Simo Löytömäki HS, teksti

Jukka Gröndahl ja Mika Ranta HS, videot

uomessa on vähintäänkin satoja sankareita. Joka vuosi useat tavalliset ihmiset pelastavat tutun tai tuntemattoman hengen ripeillä toimillaan, joskus jopa oman henkensä uhalla.

Helmikuussa tasavallan presidentti myönsi hengenpelastusmitalin 11 suomalaiselle. Vuosittain myönnettävää mitalia ehdotettiin tällä kertaa 119:lle, jotka kaikki ovat pelastaneet jonkun.

Sivulliset ovat onnettomuuksissa ja vaaratilanteissa monesti kullanarvoisia. Pelastustoimella voi kestää minuutteja päästä paikalle, mutta uhrin selviytyminen saattaa olla kiinni sekunneista.

Tuntemattomien auttaminen hädässä ei ole vain rohkeimpien tehtävä. Se on jokaista kansalaista koskeva velvollisuus, joka on kirjattu lakiin.

Esimerkiksi pelastuslain mukaan kaikkien on viipymättä ilmoitettava onnettomuudesta tai sen uhasta vaarassa oleville. Jokaisen on tehtävä hätäilmoitus sekä ryhdyttävä kykynsä mukaan pelastustoimenpiteisiin.

Viisi suomalaista kertoo nyt, kuinka he pelastivat sivullisen hengen.

Leila Mononen, 37, ja Mika Malinen, 41, Rääkkylä:

Päivä on helppo muistaa. Se oli 5. maaliskuuta viime vuonna, Leilan nimipäivä. Takana oli tavallinen torstai. Mika oli ollut töissä kiinteistönhuoltajana ja Leilalla etäopiskelupäivä sairaanhoitajaopinnoissaan.

Illalla pariskunta lähti kirkonkylälle kauppaan. Ostoslistalla ei ollut mitään ihmeellistä, maitoa ja leipää. Hetken ajettuaan he huomasivat, että naapurin pihalta nousee savua.

Mika: ”Ensimmäinen ajatus oli, että naapuri polttaa roskia.”

Leila: ”Että onpas siellä pistetty kunnon roihut palamaan.”

Asia jäi kuitenkin häiritsemään. Mika käänsi auton ja ajoi hieman takaisinpäin. Pian molemmat huomasivat saman: talo on tulessa.

Leila soitti hätäkeskukseen. Päivystäjä kysyi, asuuko talossa ketään.

Pariskunta tiesi, että talossa asui iäkäs mies, mutta oli mahdotonta sanoa, oliko hän palohetkellä kotona. Ehkä ei, he arvelivat, sillä pihatietäkään ei ollut aurattu.

Talo oli osa vanhaa maatilaa. Pihassa oli aitta, navetta ja asuinrakennus. Lieskat löivät jo taivaalle talon sisäänkäynniltä, ja palohälyttimien ääni kuului tielle asti. Ikkunat olivat mustan savun peitossa.

Auto piti jättää reilun etäisyyden päähän. Etuvalot osuivat talon ikkunaan.

Mika: ”Näimme, että savun seassa liikahti hahmo.”

Leila jätti linjan auki hätäkeskukseen, kun kaksikko lähti juoksemaan taloa kohti. Palavan talon sisällä oleva mies hakkasi tupakeittiön ikkunaan. ”Palaa, talo palaa! Yritin eteiseen, ja sieltä tuli lieskat vastaan”, mies huusi avonaisesta tuuletusluukusta.

Mies sanoi maanneensa lattianrajassa. Se kenties pelasti hänet. Mies kertoi myös jo soittaneensa kylällä asuvalle pojalleen. Kännykän valo saattoi valaista niin, että Leila ja Mika näkivät hänet savusta.

Miehellä oli yllään vain kerrasto ja villasukat. Ulkona seissyt pariskunta huusi miehelle, että mene pois ikkunan edestä, me hajotamme sen.

Mika: ”Löysin talon seinustalta rautaputken. Vai oliko se jossain kauempana? Sitä on vaikea muistaa.”

Leila: ”Ikkunan lasi oli älyttömän paksua, ja lyödessä tuntui, että putki kimpoaa vain takaisin. Vaati useamman iskun, että ikkunaan sai miehenmentävän aukon.”

Mies kapusi kädet edellä Mikan olkapäiden kautta maahan. Mika sai rytäkässä verta vuotavia haavoja kämmeniinsä, naapuri selvisi pienillä ruhjeilla.

Mika: ”Totta kai tiedostimme tilanteen riskit. Oli mahdollista, että kaikki mökin ikkunat posahtavat, kun sisälle pääsee paljon happea rikotusta ikkunasta. Onneksi naapuri oli koko ajan tajuissaan. Emme tiedä, miten hänet olisi saanut mökistä ulos, jos hän olisi tuupertunut sen sisälle.”

Leila: ”Pappa totesi ulkona, että siinä meni hyvä ikkuna. Vastasimme, että nyt taisi mennä koko talo.”

Leila ja Mika veivät miehen autoonsa. Leila kääri lunta talouspaperiin, jota paineltiin kämmenselän palovammoihin.

Noin vartin kuluttua ensimmäiset paloyksiköt saapuivat paikalle. Silloin koko talo oli jo ilmiliekeissä.

Miehen poikakin tuli pihaan. Hän lähti juoksemaan kohti taloa ja huusi, että isä on tuolla. Leila huusi takaisin, että hän on täällä turvassa.

Kotiin Leila ja Mika pääsivät puoli yhdeksän aikaan. Kauppareissu jäi väliin.

Leila: ”Adrenaliini jylläsi vielä pitkään, eikä yöllä saanut juuri unta. Seuraavat päivätkin menivät aika sekaisissa tunnelmissa. Pelastusjohtaja tarjosi mahdollisuutta kriisiapuun, mutta totesimme pärjäävämme ilman.”

Mika: Kaikki oli onnekkaiden sattumien summaa. Pahinta olisi ollut, jos olisimme menneet pihaan mutta emme olisi nähneet häntä savussa. Olemme nähneet miehen jälkikäteen, mutta hän on aika iäkäs eikä taida osata yhdistää meitä tapahtumaan.”

Santeri Salo, 19, Helsinki:

”Käteni olivat täynnä roskapusseja, kun kuulin huudon taloyhtiömme sisäpihalla. Oli pimeä joulukuinen lauantai-ilta, enkä ollut varma, mistä huuto tuli. Pälyilin ympärilleni, mutta ääntä ei enää kuulunut.

Jäin hetkeksi ulos polttamaan sähkötupakkaa. Sitten huuto kuului uudestaan. Joku iäkkäämpi nainen huusi apua.

Yritin paikantaa huutoa ja huomasin, että erään parvekkeen ovi oli auki ja asunnossa valot päällä. Kävelin parvekkeen alapuolelle ja kuulin jälleen huudon: ’Apua, apua, olen kaatunut.’

Soitin hätänumeroon. Sieltä neuvottiin ottamaan yhteyttä isännöitsijään, koska ensiapu ei pysty avaamaan asunnon ovea.

Mutta lauantaina iltayhdeksän jälkeen mistään taloyhtiön ilmoitustaulun numerosta ei vastattu. Hätäkeskuksen viesti oli kuitenkin selvä: asunnon ovi on saatava auki.

Rapussa vastaan tuli naapurini tyttöystävänsä kanssa. Sovimme, että he suuntaavat sen asunnon ovelle, mistä avunhuutoja oli kuulunut.

Itse tyhjensin verkkarishortsieni taskut: kännykkä, avaimet ja sähkötupakka jäivät maahan.

Olen lähihoitaja ja ollut työharjoittelussa vanhusten kanssa. Muistin, että iäkkäille ihmisille pitää kertoa, mitä tekee. Muuten on vaarana, että he menevät paniikkiin.

Huusin parvekkeelle, että alan nyt kiivetä sinne.

Pääsin naisen parvekkeelle helposti muiden parvekkeiden kautta. Tai ainakin se oli minulle helppoa, mutta kuka muu parvekkeelle olisi kiivennyt? Naapurustossamme ei ole juuri nuorisoa, enkä näe ketään 50-vuotiasta tai vanhempaa kiipeilemässä parvekkeelle.

Olen aina ollut se apina, joka kiipeää kaikkialle. Nuorempana tuli mentyä ties minne, eikä entisellä asuinalueellani taida olla yhtään kerrostalon kattoa, jolla en olisi käynyt. Kaverin kanssa on tullut kiivettyä sinne sun tänne. Sellaisiinkin paikkoihin, joista tultiin poliisiauton kyydissä takaisin kotiin.

Parvekkeelle kiipeämisessä meni ehkä 40 sekuntia. Kaikki tavarat olivat pois taskusta, joten mikään ei voinut pudota – paitsi tietysti minä itse, mutta sitä en pelännyt.

Sain käteni naisen parvekkeen tangolle ja kurkkasin sisään. Näky oli shokeeraava: nainen makasi parvekkeen lattialla, joka oli aivan punainen verestä. Hän oli todennäköisesti kompastunut parvekkeen kynnykseen ja lyönyt päänsä.

Lähihoitajana veri on sinänsä minulle tuttua, mutta silti mieleen hiipi ajatus, että ehdimmekö auttaa. Verta oli niin paljon.

Päässä ehti vilahtaa miljoona skenaariota. Mitä jos en olisi kiivennyt parvekkeelle? Tai jos en olisikaan vienyt roskia tai lähtenyt ulos myöhemmin? Entä jos olisin kuunnellut samalla musiikkia? Mitä olisi käynyt, jos en olisikaan jäänyt polttamaan sähkötupakkaa?

Ensimmäisenä avasin asunnon oven rapussa tapaamalleni naapurille ja hänen kumppanilleen. Ajattelin, että naisen auttamisessa on hyvä olla useampi apukäsi.

Saimme nostettua naisen ylös. Tarkistimme, että häntä voi liikuttaa, talutimme hänet eteiseen ja istutimme penkille. Eteisestä löytyi kankaita, joilla tyrehdytimme päähän tullutta haavaa.

Ambulanssi saapui paikalle parikymmenen minuutin päästä.

Näin Salo kertoi tapahtumasta opiskelukavereilleen Whatsapp-ryhmässä:

Nyt kaikki on hyvin. Näen huoneeni ikkunasta naisen parvekkeelle, ja siellä hän elelee. On todella palkitsevaa tietää, että tekojeni ansioista joku saa jatkaa elämäänsä.

Nyt tiedän, että osaan tarpeen tullen auttaa muita. Se ei ehkä jännitä enää niin paljoa, vaan uskallan heittäytyä tilanteeseen.

Tapahtuma tuo edelleen onnistumisen tunnetta. Kyllähän siitäkin tulee varmasti hyvä fiilis, jos voittaa rahaa lotossa, mutta sekin on vain rahaa. Elämällä on kuitenkin ihan oma arvonsa.”

Salla Wadén, 42, Espoo:

”Muistan vuosien takaa, että hukkuva ihminen näyttää siltä, että hän ikään kuin kiipeää näkymättömiä tikapuita.

Viime kesäkuussa kielikuva muistui mieleeni. Olin 10-vuotiaan tyttäreni ja hänen ystävänsä kanssa sunnuntai-iltana Oittaan uimarannalla Espoossa. Ranta on kotimme lähellä.

Uimaranta on iso, ja se houkuttelee usein paljon ihmisiä. Tuolloinkin kesäkuisena alkuiltana ranta oli tupaten täynnä.

Vaikka paikka on tuttu, pyrin olemaan siellä erityisen valppaana. Rannalla on sattunut tapaturmia. Tyttäreni ja hänen ystävänsä osaavat kyllä uida, mutta siitä huolimatta menin laiturille. Halusin katsoa perään, kun he hyppivät veteen.

Menin itse laiturin päästä uimaan. En ehtinyt ottaa montaa vetoa, kun huomasin muutaman metrin päässä vedessä kaksi tyttöä. Ikää on vaikea arvioida, mutta toinen heistä oli ehkä 10–12-vuotias, toinen hieman vanhempi.

Vanhempi tytöistä huusi apua. Ensimmäisenä ajattelin, että he leikkivät. Mielessäni kävi sanoa heille, ettei uimarannalla saa huutaa apua turhaan. Se aiheuttaa tarpeetonta huolta.

Nuorempi tytöistä painui välillä hetkeksi veden alle, ja hänen kätensä nousivat pinnan yläpuolelle haroen tyhjää. Silloin mieleeni palasi tikapuuesimerkki ja tajusin, että nyt on ehkä tosi kyseessä.

Uin heidän vierelleen ja kysyin, että tarvitsetteko oikeasti apua. Vanhempi tytöistä katsoi paniikissa takaisin ja vastasi myöntävästi.

Sen enempää miettimättä nappasin kiinni nuoremmasta tytöstä ja yritin ottaa häntä kyytiin. Vanhempi tyttö pysyi pinnalla, mutta hänkin tarrasi minusta kiinni.

Emme olleet kaukana rannasta, joten ajattelin, että pianhan tässä yltää jalat pohjaan. Mutta koska laiturilla on hyppypaikka, tyttöjen kohdalla olikin syvempää.

Humahdimme kaikki veden alle. Olen harrastanut jonkin verran sukellusta, tahdonvoimalla ja kovilla potkuilla pääsimme takaisin pintaan. Ei siinä ehtinyt ajatella muuta kuin että nyt on pakko päästä takaisin pintaan.

Muutaman metrin päästä jalkani yltivät jo pohjaan. Välitön vaara oli ohi.

Nuorempi tytöistä yski rannalla hetken, mutta muuten he vaikuttivat olevan kunnossa. Tytöt kertoivat, että olivat pudonneet uimapatjalta, jonka näin ajelehtineen kaukaiseen kaislikkoon. Siitä päättelin, että he ovat varmaankin pyristelleet vedessä jo jonkin aikaa ennen kuin satuin paikalle.

Tytöillä oli huoli uimapatjastaan, mutta sanoin heille, että antakaa sen olla. Tärkeämpää on, että olette nyt hengissä. Tytöt kiittivät kovasti saamastaan avusta.

He kertoivat pärjäävänsä ja lähtivät takaisin rannalla olevien läheistensä luo. Sen jälkeen en ole heitä nähnyt.

Eniten huolettaa se, että olimme vain muutaman metrin päässä laiturista, mutta silti kukaan ei kuullut minun tai tyttöjen avunhuutoja. Laiturilla oli aikuisia ja rannalla uimavalvoja, mutta meteli peitti huudot alleen.

Rannalla omat jalkanikin alkoivat täristä.”

Siri Henriksson, 20, Hämeenlinna:

”Olin iltavuorossa, kun kuulutus kertoi, että kassoilla on ruuhkaa. Kävelin varastosta myymälän puolelle, jolloin eräs työkaveri tuli vastaan ja totesi: ’Mene katsomaan, joku pyörtyi tuonne.’

Ihmettelin, sillä eihän pyörtyminen ole mikään paniikin aihe. Tavallisesti rauhallinen työkaveri oli nyt hieman levoton.

Työkaluosaston hyllyjen väliin oli jo kertynyt muutama asiakas. Maassa makasi mies kylkiasentoon käännettynä.

Työkaverit kertoivat myöhemmin, että mies oli rojahtanut hyllyjä vasten. Kukaan ei aluksi ihmetellyt ääntä, koska se kuulosti samalta kuin tikkaat olisivat romahtaneet alas hyllystä. Siinä ei ole mitään erikoista, että myymälässä putoaa tavaroita kolisten lattialle.

Yksi asiakkaista oli jo hätäkeskuksen kanssa puhelimessa. Sieltä kysyttiin, että hengittääkö mies normaalisti. Puhelimessa ollut asiakas vastasi myöntävästi.

No eihän hengitä, sanoin. Miehen hengitys rohisi.

Pian myös kaikki nesteet poistuivat miehen kehosta. Muistan sanoneeni, että tämä on aika paha paikka, kun koko kroppa rentoutuu.

Käytävän jakkaralla istui nainen, oletettavasti miehen kumppani. ’Tämä oli tässä’, hän sanoi.

’Höpö höpö! Kyllä tämä tästä’, minä vastasin.

Hätäkeskuksesta kysyttiin, osaako joku paikalla olevista elvyttää. Kaikki vain katsoivat toisiaan.

Kirosin kovaan ääneen ja riuhtaisin miehen selälleen. Hän oli roteva, mutta ehkä veressäni oli niin paljon adrenaliinia, että sain hänet käännettyä. Olen käynyt yhden ensiapukurssin joskus yläkoulussa enkä tiedä, mistä silti tiesin, mitä pitää tehdä. Jostain selkäytimestä se tuli.

Elvytyksestä minulla on hatarat muistikuvat. Ajantaju katosi enkä muista, kuinka monta kertaa painelin. Jossain vaiheessa mies virkosi: reaktiokyky palasi, ja hän alkoi huitoa käsillään. Silmätkin aukenivat hieman.

’No niin, alkoihan se henki kulkea’, totesin. Huumori on minulle tuttu puolustusmekanismi.

Pian ensihoitajat tulivat paikalle. Otin miehen silmälasit maasta, annoin ne jakkaralla istuneelle naiselle ja kävelin pois tilanteesta. Silloin paniikki iski minullekin. Itkin, kirosin ja soitin koko suvun läpi kertoen mitä oli tapahtunut.

Menin taukohuoneeseen. Hetken päästä kuulin, että elvyttämäni mies oli jäänyt henkiin. Se oli helpottavaa.

Näin Henriksson kertoi tapahtumasta perheen Whatsapp-ryhmässä:

Elin tilannetta uudestaan parin viikon ajan. Aina varastoon mennessäni mietin, että kassojen ruuhkakuulutus soi kohta. Lisäksi saatoin ajatella, että ei taas, jos asiakkaaksi tuli joku kookas vanhempi mies.

Tällä kaikella saattoi etäisesti olla vaikutusta nykyhetkeen. Sanoin nimittäin vuosia, että haen opiskelemaan oikeustieteelliseen. Nyt asunkin Kotkassa ja opiskelen sairaanhoitajaksi.

Aion erikoistua ensihoitoon. Tunnen olevani oikealla alalla.”

Simo Löytömäki, teksti

Jukka Gröndahl ja Mika Ranta, kuvat ja videot

Katriina Pajari, tekstin editointi

Mikko Peura, videoiden editointi

Boris Stefanov, grafiikka

Antti Nikunen, ulkoasu ja tuottaminen

JULKAISTU 14.5.2021 © Helsingin Sanomat