaisiin ja tulemaan toimeen normaalissa yhteiskunnassa. Mutta ainoa viranomainen, jota tapaa, on vartija. Ei siinä mitään luottamusta synny.

Seitsemän ja puoli vuotta koppihoitoa ja muutama viikko onnelaa eli avovankilaa.

Kun pääsi linnasta, pitihän sitä juhlia. Hän palasi kadulle, omaan todellisuuteensa.

Tässä todellisuudessa mitään ei voi suunnitella etukäteen. Eniten tukea tarvitsevilla elämän aikajänne on tunti tai puoli päivää.

He eivät kiinnity mihinkään, sanoo Laura Meriluoto, Sirkkulanpuiston entinen työntekijä ja vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu, joka on tehnyt Juho Saaren, sosiaalitieteiden huippunimen, johdolla tutkimusta täällä.

Ennen ihmiset kiinnittyivät hanttihommiin. Moni iäkkäämmistä sanoo yhä olevansa kattomies tai maalari, vaikka olisi tehnyt niitä hommia vain jonain kesänä vuosikymmeniä sitten. Nuoremmille ei ole enää ollut edes pieniä pätkiä töitä, joista tulisi itselle merkitys.

Kukaan täällä ei halua kuulla olevansa narkki tai hörhö. Sellainen nimittely loukkaa ja on raskas kantaa. Tämän moraalikoodin mukaan vähiten loukkaava nimitys on addikti.

Jorella ei ole kännykkää, ei pankkikorttia. Eihän mulla mitenkään voi olla, hän sanoo. Sirkkulanpuistossa on tukihenkilö, joka huolehtii muun muassa vuokran maksun hänen tililtään.

Mutta hän on hengissä. Olkapää on sökö, kaksi niskanikamaa rikki, polvessa metallia.

”Mä oon dinosaurus”, hän sanoo.

Hän kertoo, kuinka nuoremmat kysyvät häneltä, miltä tuntuu tappaa ihminen. Kuin ihailisivat. Hän sanoo, ettei hän ole siitä ylpeä, että vei parhaalta kaveriltaan hengen iskemällä tätä tappelussa veitsellä kylkiluiden väliin.

”Se oli vahinko. Olen vieläkin siitä surullinen.”

Sirkkulanpuistossa ihmisiltä ei odoteta ryhdistäytymistä, kertoo toiminnanjohtaja Petri Ruuskanen. Matalan kynnyksen paikoissa väki jäisi vähiin, jos tänne ei saisi tulla päihtyneenä. Riippuvuus aineista on niin kova, että moni möisi mieluummin äitinsä.

Moni joutuu päivittäin tekemään valintoja, joita he eivät itse haluaisi tehdä.

Jorekin on nyt paljon paremmassa kunnossa kuin vielä jokin aika sitten. Juuri siihen täällä pyritään. Että toimintakyky paranisi. Iso osa täällä käyvistä ihmisistä on myös fyysisesti äärettömän huonossa kunnossa ja jää usein hoitoa vaille.

Jore sanoo, ettei hänen taustallaan saa adhd-lääkkeitä.

”Mä syön oikein, liikun oikein, vedän vain amfetamiinia adhd:n takia. Mieti, millainen olisin, jos joisin viinaa? Nyt olen joviaali, mannermainen mies.”

Kohta hän uhoaa nyrkki pystyssä olevansa Alby gangsta.

Ja sitten: ”En minä halunnut tätä. Tämä, mitä teen, on väärin.”

Onhan tämä kaikki kuulijalle ristiriitaista. Mutta niin se on myös ihmiselle itselleen.

Toiminnanjohtaja Ruuskanen, ruohonjuuritason konkari ja ajattelija, sanoo tästä jotain pysyttävää. Hän sanoo, että suuri osa näistä ihmisistä joutuu päivittäin tekemään valintoja, joita he eivät itse haluaisi tehdä.

Ari Juhani Partanen asuu päihteet sallivassa asumisyksikössä. Hän ei ole pystynyt lopettamaan juomista mutta on paremmassa kunnossa kuin pahimpina aikoina.

61-vuotias Ari Juhani Partanen kurkkii Sateenkaaritalon ikkunasta, keitä kulkee ohi. Partanen on sellainen hyväntuulinen hihittelijä.

Juttelemme mukavia. Sitten kysyn, mitkä ovat nuo vaaleanpunaiset raidat hänen takaraivollaan, ne ovat tumman siilitukan keskellä kuin hymiöt.

Ne ovat palovammoja. Tulivat, kun hän putosi uimahallissa kiukaalle. Selkä paloi kokonaan, reisistä otettiin sinne ihoa.

Pudotessa veren alkoholipitoisuus oli 4,6 promillea. Eihän se ole edes paljon, hänellä on omien sanojensa mukaan enimmillään ollut yli seitsemän promillea.

Hän kävi uimahallissa joka päivä, hänet tunnettiin. Vähän veti ryhtiä ovella.

Saunassa hän oli yksin. Kiukaalle pudotessa menetti tajuntansa. Ehti palaa kiukaaseen kiinni ennen kuin hänet löydettiin.

Silloin hänellä oli pitkä tukka, vyötärölle asti, nutturalla. Sokissa hän oli huutanut, että tukkaa ei saa leikata.

Kipulääkkeiden syömisen hän lopetti, ettei jää niihinkin koukkuun.

Hän juo yhä. Eikä pysty lopettamaan.

Otsa menee kurttuun, ja hän pudistelee päätään, kun puhuu viinasta.

”Vaikka se ei ole hyvää, silti se maistuu”, hän sanoo. Se on niin pahaa, että hän oksentaa välillä, mutta silti sitä on saatava kurkusta alas.

Partanen on entinen hitsari. Hän näyttää, että käsi ei tärise vieläkään. Perhe oli, vaimo oli syntynyt vuonna 1953 eli samana vuonna kuin Koskenkorva-viina.

Pahimmillaan hän oli Siikalahden lämmittelysuojalla ja joi Lasolia. Vaikka olihan siinäkin omat hyvät hetkensä. Samassa porukassa oli muun muassa nainen, jolle ryyppäämisen myötä kasvoi parta. Moni täällä muistelee naista lämmöllä. Vieläköhän hän elää, Partanen miettii.

Partanen sanoo, että on hän käynyt kursseillakin, useammankin kerran. Kurssi tarkoittaa katkaisua. Kunto kohenee ja maha kasvaa, pääsee vähän parempaan kuntoon. Jaksaa sitten taas juoda.

”En minä tällaista elämää halua.”

Kun Ari Juhani Partanen putosi uimahallissa kiukaalle, hänen selkänsä ja päänsä saivat pahoja palovammoja. Pitkä tukkakin jouduttiin leikkaamaan pois.

Sitten Aamupuurolle Sirkkulaan tulee Jussi. Hän on 46-vuotias ja työtön. Jussi on lopettanut juomisen kaksi vuotta sitten ja käy AA-kerhossa. Siinä pöydän ääressä hän kertoo, että päätös raittiudesta syntyi, kun hän tajusi, että menettää henkensä, jos jatkaa.

Jussin äiti kuoli viinaan. Äiti oli it-alalla eikä koskaan myöntänyt olevansa alkoholisti. Äidin töissä juomista ei huomattu. Juominen alkoi laatikkoviineistä nautiskelulla ja jatkui kirkkaalla viinalla ja piilopulloilla. Lopulta äiti kuoli krapulaan.

Pitkään Jussikin kielsi alkoholisminsa. Hän kuvaa aiempaa suhtautumista savolaisittain: vois olla, vaan voipi olla olemattakin.

Miten vapaa valinta se lopulta on, että ihminen juo Lasolia?

Jussin mielestä päihdeongelma on yksi mielenterveysongelman muoto. Nyky-yhteiskunnassa ongelmia lisää ihmisten irrallisuus. Hallinnan tunteen menettäminen, kun maailma muuttuu koko ajan.

Päihteiden käyttö on silti hänestä aina oma valinta, kemiallinen tekomielihyvä turruttaa ikävät tunteet. Sitten aineeseen jääkin koukkuun.

Toki mukana voi hänestä olla traumojakin, ehkä häneenkin on äidin juominen vaikuttanut, siitä ei puhuttu. ”Mutta ei kukaan 25-vuotiaana tajua omia traumojaan”, hän sanoo. Sellaiset syyt nousevat esiin vasta myöhemmin.

Laura Meriluoto miettii, että ajatus vapaasta valinnasta voi olla ihmiselle itselleen helpompi. Siinä säilyy tunne oman tilanteen hallinnasta. Mutta miten vapaa valinta se lopulta on, että ihminen juo Lasolia?

Miksi joku sitten raitistuu ja toinen ei? Ruuskanen sanoo, että tyypillisiä raitistumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat uskoontulo, kuolemanpelko, läheisten lähteminen ja kyllästyminen.

Laajat tutkimukset osoittavat, ettei ole olemassa mitään sellaista raitistumisen kaavaa, joka toimisi aina.

Raittiina pysymisessä auttaa, jos on yhteisö, johon voi kiinnittyä. Tai vanhemmat, jotka voivat hankkia sijoitusasunnon lapsen käyttöön. Sen sijaan, että on vanhemmat, jotka osaavat vain laskea, monestako maksamattomasta sakosta joutuu vankilaan.

Uusi, raitis elämä voi olla kuin unelma: on vanhemmilta saatua varallisuutta ja lapsi tulossa. Ja silti ihminen voi kohta olla jälleen kuntoutuksessa.

Lopulta raitistuminen on mysteeri. Ihmeitä tapahtuu.

Jaana Joentien kasvoissa näkyvät menneisyyden jäljet: ihoa on hiottu, jotta arvet saadaan pois. Toinen poskilihas on kohotettu paikoilleen ja huulia täytetty, kun niistä puuttui palanen. Nyt Joentie tekee etsivää päihdetyötä Sirkkulanpuistossa.

Sirkkulassa Jaana Joentie tekee etsivää päihdetyötä EPIS!-hankkeessa. Hän on entiseltä koulutukseltaan visualisti eli somistaja. Nyt hänellä on lähihoitajan ja päihdetyöntekijän koulutus. Hänellä on myös omaa kokemusta kadulta.

Joentien lapsuudenkodissa huudettiin ja riideltiin. Isä oli väkivaltainen alkoholisti. Isän äiti asui lähellä, mutta ei ottanut karkuun juosseita lapsia vastaan edes jouluna. Poliisit eivät puuttuneet.

Koulussa tyttö oli villi, mutta kukaan ei kysynyt miksi. 15-vuotiaana hän lähti kadulle. Asui eri luukuissa, joskus sai oman kämpän ja sieltä häädön. Hän kiersi ison määrän Suomen kaupunkeja.

Joentie käytti kamaa, kaikkea muuta paitsi ei suonensisäisiä huumeita, ja eli varastamalla.

Millaista elämää se oli?

”Pelotti koko ajan.” Mitä tahansa saattoi sattua. Ihmisiä kuoli ympärillä.

Hän oli 16-vuotias, kun yhdessä kämpässä ammuttiin mies vasikoinnista. Joentie muistaa, miten hän itse vain veti hupun silmille ja poistui. Paras kaveri hirtti itsensä hengiltä ja löytyi kuolleena pyöräkellarissa.

Hän on poistanut niin monen huumeisiin kuolleen kaverin numeron puhelimesta, että on aikoja sitten lakannut laskemasta.

Hän on poistanut niin monen huumeisiin kuolleen kaverin numeron puhelimesta, että on lakannut laskemasta.

”Elin alamäkeen, mutta nyt se on takana.”

Joentie on ollut yli kymmenen vuotta ilman huumeita. Hän istuu siinä vastapäätä ja sanoo, että tekisi mieli rapsuttaa kasvojen ihoa.

Joentie on käynyt kasvohoidossa, jossa on pikkuhiljaa hiottu pois hänen kasvoissaan olleita arpia. Ne ovat tulleet pahoinpitelyistä. Hänellä on ollut kolme väkivaltaista parisuhdetta. Kolme vuotta hän eli miehen kanssa, joka hakkasi häntä joka päivä. Puukoniskujen arpia vartalossa on peitetty tatuoinneilla, lyöty leima päälle, niin kuin hän sanoo.

Toisen posken lihakset irtosivat paikoiltaan. Ne on kiinnitetty samalla tekniikalla, jolla voidaan tehdä kasvojen kohotus.

Onko sulla huulissa jotain täytettä? ”Joo. Sitä jouduttiin laittamaan, kun ylähuulesta puuttui palanen.”

Nyt elämä on sillä mallilla, että Joentiellä on perhe ja omakotitalo. Talo oli mukana Suomen kaunein koti -kilpailussa. Somessa on kommentoitu, että muija on pilannut kasvonsa kauneusleikkauksilla.

Joentie on pikkuruinen nainen, kengänkoko 33. Miten hän nousi kadulta?

Hän sanoo, että yhtenä päivänä hän jossain kämpässä katsoi ikkunasta ulos. Oli kaunis sää. ”Ajattelin, että miksi teen tätä paskaa, kun voisin olla tuolla ulkona.”

Hän lopetti omin voimin. Ei ottanut vieroitukseen apua. Hän halusi itse potkia itsensä kuiville.

Entiset kokemukset ovat olleet nyt työssä vahvuus. Mutta ihan heti ei tähän hommaan voinut ryhtyä.

”Ensin piti saada itsensä korjattua.” Siinä auttoi vuosien terapia.

Kun Jaana Joentie (vas.) eli päihdemaailmassa, romaninaiset suhtautuivat häneen aina ystävällisesti. Nyt häntä halaa kollega Ramona Lindgren.

Suomalaisessa hoitojärjestelmässä päihde- ja mielenterveysongelmat on eroteltu toisistaan. Mielenterveyden hoitoon ei oteta ennen kuin päihteiden käyttö on lopetettu.

Kuitenkin kaikki tietävät, nämä ongelmat kulkevat yhdessä. Kyse on käytännön ongelmasta: Mitä siitä tulisi, jos psykiatrisella osastolla hortoilisi känniläisiä? Päihteidenkäytön takia ihmiset jättävät helposti tulematta tapaamisiin, se olisi yhteiskunnan varojen tuhlausta.

Eikä päihteidenkäyttäjän kouraan voi lyödä purkillista pillereitä masennuksen hoitoon.

Kolmannen sektorin tekemässä työssä, järjestöissä ja vapaaehtoistyössä, on helpompi kohdata ihmiset kokonaisina, ilman että tarvitsee tehdä haitallisia rajauksia ja sääntöjä.

Sirkkulanpuiston työssä on traumakeskeinen lähestymistapa. Siinä ei kysytä ensiksi, onko ongelmasi päihteet vai mielenterveys. Siinä kysytään, mitä sinulle on tapahtunut.

EPIS!-hankkeen vetäjä Saija Haikarainen avaa traumanäkökulmaa lisää.

Joillakin päihteidenkäytön taustalla on lapsuuden traumoja. Mutta päihdemaailma on niin kovaa, että se myös tuottaa traumoja. Ihminen on kohdannut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia yksin, kokenut toistuvaa hyväksikäyttöä, ollut hengenvaarassa, nähnyt ja kokenut vakavaa väkivaltaa ja kuolemaa.

Trauma on fundamentaalinen yksinjäämisen kokemus. Kun ihminen sitten hakee apua ongelmiinsa ja hänet kerta toisensa jälkeen jätetään hoitoa vaille, traumat vain toistuvat.

”Tärkeää on, ettei palveluissa tuoteta uutta traumaa. Käännyttämisen kulttuuri laukaisee esiin vanhoja traumoja”, sanoo Haikarainen.

Tiukkoja palveluiden saamisen ehtoja voidaan pitää asiakkaiden rankaisuna. Osa alan ammattilaisista pitää päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien aikuisten rankaisemista jopa hyvänä kasvatuksellisena keinona. He uskovat, että sillä tavalla oppii, tulee elämään ryhtiä.

Sirkkulanpuistossa puhutaan teflonammattilaisuudesta. Hoitoalalla se tarkoittaa, ettei oteta tunteita mukaan työhön. Ei esimerkiksi osoiteta myötätuntoa. Kadulla elänyt vaistoaa sen heti, siellä on pakko oppia lukemaan ihmisiä.

Omien tunteiden kieltäminen tekee työstä rankkaa. Asiakkaita on yhä enemmän, eivätkä resurssit riitä. Paineet kasvavat. Monet sosiaali- ja hoiva-alalla ovatkin alkaneet kokea, etteivät he voi hoitaa työtään niin hyvin kuin pitäisi eivätkä auttaa ihmisiä niin hyvin kuin haluaisivat.

Se synnyttää eettistä stressiä. Siitä seuraa uupumusta ja halu vaihtaa alaa. Lopulta alan töihin on enää vaikea löytää tekijöitä.

Janne Vainikainen (oik.) teki ennen myyntityötä mutta uupui ja masentui. Nyt hän on järjestökoordinaattori Sirkkulassa ja muun muassa auttaa Jorea laskujen maksamisessa.

Työuupumus on iso ongelma nykyään. Siihen saadaan tuntumaa myös Sirkkulanpuistossa. Muun muassa Joren ohjaajana toimiva Janne Vainikainen teki aiemmin töitä myyntiedustajana, siis kaupparatsuna. Sitten iski työuupumus ja masennus.

Vainikainen selittää, että myyntityössä tyydytys tulee asiakaspalvelusta, tuntee olevansa hyödyksi. Pitää osata tehdä kauppaa. Lukea ja tulkita toisia ihmisiä.

Vainikainen teki töitä pienessä maahantuontifirmassa. Siellä ahneus kasvoi: piti koko ajan ottaa lisää tuotteita ja enemmän asiakaskäyntejä. Tuntui, ettei töitä voinut enää tehdä kunnolla.

”Olisi pitänyt tehdä työt vähän vasemmalla kädellä.”

Eikä hän enää uskonut tuotteisiin, joita myi.

Lopulta Vainikainen romahti. Hän oli puolitoista vuotta sairauslomalla. Vakavaksi luokiteltu masennus piti hänet alkuun viikkoja kotona. Kauppaan lähtö ahdisti, kun siellä tunnettiin. Hävetti.

”Helpotti, kun päätin laskea itseni irti niistä töistä.”

Toivuttuaan hän ryhtyi ensin rekkakuskiksi. Sitä eivät selän välilevyt kestäneet. Tuli mieleen lukioaikainen ajatus, että voisi mennä mielenterveystyöhön. Psykologia kiinnosti. Hän kouluttautui lähihoitajaksi.

”Harvoin ärsyttää lähteä töihin”, hän sanoo.

Ruuskanen sanoo, että hän yrittää jankuttaa työntekijöille, ettei kannata esiintyä jeesuksen roolissa missään. Aina ei ole kykyä vastata kaikkien hätään ja syvään ihmisyyden kaipuuseen. Epäonnistumisetkin ovat merkittävä osa arkea.

Kun höpötän Kuopiossa eri tilanteissa ihmisten kanssa, kaikkien mielestä työelämä on muuttunut raskaammaksi. Oma elämä ja toisten. Opettajilla oppilaat ovat yhä haastavampia. Mutta vielä rasittavampaa on kuitenkin kasvanut byrokratia.

Toimistoja uudistetaan ajattelematta, miltä se tuntuu. Ei ole enää omaa pöytää, tuolit siirretään yhteisen tuoliparkkiin. Siis vaikka aiemmin oli jokaiselle hankittu ergonomisesti sopivin työtuoli ja työterveyshoitaja oli säätänyt kaiken kohdalleen. Hällä väliä.

Yliopistolla opinnot viivästyvät, opiskelijoilla on mielenterveysongelmia jo tullessa. Vaikeaa on varsinkin, jos on muuttanut uudelle paikkakunnalle ja kaikki tehdäänkin etänä.

Kirjastolaiset kertovat, että vessassa myydään nappeja ja piikitetään eikä nukkuvaa asiakasta uskalla mennä herättämään, pitää kutsua vartija. Asiakkailta jäävät kirjat palauttamatta. Se herättää huolta tiskin toisella puolella.

”Viimeksi maksuista kertoessani hän purskahti itkuun, kun ei saa lainattua lapselleen luettavaa.” Jokin naisella on vinossa. ”Vaikea selittää, mutta käytös on sellaista häsläävää, sellaista, että ihme, että on edes lompakko mukana.”

Ennen Kuopiossa oli paljon tekstiiliteollisuutta. Yksi Turon entisistä ompelijoista - pitkäaikaistyötön, joka on jo eläkkeellä - ihmettelee, mihin kaikki kollegat katosivat, heitä ei ole näkynyt missään.

Äiti kertoo pojastaan, joka palasi uupumuksen jälkeen pääkaupunkiseudulta Kuopioon. Pojan mielestä kuopiolaiset eivät ole yhtään niin iloisia ja sosiaalisia kuin luullaan. Heihin on vaikea tutustua. Eikä töihin pääse, jos ei tunne ketään. Kaikkialla kysytään, kenenkä poikia sitä ollaan.

Sirkkulan toiminnanjohtaja Ruuskanen tunnistaa yhteisöön sisään pääsyn ongelman.

”Savolaisuuden koodia on vaikea purkaa.”

Vanha sananlaskukin sanoo: kun savolainen puhuu, vastuu jää kuulijalle.

Kuitenkin Kuopiolla on kova tarve näyttää hyvältä muiden silmissä, sinne tarvitaan uusia asukkaita.

Savon Sanomissa kaupunginjohtaja Jarmo Pirhonen hämmästeli päihde- ja mielenterveysongelmia. Mutta sanoi, että jos niihin laitetaan lisää rahaa, se on sitten muualta poissa.

Kuopiossa hoitoon pääsyä on joutunut odottamaan laittoman kauan, välillä ei otettu lainkaan uusia asiakkaita resurssipulan takia! Nyt tilanne on valtiovalan ukaasilla korjattava.

Ruuskanen sanoo, että Kuopioon pitäisi ehkä perustaa heikossa asemassa olevien slummiteatteri, joka toisi ongelmat näkyviin coolisti niin kuin suurkaupungeissa.

Kuopion seudulla tehdään itsemurhia ampumalla enemmän kuin muualla ja asiantuntijat haluavat metsästäjien miettivän sitä. Kaverista näkee kyllä, milloin menee huonosti, sanovat Haminalahden metsästysseuran miehet Matti Niiranen (vas.), Jari Jolkkonen, Markku Ryynänen, Seppo Martiskainen, Janne Kankkunen ja Mikko Niiranen.

Oikeasti kukaan ei pääse pakoon päihde- ja mielenterveysongelmia. Ne koskettavat myös yhteiskunnan hyväosaisia, jopa eliittiä.

Käydäänpä Haminalahden metsästysseurassa jututtamassa miehiä. Näissä maisemissa, vartin päässä Kuopion torilta, von Wrightin veljekset aikoinaan maalasivat lintujaan. Metsästysmajan seiniltä löytyvät eri aikojen jäsenten kuvat kuin sukutauluista. Siellä ovat Hallmanit ja Karttuset ja Falkenbergit.

Piispa Jari Jolkkonen keittää nuotiolla nokipannukahvit ja panee sitten makkarat paistumaan. Talousneuvos Matti Niiranen tarjoaa repusta ihanat eväsleivät.

Nuotiolla miehet kertovat siitä, miten metsästysseura ylläpitää ihmisen mielenterveyttä. Yhteisöllisyys on tärkeää, jäsenyydestä ollaan ylpeitä, jo se on elämää tukeva asia. Nuoremmat arvostavat sitä, että mukana on monta sukupolvea.

Luonnossa liikkuminen tekee hyvää, siellä on aikaa ajatella. Ja kun syksy pimenee, on hyvä, että siihen sisältyy jotain, mitä odottaa.

Metsästyskaudella alkoholinkäyttö vähenee, sanoo yrittäjä Janne Kankkunen. Silloin ollaan pitkiä päiviä ulkona ja turvallisuudesta on pidettävä kiinni. Syksyn suuri juhlagaala, savolaisittain ’kaala’, on elegantti tilaisuus, ei mitään örvellystä. Siellä esiintyvät Hepit eli Haminalahden eräpuhaltajat.

Porukasta valikoituu tutkapareja. Silloin on pystytty puhumaan esimerkiksi läheisen alkoholismista.

”Myös taito juhlia on ihmiselle tärkeä”, Kankkunen sanoo. ”Että osaa päästää ilon esiin. Se lisää vapauttaa ja ruokkii avoimuutta, sen jälkeen vakavammatkin keskustelut ovat helpompia.”

Metsästysseurassa on toimintaa ympäri vuoden. Se ylläpitää miesten hyvinvointia. Seuran rooliin kuuluu myös toisten kannattelu ja huolenpito. Kun seurueen nuorimmainen sai lapsen, miehet toivat aterioita perheelle. Metsästysseuraan kuuluva piispa Jari Jolkkonen kertoo, että korona-aikaan pidettiin yhteyttä Whatsappissa.

Myös miehet puhuvat ongelmistaan, Jolkkonen sanoo. Eivät ehkä hirvijahdin alussa, kun nuotiolla voi olla 40 miestä. Mutta pareittain liikkuessa. Ja autokunnissa, matkaa tehdessä. Kun on oltu ulkona koko päivä, on pakkokin puhua, että kuski pysyy hereillä.

Usein porukasta valikoituu yhdessä liikkuvia tutkapareja. Silloin on pystytty puhumaan esimerkiksi läheisen alkoholismista.

Talousneuvos Matti Niiranen muistelee sitä, kun hän taannoin jäi jahdin jälkeen juttelemaan yhden metsästyskaverin kanssa nuotiolle. Puhui siitä, että isä oli sairaalassa. Kun hän ehti kotiin, tunnin päästä isä kuoli.

Mykkänä murheensa nielevä mies on siis myytti. Samoin on myytti, että metsästys on kännissä örveltämistä.

”Ei tänne tulla kannon päässä kapakoitsemaan”, Niiranen sanoo. Mutta seuroja on tietysti monenlaisia.

ÄÄNET PÄÄLLE
Miten suomalainen mies avautuu murheistaan? Piispa Jari Jolkkonen kertoo.

Mistä sen näkee, jos kaverilla menee huonosti?

”Siitä, että hän ei tule mukaan”, sanoo Seppo Martiskainen, eläkkeellä oleva upseeri ja seuran emerituspuheenjohtaja.

”Sen näkee katseesta”, sanoo Kankkunen.

”Ihminen muuttuu erilaiseksi. On hiljainen, eleetön, ilmeetön, tai sitten vaihtoehtoisesti normaalia kärsimättömämpi tai ärtyneempi”, sanoo Mikko Niiranen. Hän työskentelee psykofyysisenä fysioterapeuttina päihde- ja mielenterveyspotilaiden kanssa Kuopion yliopistollisessa keskussairaalassa.

Korona-aikaan moni yrittäjä on elänyt taloudellisesti veitsenterällä. Myös eristys on ollut ihmisille haasteellista.

Yhdessä miehet toteavat, että jos kaverilta kysyy, miten menee, on oltava myös valmis kuuntelemaan. Ja valmis kuulemaan sanojen taakse.

THL:n tutkimusten mukaan Kuopion seudulla tehdään itsemurhia ampumalla puolitoista kertaa niin paljon kuin muualla. Sen on arveltu liittyvän metsästykseen. Tutkijat toivovat, että esimerkiksi metsästysseurojen aktiivit ottaisivat asian puheeksi.

Kokenut metsästäjä ja lääkäri Markku Ryynänen sanoo, ettei hänen kohdalleen ole sattunut yhtäkään itsensä ampunutta tuttua metsämiestä. Suurimman riskin muodostavat isännättömät aseet. Metsästäjiltä perikunnalle jääneet vehkeet. Ja moni metsästäjä myös liikkuu yksin aseen kanssa saloilla eikä kuulu seuroihin.

Ryynänen kertoo, että joskus esimerkiksi muistisairaus voi näkyä metsästyksessä niin, ettei asetta enää voi käyttää. Kun vanha metsästäjä laittaa aseen auton takakonttiin eikä varmista asetta, on aika lopettaa aseen käyttö.

”Lähimmän metsästyskaverin tehtävä on sanoa se hänelle”, Ryynänen kertoo.

Kun metsästäjä kuolee, parhaan metsästyskaverin tehtävä on ottaa yhteyttä perheeseen, jotta aseille löytyy uusi, asiallinen isäntä.

Mikko Niiranen ja Janne Kankkunen kulkevat Haminalahden metsästysseuran mailla. Etikettiin kuuluu, että jos asetta käsittelee väärin, parhaan metsästyskaverin tehtävä on puuttua asiaan.

Janne kankkunen sanoo, että on oppinut metsästysseuran rituaaleista paljon. Esimerkiksi kaatoryyppy on pieni ja sen yhteydessä on tärkeää, että katsotaan toisia silmiin.

”Itse asiassa se ryyppy on vain katseen välikappale”, hän sanoo.

Hän sanoo, että miesten itsetunto on herkkä ja sitä vaalitaan humoristisilla rituaaleilla – esimerkiksi silloin, kun joku on ampunut ohi.

Tärkeää hänelle on seurueessa vaalittu turvallisuuden tunne ja veljeys.

Hän on ottanut tavaksi töissäkin kohdatessa kysyä ”lyhyet tunteet” eli onko kaikki hyvin. Kerran työkaveri sitten kertoi, että poika oli tehnyt itsemurhan ja vuosi sen jälkeen edessä oli nyt avioero.

Kankkunen pysähtyi kuuntelemaan.

Kierrämme tutustumassa paikkoihin. Kylmässä tilassa riippuu valtava hirven ruho. Päärakennuksen takana on talo, johon herrat ennen jättivät metsästyskoiransa hoitoon.

Kahden kesken jutellessa yksi miehistä alkaa kertoa, että on hänellä ollut itselläänkin ongelmia. Kun kolme iskua osui elämään kerralla, toimintakyky lakkasi.

Tällä miehellä on oman ammatin lisäksi maatila. Kriisin aikaan maatalousneuvoja onneksi soitti, kun tilan tukianomuksista puuttuivat selvitykset. Mies ei jaksanut tehdä niitä. Maatalousneuvoja hälytti sosiaalityöntekijän apuun.

99,9-prosenttisesti lasta hakee kadulta äiti.

Hän ei halua puhua ongelmistaan nimellä, koska työelämässä heikkouksia käytetään niin helposti hyväksi. Metsästyskavereillekin hän puhui vasta pahimman mentyä ohi.

Näillä miehillä on hyvät tukiverkostot.

Haluan kertoa heille, mitä Sirkkulanpuiston Petri Ruuskanen puhui asiakkaiden perheistä. Hän sanoi, että harvoin hän kuulee näiden sanovan isistä mitään hyvää. Äideistä joskus. Isät, jotka jaksavat vuosikausia tukea lastaan, ovat hienoja harvinaisuuksia. 99,9-prosenttisesti lasta hakee kadulta äiti.

Nuotiolla istuessa kysyn porukalta, mitä hyväosaiset miehet voisivat tehdä niiden nuorten miesten hyväksi, jotka putoavat hierarkian alimmalle oksalle?

Puhutaan isyydestä ja sukupolvien yhteydestä, ukkien puutteesta. Nuorilla miehillä on hirvittävä isän ja aikuisen kaipuu.

Nuotion äärellä nousee esiin yksi selkeä yhteiskunnallinen uudistus. Nämä miehet kannattavat varusmiespalveluksen tukemista sosiaalisin perustein. Armeijan suorittaminen loppuun on monelle nuorelle niin tärkeä asia, että sitä voisi rahoittaa myös sosiaali- ja terveysministeriö, Jolkkonen ehdottaa.

Nykyisin intin keskeyttää 15 prosenttia varusmiehistä. Martiskaisen aktiiviuralla vain kaksi sadasta kotiutettiin kesken.

”Pudokkaista pitäisi heti ottaa koppi”, hän sanoo.

Seuraavana päivänä Ryynäseltä tulee sähköpostia. Hän on jäänyt miettimään, voisiko metsästysseura ottaa syrjäytyneen nuoren mukaan apumieheksi, täällä riittäisi hommia.

Elämä kaupungissa ja maalla on erilaista. Kuopion naapurikunnassa Tuusniemellä on 2500 asukasta. Ja väkilukuun nähden Suomen kaikkein suurimmat päihde- ja mielenterveysongelmat.

Ei se kuntakeskuksen pääraitilla näy. On tyhjiä liiketiloja mutta niin on muuallakin. Elinvoimaa osoittavat uudet, trendikkäät kuntoportaat. Kotiseutumuseon seinään on kiinnitetty tuusniemeläisten murreperinteeseen kuuluvia sanoja: vinnaroija, lähättäätyä, matkeltoo…

Bussilastillinen tuusniemeläisiä palaa juuri uintireissulta Joensuusta. Täällä ei ole uimahallia, joten kunta kustantaa matkat. Hyvinvointikoordinaattori Antti Syrjäläinen on ollut mukana.

Riskiryhmään kuuluvat esimerkiksi nuoret aikuiset, jotka ovat jääneet kylälle, kun toiset ovat lähteneet muualle opiskelemaan.

Syrjäläinen on itse kasvanut ihan syrjässä. Lapsena hän olisi halunnut pelata jalkapalloa, mutta lähellä ei ollut toisia lapsia. Hän viihtyi luonnossa. Nyt hän asuu perheineen Kuopiossa ja käy Tuusniemellä töissä.

Täällä riskiryhmään kuuluvat esimerkiksi ne nuoret aikuiset, jotka ovat jääneet kylälle, kun toiset ovat lähteneet muualle opiskelemaan. Tai jotka ovat palanneet kotiin, kun ensimmäinen opiskelupaikka ei ole innostanut. He, joiden odotukset elämästä eivät ole toteutuneet.

Vanhuksilla riskejä lisää leskeytyminen.

Yleensä työttömyys lisää tutkimusten mukaan päihde- ja mielenterveysongelmia. Mutta Syrjäläinen uskoo, että työttömyys ei ole yksilölle niin stigmatisoivaa, jos ympärillä on paljon muitakin työttömiä.

Ammattilaisille on selvää, etteivät ongelmat näy kylän raitilla. Usein huonosti voivat ihmiset sulkeutuvat kotiin. Jäävät syrjäkylien perukoille. Sieltä etsivä nuorisotyö käy hakemassa oppilaita, jotka eivät ilmesty kouluun. Muiden ongelmista ei välttämättä saada vihiä, eivät kaikki ihmiset hae aktiivisesti apua.

Sama se on kaupungissa.

Kuopion Sirkkulanpuiston Ruuskanen kertoo, että eniten apua tarvitsevat ihmiset voivat olla täysin passiivisia. Kun on tylsää, hän itse voi laittaa vaikka radion päälle, lähteä kävelylle, mennä vaikka kirjastoon. Mutta kaikki eivät siihen jostain syystä pysty.

”He elävät täysin virikkeetöntä elämää ja jäävät myös ilmaisten palveluiden ulkopuolelle.”

Ihmeellistä on se, että ihminen voi käydä kymmenen vuotta koulua ja tulla sieltä ulos niin, ettei häntä kiinnosta mikään, eikä hän usko pystyvänsä mihinkään.

Monien elämä voisi olla ihan toisenlaista, jos ongelmiin tartuttaisiin ajoissa.

Jotkut vaivat voisivat olla helpostikin hoidettavissa, mutta niitä ei noteerata, kun ihminen on leimautunut juopoksi tai häiriköksi.

Johanna Cronwright on vihdoin saanut hyvän lääkityksen, ja arki sujuu nyt jopa joulun alla rauhallisesti.

Lähdetään Tuusniemen taajamasta ja ajetaan Johanna Cronwrightin luo. Hän muutti perheensä kanssa tänne Englannista. Hänen äidillään oli täällä matkailualan yritys, koiravaljakkobisnes, johon hän tarvitsi tulkkia. Hän ehti tehdä monta vuotta töitä siinä ennen kuin äidin yritys loppui vähälumisiin talviin.

"Jos olisin saanut jo nuorena apua ja lääkityksen kohdalleen, olisinko saanut käytyä koulut loppuun?"

Nyt Cronwright on 39-vuotias ja työkyvyttömyyseläkkeellä. Hänen miehellään on it-alan yritys.

Cronwright haki apua oireisiinsa vasta pari vuotta sitten. Hän sai raivokkaita siivouskohtauksia. Ja saattoi sitten olla kuukauden ihan naatti. Yhden karmean joulusiivouksen jälkeen hän haki apua. Hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Lääkkeet purivat. Arki rauhoittui. Mieliala heiluu miedommin, ja hän tunnistaa sen. Mieskin osaa seurata, paljonko vaimo esimerkiksi nukkuu.

Cronwright tunnistaa nyt, että myös hänen isällään oli sama vaiva, vaikka sitä ei koskaan todettu. Itse hän on oireillut lapsesta lähtien, hän esimerkiksi karkaili kotoa. Hän oli mahdoton. Häntä kiusattiin.

”Kukaan ei ajatellut, että olin sairas.”

Hänet sijoitettiin perhekotiin, vaikeasti tunne-elämältään vaurioituneiden nuorten joukkoon.

”Entä jos olisin saanut jo nuorena apua ja lääkityksen kohdalleen, olisinko saanut käytyä koulut loppuun? Elämä olisi ollut erilaista”, hän miettii.

Cronwrightin perhe tykkää asua Tuusniemellä syrjässä, missä ei juuri näe ihmisiä.

Tärkeää on hyvä omahoitaja, terapia ja etenkin vertaistuki Tuikku-ryhmässä.

”Siellä on niin monta samanlaista kuin mä”, hän sanoo.

Kunpa vain pienen kunnan palvelut säilyisivät, kun sote-uudistus tulee.

Vesa Toropainen (oik.) viettää tavallista arkipäivää Tuusniemellä vanhan kaverinsa Sakari Räsäsen luona.

Kun palaamme Tuusniemen taajamaan, törmäämme ruuhkaan. Pienen tien tukkii rivitalon eteen pysähtynyt auto, on käynnissä jonkinlainen lääkekuljetus.

Vesa Toropainen kutsuu meidät sisään. He istuvat Sakari Räsäsen kaksiossa ja ottavat vähän kuppia.

Räsänen on ollut viisi vuotta eläkkeellä, Toropainen keikkuu toimeentulotuen ja sairauspäivärahojen välillä.

Ukot kertovat hauskoja juttuja ja polttavat tupakkaa. Toropainen muistelee kalareissua, uistelua jossa piti pystyä valvomaan. Toisilla oli mukana Red Bullia, mutta hänellä kaksi litraa pontikkaa. Pontikalla valvoi paremmin.

Päihteitä, niitä on tullut elämän aikana käytettyä.

Pikkuhiljaa käy ilmi, että miehillä on itse asiassa hirveästi sairauksia. Räsäsessä on kiinni jokin kone, joka imee hänestä nestettä. Kropassa on iso kuoppa poistetun kasvaimen kohdalla.

Toropainen lähtee välillä johonkin ja palaa. Vetää sitten suuhun suihketta, joka auttaa sydämen pumputukseen.

Ollaanko me väsytetty sut, kysyn.

”Ei, aiheutin tämän itse, kun kävin äsken oksentamassa.”

Seurallinen mies voi pahoin ja sydän oireilee, mutta juttu vain jatkuu.

Toropainen kehuu uutta lääkäriään, joka tutki hänet kunnolla. Löytyi muun muassa keuhkoahtauma.

Nuorina nämä miehet olivat töissä lujitemuoviveneitä valmistavalla tehtaalla. Siellä käytettiin liuottimia. Eikä työntekijöillä ollut siihen aikaan mitään suojaimia.

Kaikki työpäivät he ikään kuin imppasivat.

”Viikonloppuisin piti ryypätä, ettei tullut vierotusoireita”, Toropainen sanoo.

Hän syyttää itseään. Jos hän olisi jäänyt armeijaan töihin eikä olisi rahan perässä lähtenyt tehtaalle, elämä olisi mennyt toisin.

Räsänen muistelee Tuusniemellä toiminutta Paakkilan asbestikaivosta. Kun äiti laittoi pyykit ulos kuivumaan, jos tuuli kaivoksen suunnasta, pyykit kuivuivat koviksi koppuroiksi.

Tuntuu kuin olisi jossain kaltoin kohdellussa intiaanireservaatissa, jossa paikallinen väestö on kokenut vääryyksiä ja kärsii hiljaa.

Nuorena Vesa Toropainen oli töissä lujitemuoviveneitä valmistavalla tehtaalla, liuottimien katkussa, ilman suojaimia. Arkinen imppaaminen jätti jälkensä.

Yllättävää kyllä, ammattilaiset eivät nosta koronapandemiaa tämän hetken päihde- ja mielenterveysongelmien syyksi. He uskovat, että sen seuraukset näkyvät vasta myöhemmin.

Nykyisten ongelmien selvin syy oli näkyvillä jo ennen koronaa. Ja se on Pohjois-Savossakin huumeidenkäytön lisääntyminen.

Kuopiossa katutason tunteva Petri Ruuskanen sanoo, että 1990-lukuun verrattuna huumeet ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti.

Huumeita on voinut tilata netistä kotiovelle paljon ennen kuin Wolt alkoi välittää ruokaa.

Huumeita saa helposti ja halvalla. Niitä on voinut tilata netistä kotiovelle paljon ennen kuin Wolt alkoi välittää ruokaa. Huumeita saa ovelle myös syrjäkylillä.

Huumekauppa on tuonut mukanaan liivijengit myös Pohjois-Savoon. Väkivalta on täälläkin lisääntynyt ja raaistunut.

Viinatrokarit saattoivat ottaa juopolta pankkikortin, mutta antoivat hänen rauhassa juoda itsensä hengiltä. Huumekauppiaat sen sijaan perivät velkoja jopa sadistisesti ja kiduttaen. Osa velkojista on itsekin niin sekaisin.

”Tämä yhteiskunta ei ole selvittänyt välejään ammattimaisten rikollisliigojen kanssa”, Ruuskanen sanoo.

Ongelmista kärsivät ihmiset ja heidän läheisensä ovat jengien armoilla usein yksin. Sirkkulanpuistossa ammattilaiset ovat sitä mieltä, huumeidenkäytön ei pitäisi olla rangaistavaa. Käyttäjät ovat uhreja, joiden pitäisi saada hoitoa.

Mutta tällä ei ole heidän mielestään mitään tekemistä huumeiden myynnin vapauttamisen kanssa. Nämä kaksi asiaa niputetaan nykyisessä keskustelussa turhaan yhteen.

Eemeli vietti ennen paljonkin aikaa Kuopion torin kulmilla, kun hän rahoitti huumeidenkäyttöään myymällä aineita. Nyt hän on korvaushoidossa.

Tapaamme Kuopiossa 31-vuotiaan Eemelin, joka ennen käytti ja myi huumeita.

Eemeli sanoo, että niitä saa Kuopiossakin joka kadunkulmasta. Hänestäkin tuntuu, että kauppa on kasvanut – tai sitten se johtuu omasta elämänpiiristä.

Eemeli asuu tukiasumisessa, talossa, jonka Työterapinen yhdistys on rakennuttanut pitkäaikaisasunnottomille.

Täällä kaikki ovat vuokralaisia eikä päihteidenkäyttöä ole kielletty. Mutta asiakkaiden täytyy sitoutua tarjottuun tukeen. Voidaan ohjata terveydestä huolehtimista ja asumisen taitoja: ruuanlaittoa, hygieniaa, siivousta ja roskien vientiä.

Talon ulko-ovi on lukossa ja sisään pääsee vain asukkaan vieraana. Täällä heille on taattu kotirauha. Kukaan ei pääse tarjoamaan tuotteita ovelle eikä perimään velkoja. Henkilökunta on paikalla 24/7.

Tässähän on samoja piirteitä kuin rikkaille suunnitellussa talossa, jota nyt rakennetaan Kuopion vanhan uimahallin paikalle. Sinnekin tulee aulavahti, työtiloja ja yhteisiä tiloja harrastuksille.

”Pahinta oli se, ettei voinut suunnitella mitään, ainainen ralli.”

Tässä talossa ei hevin valiteta naapureista, vasikointi on päihdemaailmassa niin paheksuttua.

Eemeli nauttii rauhasta, vaikka on aika yksinäinen.

”Lapsena asiat olivat hyvin”, Eemeli sanoo.

Perhe oli hyvinvoiva ja urheilullinen.

Koulukin sujui yläasteelle asti. Siitä alkoi päihdekeskeinen elämä, ensin alkoholilla. Ammattikoulun suorittamisessa meni viisi vuotta. Koulu keskeytyi, kun hän putosi humalassa neljä metriä korkean ratapölkkypinon päältä ja pari niskanikamaa hajosi.

18-vuotiaana hän kokeili kannabista. ”Lipsuin siitä kovempiin aineisiin.”

Kun hän siirtyi suonensisäisiin huumeisiin, hänelle puhkesi skitsofrenia. Häntä hoidettiin moneen otteeseen Julkulan sairaalassa.

Eemeli tarvitsi huumeisiin 50 euroa päivässä tai 30 euroa ainakin. Rahaa hän sai myymällä huumeita. Vanhemmat pistivät rahahanat kiinni, eikä hän voinut asua porukoiden luona.

Vielä kaksi vuotta sitten Eemeli oli asunnoton.

”Pahinta oli se, ettei voinut suunnitella mitään, ainainen ralli. Ja kaikki rahat meni.”

Amfetamiinia käyttäessä hän saattoi valvoa viikon putkeen.

Alussa päihteidenkäyttö oli hauskaa, hän myöntää. Lopulta se ei tuonut mitään iloa.

Käytön lopettaminen ei sekään kyllä tuonut heti iloa. Sitä on alkanut löytyä vanhoista harrastuksista, Kalpan lätkämatseista ja perhokalastuksesta.

Nyt hän sitoo perhoja näppärästi pöydän ääressä ja suunnittelee ensi kesän kalastusreissuja.

Pari lapsuuden kaveria käy hänen kanssaan silloin tällöin kalassa. Mutta usein hän menee yksin. Isä tai äiti kuskaa, ja hän yöpyy teltassa kosken laidalla.

Suurinta iloa Eemelille tuottaa nyt vanha harrastus perhokalastus. Hän sitoo perhoja näppärästi kotonaan.

Mitä sä toivot tulevaisuudelta?

”Että elämä pysyisi samanlaisena kuin nyt. Ehkä joskus töihin. Mutta onhan tämä elämä jo aika hyvällä mallilla.”

Ja millä mallilla elämä on?

Hän käy korvaushoidossa. Onneksi nyt riittää, että käy kerran viikossa piikillä. Ei tarvitse enää joka aamu nähdä vanhoja päihdekavereita siellä.

Tällä viikolla hän pääsee aloittamaan työtoiminnan sosiaalikuntoutuksessa. Sitä on yhtenä päivänä viikossa neljä tuntia.

”Sieltä voisi ehkä saada uusia ystäviä.”

Iso asia on, että Eemeli on juuri saanut takaisin ajokorttinsa.

Äiti on luvannut, että ensi tammikuussa hänet otetaan pitkästä aikaa mukaan perheen vuotuiselle etelänmatkalle.

Eemelin kodissa on sohvan yläpuolella taulu, jossa on kuvia hänestä lapsena. Ja äiti auringonkukan kanssa.

”Äiti laittoi ne siihen, että mä en unohtaisi. Äiti ei ole koskaan luovuttanut. Eikä isäkään.”

Sain savolaisilta paljon. Opin senkin, että me ihmiset olemme aika samanlaisia.

Kadulla kaivataan samoja asioita kuin Haminalahden metsästysseurassa. Kuten yhteisöä, turvallisuutta ja veljeyttä. Sitä voidaan hakea myös intistä – tai jengeistä.

Työelämässä uuvuttavat samat asiat kuin kadulla. Hallinnan tunteen menettäminen. Irrallisuus. Merkityksen puute. Jatkuva säätäminen.

Miten tärkeää onkaan katse! Ihmisen pitää kokea, että hän tulee nähdyksi ja otetaan todesta. Sitä kaivataan töissä, opinnoissa, palveluissa ja yksin kotona.

Kaikkein huonoimmassa asemassa olevia ihmisiä ei katsota kohti. Kaupan kassa ei kohota katsetta, koska pelkää, ja bussipysäkillä käännetään selkää.

Jotkut muistavat vuosien päästäkin ihmisen, joka on joskus tervehtinyt heitä ystävällisesti.

Raha ei näitä ongelmia ratkaise, sanoo Petri Ruuskanen. Vaan? Hän miettii pitkään ja vastaa.

”Tarvitaan hyvää tahtoa.”

Jospa aloitetaan siitä katseesta.

Ja sitten on muistettava EPIS!-hankkeen Saija Haikaraisen opetus. Seuraavan kerran, kun joku sekava häirikkö herättää ärtymystä, yritän muistaa sen tärkeän kysymyksen. Mitä sinulle on tapahtunut?

En ikinä unohda, mitä Ruuskanen kertoi joulusta.

Sirkkulassa ei vietetä joulua. Syödään yhteinen ateria, mutta joulusta vaietaan.

”Joulu on meidän asiakkaille niin traumaattinen asia. Se nostaa pintaan kipeitä muistoja”, hän sanoo.

Joulu, se on monelle paha paikka.

Likolahden asumisyksikössä Kuopiossa työntekijä Ramona Lindgren leikkaa Reijo Penttisen tukan tämän 72-vuotissynttäreitä varten.

Anna-Stina Nykänen, teksti

Jukka Gröndahl, kuvat ja videot

Janne Elkki, videoiden editointi

Tuomas Kaseva, tuottaminen ja tekstin editointi

Pinja Saarela, ulkoasutuottaminen