Piia Elonen HS, teksti

Rio Gandara HS, kuvat ja videot

Jos joka syksy haikailee muuttuvansa viimein sienestäjäksi mutta sesonki valuu sittenkin ohi, kannattaa tällä kertaa valita taistelunsa.

On yksi sieni, joka on herkullinen, suosittu, helppo ja satoisa. Toisin sanoen: täydellinen aloittelijan sieni.

Aloittaminen on helpompaa, kun keskittyy epävarman samoilun sijaan tiukasti suppilovahverojahtiin.

Tässä jutussa opastetaan tunnistamaan itse sieni ja mikä tärkeintä: löytämään oikeaan paikkaan. Kun osaa hakea ”suppilovahveron näköistä metsää”, voi saada saalista.

Mutta keskitytään ensin siihen, mikä tekee suppilovahverosta niin ylivoimaisen sisäänheittotuotteen sienestykseen.

Suppilovahvero on helppo tunnistaa. Kun muistaa vilkaista kolme tärkeintä tuntomerkkiä, sitä ei oikeastaan voi sekoittaa mihinkään myrkylliseen.

Lisäksi se on satoisa. Kun löytää yhden, pian huomaa, että lisää vahveroita kasvaa ympärillä. Usein tiheänä mattona. Parhaimmillaan suppilovahveroita voi poimia kuin olisi mansikkamaalla.

Ja mikä tärkeintä, suppilovahvero maistuu hyvältä. Luokitukseltaan se on erinomainen ruokasieni, makupisteitä täydet kolme. Maku on mieto, herkullinen, metsäinen.

Se sopii pastoihin, keittoihin, piirakoihin, kaalikääryleisiin, pizzaan. Kuivattuna sillä voi maustaa pyörykät, laatikot, kastikkeet tai vaikka sämpylät. Sen voi karamellisoida tai säilöä etikkaan.

Rakennekin on helppo sieniruokiin tottumattomalle: suppiksessa ei ole mitään limaista eikä lötköä.

Lisäksi se on kestävä. Se ei mätäne metsään kuten vaikkapa tatit. Se voi pysyä poimintakelpoisena useamman viikon. Jostain syystä se ei maistu toukille. Kun suppilovahveroita löytää, yleensä ne ovat jänteviä, raikkaita ja puhtaita.

Ja sama pätee vielä poimimisen jälkeenkin. Moni sieni nuhjaantuu epämääräiseksi läjäksi, jos sitä ei heti paista tai muuten käsittele. Suppilovahvero pysyy jääkaapissa terhakkaana ja hyvänä useamman päivän. Siksi se on myös hyvä kauppasieni, joka kestää torikojussa tai marketissa seisottamista.

Suppilovahvero on sopeutunut kylmään. Sen kausi alkaa vasta syyskuussa. Se ei välitä edes jäätymisestä. Pikkupakkasten jälkeen se vain sulaa ja jatkaa kasvuaan.

Siksi suppilovahveroita voi etelässä poimia vielä joulukuussakin. Sen kausi on pitkä – ja juuri nyt parhaimmillaan.

Näistä syistä suppilovahveron kanssa on vaikea epäonnistua. Se on todellinen aloittelijan unelmasieni.

Kaiken tämän päälle se on vielä terveellinenkin. Energiaan suhteutettuna kuitua on paljon. Sienestä saa myös B-vitamiineja ja seleeniä.

Erityisen paljon suppilovahverossa on D-vitamiinia, yli 15 mikrogrammaa sataa grammaa kohti. Toisin sanoen ei tarvita kuin 65 grammaa tuoreita suppilovahveroita, kun päivän D-vitamiinitarve on jo täynnä. Siksi se on hyvää syötävää etenkin talvella.

Ei ihme, että Etelä- ja Keski-Suomessa suppilovahvero on yksi rakastetuimpia ja suosituimpia sieniä. Jopa niin suosittu, että esimerkiksi Suomen sieniseura on joutunut kieltämään Facebook-seinältään sen ja muutaman muun suositun sienen saaliskuvat.

Aina ei ole ollut näin. Suppilovahveroita on kasvanut Suomessa iät ajat, mutta se keksittiin vasta 1970-luvulla.

Esimerkiksi biologi, sienituntija ja sienikirjailija Jarkko Korhonen muistelee, ettei lapsuudenperheen mökkireissuilla 1980-luvulla vielä etsitty suppilovahveroita. Ne yleistyivät ruokasieninä pikkuhiljaa vuosikymmenten kuluessa kunnes saavuttivat nykyisen huippusuosionsa.

Korhonen uskoo, että suppilovahveroa alkoivat tehdä tutuksi hyvät sienikirjat havainnollisine värikuvineen. Näin suomalaiset oppivat löytämään, tunnistamaan ja syömään suppilovahveroa. Sosiaalisen median syksyiset suppilovahverokukkurat ovat entisestään levittäneet ilosanomaa.

Mistä suppilovahveron sitten tunnistaa?

Metsässä näkee tietysti ensimmäisenä lakin yläpinnan. Kannattaa skannata sammaleen joukosta kolikon kokoista ruskeaa sientä.

Jos löytää ruskeita sieniä, seuraavaksi kannattaa tarkistaa ”suppilo”. Jotakin suppiloon viittaavaa lakista pitäisi löytää: Pienemmissäkin sienissä on lakin keskellä reikä tai ”napa”. Vanhimmat yksilöt voivat olla ihan selviä tötteröitä.

Suppilovahveron parhaat tuntomerkit löytyvät kuitenkin sen alapuolelta. Varma tunnistaminen ei onnistu kurkkaamatta lakin alle.

Ensinnäkin suppilovahveron jalka on keltainen tai vähintään kellertävä ja ontto. Hyvä muistisääntö on suppilovahveron ruotsalainen lempinimi: kananjalkasieni.

Toisekseen suppilovahveron lakin alapinnalta pitää löytyä poimut: usein vähän mutruiset, matalat juonteet, jotka ulottuvat jalkaan asti. Lakin alapinta on usein harmaa. Jos sienessä on syvä, tiheänsileä helttarivistö, se ei ole suppilovahvero.

Päältä tai sivusta katsoen rustonupikka voi näyttää vähän samalta kuin suppilovahvero. Siksi on tärkeä muistaa tarkistaa myös tämä alapinnan tuntomerkki: suppilovahveron poimut.

Vaikka suppilovahveron tuntomerkit ovat selkeät, sieniyksilöt saattavat olla keskenään hyvinkin erinäköisiä ja erivärisiä. Lakin ja jalan värisävyt vaihtelevat. Nuoren suppilovahveron lakki voi olla kuin sileä suklaanappi, vanhemman röpelöreunainen tai jopa yhtä myttääntynyttä poimua.

Aloittelijasta kaikki tämä voi kuulostaa sekavalta. Mutta kun onnistuu tunnistamaan ensimmäisen suppilovahveronsa, sienen olemuksen kyllä tajuaa. Sen jälkeen tunnistaminen on helppoa. Suppilovahvero on kuitenkin aina omanlaisensa: lakki on ohut, sieni yleensä kuivahko ja limaton.

Hyvä kikka ennen sienimetsään menoa on avata google. Kun hakee suppilovahveroa ja valitsee sen jälkeen näkymäksi ”kuvahaku”, eteen aukeaa suppilovahveroiden moninaisuus: paljon eri sävyjä ja muotoja. Kaikissa silti tutut tuntomerkit eli päältä erottuu ruskea suppilo, alta harmaat poimut ja keltainen jalka.

Nyt kun sienen tunnistaminen on hallussa, on aika mennä metsään.

Ennen kuin voi löytää suppilovahveroita, pitää haravoida silmällä suppiksen näköistä maastoa. Se tarkoittaa ainakin kahta asiaa: kuusia ja sammalta.

Sitten tulevat huonot uutiset. Jos haaveilee kotona lähtevänsä sienimetsään, oikeaa kohdetta on vaikea haarukoida sohvalta.

Esimerkiksi satelliittikuvista näkee kyllä, missä on metsää, mutta ei niistäkään erota, onko kyseessä kuusi- vai mäntymetsä, saati sitä, onko metsän pohjalla sammalta.

”Kyllä se melkein vaatii sen, että lähtee liikkeelle. Ajelee bussilla tai autolla ja katselee ikkunasta ulos”, Jarkko Korhonen vahvistaa.

Tietysti sosiaalisen median sienipäivityksistä voi myös yrittää hahmottaa, mistä päin ihmiset ovat onnistuneet suppilovahveroita keräämään.

Me suuntaamme Korhosen kanssa kohti Espoota ja Nuuksiota. Lähdemme liikkeelle Luukin ulkoilualueen parkkipaikalta. Mielessämme kaksi asiaa: kuuset ja sammal.

Kuusimetsän ei tarvitse olla mitään vanhaa ikimetsää. Metsän pitää kuitenkin olla avaraa, ei tiheää taimikkoa tai umpisynkkää sysikuusikkoa.

Sen sijaan muut puulajit kuusten seassa eivät haittaa mitään. Eivätkä polut. Usein sienirihmastot tuntuvat vain aktivoituvan, jos maanpinta vähän rikkoutuu.

Jos metsänpohja on pelkkää ruskeaa kariketta, siellä eivät sienet kasva. Tiheästä mustikka- tai puolukkavarvikostakaan suppilovahveroita ei löydä.

Silmän pitäisi hakea suht avointa sammalikkoa. Varpuja saa olla siellä täällä mutta ei tiheänä mattona. Kuivat kallionlaet voi unohtaa, samoin litimärät suot. Tarvitaan keskikosteaa.

Erityisesti suppilovahverot pitävät painanteista sekä rinteistä, kunhan ne eivät ole turhan paahteisia etelärinteitä. Mutta suppiksia löytyy myös tasamaalta.

Kaikkein vaikeinta on löytää se ensimmäinen. Suppilovahvero on pieni sieni, lakki usein pienempi kuin euron kolikko. Monesti sieni kasvaa uponneena sammaleeseen. Lakki näyttää hyvin samalta kuin sammalen päälle pudonneet ruskeat lehdet.

Kannattaa astua vähän sivuun poluilta, ja vaikka kyykistyä välillä. Taaperot voivat olla aikuista parempia löytämään suppiksia, koska heidän silmänsä liikkuvat riittävän matalalla.

Kun sitten onnistuu löytämään ensimmäisen, silmille asettuvat jonkinlaiset suppilovahverosuodattimet. Yhtäkkiä suppilovahveroita näkee kaikkialla. Osin se johtuu siitä, että aivot hahmottavat, mitä pitää etsiä. Osin siitä, että suppilovahverot kasvavat ryppäissä.

Näin käy meillekin Luukissa. On kuusia, on sammalta. Rinteitäkin. Kaikki metsässä täsmää. Tosin sammal on ehkä aavistuksen liian kuivakkaa, ja siinä rajalla, onko varpuja liikaa. Yhtään suppilovahveroa ei löydy.

Kunnes tulemme jyrkähkölle länsirinteelle. Sammal on vähän kosteampaa, varpuja vähemmän. Ensimmäinen suppis! Tai oikeastaan iso rykelmä. Vieressä kasvaa toinen rykelmä, oksankarahkan alle piiloutuneena. Olimme ehtineet kävellä parkkipaikalta 8 minuuttia ennen ensimmäistä osumaa.

Lähistöltä löytyy sieltä täältä muitakin parin suppilovahveron esiintymiä. Yhden kasvuston tosin näyttää kauris rouskaisseen suuhunsa: vain resuiset jalantyngät ovat jäljellä.

Ennen saatettiin neuvoa leikkaamaan sienen jalka siististi veitsellä, jottei rihmasto vahingoitu. Korhosen mukaan nykytiedon valossa tällä ei ole väliä.

Rihmasto voi elellä valtavana verkostona sammaleen alla katseilta piilossa eikä pelästy, vaikka sienen kiskaisee maasta multineen kaikkineen.

Eleleehän rihmasto näkymättömissä muutenkin ympäri vuoden.

Se, mitä ihmiset puhekielessä tarkoittavat ”sienellä”, on oikeastaan rihmaston lisääntymiselin, jonka se kasvattaa maanpinnalle näkyviin. Vähän kuin kalojen kutemista seuraisi.

Kun sienestämme, keräämme oikeastaan itiöemiä. Isoin osa sientä eli rihmasto jää maahan. Maanpäällisessä osassa kehittyvät itiöt, joita sieni levittää ympäristöönsä.

Nyt kun suppilovahveroita on löydetty, miten sienet kannattaa käsitellä?

Käsittely kannattaa aloittaa jo metsässä.

Sienet kannattaa kerätä rauhassa ja siististi. Sammalta, oksia, lehtiä ja kariketta on turha kantaa kotiin. Multaiset jalat vain sotkevat korissa puhtaatkin sienet.

Harva nauttii erityisesti sienten puhdistamisesta, mutta metsän hämyssä ja tuoksussa se kuitenkin on mukavampaa kuin sisätiloissa. Multaisen tyven voi leikata veitsellä jo metsässä ja jättää sinne.

Kun sienet kerää rauhassa, voi samalla varmistella tunnistamista. Jos koko kasvuston vain rohmuaa katsomatta tarkemmin, sekaan voi tulla vaikka seitikki. Hartaasti kerätessä väärät lajit ehtii huomata.

Jokaisesta kerätystä sienestä pitäisi löytyä kaikki tutut tuntomerkit: päällä suppilo, alla juonteet ja jalka ontto, kellertävä. Jos jokin kohta ei täsmää, ei tätä sientä kannata ottaa mukaan.

Kotona riittää, että ainakin isommat sienet halkaisee. Näin näkee, onko onttoon jalkaan joutunut roskia. Veistä ei tarvita, vaan suppilovahverot voi repiä puoliksi sormin.

Sitten suppikset voi laittaa ruuaksi, paistaa pannun kautta pakastimeen tai kuivata.

Lue lisää: Luontotoimittaja Piia Elosen salaisen aseen avulla sienipastasta saa taiottua lapsille mastuvan version. Löydät reseptin täältä.

Piia Elonen, teksti

Rio Gandara, kuvat ja videot

Kalle Liikala, videoiden editointi

Mira Helstelä, tekstin editointi

Maria Lähteenmäki, kuvatoimittaminen

Lilli Korhonen, ulkoasutuottaminen

JULKAISTU 7.10.2021 © Helsingin Sanomat